Turn left

Suhteellisuusteoriassa on tunnetusti mukana valon nopeus. (Kaavassa G{μv}= [(8πG)/(c^4)]*T{μv} on c tätä varten.) Tämä valon nopeus tarvitaan koska muuten yhtälöt eivät toimi.

Meille kerrotaan että autojen GPS ei toimi jos suhteellisuusteorian yhtälöt lakkaisivat toimimasta. Toisin sanoen GPS on käytännöllinen todiste suhteellisuusteorian erityisesti - ja luonnontieteellisen ajattelun yleisesti - riemuvoitosta.

Miksi sitten kaikki kuulemme "käänny vasemmalle, käänny vasemmalle" keskellä suoraa tietä (saatanan kommunistit) ja "tee U -käännös" keskellä moottoritietä?

Kuinkas tämän selitätte, fyysikot?

Mustuudesta ja aukoista

Suhteellisuusteoria opettaa, että massa kaareuttaa aikaa ja avaruutta. Planeetat aikaansaavat pienen kaareutumisen, aurinko suuremman. Mustien aukkojen kohdalla massa on niin tiheä että valokaan ei onnistu karkaamaan. Tällöin puhutaan syvästä kaareutumisesta.

Mutta mielikuvituksella voi mennä pidemmälle. Kuvitellaan että massan aiheuttama kaareutuminen jatkuu vielä tästä. Tällöin aletaan puhumaan tilasta josta edes toiveet ja unelmat eivät pääse pakenemaan. Puhutaan tilasta jonka kohdalla on puhuttava kaltaisistani kyynikoista. Tai sinun äidistäsi.

Toisaalta tämänlainen kuilu tuo mieleen madonreiät, sellaiset joita kautta Dr Who matkustaa ajan ja avaruuden halki. Kuilu onkin reitti. Reitti aivan toisenlaiselle, uudenlaiselle olevaisuuden tasolle.

Voinet kuvitella että täällä minulle on luvassa aivan uudenlaatuisia seikkailuja. Samoin sinun äidillesi.

Nykyhetkestä poikkeaminen

"Aikaa ei ole. Eiliseen voi vaikuttaa tänään. Siksi kannattaa lähettää hyviä ajatuksia eiliseen."
(CMX:n kysymyspalsta)

Ihmiset käsittelevät tulevaisuutta ja menneisyyttä. Moni kuitenkin näkee että ainut mitä todella todella on, on nykyhetki. Tämä on voitu nähdä äärettömän lyhyenä hetkenä. Nykyään moni käsittelee tätä hetkeä lyhimpänä ajan yksikkönä, Plancin aikana. Me käsittelemme menneisyyttä niin automaattisesti että jopa kreationistit joiden mielestä tiede ei voi tutkia menneisyyttä ja ainut tapa jolla menneisyyttä voidaan käsitellä oli "olitko siellä", niin jopa heille on ilmiselviä tosiasioita kuten Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jotka ovat heille "historiallisia tosiasioita".

Kuitenkin on mielenkiintoista miettiä miksi ylipäätään ajattelemme että on jokin "menneisyys". Olemassaolevaan menneisyyteen uskova (eternalism) kohtaa helpon vasta-argumentin. Jos menneisyys on todella olemassaoleva, niin "missä" se on. Eikö voisi olla vain niin että maailma muuttuu ja nykyhetki muuttuu ja menneisyys vain pyyhkiytyy pois. Ja sen vuoksi näkisimme vain merkkejä menneisyydestä ja ennusteita tulevaisuudesta. Ne ovat jättäneet jälkiä koska nykyhetki ei muutu miten tahansa, vaan sen pohjalta mitä siinä on. Ja siksi meillä olisi todisteita siitä mitä on joskus ollut, ja voisimme ennustaa mitä kenties on tulevaisuudessa. Mutta nämä estimaatit eivät teknisesti ottaen ole olemassa. Ja näin oltaisiin ihmisiä jotka uskovat että vain nykyhetki on olemassa (presentism), eli jos otetaan olemassaolevien asioiden lista saadaan vain tällä hetkellä olevia asioita.

