Analogiassa on jotain kuvaavaa joka miellyttää itseänikin. Tässä, kuten muissakin analogioissa on hyvä miettiä sitä että onko sillä analogialla väliä. Ja jos on, niin missä suhteessa ja kontekstissa sillä on väliä. ; Uskontojen maailmanselitysväitteet eivät ole lähtökohtaisesti vääriä, ne ovat tieteen tutkimuksen alla ja tiede voi periaatteessa torjua tai hyväksyä ne, riippuen tuloksista. Jonkun uskonnon mukaiset tulokset eivät kuitenkaan katkaise ideologian ja teorian suhdetta ja teoriaa voitaisiin väittää uskonnolliseksi. Kunnon tiedemies sanoo että ideologinen kytkös ei merkitse paljoa mitään. "Uskonnollisuus" ei välttämättä vähene. "Tulkinnanvaraisuus" sen sijaan vähenee ja ke nties jokin uskontojoukko peräti kumoutuu ja "ääliötyhmäksi paljastuu" prosessissa. (Jos sitoo uskonnon maailmanselityksensä litteään maahan jossa on taivaankansi ja sampo -maailmannapa, ei uskonto ole tieteellisesti fiksu. Period.)
Toisaalta on kuitenkin helppoa kompata Järvisen kantaa siihen että "Vielä kerran: ilmastonmuutos voi hyvin johtua ihmisen toimista ja olla totta. Ainakin tiedemiesten enemmistö on sitä mieltä ja enemmistö on yleensä oikeassa. Mutta se ei saa johtaa toisinajattelijoiden pilkkaamiseen eikä kritiikin kieltämiseen. Tiede ja uskonto eroavat toisistaan juuri siinä, että tieteen sisältö muuttuu koko ajan. Ja mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän uskonnolle jää tilaa."
Paitsi, että tässä kohden on syytä muistaa mitä jokainen pseudotiede on tehnyt aina ja kaikkialla. Se sekoittaa erimielisyyden pakkoon olla julkisesti erimielinen. Ja julkisen erimielisyyden se sekoittaa controversyyn. Ja sitten, ikään kuin taikaiskusta, kritiikki muuttuu ikään kuin relevantiksi. Näkisin että kenenkään asiaa ei aja se, että pseudotieteellistä paskaa tungetaan. Se korkeintaan työllistää turhaan niitä jotka voisivat tehdä samassa ajassa kunnon tiedettäkin. En siis ole rajoittamassa kritiikkiä, vaan paskan kritiikin. Mark Hoofnagle ottaa denialismia käsittelevässä blogissaan tähän juuri oikean asenteen. Blogin tunnuslauseena on "Don't mistake denialism for debate." Ja linkittämässäni kohdassa on voitu mittailla ideologisuuksia muutenkin kuin siten että tarinallistetaan teorioita. Näin syntyy yhteyksiä jotka kertovat melko lailla sitä että kuina välttämätön ideologian täytyy olla jotta kyseistä asiaa voidaan kannattaa. Koska tiedeyhteisössä on kysymys autonomisesta vertaisarviointipohjaisesta järjestelmästä, lukumäärät ja ideologiset kytkökset yhdessä vihjaavat siitä miten paljon uskontoa kyseisen ajatuksen takana on. Ja ilmastonmuutoksen ideologisuutta on todellakin tutkittu. Ja Hoofnalge blogaa iitä että kannat ilmastonmuutokseen ovat todellakin ideologisesti sitoutuneita. "Lewandowksy and his colleagues found that the strongest predictor of being a climate change denier is having a libertarian, free market world view. Or as Lewandowsky put it in our interview, "the overwhelming factor that determined whether or not people rejected climate science is their worldview or their ideology." This naturally lends support to the "motivated reasoning" theory - a conservative view about the efficiency of markets impels rejection of climate science because if climate science were true, markets would very clearly have failed in an very important instance." Esimerkiksi auto onkin monelle vapauden symboli. "Uskontoja" voi siis olla ilman eskatologiaakin.
Psykologista Torjuntaa. Mutta ei sitä Freudin.
Hoofnagle huomauttaa, että vika ei ole ihmisten tyhmyydessä vaan ideologioissa. "Ideology is at the heart of antiscience, (yes even liberal ideology) and when in conflict with science will render the ideologue incapable of rational evaluation of facts. The more extreme the ideology, the more likely and more severe the divergence from science. Then there is the separate issue of cranks who have a generalized defect in their reasoning abilities, are generally incompetent at recognizing bad ideas, often believing conflicting theories simultaneously, and are given to support any other crank who they feel is showing science is somehow fundamentally wrong. This is the “paranoid style”, it’s well-described, and likely, irreversible." ... "Recognizing that the problem of anti-science is not one of a lack of information, or of education, or of framing is of paramount concern. This is a problem with humans. This is the way we think by default."
Tämä on hyvä tuoda esiin lähinnä esimerkinomaisesti. Sillä se muistuttaa siitä että tosiasiassa skeptikoilla on hyvä nimi. Usein korostetaan että he olisivat skientistejä. Tässä on kuitenkin eräs perusongelma. Siinä missä skientismi viittaa enemmän loogisen positivismin hengessä tehtyyn tietämiseen, jossa perusoletus on jonkinlainen perusluottamus ihmisten luontaiseen ajatteluun, on skeptismin henki etenkin moderneina aikoina psykologisempi. Perusongelmana onkin se, että nykyään "Scientific reasoning and pragmatism is fundamentally unnatural and extremely difficult. Even scientists, when engaged in a particular nasty internal ideological conflict, have been known to deny the science. This is because when one’s ideology is challenged by the facts you are in essence creating an existential crisis." Tämä on oleellista vaikeutta. Hoofnaglekin korostaa sitä että tämä tiedostaminen on jotain joka mahdollistaa siitä syntyvien ongelmien käsittelyn.
Voidaankin sanoa että siinä missä klassinen valistushenkinen positivisti uskoi että jokainen ihminen on järkevä, ja että ihminen voi järjenjuoksuunsa luottaen karsia täysin erehdyksen ja huuhaan ja mennä erehtymättömään ei metafyysisiä maailmankuvallisia oletuksia sisältävään maailmaan, ja jossa ihminen on niin viisas että hän kääntyy kun hänelle kerrotaan faktoja ja teorioita, skeptikko tiedostaa että asiat ovat harhaanjohtavia, että häntä itseäänkin voidaan harhaanjohtaa. Ja siksi asia on otettava vakavasti jotta jotain voidaan tietää. Skeptiskko ei siis - tässä muodossaan - kiistä tietoa tyystin ja heitä epäilyä kaikelle ja kiistä tietoa ja rupea vaikkapa relativistiksi.
Päin vastoin, skeptikko voi muistaa että Descartesin cogito -oivallus on tietoa maailmasta. Ja huomata että jopa näkemys "en voi saada mitään tietoa maailmasta" on tosiasiaväite joka koskee maailmassa olevaa seikkaa nimeltä oma tietoisuus ja äly jotka voidaan asettaa eräässä mielessä maailmassa oleviksi ilmiöiksi ja tutkimuskohteiksi. On siis selvä että jotain ihan oikeasti tiedetään. Se on vain vaikeaa koska ideologiat saavat meidät valehtelemaan itsellemme. Ja kun sitten olemme rehellisiä muille, valehtelemme heillekin!
Tämä itse asiassa on melko oleellinen huomio. Sillä se asettaa ytimeen kiistat jotka käsittelevät esimerkiksi kriittisyyden käsitettä. Ja tämä taas on juuri tältä kohdaltaan ovela verrattuna asioihin siten kuin ne klassisesti esitetään "filosofian alkeissa".
Kriittisyys, kritiikki, kriittinen ajattelu - käsitteitä joihin ei paneuduta tarpeeksi kriittisesti.
