Erilaisia ja eriarvoisia

Feminismillä ei ole enää kovin suurta merkitystä. Kuitenkin katsellessani viime aikojen uutisointia, ei voi olla huomaamatta, että sille on kuitenkin jotain merkitystä ; Keskustelut ovat pyörineet esimerkiksi siitä että on toivottu että Wimbledonin voittanut tennistähti olisi kauniimpi, että hän olisi parempi mainostajille. Samoin on kauhisteltu sitä että juoksijoilla on "liikakiloja". Tämä korostaa sitä miten nykyään valtaosa naisiin kohdistuvasta halveksunnasta on ulkonäköön liittyvää, jollain tavalla esteettistä.

Tällä on toki varjopuolikin. Nimittäin myös monet feministit tekevät samaa ; Katsellessani dokumenttia vaginan korjausleikkauksista, eräs leikkaukseen menijä moitti feminismiä siitä että he ujuttavat tiettyä, ilmeisesti luonnollisena pitämäänsä mallia naisille, ja unohtavat että kaikille - kuten hänelle - vaginan leikkaus ei ollut esteettinen vaan siinä oli mukana lääketieteellisiäkin syitä. Korostaessaan ulkonäköön kohdistuvaa modifikaatiota turhana, koko aihe nähdään vain ulkonäköasiana, joka on pinnallinen tapa tarkastella asiaa.

Toki tässä voidaan huomauttaa, että esimerkiksi itsekin, miehenä, kohtaan ulkonäköpaineita eikä tätä pidetä minään ongelmana jossa miesasialiikkeen pitäisi rynnistää suojelemaan minua. (Ei, minun terävä kieleni hoitaa asian puolestani, kiitos vain.) ; Esimerkiksi huomasin tämän kun kesälomalla olin laiska, enkä ajellut viiksiä. Osa kysyi että olinko kasvattanut viikset, ja vastaukseni oli että ne vain kasvoivat. Tähän ei liittynyt mitään esteettistä toivetta. Toki vitsailin että jos viikset kelpaavat Jamie Hynemanille ja Friedrich Nietzschelle, ne tasan tarkkaan ovat riittävän hyviä myös minulle! ; Valituksia tuli kuitenkin aika paljon ; Esimerkiksi pomoni kysyi että olenko liittynyt johonkin grunge -osastoon ja että jos haluan pitää viikseni, niin hän suosittelee että leikkaan ne irti ja kannan niitä taskussani. (Tämä ei ole minuun kohdistunutta kiusaamista, vaan huonohuumori kulttuuria johon kannustan ihmisiä.) Jossain on siis olemassa jonkinlainen viiksiraja, jonka ylittävä on paheksuttava. ; Toisaalta kun minulle selitettiin, että minun kannattaisi leikata, kun olen sopivasti ajeltuna niin kaunis, niin kiitin kohteliaisuudesta ja kerroin että ehkä kenties minä kuitenkin haluan että ulkonäköni heijastelee sisäistä rumuuttani.

Viiksiepisodi kuvastaa sitä yleistä ulkonäkökulttuuria joka kohdistuu sekä naisiin että miehiin. Mutta ennen kaikkia naisiin. Ja siksi feminismille on vielä tarvetta. Olen nimittäin harhautunut kuvittelemaan, että sillä ei ole väliä kumpaa sukupuolta edustat, vaan sillä mitä sinä osaat.

Miehiin kohdistuva kritiikki on toisenlaista. Tässä Suomen Kuvalehdessä kommentoitiin sitä miten skeptikkoja ja vapaa-ajattelijoita moititaan ideologiana räyhääjiksi. Huomio keskittyi siihen, että tätä oltiin esitetty tasa-arvokysymyksenä. "Syyksi väärille toimintatavoille Vuola esittää juuri miesvaltaisuuden - siis naisten puuttumisen toiminnasta. Hän epäilee naisten vierastavan ”teinipoikamaista uhoa, josta järkiperäisyys on kaukana”. Ilmeisesti akatemiaprofessori Vuolan mielestä pelkkä miesvaltaisuus riittää tekemään aatteista epäkelpoja tai ainakin epäilyttäviä. Hän olettaa, että naiset ajaisivat asioita erilailla tai ehkä jättäisivät kokonaan ajamatta. Heidän mallinsa olisi joka tapauksessa Vuolan mielestä parempi kuin miesten."

On selvää että tämä ei ole tasa-arvoa. Ja se korostaa sitä että jos naisia lokeroidaan, seksiobjektisoidaan, mollataan ja asetetaan vaatimuksia ulkonäön tematiikassa, miehiin kohdistuva moite on eettisiin ja asenteellisiin kysymyksiin liittyvää moitintaa. Näkisin että tämä on vähemmän pinnallinen, ja siksi laadultaan vielä vakavampi epätasa-arvon ongelma, kuin sinänsä relevantti ulkonäön kautta naisia latistava asennevammailu. Sillä jos sovinisti latistaa naisen pintaa, ja saa tätä kautta helposti torjuttavan moitteen jota voi pitää helposti typeryytenä, telaketjufeministi (ei siis oikea tasa-arvoa ajava feministi) sitten moittii miestä ihmisenä tunteineen ja arvoineen ja toimintamalleineen. Tämä kohdistuu suoraan ihmisen ytimeen, siihen osaan jota ei oikein edes saa pitää pinnallisena.

Kompensaatiopakkomielle.

Kannatan tasa-arvoisuutta, ja siksi en identifioidu profeministiksi. Tasa-arvoisuus on kuitenkin syvä ja suuri ongelma. Siihen nimittäin liittyy omituinen piirre jota voisi sanoa kompensaatiopakkomielteeksi ; Kun tasa-arvon ideana on se, että kaikki ovat erilaisia mutta samanarvoisia, tästä seuraa joskus se, että samanarvoisuus yritetään attribuoida ja sillä tasata vaakoja.

Yksi tapa on se, että ajatellaan että jos on älykäs, niin olisi tunnevammainen. ; Tämä on mahdollista, lienen tästä itse hyvä esimerki. Se ei vain ole väistämätöntä. Monesti tämä johtaa jopa siihen että älykkyyden imagoa aletaan boostaamaan sillä että ollaan kusipäitä. Logiikka tuntuu menevän siten että kun on huono jossain kohteliaisuudessa, niin on sitten pakko olla fiksumpi. Näin voi olla, mutta se ei ole väistämätöntä. Nähdäkseni tämä mielikuva on osaltaan houkuttelemassa myös skepsiksen foorumeille ns. räyhääjiä. (Itse taas yleensä jaksan kommentoida vain yhdestä syystä. Turhautumisesta. Korreloinee johonkin.)

Samaa logiikkaa käytetään aika yleisesti. Katsotaan vaikkapa fiksuna ihmisenä pitämääni Markku Ojasta Hän otti kantaa tuoreeseen metatutkimukseen, jossa havaittiin että ateistit ovat älykkyysosamäärältään kyvykkäämpiä kuin uskovat toverinsa noin keskimäärin. Otsikko huutaa että "Ateistit maksavat älykkyydestään korkean hinnan" ja sitten siinä kuitenkin muistutetaan että "Älykkyysosamäärän ja onnellisuuden välillä vallitsee täysin nollakorrelaatio." Moni muu on puhunut tässä yhteydessä myös tunneälystä, joka olisi ateisteilla matalampi koska ei ollenkaan tutkimuksia ja tämä konsepti on vielä sekavampi ja vaikeammin kvantifioitavissa kuin sinänsä omituisella pohjalla oleva älykkyysosamäärä. ; Itselleni itse älykkyyspuhe on muutoin epäkiinnostavaa. Mutta on erikoista huomata, miten kova kompensaatiopakko aiheeseen selvästi liittyy. Sama tasaaminen tuntuu olevan muuallakin. Heti jos jonkin ihmisryhmän katsotaan olevan hyvä jossain, nousee ajatus siitä että heidän olisi pakko olla huonompia jossain muussa. Mitään tälläistä pakkoa ei ole.

Itse asiassa näkisin että ihmisten maksimaalinen välineellistäminen suorastaan paistaa tässä kompensaatiopakossa. Sillä siinä samanarvoisuus perustellaan jollain oletetulla taustayhtähyvyydellä jota arvioidaan erilaisilla suorituksilla (älykkyysosamäärä, tunneäly). Halveksin ajatusta jossa ihmisen samanarvoisuus nojaisi niinkin välineelliseen ajatukseen kuin "Kaikkien ihmisten attribuuteissa on variaatiota, mutta attribuuttien keskiarvot ovat samansuuruiset." Itse näkisin että, tietoisuutta lukuunottamatta, ominaisuuksilla ei ole oikein mitään merkitystä ihmisarvon kannalta. Sen lisäksi näen että se on hyvin omituinen. Omituisuuden esilletuomiseksi on vilkaistava tuoretta filosofista tutkimusta joka nostaa esiin uusia piirteitä pahan ongelmassa.

Hyvä, paha ja ruma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa analysoidaan tyylille uskollisena innostavasti Mizrahin pahan ongelmaa koskevasta argumentaatiosta kahden viestin voimin. Mizrahin tematiikka on itse asiassa jo "Raamatusta" tuttu. Kun katsottiin vammaisia, syntymäsokeita ja vastaavia ihmsiä tai mietittiin miksi joku oli kuollut tornin romahtaessa, Jeesus puolusti heidän osattomuuttaan. Monet juutalaiset näkivät, että ihmiset kirjaimellisesti kantoivat isiensä ja äitiensä pahoja tekoja, ikään kuin karman voimasta. Tällöin ajateltiin että kompensaatiopakko tasaisi epäreiluudet, jos ei yhdessä sukupolvessa niin sitten seuraavassa. Jeesus tuomitsi tämänlaisen.

Tämänlainen osio jossa käsitellään vammaisuutta on itse asiassa jäänyt kristinuskon vakioteologialta tämän laajemmin käsittelemättä pahan ongelman yhteydessä ; Huomio on yleensä keskittynyt kahteen pääluokkaan ; Luonnolliseen pahaan (natural evil) ja moraaliseen pahaan (moral evil). Etenkin moraalista pahaa on selitetty pahan ongelmalle irrelevantiksi vapaaseen tahtoon vedoten. Mizrahin mukaan maailmassa on selvää luonnollista epätasa-arvoa (natural inequality) jossa toisilla on paremmat eväät kuin toisilla.

Mizrahin esiintuoma luonnollinen epätasa-arvo ei kasvata hyveeseen ja tuo esille sankareita samalla tavalla kuin vaikkapa tulipalo-onnettomuus aikaansaa palomiehien sankaruutta jolla perustelaan miksi vaikkapa tulivuorenpurkaukset eivät kumoa rakastavaa Jumalaa naurettavaksi. Sillä luonnollisessa epätasa-arvossa on kysymys ominaisuuksille jotka on saatu ja joita ei voi korjata. Niitä vastaan ei voi taistella, eikä niitä oikein voi ansaitakaan. (Paitsi jos olet buddhalainen karmaan uskova, jolloin pahan ongelma ei ole mikään relevantti ongelma, sehän vain muistuttaa halun ja tuskan suhteesta!) Nämä päinvastoin synnyttävät eriarvoisuuden lietsontaan pyrkiviä asenteita, kun ihmiset haluavat kaiken sen sijaan että haluaisivat keskiarvon. (Ja osa ei silti pääse lähellekään keskiarvoa.)

Mizrahi ei argumentoi että vammaiset eivät voisi mitenkään elää onnellista elämää. Hän korostaa että se on vaikeampaa. Ja tosiasiasa juuri selviytymistasoa mitatessa on selvää että ihmisillä ominaisuudet eivät vain mene tasan. Moni voi selittää sitä miten monilla ominaisuuksilla on hyötyä toisissa ja haittaa toisissa asioissa. (Esimerkiksi minulla on pitkät raajat, joka antaa minulle miekkailussa ulottuvuutta, mutta toisaalta pituutensa vuoksi ne myös vääntyvät tavallista helpommin sijoiltaan ihan rakenteellisista syistä. Hyödyt ja haitat tosiaan tasapainottavat toisiaan.) Kuitenkin monet sellaiset ominaisuudet, kuten hermostolliset epänormaaliudet jotka vaikeuttavat älyllistä toimintaa, rajoittavat motoriikkaa ja tuottavat kaiken lisäksi kipuja kantajalleen. Ja kun nämä ovat geneettisiä, ne eivät ole mitään hankittuja vammoja, joten niissä ei ole eettistä tasapuolisuutta. (Kuten vaikkapa sellaisia jossa humalassa jäisellä tiellä haluat brassailla kungfutaidoillasi, liukastut ja rikot polvesi loppuelämäksesi.)

Toki tämänlaista voidaan vielä oikeuttaa henkimaailman vapaalla tahdolla, joka tarkoittaa sitä että Jalovaaran tyylinen karismaattinen rukousparantelupiiri sekä menestysteologit (eivät yksi ja sama ilmiö) ovat oikeassa ja kaikki Mizrahin mainitsemantyppiset vammat voidaan todella parantaa rukouksella, tai jos ei voida niin ne ovat aktiivisia demonivoimien aikaansaannoksia. Mutta tämänlainen  teologinen perustelu ei nyt ole niin oleellista. Sillä halusin, Jumalan olemassaolon kritisoimisen sijasta, tuoda esiin sen yksinkertaisen asian, että kun katsotaan ihmisten ominaisuuksia, ne eivät ole tasaisesti jakautuneet. Kun katsotaan lahjakkuutta ja rakenteellisia ei omiin toimiin liittyviä eroavaisuuksia - esimerkiksi tiettyyn perheeseen syntymisen muakana tulevaa sosiaalista ja rahallista pääomaa - voidaan huomata, että onnen lahjat eivät mene tasan.

Toki huomiomme voi kompensaatiopakkomielteessä huomata että rikkaan perheen lapsi on neuroottinen. Mutta tässä unohdetaan, että osataan sitä köyhissäkin perheissä ns. "käydä lataamossa". Moni on perinyt rahaa ja on silti kaunis - ja siltikin älykkyysosamääräkin voi olla kohdalla. Maailma ei ole niin reilu että kaikki tennistähdet olisivat rumia, ja itse asiassa tämä on se pohjimmainen syy miksi mainosmiehet haluavat saada kaiken eivätkä vain sitä maailmaa joka nyt satutaan saamaan. Tämä on se syy, miksi he ovat niin pinnallisia että he haluavat kauniin ja tennisvoittajan starakseen.

Näkisin että tämä on syy vihata kompensaatiopakkomiellettä. Se välineellistää ihmisiä liikaa. Ihmisarvo on itseisarvo. Ihmisen välinearvo taas on sidoksissa siihen mitä hän osaa. Ja välinearvon tasolla mitään tasa-arvoa ei ole koskaan ollutkaan. Ja se on pirun hyvä syy olla uskomatta optimistihuttuun, saati kaikkihyviin ja täydellisen hyviin jumaluuksiin joita ei muka saisi kirjoittaa kuin suurin alkukirjaimin.