Ei omalla maallaan

Chilinkukkia, sieltä kaukaa missä pippuri ei kasva!

"On helpompi paeta kuin kohdata totuus itsestään. Päädymme ei-kenenkään maalle, 'rajamaahan', outoon ja näennäisesti turvalliseen paikkaan, josta puuttuu kaikki, mitä todellisuudessa etsimme: elämänmaku, voima ja vapaus. Jumala kutsuu meitä turvavyöhykkeestämme 'pyhään, villiin luontoon'. Elämä pyhässä epävarmuudessa, hyvän Jumalan huomassa on oikeaa elämää."
(Mark Buchanan, "Kesytetty Jumala")

"Mutkimus" -blogissa käytettiin ei-kenenkään-maata vertauksena keskustelukulttuurille. Tämä maantieteellinen vertaus korostaa että "Ei-kenenkään-maa on haave täydellisestä vapaudesta. Siellä kukaan ei pomoile, kenenkään säännöt eivät ole voimassa." Paradoksina on tietysti se, että tälläinen maa ei ole kenenkään maa. Hän kyseleekin että "Voiko Ei-kenenkään-maata olla olemassakaan? Tyhjä tila pyrkii täyttymään. Valloittamaton tila pyritään valloittamaan. Onko aina otettava kantaa?" Tälle vastapooliksi voi asettaa kysymyksen siitä, millaista on elää vieraalla maalla. Ei ei omassa maassaan. Tällöin nousee esille kysymys siitä, onko kenties järkevää että on ympärillä kuri, joka vaientaa jotain näkemyksiä, ollen vapauden rajoittaja. "Mutkimuksessa" tätä kysymystä lähestytään kysymyksessä siitä kenen kertomuksia kuunnellaan. "”Kenen kertomukset saavat tilaa?” Tämä Timo-Matti Haapiaisen blogissa ollut kysymys jäi minua vaivaamaan. Kuuntelemmeko toistemme kertomuksia? Kuulemmeko toistemme viestin? Ymmärrämmekö? Haluammeko ymmärtää?" Sensuurin ollessa kysymyksessä, vastaus on ehdottomasti "emme halua". Jos emme rajoita mitään, eläisimme ei-kenenkään-maalla.

Liika miettiminen taas on riski ja
tarpeetonta kyseenalaistamista.

Voidaankin sanoa, että ideologia on ikään kuin oma maa. Ja poliittinen kilpakenttä jossa nämä kohtaavat on vallankäytön paikka. Siellä usein korostetaan keskustelua, ja rakentavaa miettimistä, mutta tämä ei kuitenkaan useimmiten näytä olevan se mitä tapahtuu. Vaikka periaatteessa sotatilan sijasta olisi mahdollista ratkoa asioita "laatikon ulkopuolelta", ei näin kuitenkaan käy. Sillä ideologia ja oma maa on mukavuusaluetta, ja sen muuttaminen nähdään invaasiona. Siksi ideologian sisällä pitää ajatella ideologian sääntöjen mukaan. (Koodia avatakseni; ) En alkuun laittamani Buchananin tapaan ajattele, että tämä olisi ei-kenenkään-maa. Tämä on enemmänkin aidattu ja rajattu alue joka on äärimmäisen omaa maata. Tälläinen aitaaminen vain tekee elämästä viheliäistä, joten tuntuu kuin eläisi rajaseudulla vaikka elääkin enemmänkin rajoitettuna jollain rauhoitusalueella. Vertauskuvien takaa ajatellen sen sijaan komppaan Buchananin ajatusta.

Laajentaaksni asiaa, hypähdän "kotimaan" ylläpidon lausuntoon. Aikaisemmin blogissa oli vapaa kirjautuminen ja blogeaminen. Tämä johti kuitenkin ongelmiin, kun tunteet kuumenivat eikä tuotannon laatu ollit hirveän hyvää, joten blogisteja karsittiin. Nyt on sitten valitettu siitä että tietyt kommentoijat saavat paljon tilaa vain siksi että ovat aktiivisia. Kun kysymyksenä on "Saako kaikkea kommentoida" on vastauksena, "saa. Mutta täytyykö juuri minun kaikkea kommentoida, on jo toinen asia. Ylläpidolle tulee säännöllisesti palautetta, jossa kysytään, miksi jotkut kommentoijat saavat (tai ottavat) niin paljon palstatilaa. Vastaus on, että verkossa aikainen & aktiivinen kommentoija madon nappaa." On melko selvää että tämä korotaa sitä, että jos kommentit estetään on siitä seurauksena ongelmia, mutta jos ne sallitaan täysin kohtuu on jossain siellä aristoteelisessa kultaisessa keskitiessä; Molemmissa päissä on ongelma.
1: Ensimmäisessä päässä on täysvapaus, joka ei johda eikenenkään maalla oloon vaan anarkiaan jossa vahvimmat mokuttavat heikompia. "Vanha bloggaustyyli ei toiminut minusta alkuunkaan. Ei ole mitään mieltä kirjoittaa sisältörikasta ja tarkkaan harkittua blogitekstiä, joka on näkyvissä pääsivulla noin puolitoista vuorokautta kunnes se hukkuu siihen ripulikakkaan, mitä amatööriblogistit tykittävät kuin tuomiopäivää peläten. Iso osa blogeista oli kirjalliselta asultaan sangen keskinkertaista ja sisällöllisesti hyvin köyhiä tai saman asian jatkuvaa toistamista."
2: Toisessa päässä vallitsee yhden ideologian kenttä. Tai sitten poliittinen korrektius joka väistämättä kja välttämättä sensuroi sanomisia ja kantoja ja tekemisiä, joten sekin on tietynlaista yhden ideologian kenttää. Tässä ilmapiiri törmää toisenlaiseen vaikeuteen ; En ihmettele jos joku kommentoi että on huolestuttavaa jos kommentteja rajoitetaan "Suurella yleisöllä ei ole kuin pelkkä kommentointimahdollisuus. Nyt ilmeisesti senkin poistamista harkitaan, kun kommentit eivät miellytä kaikkia. Jos lopputulos on sellainen, että kirjoitetaan vain yksimielisiä uutisia ja blogeja, ja vain yksimieliset saavat niitä kommentoida, niin pitäkää tunkkinne."

Kysymys on vaikea. On helppoa pitää sensuurina kaikkea mikä inhottaa itseä ja vaatia muita rajoittamaan asiattomia toimiaan, joita taas ei pidä kunnioittaa. Tämä asenne tiivistyy siihen miten esimerkiksi viidesläiset ovat kovasti valittamassa jos heitä kritisoidaan tai heidän rahoitustaan rajoitetaan yhtään. Silti juuri heistä on tärkeää valvoa pappeja ja kritisoida muita, ja ajaa heitä oikealle tielle - jos ei muuten niin esimerkiksi kieltämällä heille itselleen vastenmielisiä asioita lailla koskien myös niitä jotka eivät heidän viidesläistä uskontoa - tai ylipäätään mitään uskontoa - jaa. Kirkon ajama moniäänisyys taas on vaikeuksissa juuri siksi, että se korostaa että jokaiselle on tilaa, mutta se kuitenkin sitten valitsee joko poliittisen korrektiuden jossa ei saa sanoa juuri mitään, tai sitten se ajautuu tilanteeseen jossa aktiivinen muutaman prosentin aktivistivähemmistö mokuttaa enemmistöä vain sillä että on aktiivinen ja uskaltaa ottaa röyhkeästi ja anarkistisesti vallan haltuun.

Tämä ylikorostuu tuoreessa agnostikkoiltatapauksessa, josta "kotimaassa" tehtiin varsin valaiseva blogaus. Tässä vertauksena on kummitustalo, joka voidaan asettaa sopivasti tämän "ei-kenenkään-maan" päälle. Kummitustaloon suhtaudutaan tietysti monella tavalla. "Säikky ei voi mennä kellariin tai ullakolle. Rohkea ja rationaalinen sitä vastoin kylmäverisesti kulkee taskulamppu kädessään, availee ovia ja arkkuja. Mutta uskovaista hirvittää. Hän haluaisi kieltää. Älä mene siitä ovesta, älä ota taulua seinältä, älä koske kirjahyllyyn. Joku voi suuttua. Taustalla väreilee armoton rangaistuksen pelko. "Tämä talo on minun kotini", sanoo uskovainen, "olen asunut täällä koko ikäni, älä pakota muuttamaan pois". "Katto vuotaa, putket pitää remontoida, kellarissa on hometta", sanoo rationalisti. Uskonnoton astuu kummitustaloon niin kuin Linnanmäen kauhulaitteeseen. Kummitusjutuista muuten vain kiinnostunut astuu sisään ajatellen taloa "historiallisesti merkittävänä". Liberaali koettaa sanoa uskonnottomalle, että kummitustalon arvoa ei näe, jos vain arvioi kosteusmittari ja taskulamppu kädessä. En tiedä, millaista virikettä liberaali sitten hakee elämäänsä kummitustalosta. Jotkut käyvät joulukirkossa nostalgiasyistä, ja Kari Enqvist vierailee mielellään eri uskontojen temppeleissä."

