Pää pensaaseen

Olin tänään matkalla töihin, kun huomasin, että samassa, melko täpötäydessä, junassa sattui olemaan eräs lyhytaikainen lukioajan tyttöystäväyritelmä. Tämänlainen tilanne on yleensä aina jotenkin hupaisa että ahdistava samanaikaisesti. Sillä mukana on helposti vertailua. Toisaalta on mukavaa nähdä ihmisiä, mutta toisaalta ei voi olla arvioimatta pitkän ajan jälkeen myös muutoksia. Että kuka on leikannut tukan, kuka on hankkinut 20 kiloa painoa ja 3 lasta. Nämä kaikki ovat yleensä jotenkin, jollain kulmalla positiivisia muutoksia. Ja toisaalta jotain sellaista joka pakottaa miettimään erilaisia skenaarioita.

Luulen, että vastaavaa myllyä tapahtuu enemmän tai vähemmän - toivottavasti vähemmän - myös toisella puolella. ; Hauskimmillaan ne voivat olla jotain samantyylistä mitä kerrotaan Obamasta. Kerrotaan, että hän oli kerran käynyt vaimonsa kanssa kahvilassa. Kahvilan omistaja paljastui Obaman vaimon entiseksi poikaystäväksi. Obama kiusoitteli vaimoaan ja kysyi, että mitenköhän hän viihtyisi kahvilanomistajan vaimona. Vaimo vastasi, että hän ajatteli enemmänkin niin, että jos hän olisi valinnut toisin, niin tuo kahvilanomistaja olisi nyt USA:n presidentti.

Tässä tapauksessa mitään tämänlaista tilannetta ei kuitenkaan voi tapahtua. Sillä juuri kyseinen henkilö sattuu olemaan demonstraatio siitä, miten kykenen synnyttämään ihmisissä nopeasti melko voimakkaita emootioita. Ja yleensä melko negatiivisia sellaisia. Hän on päättänyt, että minuun toimii parhaiten täydellinen ignoraatio. Tässä tapauksessa se sai tietysti hieman koomisia piirteitä, koska junamatka on kuitenkin melko pitkä. Aktiivista poiskatsomista sivusilmällä seuratessa ei voi olla miltei repeämättä nauruun. Toisaalta samanaikaisesti ei kehtaa ihan hirveästi elämöidä tai ruveta herättämään huomiota tai vaatimalla reaktiota itseen.

Lisäksi tämä tilanne ärsyttää itseäni jonkin verran. Sillä yleensä minulla on jonkinlainen käsitys siitä, miksi olen ärsyttänyt jonkun tietyn ihmisen vihaan asti. Joskus selitys on pidempiaikainen useasta syystä johtuva. Ja joskus selitys ei pidä sisällään mitään tarkkaa, mutta tarjolla on kuitenkin runsain määrin vihjeitä siitä mitkä piirteet ihastuttavassa persoonassani ovat tällä kertaa olleet liiallisesti esillä. Asiaa tietysti helpottaa se, että nämä kerrotaan minulle suoraan - tarvittaessa jopa kovalla volyymilla. Tässä tapauksessa en halua toki mitätöidä toisen kokemaa kokemusta. On selvää, että tuollaiseen vuosia kestävään varsin järkähtämättömään perussuhtautumiseen on jokin syy. En ole halunnut ryhtyä erityisen stalkeriksi, mutta sama reaktiotapa on toistunut kaikkina niinä 5 kertana kun olen hänet viimeisen "reilun 10 ja risat" vuoden aikana nähnyt. Kerran ihmettelin asiasta hänen facebookiinsa ja pahoittelin ja pyysin selitystä, mutta reaktio tähän oli selvä. Vastausta ei tullut, ja nykyisin viestini eivät mene edes läpi hänelle asti. Asia jäänee siis mysteeriksi.

En kuitenkaan nostanut tätä esille jotta korostaisin että ignoraatio on julmaa. Näkisin, että se on tehokasta ja tätä kautta se voi tuntua häijyltä. Mutta ymmärrän ja hyväksyn että ihmisillä on tämänlaisia strategioita. Toki olen hieman vastakarvaan, jos tämälaisista periaatteista yritetään tehdä yleisiä normeja. Eli ryhdytään puhumaan ennakkosensuurista tai sekulaariudesta jossa esimerkiksi uskonnolliset merkit pitäisi täysin pyyhkiä kaikesta julkisuuskuvasta. ; Liika on toki liikaa, mutta en kannata mitään nollatoleranssia. Ymmärtääkseni on ihan asiallista vetäytyä häijyistä tilanteista. Ei ole pakko kuunnella jonkun kusipään jurnotusta, pätemistä tai paskoja vitsejä.

Itse asiassa se mukailee lapsena - ja teinivuosinani - kovastikin kannattamaani aforismia "Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Tässä henkenä ei ole Schopenhauerilainen häviön välttely. Vaan sen tiedostaminen että klassisesti ottaen häviäminen on usein konkreettinen mahdollisuus tai vaihtoehto. Moni korostaa voittamista ja osallistuu kaikkeen kilpailemisesta debatointiin vain voittaminen mielessä. Tällöin häviö muuntuu kestämättömäksi. Jos arvioi häviämisen niin karuksi että ei kestä sitä, niin on parasta jättää peli kesken.

Häviämistä tässä yhteydessä ei tietysti voida nähdä jonain nollasummapelinä jossa ihmiset ovat toisiaan vastaan. Ja esimerkiksi jossa entisen lukioajan (lyhytaikaisen) poikaystävän kanssa pitäisi ruveta egoillen vertailemaan sitä että kummalla on paremmat vuositulot ja arvioida että kumpi on "paremmin onnistunut siinä tiessä jonka tavoitteena on puoliso, kaksi lasta, auto(mahdollisimman iso), kesämökki ja asuntolaina (riittävän suuri jotta asunnolla voi päteä maksimaalisesti mutta niin pieni että saa sen ennen toista maksettua takaisin)." Heidegger pitäisi tätä lähtökohtaa huonona. Sen sijaan korostan sitä että usein sosiaalisessa tilanteessa kysymys ei ole nollasummapelistä. Siis siitä että toisen hyvä on toiselta pois. Joskus on niin että toinen tuo jostain syystä itselle huonoa. Jos tätä ei kestä, niin ilman mitään vertailuasetelmaakin tilanne on ahdistava. Ja jos ahdistaa liikaa, on syytä välttää koko tilannetta. ; Ei pidä mennä pelaamaan kuvitellen että voisi jotenkin kääntää ahdistavan tilanteen voisi automaattisesti korjata. Toki jos kestää tappion, tämä voi olla sankarillisin vaihtoehto. Mutta kuka oikeasti jaksaa elää sankarina joka päivä? Etenkään spontaanisti yllätyspäivänä junassa!