Kriittinen ajattelu kun käsitteenä on jotain jota kaikki kannattavat. Etymologia auttaa tässä ainakin alkuun - ellei peräti loppuun. Kreikan kielen sana krisis liittyy eroon, erottautumiseen ja valintaan. (Ja sana liittyy kriittisyyden lisäksi kriisiin joka on tavallaan ymmärrettävää.) Kaikissa kriittisyyden merkityksissä punnitaan jollain tavalla asioita. Kriittisyys käsittelee kaikissa versioissaan jonkinlaista epäilyä. Ja täten se on oleellista liittää skeptisyydenkin yhteyteen. Pinnallisesti voisi miettiä että ketkä vastustavat kriittisyyttä; Totalitaariset yhteiskunnat tulevat monelle heti mieleen. Niissä ei hyväksytäkään vapaata ajattelua. Usein jopa tiedettä on rajoitettu.
Yhteinen pohja voidaan löytää. Mutta tuon ulkopuolella ei sitten ole helppoa saada yksimielisyyttä ; Kriittisyys kuitenkin usein tarkoittaa hyvinkin eri asioita. Tässä kenties suurinta juopaa vetää ero "mannermaisen" ja "analyyttisen/anglosaksisen" filosofian välissä. Ja tässä kohden ero ei ole yhtään sen suurempi tai pienempi kuin se, että miten esimerkiksi filosofisia, tieteellisiä ja vastaavia tekstejä tulisi lähestyä. Erot ovat karkeistettuja, mutta niistä saa irti esittämäni pointin. Dominique Janicaud kuvaa tämän "30 päivää filosofiaa" -kirjassaan luvussa "historiaa vai analyysiä" perinteisiin jaottelun oleellisesti samalla tavalla. Se on toki hitusen yksinkertaistava, mutta se on rjukopliut sentään "riittävän hyvä".
1: "Mannermaisessa filosofiassa" on usein painotettu sitä että kriittisyys tarkoittaa sitä että esittää jotenkin poikkeavan näkemyksen. Tässä oma näkemys täytyy kuitenkin osata pohjustaa. Ja tässä tarvitaan filosofian perinnettä. Taitava jo tehdyn filosofian erittely, nimientiputtelu ja vastaava kertoo että on ymmärtänyt ja sivistynyt. Ja tällä rakennetaan ikään kuin pohja sille että omat kannatkin olisivat sivistyneitä. Tässä mallissa metodi nähdään normaaliuden kahleena. Filosofia ja filosofian historia ovat erottamattomia. Tämä tiivistyy helposti postmodernismin tapaan korostaa ideologioita ja vähemmistö-enemmistöstatusta. Tai Hegeliläiseen tapaan katsoa maailman historiaa eräänlaisena "'itsensä kanssa' 'kasvavana ja oppivana' 'dialektista vuoropuhelua harrastavana' 'entiteettinä'".
2: "Analyyttisen filosofian" puolella taas ei oikeastaan välitetä siitä kuka sanoo vaan miten sanoo. Perinteen hallinnalla ei ole niin suurta merkitystä. Filosofia voidaan erottaa filosofian historiasta, koska siinä tuotetaan analyyttisesti käsitteitä, käsitteitä, väitteitä ja perusteluja.
Toki jaottelu on vain ääripäiden esilletuonti ja käytännössä jokainen harjoittaa molempia. Kuitenkin on selvää että skeptisyyden kriittisyys on "oleellisesti anglosaksista". Denialistit taas usein korostavat vähemmistöstatustaan ja perustelevat erimielisyytensä olevan vakavasti otettavaa jolloin vähemmistöstatuksesta ja huonoista tieteellisistä meriiteistä tuleekin yht'äkkiä todiste tiedemaailman vainotoimenpiteistä ja sensurismista. Näin siis siitä huolimatta, että käytännössä jokaiseen esitettyyn argumenttiin on saatu julkaisu, medianäkyvyyttä, populaarikirjoja. Että kritiikkiin on myös vastattu. Erimielisyys onkin osa vainokoneistoa eikä osoitus kriittiseen vuoropuheluun osallistumisesta. Anglosaksisessa mielessä tässä ei ole mitään järkeä : Kriittisyys ei voi olla sitä että kaiken annetaan huutaa. Mannermaisen puolen kautta on selvää että kaikki on vain ideologioiden välistä skismaa ja toinen puoli on underdog ja siksi vainottu.
Toki skeptikoilla on ideologis-psykologinen puoli. Hoofnagle käyttää sitä. Olen laittanut siitä palasen tuohon ylle. Selvästi intentiot ja ideologiat ovat esillä. Mannermaisuutta ei siis ole täysin hylätty. Tämä huomio on oleellinen koska tässä erottaudutaan siitä klassisesta esimerkiksi Platonin kannattamasta "tiedon kätilöimisen" ajatuksesta. ; Platon kirjoitti paljon dialogeja joiden voittajaa hän ei itse asiassa läheskään aina suoraan paljasta. Niiden perushenkenä on se, että prosessissa voidaan oppia koska ihmisillä ikään kuin on jo tieto, se pitää vain saada tiedostettua. Näin dialogi olettaa kaksi täyspäistä järkevää keskustelijaa jotka luonnostaan ja automaattisesti seuraavat totuutta eivätkä omia maailmankuviaan. Ja tästä mallista skeptikko etäytyy oleellisesti tyypillisestä klassisestae valistusperinteestä, postmodernismita ja kaikista vastaavista!
Asiaa mutkistaa tietysti se, että tosiasiassa psykologia tuossa mielessä tarjoaa hyvinkin vahvoja korrelaatioita joita voidaan lähestyä ehdottomasti myös empiirisin periaattein ja keinoin. Tärkeintä on kuitenkin se, että denialisti ei näe epäonnistumista vaan valehtelua ja salaliittoja. Ja hän itsekään ei korosta ideologioissaan epäonnistumispuolta. Denialisti ei koe olevansa epäonnistuva, ja valtaosa massojen sokeudestakin johtuu siitä että heillä on väärä asenne. Henki on se, että "sheepleä" ei kiinnosta, koska jos he ottaisivat asioista selvää, hekin olisivat denialistin puolella. Ja jos denialistia kritisoi, syynä on viha joka denialistien maailmassa johtuu siitä että jollain tasolla tiedostaa olevansa väärässä. Hoofnaglen edustamaa skeptikkoutta taas kuvaa se, että kaikki osapuolet kuvataan enemmänkin epäonnistuvina kuin lähtökohtaisesti oleellisen tyhminä tai pahoina. Parhaiten pärjää se, joka tunnustaa omat puutteensa ja yrittää sitten peitota ne. Ilman puutteiden tunnustamista ajautuu vain kaivamaan itseään yhä syvemmälle ja syvemmälle kuoppaan.
1: Toki toki. Muunkinlaista skeptisyyttä on, mutta tämä on sellainen joka on itselleni tärkein, ja joka tuntuu olevan enemmistölle kanssadebatoijista maksimaalisen outo ja vieras. Skientismi -leima oli jonkin aikaan hauska leima joka osoitti vain vastapuolen hoopouden ja ymmärtämättömyyden. Mutta tälläiseen ilkkumiseenkin väsyy, kun jossain vaiheessa huomaa että tilanne onkin aika turhauttava eikä mikään koskaan johda mihinkään...
Kuvassa kannukasvi, joka on sellainen että kun sinne hyönteinen lipeää, se ei pääse sieltä pois. Stephen Law käyttää toisenlaista vertausta kirjassaan "Believing Bullshit: How Not to Get Sucked into an Intellectual Black Hole" kuvaa tilannetta musta-aukkoanalogialla, jossa korostetaan sitä että pseudotieteilijä tuppaa ajamaan itsensä älyllisen keskustelun ulkopuolelle ja sellaiseen asemaan jossa mikään ei saa häntä muuttamaan mieltään. Hupsista ideologiaan - eikä pois!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti