Hyvin usein skientistejä syytetään dogmaatikoiksi. Usein tämä tehdän sosiaalisessa mielessä. Silloin korostuu ajatus siitä että vallitseva näkemys olisi jotenkin huono ja sen kyseenalaistaminen olisi kriittisyyttä. En arvosta tätä kovin pitkälle. Monesti asia toki yhdistetään myös tieteenfilosofiaan. Silloin selitetään että tieteenfilosofia osoittaa että tieto on mielivaltaa, ja täten osoitetaan se sosiaalisen mallin kriittinen kannanotto. Tässä on hieman enemmän mieltä.
Sillä aina kun tietoteoriaa vastaan hyökätään ja selitetään että tieteen teko olisi mahdotonta, voidaan tehdä kuten Ilkka Niiniluoto on huomauttanut ; Relativistin ongelma on se, että jos totuus on relativistinen, voi sinun relativistinen maailmasi toimia niin että tuolla toisen lausumalla ei siinä ole mitään väliä. Näin koko kysymyksen voi ohittaa. Koska relativistikin esittää tosiasiaväitteitä. - Hän itse asiassa väittää ehdottomana tietona, että tietoa ei voi olla, mikä on hitusen erikoinen lausuma.
1: On eri asia sanoa että emme voi tietää mitään jostain tietysti asiasta, kuten vaikkapa voimme tietää että nyt emme tiedä miten pallosalama toimii. Tai tietää että emme tiedä onko Jumala olemassa. Kuitenkin on muistettava että Descartesin cogito -oivallus tarkoittaa sitä että emme ehkä tiedä paljoa, ja kaikki voi olla illuusiota, petosta ja harhaa. Mutta jos ajattelemme, olemme olemassa jossain mielessä jossain. Tämä on varmaa tietoa.
Tässä maailmassa kaikki näkemykset, myös fenomenologia - ja vaikkapa Derridamainen dekonstruktio - redusoituu mallinnukseksi joita lähestytään sellaisten mielivaltaisten työvälineiden - kuten valta, intressit, vähemmistö, kriittisyys, tai jonkin muun vastaavan, kautta. Sen sijaan että tämä huomio herättäisi nöyryyttä, fenomenologi lähtee usein tietämisen ja julistamisen linjalle, jonkinlaiseksi messiaaksi. (Jolla on ehdoton tieto siitä että ei ole mahdollista saada mitään ehdotonta tietoa.)
Tieteellinen kriittisyys, jota skepsis hakee ihanteissaan. Ei ole riemua olla yhdessä mudassa postmodernistejen kanssa. Onkin hyvä katsoa sitä tietoteoriaa. Hume esitti todellakin ihan pätevän huomion induktion ongelmasta. Se selittää että induktiossa on aina metafyysisyyttä. Tämä usein sotketaan samaksi kuin dogmaattisuus. Näin ei ole. Asia on helpohko huomata.
Eron huomaa yleensä sillä että ottaa kaupungin terävimmän kirveen, laittaa toisen pään pölkylle ja uhkaa lyödä joltain pään irti selittäen että tämä on vain induktiivinen oletus että tästä seuraa dekapitaatio. Paatuneinkin fenomenologi luopuu tässä kohden domeenispesifistä kaikenkattavasta skeptismistään - joka kohdistuu yleensä kaikkiin muihin paitsi häneen itseensä, hänen omiin suosikkiteorioihinsa. Ja joka yleensä kohdistuu esimerkiksi skeptikoihin. ; Väkivaltakuvasto on tietysti vain esimerkki, jossa uhkaus ja hengenvaara tuottaa oikean eksistentiaalisen tunteen jotta argumentti hyväksytään.
1: Itse asiassa tätä asennetilaa kannattanee keventää lisää. Sitä kuvanneekin vitsi hurskaasta miehestä joka putosi kaivoon. Hän jäi roikkumaan irtojuureen, kykenemättä kiipeämään ylös. Hän näki allaan syvyyden. Hän katsoi ylös ja huusi "apua, onko siellä ketään". Taivaasta kuului ääni "Minä olen Jumala, osoita uskosi ja päästä irti juuresta, niin pelastan sinut!" Hurskas mies katsoi ylös kohti kirkkautta ja huusi "Apua, onko siellä ketään muuta?"
Mutta onko eksistentiaalisen tunteilun takana mitään pysyvää? Eräässä mielessä ei. Filosofia on kauan nojannut ns. ensimmäisen näkökulman ideaan. Siinä metafysiikka on ulkopuolisen Jumala -tarkkailijan vinkkeli. Maailmaa tarkastellaan ulkopuolelta viileästi. Tämä näkemys korostaa havaintojen luotettavuutta. Ja tämä perinne saikin voimansa siitä ajatuksesta, että Jumala ei voisi valehdella ihmisaisteille ja siksi ihmiset kykenevät tieteeseen, kun Jumala on heille järjen antanut. Tämä näkemys - toki Jumalasta riisuttuna, mutta asenteiltaan samantapaisena - oli positivismi. Tämä teoria osoittautui sisäisesti mahdottomaksi, ja se on niitä harvoja filosofian koulukuntia jotka on väistämättä osoitettu virheellisiksi ja kuopattu. Ja johon kukaan ei ole uskonut aikoihin. (Mutta jota fenomenologit ja muut toisen maailmansoda ajan ajattelijoihin nojaavat kritisoivat, tajuamatta että se em. natsiaikakauden juna meni jo.)
Positivismia itse asiassa moitti mies, joka on useille skepsisläisille tutumpi. (He ovat minusta puolitiessä, mutta ei sen väliä.) Popper nosti esiin klassisen Humen induktion ongelmaa soveltaen. ; Monet postmodernistit ja fenomenologit hyväksyvät hänen moitteensa induktioille, mutta pitävät humen giljotiinia porvarillisena ja nojaavat että etiikka on varmaa.
1: Tämä on historiallisesti erikoista, koska Humen oma argumentaatio perustui näiden samankaltaisuuteen. Hän itse asiassa kannatti sitä että sekä induktio että etiikka olisivat empiirisiä. Nykyään moni kuitenkin valitsee joko-tai ; Ne jotka pitävät humen giljotiinista väistelevät induktion ongelmaa ja päinvastoin. Toki tämä on vain nyrkkisääntö.
Mutta mitäpä teki herra Popper ensimmäisenä kumottuaan positivismin? No, perusti uuden tieteenfilosofian koulukunnan, fallibilismin. Ei pitänyt tiedettä mahdottomana hänkään. Hänen näkökulmansa oli toinen. Hän otti keskiöön korroboraation ja selitti että ensimmäisen näkökulman ajattelussa on liiaksi esillä kahtoajako jossa on "joko absoluuttinen ja lopullinen tieto tai ei tietoa ollenkaan". Popperin mukaan tämä oli itsessään väärä kahtiajako, harhainen dogma. Tietoa voikin siis olla, ei vain siinä mielessä missä monet sille asettivat vaatimuksia. (Mutta jos vaatimukset ovat paskoja, miksi välittäisimme niistä. Otetaan käyttöön paremmat ja antaa idioottien huudella!)
Popper otti esille jo humen induktiokritiikissä olevan piirteen. Nimittäin sen, että induktio kykeni tarjoamaan ehdotonta tietoa silloin kun se ei pätenyt. Induktiossa on tiedollinen epäsymmetria ; Humen esimerkin kana joka joka päivä kohtaa isännän joka heittää siemeniä pihaan, kerää korroboraatiota näkemykselle että isäntä huomennakin heittää siemeniä. Mikään määrä havaintoa ei voi todistaa tätä, koska yhtenä päivänä voi heilahtaa kirves. Mutta jo yksi ainut havainto kirveestä riittää, ja teoria siemeniä heittävästä isännästä tiedetään vääräksi, ehdottomasti. ~ Tämän pohjalta Popper ottikin induktion voimaksi falsifioitumistilanteen, joka on deduktiivisesti johdettavissa oleva modus tollens -tilanne, jossa ei ollut induktion toiseen suuntan todistamisen vaikeutta. Osa tiedosta voidaan kumota ja tätä kautta falsifioituvuus muunsi koko ajatuksen tieteestä.
Falsifioituvuus teki myös jotain erikoista. Popper nimittäin vihasi dogmaattisuutta. Hänelle dogma oli jokin näkemys josta ei voida luopua. Eli jokin premissi joka otetaan sen itsensä vuoksi. Falsifiointisysteemissä tilanne onkin juuri kuten Ilkka Niiniluoto on huomauttanut ; Dogmaattinen tieteenteko sen mallimaailmassa on mahdotonta. Koska jokainen teoria tulee voida kumota ja sille tulee esittää ehdot joilla se voi kumota. Popperin mallin ainut vika onkin se, että sen mukaan dogma ei voi olla tiedettä ollenkaan! Jos olet skientisti ja dogmaatikko, et todellisuudessa ole jompaa kumpaa näistä.
Fallibilismi otti jo hitusen etäisyyttä varmuudesta ; Teoriat ovat aina positiviisia induktioita, jotka voivat olla erehtyneitä samaan tapaan kuin Humen kana voi erehtyä siemenistä. Mutta jos ne asetetaan kriittiseen testiin jossa ne voisivat kumoutua, mutta eivät kumoudu, teoria on hyvä. Esimerkiksi vaikka kirves heilahtaakin, kana oppii ennen sitä että siemenillä ja isännällä on jokin jännä yhteys. Tässä ei toki enää ole mitään ehdotonta varmuutta ilman metafysiikkaa, vaan jotain joka on korkeintaan laadukasta ja jota pitää testata. ; Tiede ei sisällä sanan tiukimmassa mielessä mitään tietoa joka olisi absoluuttisen luotettavaa, mutta se tarjoaa jotain jota on hyvä soveltaa ja jonka ulkopuolella menee tuhat kertaa huonommin. Siellä kun ei edes tule sitä chanssia että näkemys kumoutuisi ja osoittautuisi vääräksi.
Itse asiassa fallibilismissa on jännittävää sekin, että teorioita ei todisteta lopullisesti vaan niille hankitaan korroboraatiota. Ja kun sitä on paljon, ongelma lähestyy pikku hiljaa enemmänkin metatiedetä kuin varsinaista tiedettä. ; Ilkka Niiniluoto huomautti, meillä voi olla oikea induktiivinen kuvaus (teoriajoukko) maailmasta, mutta emme tiedä että se on juuri se oikea. Ongelma ei ole siinä että induktio olisi huono, vaan siinä mitä tiedämme induktioiden pohjalta teoriasta. Näemme vain että "perkeleen vahvalta teoria näyttää kyllä". Se on kuin Humen kana ilman kirvestä, mutta emme voi olla varmoja että entä sittenkin jos huomenna. Mutta eihän se silti koskaan lyö, tuo kyseinen isäntä. (Ikuisestikin elävä kana kuolisi ennemmin vanhuuteen.) ~ Kun teorian on pakko tarjota keino jolla se voitaisiin kumota, se ei voi olla ikuinen ja varma. Jos se on oikea, se ei vain kaadu. Jokainen testi antaa pienen määrän varmuutta. Täydellinen varmuus olisi jos olisi ääretön määrä testejä, mutta koska sitä ei voida saada, on metaongelma relevantti. Mutta sen kanssa nyt on vain elettävä ja testailtava lisää. Tämä ei ole dogmaattisuutta, vaan varmistelua ja testailua pysyvän eidogman tilassa.
Tosiasiassa Popperkin jäi aika löyhäksi. Esimerkiksi Quinen malli korostaa verkomaisempaa, holistista mallia. Hän vastasi siihen että tosiasiassa falsifiointia voi estellä ties millä ad hoc oletuksilla ja muilla rakennelmilla. Hän korosti että Neurathin veneenkorjauksen tapaan joka ikinen yksittäinen väitelause ja teoria on voitava vaihtaa. Ei vain yhdellä kertaa. Yksikään lauta ei ole ehdottomuus, dogmia ei ole. - Ja tähän päädytään ihan ilman mitään ensimmäisen näkökulman näköalapaikkaa johon fenomenologit haikailevat ja rakentelevat tältä pohjalta dikotomioita mallia "joko ehdoton varmuus tai ei mitään".
Toki joku voi huomauttaa, että Quinellakin on logiikan mallit dogmanaan. Tämä malli kun sitoutuu Duhemin-Quinen teesiin jossa korostetaan että jos ennusteet eivät vastaa havaittua, on muutettava sitä kohtaa tiedekokonaisuudessa joka muuttuu vähiten. Tässä voidaan huomata, että teoriakokonaisuudenkorjausmallihan vaatii ns. modus tollens -tilanteen. Tämä taas tunnistetaan tiettyjen loogisten ehtojen täyttyessä. Nämä voidaan kyseenalaistaa. ; Mutta voivoi, mitä sitten tapahtuukin. Huomataan että fenomenologina kyseenalaistat skeptisyyttä kun sinun pitäisi kyseenalaistaa myös fenomenologia. Ja huomata, että jos Hume -ajatusketju viedään loppuun asti, niin tosiasiassa menee pohja myös Humen "ehdottomuudelta". Sillä Hume perustelee kanaa deduktiivisesti käyttäen havaintoa jossa kana havaitsee kirveen heilahtavan joka on modus tollens -suhteessa siihen ruokkivaan isäntään. Jos logiikka kumoutuu, ei tätäkään päätelmää voida tehdä. (Vai miksi se on "ehdoton"?)
Tosin tämänkin ulkopuolella on hauskoja ajatuksia joilla voi sovittaa ja hämmentää tätä antitiedelinjamaa jotka väittävät ehdottomasti tietävänsä että ehdotonta tietoa ei ole ; Esimerkiksi Hawkingilla, skientistiksi syytetyllä, on hyvä ratkaisu. Hänelle tiede on malliriippuvaisen realismin tekemistä. Siinä ei ole merkitystä ollaanko pohjimmiltaan vaikka Matrixissa. Sillä ei ole väliä jos on kultakala joka mittaa huoneen maisemia vääristävän kalamaljan läpi. Kunhan malli toimii ja vastaavuus havaintoaineiston kanssa syntyy. Sillä tiede tutkii tietyllä tavalla havaittavia yhteyssuhteita. Teknisesti tämä ei väitä mitään maailmasta. Ja näkemys tieteenmukaisuudesta näyttää hyvin muulta kuin mitä arkijärki kenties meille huutelee. Mutta täällä katsotaan näkemysten tieteenmukaisuutta, ainakin ihanteena on tämä. (Käytännössä jokainen on tietysti vajavainen, myös fenomenologigurut vaikka egoa kuinka kieltämättä riittääkin!)
Tämä taistelee erinomaisesti Feyerabendtin ajattelun tuomia asennevammoja kohtaan, jossa mikä tahansa käy. Siinähän tiede on vain sitä mitä tiedemiehet tekevät. Ja sitten urheilu, masturbointi seinälle, lennokinrakentelu tai mikä tahansa muu käy. Monesti nimittäin Feyerabendtin seuraajat ovatkin ihmisiä jotka onnittelevat muusikkoa soitosta - vaikka huonostakin - ja kehuvat urheilijaa hyvästä kilvasta tai runkkaria runsaasta spermantuotannosta. Mutta skepsisläisen tieteen tekemisen kohdalla he sanovat että "ei tuo käy, pitäisi jättää koko asia silleen ja tehdä jotain muuta." Kaikki käy, paitsi. Nähtävästi tässä linjamassa onkin paljon korjattavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti