Richard Dawkins kuvasi dokumenttiprojektissa "Dawkinsin maailma" elämäntapamietelmiä. Kun häneltä toistuvasti kysytään, miten ateisti kykenee elämään epäuskonsa kanssa, hän vastasi siihen ottamalla erilaisia vaihtoehtoja joita ihmiset ovat tehneet kun he ovat kokeneet (eivät siis vain tiedostaneet) Jumalan puuttumisen.
Esimerkiksi hän kuvasi miten Tolstoi ahdistui menetettyään uskonsa, koki arvotyhjiön ja vetäytyi askeettiseen hengellisyyteen jossa hengellisyys oli ainut vaihtoehto koska ateismi oli niin musertavaa. Camus taas korosti arvotyhjiön sijasta absurdiutta ; Sitä että maailmaan on luotava oma merkityksensä kaiken toiston ja pinnallisen rutiininkin päälle. Osa ihmisistä heittäytyy kulutusjuhlaan jossa pelataan uhkapelejä ja hankitaan jännitystä kuluttamalla. Dawkins hylkäsi nämä kaikki itselleen sopimattomina ja lopputuloksena oli Ricky Gervaisin tapainen ateismi jossa yritetään kehittää elämää, luodaan, toimitaan ja tutkitaan. Ja jossa maailma on ihmeellinen ja elämä on niin positiivinen ja mukava asia, että sen ainut heikkous on rajallisuus, eli elämän lyhyys. Tässä mitä syvemmin asioita katsoo, sitä ihmeellisemmiltä ne näyttävät. Ja että tässä ihme ei tule mysteeriydestä jossa tiede pyyhkii ihmeen pois, vaan jossa ymmärtämisen tunne tuo juuri sen ihastuksen.
1: Monet uskovaiset tietysti ovat "miettineet asiaa paljon yksinään" ja päättäneet että vain Tolstoin tai LasVegasn -tapa ateismiin on uskottava. Olen aina hieman huvittunut miten nämä dogmaan jumiutuneet omassa ajatusvankilassaan olevat veikot osaavat päättää toisten puolesta - selviä toisten toiminnasta seuraavia havaintojakin vastaan - mitä nämä oikeasti tuntevat, kokevat ja eivät koe. Se, mikä on uskottavaa ja mahdollista on heidän "mietiskelyissään" kovassa osassa. Usein niitä kuvaa samastumisen puute. Joko ei ymmärretä ollenkaan tai sitten asiat ajatellaan vain sen "oman ateistisen historian" kautta.
Itselleni huomiota herätti kuitenkin Graham Greene. Dawkins otti hänen agnostiutensa esille, ja korosti miten hän oli heittäytynyt sattuman ja hallitsemattomuuden alueelle. Agnostiuden kokemus oli johtanut siihen että jännitystä haettiin esimerkiksi siten että Greene kokeili venäläistä rulettia aidoilla luodeilla. Kyseessä ei ollut itsemurhayritys vaan jonkinlainen jännityksestä saatava addrenaliinirush. Greenen agnostinen elämä oli ennen kaikkea taistelua tylsyyttä vastaan. Dawkins jatkoi tätä sillä, että usein uskonnoissa on kyseessä hallinnan pakosta. Ja että monet ihmiset näkevät Jumalisuuden nimenomaan sattuman takana. Ja että ihminen näkee Jumalisuutta kun luulee tunnistavansa järjestystä sattuman takana. (Ja että ihmisellä todella on tämänlainen illuusio.)
Graham Greenekin kääntyi myöhemmin katoliseksi. Ja hän jatkoi jännityshakuisuutta elämällä varsin seikkailullisen elämän esimerkiksi vakoilijana.
Näin Greenessä jotain oleellista itsessäni. En siten että näkisin jännityksenhaun jonkinlaisena Jumalan hakemisena. Vaan, että Jumalisuuden puute tarkoittaa ennen kaikkea maailman pelikenttämäistymistä. Tämä eroaa hyvin oleellisesti Dawkinsin ja Camusin mallista. Sillä Camus alistuu tilanteeseen ja Dawkins ajattelee että voit mestaroida omaa elämääsi ja hallita sitä monin paikoin kaikesta huolimatta. Greenen tapaan haen helposti jännitystä nimenomaan jotta elämässä ei olisi hallintaa. Ikään kuin tunnustaakseni että asiat eivät nimenomaan ole hallussa. Riskit ovat seikkailullista, eivät absurdia eivätkä hallinnan tai ymmärtämisen pakkoa.
Itse asiassa on vaikeaa sanoa onko tämänlainen
1: Asenne seurausta agnostismista, joka ytimessään perustuu tietyn tietämättömyyden halaamiseen ja esimerkiksi sen tunnustamiseen, että kuolemanjälkeisen elämän olemassaolo ja kohtalo sen jälkeen eivät ole millään tavalla hallittavissa tai ymmärettävissä. - Ja on sitä kautta jo ensimmäinen aika iso askel kohti sitä että asiat voivat olla vain pelleilyä, trollaamista ja vain puoliksi ymmärtämistä varten.
2: Seuraako agnostismi asenteesta jossa ymmärtämistä tarvitaan lähinnä rajallisuuden tiedostamiseen jotta voidaan toimia järjettömästi ja puuhata mitä typerämpiä ylilyöntejä.
Uskoisin että tähän ei ole yhtä ratkaisutapaa tai perustaustaa ; Eihän ateistitkaan suhtaudu jumalattomuuden tiedostamiseen samalla tavalla. Tolstoi tunsi filosofisesti identtisen tilanteen oleellisesti eri tavoin kuin Dawkins, Camus tai Greene.
1: Etenkin uskovaisten halaama lajityypillinen homo religiosus -ihmiskuva hämmentää monia uskomaan että reaktiot olisivat tässä jotenkin lajityypillisiä. Eivät ne ole. Uskovaisiksi kääntyneiden omat kokemuksenne ja kaveripiirinne entisten ateistejen kokemukset eivät ole satunnaisesti valikoituneita. Kaveripiiri koostuu uskovaisista jotka ovat lähteneet tietylle tielle. Tämä valikoi otoksen ja vääristää saadut tulokset.
Olenkin huomannut että suuri osa agnostikoista vaikuttaa "lähes hengellisiltä" ; Suoraan sanoen agnostikkojen skaala näyttää noin usein olevan sitä että (a) joku on "hengellinen ja de facto uskovainen joka ei uskalla tunnustaa tätä koska itsensä uskovaiseksi tunnustamisen olisi jonkinlainen stigma" siihen että (b) joku on "de facto ateisti, mutta liian kohtelias tunnustaakseen tätä kristityille päin naamaa". (c) Osa näyttää kuitenkin seuraavan Greenen tietä. Heitä voinee sanoa jonkinlaisiksi fundamentalistiagnostikoiksi. Jostain syystä heitä ei oikein saada mediaan puhumaan. Agnostikkojen osuus julkisissa keskusteluissa on minulle - heidän aatetovereilleen - yleisesti ottaen sitä kaikista nukuttavinta materiaalia. Olo ei ole sellainen että tekisi mieli kuunnella ja nyökkäillä. Heidän kuuntelunsa ei siis ole taistelua tylsyyttä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti