Skeptikon noidankehä

Skeptikon elämässä tärkein oivallettava asia on se, että hänen kanssaan ei oikeasti juuri koskaan keskustella. Sitä yleensä myydään sen nimellä. Kuitenkin yleensä ongelma on pikemminkin niin, että joku haluaa todistaa oman asiansa olevan tieteellinen, ja skeptikko joka antaa myötäsukaisen vastauksen on järkevä skeptikko ja erimielinen täytyy sitten musertaa joko argumentatiivisesti tai turvautumalla keinoista yleisempään - nihiloimalla skeptikko skientistiksi ja "tiedeuskovaiseksi".

Skeptismin liittäminen "skientismiin" ja tämän rinnastaminen uskonnoksi on klisee. Jokainen skeptikko on kuullut tämän. Yleensä se tapahtuu vasta kun joku selittää jonkin asian olevan tieteellisesti todistetun ja sitten se ei sitä olekaan. Joskus kysyjä vastustaa skeptikoita "rajoittuneina" ja pitäen heidän elämäntapaansa suoraan halveksuttavana. Uskontonimitys tässä vakiintuneessa arkikielisessä yhteydessä on yleensä leimaava. Uskonnollisuus -leimalla halutaan vähentää ja negatoida toisten sanomisten arvo ja merkitys. Se on sen pohjimmainen tavoite ja idea.

Karkesti ottaen jos näkemys on tiedettä, se pärjää tiedemaailmassa ja skeptikot ovat tässä yhteydessä itse asiassa aika irrelevantti ryhmä. Suurin osa skeptikoistahan ei ole ammattitiedemiehiä, vaan aivan tavallisia ihmisiä ; Tieteen kehitystyö tapahtuu aivan eri skenessä. Tässä kohden skeptikon debattikaverit voidaankin jakaa karkeasti kahteen ryhmään:
1: Dogmaattiset maailmankuvailijat. He eivät ole luovia. He edustavat jotain klassista pseudotiedettä. He ovat opetelleet ja lukeneet tämän pseudotieteen perinnettä. Keskustelu on yleensä kliseitä ja aineistoa jonka voi lukea laadukkaampana jostain kyseistä pseudotiedettä käsittelevästä kirjasta.
2: Pellepelottomat, joilla on itsellään jokin fix idé. He eivät lue argumenttejaan kirjoista. Sen sijaan heillä on oma idea jota he levittävät kaikialla. Tässä yhteydessä he generoivat mielellään lauseita joissa on heittomerkkejä ja tieteellisiä termejä. Tyypillistä on se, että mallia ei yleensä ole kunnolla muotoiltu ja sidottu mihinkään aineistoon. Sille halutaan täsmennyksiä jotta sitä kehitettäisiin. Tätä asiaa ei viedä läpi siellä missä oikea tieteen mullistava paradigma vedettäisiin. Eli tiedemaailmassa. Sen sijaan sille haetaan suosiota kaduntallaajien keskeltä joilla ei yleensä ole tieteellistä kompetenssia osallistua tämänlaisiin keskusteluihin. Keskustelua esitetään ikään kuin ideaalina. Tässä yhteydessä pahimmillaan jokin tieteellinen kaava esitetään ja se että se on asetettu näytille tarkoittaa samaa kuin että näkemys on tiedettä. Suurin osa kuitenkin vain levittää termejä.) Näissä yleistä on se, että levittäjällä on intuitio asioiden luonteesta mutta hän ei ole kunnolla rakentanut sen ympärille lihaa. Muut työllistetään tekemään se varsinainen työ. Itse pidetään kunnia "idean kehittelystä". Ja sitten ihmetellään kun kukaan ei tule mukaan. Tähän osallistumista skeptikoilta odotetaan asenteella jossa "jos et vastaa, tässä on järkeä". Ja sitten jos kritisoit niin olet "tiedeuskovainen".
+: Tosiasiassa asia on harmaasävyisempi. Itse asiassa monien pellepelottomien kohdalla onkin huvittavaa miten tässä aina puhtuaan "avomielisyydestä", "luovuudesta" ja "mielikuvituksesta". Kuitenkin usein heidän juttunsa sopii täysin hyvin johonkin aivan vakiintuneeseen ideologiapiiriin. Taustalla on yleensä jokin perinne, ajatussuuntaus, joka on itse asiassa vakiintunut ja johon liittyvät huonojen argumenttien pilvet ovat sen verran tuttuja, että tosiasiassa uusiomuotoilut ova enemmän epämääräistä variointia jo aiemmin tutusta asiasta. New Agelaishenkiset vääntävät kvanttimystiikkaa jossa puhutaan kvanteista mutta ainuttakaan testiä ei tehdä, eikä aineistoa koskaan sidota siihen kaavastoon.