Tässä maailmassa agnostikkoillat ovat ongelmallisia monille. Siksi ei pidä ihmetellä että järjestäneet ovat vaikeuksissa ; "Pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät." Vaikka tilaisuus ei ollut uskonnonharjoittamista, sitä on haluttu käsitellä sellaisena

Tämä on sinänsä ihmeellistä koska normaalisti kun uskonnottomana olen kohdannut pietistin, hän selittää miten lähes mikään uskonnollinen toiminta ei missään tapauksessa ole uskonnollista tai jotain josta voisi kohteliaasti väistää vain siksi että ei edusta samaa uskontoa. Päin vastoin, käännytettävä ja julistuksen kohde on heille hyvinkin oleellinen osa prosessia. Kuitenkin tässä tapauksessa kun toimijana on pappi, ja välineenä valitus Tuomiokapituliin, on selvää että kanta on se, että uskontoa yritetään nähdä mahdollisimman paljon. Koska silloin se olisi otettava vakavasti. Tässä kohden teksti moittiikin fundamentalisteja ja antaa heille mielenkiintoisen kuvauksen. "Fundamentalisti asuu kohdussa, josta ei uskalla syntyä maailmaan. Syntyminen merkitsisi rajalliseksi tulemista, sillä elämää reunustaa kuolema. Ja se on karu uutinen, sillä niin kuin kuolema seuraa syntymää, niin myös epäusko seuraa uskoa. Ehdoton, epävarmuutta sietämätön usko merkitsee oman rajallisuuden kieltämistä. Sen vieraskielinen nimitys on hybris. Mitä enemmän Jumala kestää epäilyä, sitä suurempi hän on." Tämä tietysti sopii enemmän kuin hyvin ei-kenenkään-maan -tematiikkaan.

Näkisinkin, että agnostikkoillat ovat kirkolle vaikeita juuri tämän vuoksi. Koska siinä joudutaan todella ottamaan kantaa siihen, saako "kirkon haastaa". Minkälaiset sävyt, mielipiteet ja vakaumuskirjot sen sisällä on sallittu. Samalla pitäisi miettiä uskonasioita että sitä että palkka kaikkeen tulee jäseniltä. Ja muistaa tässä että se innokkain 5% joka haluaisi karistaa vääräoppisuuden ja vääräoppiset kirkosta, olisi varsin hankalassa tilanteessa jos heidän täytyisi omilla jäsenmaksuillaan hoitaa esimerkiksi kirkon infrastruktuuri ja muut vastaavat toimet. Tässä tilanteessa sensuuria on vaikeaa naamioida kirjosäkeiksi sen identtiseksi mutta konnotaatioiltaan positiivisemmaksi poliittiseksi korrektiudeksi. Julkisuus kun soveltaa tälläisiin hyvin tietynlaisia termejä. (Määritelmien sisältö ei tässä ratkaise niin paljon kuin käyttötavan perinteet.)

Itse olen oppinut sen, että ei-kenenkään-maa on anarkistinen taistelukenttä. Ja tarjolla on käytännössä vain toisten maita. Ei ole mitään sellaista viitekehystä johon voisin mukavasti solahtaa. Siinä missä fundamentalistit puolustavat omaa maataan, he ovat tilanteessa jossa heillä on sellainen. Kaikki muut ovat sitten hyökkäyksen kohteita - olipa heillä maata tai ei. Tämänlaiseen maailmaan sopeutuminen on mahdollista, ja itse asiassa se on tavallaan jopa hauskaa. Sillä tässä maailmassa ei ole mitään mihin päänsä kallistaa, joten on pysyttävä koko ajan liikkeessä.

Jos onnistuisin siinä täysin - mitä en kaikella rehellisyydellä tee - se voisi parhaimmillaan muistuttaa Desperadon elämää jota "Systomykoosissa" kuvataan. Tällä vertauksella kuvataan elämäntapaa ottamalla esiin kontrastiksi kaksi hahmoa Melvillen "Moby Dickistä" (Joka ei ole mikään pornokirja vaikka otsikko väärin vihjaa. Niin petetyksi itsensä tuntee ihminen joskus!) "Kapteeni Ahabin asenne on taipumaton, valkoisen valaan tavoittaminen on hänen elämänsä vakava päämäärä, pakkomielle, josta ei voi joustaa. Sen sijaan Ismaelin asenteella, desperadofilosofialla, ei voi olla joustamattomia päämääriä eikä vakavuuttakaan, sillä päämääristä ja vakaumuksista joutuu aina silloin tällöin luopumaan. Siksi DF on parempi kuin mikään muu ideologia, silloin ei ikinä joudu pettymään. Myös Ismaelille valaat ovat pakkomielle." ... "Mutta Ismaelilla ja Ahabilla on se ero, että Ahabin periaate on jäykkä, kun taas Ismaelilla ei ole mitään vaikeuksia joustaa periaatteistaan mikäli periaate sattuu uhkaamaan hänen henkeään ja terveyttään. Ahabin periaate vie hänet meren pohjaan, Ismael pelastuu hyödyntämällä törkeästi toisen maailmankatsomuksen symbolia, harppuunamies Queequegin ruumisarkkua." Hupaisaa on, että minun mielikuvamaailmassani desperado sopii hyvin ei-kenenkään-maalle ja joutomaalle - ja kummitustaloihinkin - seikkailemaan.

Systomykoosissa desperadoasenne kuvataan laajemmin ja sen synnyksi nähdään esimerkiksi se, että (a) kuluttaa liikaa vapaa-aikaa mietiskelyyn, mutta on kuitenkin (b) liian ironiantajuinen voidakseen sortua klassiseen pömpöösiin ideologiaan. Paatoksen korvaa jonkinlainen hullu luovuus, jossa ei vaivuta nihilismiin, ei luovuta elämän nautinnoista vaikka siitä ollaan pakotettuja erilleen, ja sävytetään asioita huumorilla.

Systomykoosissa desperadoasennetta kuvataan hikipedistiseksi, joka on tietysti kohdallani omituisen, kenties jopa osuvaa. Tosin uskon että tässä hikipedia saavuttaa ilmiönä jotain johon yksikään sen kirjoittajista ei yllä. Kyllä meissä kaikissa riittää jonkinlaista pömpöösiyttä. Minäkin varmaan, jos löytäisin jostain jonkin "oman 160 aariani" jossa olisi lupa olla "jos asuu siellä ja viljelee maata", olisin varmasti jo lihoontunut pömpöösiyteeni, ihan tikahtumiseen asti. Tilani ei siis ole mikään yli-ihmisen työllä hankkima ansio, josta voisi olla saavutuksena ylpeä, vaan jokin joka on enemmän ulkomaailman olosuhteiden rakentama. Kaikille asioille löytyy kenties sanomistilaa, mutta kaikille ei saada "omaa maata".

Tämä kenties muistuttaa siitä mitä itse Jeesus - paremmin tunnettu Nasaretin Arskana - sanoi siitä että "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan". Nähdäkseni valtaosa nykyajan self claimed profeetoista ja heidän kannattajistaan taas eivät koskaan näytä kykenevän, yrittävän, haluavan poistua siitä omalta maaltaan. Sillä heille tärkeintä on kaikenkarvaisen pömpöösiyden äärimmilleen pumppaaminen. ; Tämä ei tietysti ihmetytä, koska he haluavat olla sankareita, vaikka harvalla heistä on sankaruuteen mitään edellytyksiä tai ominaisuuksia. Siksi he ovat kuin niitä pullistelijoita jotka pullistelevat ja ovat rohkeita koska heidän elämänsä on helppoa, eivätkä he ole kohdanneet kauhuja tai osaa sellaisia oikeaan paikkaan edes kuvitella. ; Oman maan keskellä, siinä pienessä aidatussa alueessa he ovat täysin turvassa ja voivat ärhennellä ja leikkiä suuria ideologisia sankareita ja vaikuttajia.

"Ihmisen valtaa tarkoittamani outo, oikullinen mieliala vain joskus kun hän joutuu kokemaan äärimmäisiä koettelemuksia. Se iskee kesken kaiken kun hän on ollut täysin tosissaan, niin että äsken tavattoman tärkeät asiat näyttävätkin olevan vain osa yleistä naurettavuutta."
(Herman Melville: Moby Dick, s. 329)