Valtaosa pseudotieteiden vallasta perustuu
1: Yksinkertaiseen epäsymmetriaan joka ei koskaan pelaa tiedettä kannattavan skeptikon puolella. Epämääräisellä kaiken falsifioinnin ja kritiikin ulkopuolella olevalla saivartelulla - tai jopa suorastaan tieteenvastaisella teorialla - on se etu, että on todella helppoa sanoa tieteellisen kuuloisia taikasanoja ja liittää niitä johonkin aiheeseen. Niiden osuvuus vaatii myös kykyä ymmärtää näiden konseptien sisältö ja taito niiden soveltamisessa käytännössä. On helppoa sanoa "kolmogorov kompleksisuus" ja "heiselbergin epätarkkuusperiaate" ja on hemmetin vaikeaa analysoida tämän konseptikimaran relevanttiutta vaikkapa aivojen toimintaan. ; On haastavaa sanoa, että onko asia mahdollista, lähtökohtaisesti ihan pelleä vai peräti todistettua. Tätä varten asiaa pitäisi kysyä ensin huipputiedemiehiltä ja näiden alojen huippuosaajilta ja vasta sitten tehdä tälläisillä konsepteilla oikeutettu parannusranneke kaduntallaajille tarkoitettu tiedekirja myyntiin.
2: Toistoon. Kaikki pseudotieteet harrastavat sitä että sama huono argumentti tulee esiin, uudelleenlämmitetään, siihen viitataan epäsuorasti kritisoimisen jälkeen tai sitten sama virhe toistetaan "uudessa paikassa" perusvirhe säilyttäen. (Jostain syystä etenkin homeopaatan kohdalla tätä näyttää tapahtuvan paljon.) Toistossa teho syntyy siitä että jossain vaiheessa reaktio on kenties pitkä arugmentointi. Viidennellä kerralla ei enää motivoi selittää vaivalla samaa - etenkin kun mitään vakavaa reaktiota ei argumentoinista ole, eli sinua ei oikeasti kuunnella tai oteta vakavasti, joten miksi edes välittää. Homeopaatti onkin sitten yllättäen pahoillaan ylimalkaisesta kohtelusta joka tulee siitä yksinkertaisesta tosiasiasta että hän sattuu olemaan epäluova paskojen argumenttien kliseekerhon toistoharjoitteiden suurmestarin ykköspapukaija. Jokainen kerta toistossa esitetään kuin se olisi ensimmäinen kerta ja skeptikko arvioidaan ottamatta tämän argumentaatiohistoriaa huomioon.

Itse asiassa tämänlaisen keskustelukentän perusasetelman virittämisen esiintyminen tarkoittaa käytännössä myös sitä että pseudotieteilijä joka kinaa skeptikon kanssa ei käytännössä koskaan halua keskustella tai varmistella onko hän tehnyt jonkun virheen. Kysymys on julistamisesta. Näkyvyyden saamisesta. Mainonnasta. Oman egon tuomasta ylivertaisuudesta jolla ojennetaan niitä idiootteja tiedeuskovaisia. ; Pohjimmiltaan skeptikoiden asenteet onkin usein sovellettu osaksi nihilaatiostrategiaa. Tämä on uskonnollisille lahkoille tyypillinen strategia, jossa kritiikin sisältö on irrelevanttia koska kritiikin ilmestyminen ennustetaan ja sen nähdään olevan todiste siitä että skeptikko on väärässä ja itse oikeassa. (QED perään ja MOT.)

Nihilaatiosta klassinen esimerkki saadaan siitä miten Jehovan Todistajat hankkivat itselleen uskottavuutta nihilaatiostrategialla selittämällä käännytettävälle, että Saatana haluaa vastustaa Jehovan Todistajiin liittymistä ja siksi joku sukulainen tai muu epäilijä tulee kommentoimaan jotakuta joka haluaa liittyä Jehovan Todistajiin. Näin kaikki kritiikki - joka johtuu siitä huolesta että joku näkee kun ihminen on liittymässä lahkoon - muuttuu "todisteeksi". Toki ei oikeasti. Vaan ihmisten päässä. Totuus on tuolla ulkona, empiirisessä maailmassa, mutta valhe, se on ihmisten päiden sisällä. Useimmiten intuitioksi ja uskonvakaumukseksi naamioituna. Skeptikoiden kohdalla skeptikoiden reaktio nähdään aina joksikin joka osoittaa että itse kritisoitu asia oli relevantti. Asian vastustaminen on tietysti "tiedeuskoa" tai "tiedeuskontoa". Kun on  ennustettu että suuttuu skeptikko, koska hän on lukkiutunut johonkin rajoittuneeseen maailmankuvaan, niin ei pidä ihmetellä jos ihmisten päissä tapahtuu puolivoltti jossa jokainen kritiikki todistaa sen että oletkin oikeassa. Mitä kritisoidumpi, mitä useampi vasta-argumentti sille löytyy ja mitä useampi on mollaamassa ajatustaisi, sitä varmemmin olet oikeasti vain väärinymmärretty ja vainottu nero. Kyynel.

Pahinta ei oikeastaan ole edes tämä. Sillä skeptikko tottuu tähän kehään. Se toistuu niin monta kertaa että siihen ei tule yllättävyyttä. (Ja sitten ihmetellään jos porukat on joskus vihaisia. Minä ihmettelen että miten helvetissä eivät ole vihaisia. Paitsi minä, joka olen aina vihainen muutenkin. Mutta ei tästä sen enempää.) Pahinta on se, että skeptikko ajautuu omituiseen kehään joka alkaa jo aivan ensimmäisestä skeptikon lausumasta kommentista. Ja joka vain pahenee ajan mittaan. Kenttä toimi yksinkertaisella idealla "Jos asiaan ei reagoi, se kertoo siitä että argumentit olivat hyviä" Ja "jos asiaan reagoi, asian täytyy olla tärkeä - ja skeptikolla on maailmankuvallinen ragevaihde joka estää häntä ymmärtämästä totuutta."

Ja tämä pahenee jos olet koskaan vastannut mihinkään niin että olet jäänyt mieleen. Itse olen huomannut olevani omituisessa tilanteessa jossa on ikään kuin pakko vastata koska on niin usein vastannut. Nimittäin jos ei vastaa, niin sitten käy niin että joku sanoo että "tuo on aina kommentoinut, joten se että hän ei reagoi tarkoittaa että argumentit ovat erityisen hyviä." Kehää ei voi katkaista kun siihen on kerran liittynyt. Skeptikko on vähän kuin "Hotel Californiassa", jonka viimeinen säkeistö muistuttaa "You can check out any time you like / But you can never leave!"