Onkin intuitiivisesti melko vahvaa sanoa että eternalismin haasteena on se, että emme koskaan näe kahta aikaa samanaikaisesti. Ja kun meillä on tulevaisuus ja menneisyys jotka ovat sinällään näkymättömiä niin miten tämä eroaisi siitä että sanoisi että menneisyys ja tulevaisuus eivät itse asiassa ole olemassa. Universumissa on vain rajallinen määrä ainetta ja energiaa jolla on järjestys ja joka uudelleenjärjestyy tietyin periaattein eikä menneisyys sinällään tallennu mihinkään muualle kuin siihen samaan universumiin joka muuttuu. Tieto menneisyydestä ja tulevaisuudesta tähän liittyen olisi korkeintaan samanlaista tietoa mitä Laplacen demonilla joka tietää kaikkien osasten paikat ja liiketilat ja pystyisi tätä kautta tietämään miten ne ovat tulevaisuudessa ja menneisyydessä.

Toki jo tässä tulee vastaan kieli. Vaikka intuitiot ovatkin helposti presentismiä tukevia, niin arkikieli itse asiassa vääntää helposti vastaan. Presentismin käsittely on hyvin vaikeaa tavallisella kielellä. Sillä jos katsotaan "on tulevaisuudessa" ja "on menneisyydessä" otetaan kantaa sekä olemassaoloon että siihen että olisi jokin paikka, tulevaisuus ja menneisyys, jossa nämä asiat olisivat. Kieli on niin eternalistista että presentistejä helposti moititaan tästä, että hekin oikasti uskosivat eternalismiin. Tämä ei teknisesti ole eternalismin vika. Kysymys on enemmänkin kulttuurista.

Mutta tuo kielikömmähdys pitää kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan. Nimittäin olemassaolon ja totuuden. Jos nimittäin uskomme kaksi asiaa että (a) tulevaisuudesta ja menneisyydestä voidaan sanoa tosia uskomuksia ja (b) ainoastaan olemassaolevat asiat ovat tosia, emme voi olla presentistejä. Näin ollen presentistin on pakko hylätä menneisyyttä koskevat näkemykset harhana. Tai sitten hänen on uskottava että tosi ei liity olemassaoloon.

Näistä ratkaisuista "menneisyysdenialismi" on jossain määrin helpompi ja halvempi tapa. Eikä ihme että sen tyylisiä ratkasuja voi löytää buddhalaissävytteisestä mukamystisistä piireistä. Siihen sidottuja teepussilauseita on viehättävää generoida, se on helppoa ja sillä saa syvällisen ajattelijan maineen. Se, että kykenee käsittelemään sellaisia asioita että Napoleon on tosi konsepti toisin kuin yksisarvinen on sen sijaan vaikeampaa. Se vaatii jo työtä. Sillä totuuden ja olemassaolon yhteys on usein oletettu. Se ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole empiristin silmissä välttämättä näin. Meillä on tällä hetkellä epäsuoria evidenssejä konkreettisesta Napoleonista aivan eri tavalla kuin yksisarvisista. Napoleon vaikuttaa nykyhetkessä, kuolemansa jälkeen sellaisella "ei-tietoisella tavalla", aivan kuten miljoona vuotta sitten paistanut aurinko voi presentistille jättää jälkiä kallioon ilman että tämä olisi ristiriidassa presentismin kanssa.

Kuitenkin käytännössä presentistillä on hyvin suuria ongelmia. Simon Saundersin hengentuotos suhteellisuusteorian ja presentismin yhteensopimattomuudesta on kiinnostava. Sillä suhteellisuusteorian mukaan sellaiset asiat kuin "samanaikaisuus" riippuvat siitä mistä referenssistä niitä katsotaan. Tähän liittyy klassinen ns. Ladder paradox, jossa autotallin kokoinen tikapuu samanaikaisesti joko mahtuu tai ei mahdu autotalliin sen vuoksi että nopeaan liikkeeseen suhteellisuusteorian mukaan liittyy pituuden muutos. Tämä on mahdollista sen vuoksi että yhdessä ajan referenssissä autotallin ovet menevät kiinni samanaikaisesti ja toisessa perättäin. Tapahtuma on sama, se miten se havaitaan on jotain aivan muuta.

Käytännössä tämä vaatii sen tiedostamisen, että presentisti ei itse asiassa voi uskoa että hänen havaitsemansa asiat ovat olemassa. Hän havaitsee menneisyyttä ja interaktioita. Näemme vain menneisyyttä joka ei enää ole. Fotoneilla jotka kulkevat matkaa interaktioviat viiveellä. Näemme vain näitä epäsuoria vaikutuksia. Fotonit ovat, kohde joka on ne heijastanut on lakannut olemasta. Koska mielemme tulkitsee havaittavia kohteita kokemusmaailmamme näkeminen on siksi jotain joka on ollut. Ja peräti on ollut eri aikoina. Sillä fotoneilla menee kauemman aikaa eri paikoista tulemiseen. Ja informaatio mieleemme ei voi kulkea tätä viivettä nopeammin. Kauas katsoja katsoo kauemmas menneisyyteen, jota ei teknisesti enää ole.

Sen vuoksi:
1: Jos on nykyaikana presentisti joutuu käytännössä olemaan jonkinlainen buddhalainen jolle havainnot ja ajatuskonseptit ovat vain jonkinlainen mielessä oleva harha. Presentisti joutuu nykyään katkaisemaan havaitsemisen ja olemisen ja totuuden välisen länsimaisessa kulttuurissa vahvana pidetyn "kolmiyhteisyyden". (Olipa sitten ateisti-empiristi tai warrantia kannattava teisti-skientisti, molemmat olettavat havaintojen ja olemassaolevan ja totuuden liittyvän yhteen.) Tämä ei suju kovin näppärästi länsimaiseen ajatteluun. Itse asiassa länsimaisessa viitekehyksessä on huomattavasti helpompaa yksinkertaisesti hylätä presentismi, koska se vaatisi niin syviä muutoksia ajattelutapaan, että se vaatisi koko ajan hirveää epäkäytännöllistä saivartelua ja uudelleenmäärittelyä.
2: Eternalismin haasteena tosin on se, että se joutuu sitten todennäköisesti kohtaamaan jo sen alkuun laittamani haasteen periaatteessakin-ei-havaittavasta-menneisyydestä. Ja sen pohjalta olemassaolo ja havaittavuus pitää määritellä hyvin tarkasti. Havainnoksi on otettava epäsuora havaitseminen (tätä tosin on nykyään lähes mahdotonta kiertää) ja olemassaolossa pitää sitten käsitellä "talletusongelma", eli se että mikä on se tallennusmuoto jolla menneisyys "on jossain". Tämä johtaa ajatuksia lähes väistämättä jonnekin David Deutschin multiversumityylisiin ratkaisuihin.

"Elä nyt. Jukka on Torniosta. Senkin on pitänyt keksiä, miten moisesta selvitään."
(CMX:n Kysymyspalsta)

Ajan pyörä (tai ainakin kehä)

En ole kirjoittanut hirvittävän paljoa ajan teoriasta. Toki aiemmin kirjoitin esimerkiksi A ja B -teoriasta. Syynä on tavallaan "se väärä". Minulla ei ole hirvittävän vahvoja antipatioita kumpaakaan näkemystä kohtaan. Mutta on kuitenkin kenties oleellista nostaa esiin jännittävä seikka. Sellainen joka osuukin sitten niiden ärsytysasioiden keskelle.

Jos otetaan ajatus universumin synnystä ja teologiasta, on siellä joukossa monenlaisia näkemyksiä siitä että syy-seuraus sidotaan tapahtumien alkuun. Näiden alkusyyargumentit on sitten rakennettu erilaisia argumentteja. On Platonin ensimmäistä syytä, kosmologisia argumentteja ja causa sui -näkemyksien yhteyteen. Näiden joukossa on myös William Lane Craigin Kalam -argumentti.

Tässä keskityn erityisesti viimeksimainitsemaani, en kuitenkaan tekemällä siät mitä olen sen kanssa tehnyt aiemmin. Tässä blogauksessa en nosta esiin sitä että miten tämä argumentti on sisäisesti väärässä, vaan nostan fokuksen siihen mitä tämä tarkoittaa kokonaisuuden kannalta. Sen sijaan otankin vahvemmin kantaa siihen että Kalam -argumentti itse asiassa olettaa hyvin tietynlaisen aikakäsityksen. Ja tällä on hyvin suuria vaikutuksia, yllättäviä. Alkusyyargumentit toimivat käytännössä väistämättä ajan A -teoriassa.

A -teoria, alkusyyargumenttejen premissi.

Kertauksen vuoksi.
* Ajan A teorian mukaan vain nykyhetki on tosi. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Tulevaisuudella ei ole mitään olemassaoloa ennen kuin etenevä aika saavuttaa sen. Tulevaisuus ei ole olemassa, olemassaoleva nykyhetki vain muuntuu ja näin olemassaoleva muuttuu ja nykyhetkestä tulee erilainen. Ei siis ole mitään tulevaisuutta johon olisimme matkalla.
* Ajan B -teorian mukaan jokainen ajanhetki tulevassa ja menneessä ovat olemassa. Ihminen havaitsee nykyhetken, mutta ihminen muutenkin havaitsee asioita jotka ovat "lähellä". Ja havaitsee vain osan havaittavista asioita. Nykyhetki ei tässä kosketa lainkaan sellaista kysymystä kuin olemassaolo. Tulevaisuus ja menneisyys ovat todellisia.

Syy-seuraussuhde on A -teoriassa olemassaoloon vahvasti liittyvä näkemys. Kausaalisuhde vaikuttaa ja tekee asioita. Asiat ovat olemassa koska niillä on aikaisempi syy. Itse asiassa alkusyyargumenteissa ei ajatella että asiat vain putkahtavat esiin, vaan niissä oletetaan hyvin spesifi A -teorian muoto. Sellainen jossa asiat eivät putkahda ilmoille ja katoa ilmoilta ilman syytä. Aika on siis paitsi A -teoriallinen niin myös kausaalinen.

B -teoriassa ajalla ei ole mitään tekemistä olemassaolon kanssa. Siksi on luontevaa että alkusyyargumenteissa nojataan tiettyyn ajan teoriaan. Tavallisesti tätä ei kuitenkaan nosteta kovin voimakkaasti esiin. Kyseessä on sitoutuminen tiettyyn ajan teoriaan. Tällä ei tietenkään ole kovin suurta vaikutusta minun kaltaisilleni ihmisille jotka pitävät A -teoriaa hyvänä ja joista syy-seuraussuhde on aivan järkevä periaate siitä huolimatta mitä Humen ajatukset induktion ongelman kanssa tekevätkin induktioille ja luonnonlakiajattelulle. B -teorian kannattajalla ei sen sijaan ole mitään syytä uskoa alkusyyargumentiperheiden monenlaisiin toisistaan hieman poikkeaviin argumentteihin.

Oleellista on kuitenkin tiedostaa että toimiakseen alkusyyargumenttejen täytyy ensin olettaa tämä tietty ajan teoria. Se on suoraan tämän asenteen ja argumentaation premisseissä. Jos tätä oletusta ajasta ei tehdä, koko argumentti romahtaa. (Alleviivaan kohdan, koska tämä on tärkeässä osassa aivan pian.) Mutta niillä on paljon merkitystä. William Lane Craig on itse asiassa miettinyt tämän vuoksi paljon ajan filosofiaa. Hän on itseasiassa korostanut A -teorian hienoutta tässä asiassa. Hän korostaa että B -teoriassa ensimmäisessä ajanhetkessä ei ole mitään kovin erityistä olemassaolon kannalta. Ja tämä tarkoittaa sitä että hän on hyvin tietoinen siitä miten oleellista on hyväksyä A -teoria a priori ennen kuin Kalam -argumentti toimii. Tämän Craig toki voi tehdä, koska loogisissa argumenteissa on premisseistä vedetyt johtopäätökset. Ja A -teoria ei ole huono. Oleellista onkin lähinnä se, että tämä premissi A -teoriasta on tehty. (Alleviivattu kohta on tärkeä.)

Suhteellisuusteoria, alkusyyargumenttien vaatiman A -teoriamallin syvä haastaja

Suhteellisuusteoria kuitenkin tuottaa tyylipuhtaalle A -teorialle syvin vaikeuksia. Suhteellisuusteoriassa tapahtuu nimittäin erikoisia asioita samanaaikaisuuden kanssa. Tästä on esitetty hauska paradoksi jossa juna menee tunneliin. Jos juna on pysähtyneenä tunnelissa se on hieman tunnelia pidempi. Jos juna sen sijaan menee eteenpäin, tilanne muuttuu. Jos joku katsoo tunnelissa lähes valon nopeudella kiitävää junaa, hänen näkökulmastaan juna kiitää heitä kohti ja tämä kutistaa junaa. Siksi yhtenä ajanhetkenä koko juna voikin olla tunnelissa. Samalla junassa istuva kuitenkin kokee että juna pysyy samana ja heitä kohtaan syöksyvä tunneli sen sijaan kutistuu, joten nyt juna onkin huomattavasti pidempi kuin tunneli. Jos siis otetaan hetki jolloin tunnelin ovet sulkeutuvat täsmälleen samanaikaisesti niin että ovi avautuu juuri ennen junan nokan siihen törmäämistä, niin onko tämä mahdollista ajoittaa niin että sulkeutuva ovi ei leikkaa junan viimeisintä vaunua tai jopa kahta vaunua erikseen? Ongelmana on tietenkin se, että fysikaalisesti joko juna selviää ehjänä tai ei. Joko seuraa ruumiita tai ei.

Tämä ongelma on ratkaistu. Se on näitä klassisia suhteellisuusteorian haasteita jotka ällistyttävät. On kenties vain helpompaa opetella niiden erikoiset ratkaisut ulkoa, mutta vastaukset ovat kuitenkin suoraan siinä mitä suhteellisuus tarkoittaa. Ratkaisu koskee sitä että "samanaikaisuutta" ei itse asiassa ole olemassa fysiikassa samassa mielessä miten se tapahtuu arkijärjen mukaan. Yhdessä referenssissä samanaikaiset tapahtumat eivät ole samanaikaisia toisessa. Ovien avaaja-sulkija joutuu joko katsomaan asiaa olemalla junankäyttäjän näkökulmassa tai itse tunnelin näkökulmassa. Ja nämä eivät ole keskenään identtiset. Se mikä on toisessa samanaikaista onkin toisessa jotain jossa ensin tapahtuu jotain ja sen jälkeen jotain muuta. Ja tässä välissä ei vaihdeta mitään todellisuuksia, asiat tapahtuvat siten kuten ne tässä universumissamme tapahtuvat.

Ajan A -teoriassa tämä näkökulma on omituinen. Sillä jos yhdessä ajan referenssissä asiat tapahtuvat samanaikaisesti ja toisessa peräkkäin, syntyy omituinen ajatus jossa toinen asioista on samanaikaisesti sekä olemassa että ei-olemassa ; Näkökulmassa jossa asiat tapahtuvat samanaikaisesti molemmat ovat olemassa. Mutta siinä näkökulmassa jossa ne tapahtuvat peräkkäin on tilanne jossa ensimmäinen tapahtuma on olemassa ja jälkimmäinen ei. Tämä on hyvin vakava ristiriita, sillä yleensä ajatellaan että olemassaolo on sellainen että asia ei samanaikaisesti ole olematon ja olemassa. Ei voi olla niin että asia on todellinen ja epätodellinen samanaikaisesti. Jokin asia on joko tosi tai epätosi. (Tai itse asiassa voidaan täsmentää että jos tämänlaisen ratkaisun kehittää niin sitten emme tarvitse mitään alkusyyargumenttiakaan. Joka on tämän blogauksen perusargumentin kannalta kiero täsmennys.)

B -teorialle tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa koska aika ei ole suhteessa olemassaoloon tai totuusarvoon. Suhteellisuus hyväksytäänkin tässä mallissa paljon sujuvammin. William Lane Craig tunnustaa tämän tilanteen aivan avoimesti. Hän onkin tehnyt ratkaisun jota monet ihmettelevät ; Hän kyseenalaistaa mielellään koko suhteellisuusteoriaa. Hänestä suhteellisuusteoriaa on syytä epäillä. Hän korostaa että hänellä on A -teorian mukainen näkemys, jossa on ohitettu suhteellisuus. Ihmisen kannalta suhteellisuus on illuusio. Craigista on kuitenkin absoluuttinen aika, Jumalan aikareferenssi. Ihminen ei kenties tunnista tai tiedä tätä referenssiä mutta se on olemassa. Craig palauttaakin - fyysikoista vanhentunutta - Lorenzin aikanäkemystä omiin argumentteihinsa. Ja näin suhteellisuus esimerkiksi junaesimerkissä on illuusio.

Moni reagoi tähän varmasti suunnilleen samaan malliin kuin minäkin. Craig on esiintynyt julkisuudessa moittimassa kreationisteja. Evoluution kiistäminen on hänestä pelleä mutta hän itse on valmis hyväksymään suhteellisuusteoriadenialismin. Mielenkiintoista on toki se, että Craigin tapa tehdä tämä suhteellisuusteorian torjunta ei perustu siihen että hän suoraan osaisi nähdä asioita tämän "Jumalan aikapreferenssin kautta". Hän vain olettaa että jokin sellainen on. Tämä on tieteelliseti katsoen hyvin samantyyppinen asenne mikä on niillä joillain - jopa kreationistien mittapuulla kahjoilla - tyypeillä, jotka selittävät että fossiiliaineisto on joko Jumalan tai eksytysdemonien voimasta haudattu kallioihin jotta maailma vaikuttaisi siltä että se olisi vanha.
1: On selvää että Craigin syyt eivät koske fysiikkaa tai fysikaalista ajan tutkimusta. ; Kun huomioidaan että tässä käytännössä hylätään empiirisen fysiikan tämän hetken vahvin paradigma. Ja tämä tehdään falsifioimattomissa olevalla ajatuksella siitä että vaikka aikareferenssit toimivat suhteellisuusteorian kaavoilla eikä oikeaa aikareferenssiä voida erottaa tieteen avulla muista, niin jokin näistä kuitenkin on kuitenkin oikea. Suhteellisuusteoria vain illuusio koska Craig uskoo niin jostain ei-fysikaalisista syistä.

Craig siis tunnustaa tämän inkonsistenttiuden suhteellisuusteorian kanssa. Joten tätä ei tietenkään kannata nähdä kovin merkittävänä moitteena. Craig itse asiassa sekä tunnistaa haasteen että käsittelee sitä. Ja tämä on se mielenkiintoinen asia. Sillä tämä hänen soveltamansa strategia on erikoinen. Craig nimittäin argumentoi miksi hän kannattaa Lorenzin näkemystä. Syy ei ole fysikaalinen vaan maailmankuvallinen. Mutta argumentti on yksinään koherentti ja sellainen jonka aivan järkevä filosofi voi tehdä. Se, mikä tässä onkin kiinnostavaa on kokonaisuus.

Kun peruskysymys on se, miksi Craig ei hylkää A -teoriaa suhteellisuusteorian ongelmista riippumatta, on siihen vastaus. (Kysymys tässä ei ole suoraan suhteellisuusteoriasta vaan siitä miksi hän ei luovu A -teoriasta suhteellisuusteorian tulosten vuoksi. Vasta kun hän ei luovu A -teorista hän tarvitsee Lorenzin näkemyksiä. Tässä on syytä olla erityisen tarkkana.) Craig argumentoi että hänellä on vahvat syyt luottaa siihen että on olemassa yksi absoluuttinen näkökulma. Se on se, että Kalam -kosmologinen argumentti on niin voimakas. Craigista kaikista tärkein ongelma on universumin alun selittäminen. Ja tässä Kalam on hänelle rakas ja tärkeä argumentti. Ja Kalam -argumentti osoittaa että täällä on olemassa Jumala. Joten on aivan järkevää olettaa että Jumala on kuten ihmiset ja tunneliin syöksyvät junat. Että hänelläkin on aikareferenssi. Joka tarkoittaa sitä että Craig oikeuttaa ajan A -teorian Kalam -argumentilla.

Heitä, teologi, voltti.

Se mitä tässä tarvitsee tehdä on se, että otetaan alleviivatut kohdat yhteen. Craigin on pakko premissoida ajan A -teorian voidakseen todistaa Kalam -argumentin. Ja oikeuttaakseen ajan A -teorian hän joutuu premissoimaan Kalam -argumentin. Kyseessä on hyvin omituinen, pitkällinen ja raastava kehäpäätelmä. Jossain mielessä Craigin ongelma onkin jossain muussa kuin pelkästään niissä tosiasioissa että (a) hänen Kalam -argumenttinsa on itse asiassa varsin huono argumentti ja (b) hänen ajan teoriansa on hyvin ad hoc ja jos ei huono niin ainakin heiveröinen. Hänen ongelmansa ylittää tämän. Kun hänen ajatuskuvionsa pistetään yhteen syntyy jättimäisen kokoinen ja täysin falsifoitavuuden ulkopuolella oleva virhepäätelmä. Huonot osaset laitetaan yhteen ja rakennetaan vielä suurempi virhe. Eräässä mielessä voisi jopa onelineröidä ; Craigin maailmankuvassa kokonaisuus on huonompi kuin osiensa summa.

Jossain määrin onkin surullista että Craigia ihaillaan niin pidäkkeettömästi. Luultavasti syynä on se, että he innostuvat erilaisista sanapeleistä siinä vaiheessa kun evidenssit oman asian puolesta ovat loppuneet. Jossain määrin tämän innostuksen voi nähdä samaan tapaan miten kreationistien intoilu "Kent Hovindin parhaista". Kun ollaan varmoja omien dogmien oikeellisuudesta, eikä parempia argumentteja oman asian puolesta ole, ja on samalla hirvittävä into julistaa ja olla oikeassa yli muiden, niin tässä kombinaatiossa kelpaa vähän heikompikin argumentti. Oikeastaan mikä tahansa menee läpi tässä eetoksessa.

Suhteettomasti teoreettinen (järkeä se on järjettömyyskin, reaalista surreaalikin)

Ylläoleva video demonstroi suurta ongelmaa uskontokeskustelussa. Useinhan uskontokeskustelussa olevia sävyjä ja asiantuntemuksen puutetta tuodaan esiin samaan tapaan mitä Kari Salminen esitti "Turun Sanomissa" artikkelia jossa "uskoa se on epäuskokin". Hän korostaa sitä miten epätieteellistä ateistejen argumentointi on. "Suomessa soihtua pitävät ylhäällä kosmologi Kari Enqvist ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja, joilla kummallakaan ei ole mitään ansioita uskonnontutkijoina." Hän oikein tarkoituksellisesti vähättelee esimerkiksi kuvaamalla Sam Harrisia sanoin "neurotieteistä kiinnostunut kirjailija Sam Harris". Kun otetaan huomioon Harrisin tohtorintutkinto kyseiseltä tieteenalalta, on lausunto sama kuin kutsuisi Carl Sagania fysiikasta kiinnostuneeksi TV -näyttelijäksi. (Triviaalisti totta, mutta käytännössä merkitsevällä tasolla puhasta herjaamista, valehtelua ja vähättelyä. Manipulaatiokikkailua ja halpamaista epäeettistä puoli-ihmisen asennevammaidioottisuutta.)

Sen sijaan Salminen ja muut eivät moiti esimerkiksi William Lane Craigia jolle teologinpaperit näyttävät antavan oikeuden kommentoida esimerkiksi suhteellisuusteoriaa. Näitä viisaita pitäisi kuunnella innostuneen kiinnostuneesti. Tai muuten ei voi sanoa olevansa vakavasti kiinnostunut fiksusta kristillisyydestä ja sen tiedesuhteesta. (Näin olen kuullut. Usein.)

Tartun tuossa videossa kuitenkin muuhun kuin siihen suhteellisuusteorian puoleen. Craigin argumentti videossa on jotain jota on syytä tarkastella rippusen myös muulta kulmalta kuin siltä miten hänellä näyttää olevan vaikeuksia suhteellisuusteorian ymmärtämisessä. (Joka on aika oleellista kun hänen argumenttinsa koskee suhteellisuusteorian implikaatioita.)

Kokonaisuuden kannalta argumentaatio voitaisiin toisintaa hieman eri aiheella. Craigin logiikka noudattaa kaavaa joka voitaisiin kuvata myös seuraavalla tavalla:
P1: Sisiliskot ovat matelijoita.
P2: Gozilla on matelija.
P3: Sisiliskot ovat olemassa.
Eli: Matelijoita on olemassa.
Joten: Gozillaan olemassaolon uskomiseen on perusteita.

Toki Craigin argumentti koskee gozillan hänen suosikkiaan, Jumalaa ja tämn suhdetta Kalam -argumenttiin. Ja hän perustelee argumenttiaan sillä että jos suhteellisuusteoria on tosi, niin sitten Jumala on atemporaalinen, ei siis ajallinen ja ikuinen vaan ajan yläpuolella tai ulkopuolella oleva ajaton olento. Minulla ei ole tätä argumenttia vastaan hirvittävästi, koska tosiasiassa näkisin että argumentti jättää liiaksikin tilaa sille mahdollisuudelle että Jumala olisi ajan ulkopuolella ihan sen takia että häntä ei ole olemassa.

Sen sijaan tartun siihen miten Craig käsittelee premissejään. Hän esittää vahvalla pokerinaamalla että päättelyketjun heikoin lenkki olisi suhteellisuusteorian paikkaansapitävyys. Eli Craig toki luottaa suhteellisuusteoriaan mutta hänestä tarjolla on järkeviä ja rationaalisia syitä joiden vuoksi sitä voi epäillä. Ja että epäilys olisi niin suurta että tämä olisi Craigin Kalamin kaikista heikoin paikka. Hän moittii suhteellisuusteoriaa maailmankuvallisena ja pitää tätä relevanttina koska muutoin nämä eivät olisi syitä hylätä suhteellisuusteoriaprermissiä. (Craig toki uskoo suhteellisuusteoriaan. Mutta pitää sitä heikoimpana lenkkinä.) Todisteena hän käyttää tästä:
1: Sitä että Einstein keksi sen ajatuskokeena.
2: Että suhteellisuusteoria voidaan nähdä maailmankuvallisena pyrkimyksenä vastustaa Jumalaa koska Isaac Newtonin klassinen fysiikka pitää sisällään absoluuttisen ajan ja avaruuden ("absolute time and space") joka taas voidaan nähdä Jumalisena. Ja että Einsteinin paradigmanmuutos oli jotain jossa absoluutista vaihdettiin relativismiin ("between absolute and relative") Ja tätä kautta suhteellisuusteoria siis olisi samaa mitä moraalin kanssa on yritetty tehdä. Että kristillinen hyvä objektiivinen ja absoluuttinen moraali korvataan relativistisella moraalikäsityksellä. ("between true ... and apparent")

Craigin ajatukset tässä kohden ovat erikoisia, sotkuisia, asennevammaisia - ellei peräti läpiristiriitaisuuteen asti virheellisiä. Mutta hyvin tyypillisellä nykykristillisen apologeetikon tavalla tätä kaikkea.
* Ensimmäinen ajatus on tietenkin jo siinä että Craig viittaa maailmankuvallisuuteen tavalla jossa hän samanaikaisesti haukkuu postmodernia relativismia että harjoittaa sitä itse samanaikaisesti aivan täysillä. Tämä onkin modernin apologetiikan kenties vahvimpia ja toistuvampia teemoja. Maailmankuva -sanan käyttäminen on kuitenkin tarpeen vain jos ei ole objektiivisia keinoja falsifioida tai verifioida jotain käsitystä. Lisäksi postmodernismissa on tyypillistä juuri se, että kun maailmankuvallisuus on otettu käyttöön niin sitä on kaikessa. Ja usein postmodernisti esittääkin oman uskomuksensa varmuutena oman maailmankuvansa sisällä. Craig ja muut apologeetikot eivät toki itse koe olevansa postmodernisteja koska he uskovat että heidän maailmankuvansa ja sen premissit ovat perimmiltään absoluuttisesti tosia. Mutta tämä johtuu enemmänkin postmodernin relativismin käsitteen väärinymmärtämisestä. Relativismissa on useitakin kulmia joissa totuus on kenties olemassa mutta ihmisen tieto olisi maailmankuvallista. Ja tässä kohden fundamentalismi on usein nimenomaan vahvasti relativistinen. Se taistelee relativismin nimeä vastaan mutta käyttää relativismin sisältöä.
* Toinen huomio on siinä että siinä luodaan vahva tarina alkuperästä. Einsteinin teorian keksimisen ideologiset intressit on jotain jolla luodaan tarina jossa on tärkeää katsoa keksimisen motiiveja. Ajatus on tältä osin äärimmäisen relativistinen. Ja jossain määrin tämä onkin ihan relevantti keskustelunaihe. Aatehistoriassa voidaan aivan oikeasti selittää hypoteesinmuodostusta ja sitä miten ideointi ei ole suinkaan vapaata vaan ajatuksiamme kahlitsee esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi, joka taas on vahvastikin ideologioiden rajaamaa. Mutta kuten videolla oleva kriitikko huomauttaakin, tämä on irrelevanttia tieteen teorian heikkouden kannalta. Sillä teorian perustelu ei synny siitä miten se keksitään vaan siitä miten sitä perustellaan. Evidenssinkeruu on tärkeämpää kuin persoonaan käyminen. Itse asiassa Craig tekeekin tässä melkoisen vakavan virheen. Alkuperätarina tuossa muodossa on perimmiltään ad hominem -argumentti. Craig ei toki herjaa Einsteiniä, mutta ad homimen ei olekaan herjaamista vaan sitä että teoria on väärä koska sen kannattajilla tai keksijöillä on jokin tietty habitus, kuten vaikka ideologia jota he kannattavat. Teorian keksiminen voi olla valta-analyysiä ja viitata sen ajan suosittuihin maailmankuviin. Mutta tämä ei ole pätevää suhteellisuusteoriaa koskevaa kritiikkiä. Ja Craigin esityksen konteksti on taas sitä että tuo keksimisen keino olisi jokin syy hylätä teoria.
* Craigin esityksessä on omituinen logiikka siinäkin mielessä että suhteellisuusteorian kumoutuminen olisi perusteltua siksi että sillä on eitoivottuja ideologisia johtopäätöksiä. Mutta jos kristillisen argumentin kohdalla tapahtuu ideologisia johtopäätöksiä jotka ovat kristillisiä niin se olisi samaa kuin todistetta siitä että kristinusko olisi objektiivisesti tosi ja sen vastustaminen olisi ääliöidioottien touhua. Tässäkin logiikka on kunnon klassista nykyapologetiikkaa : Jos tiede tukee kristillisyyttä, se todistaa kristillisyyden olevan järkevä ja tieteen tukema näkemys joka taas tarkoittaa että ateismi on idioottien hommaa. Mutta jos jokin teoria on implikaatioiltaan kristinusko vastaan niin se kertoo että tämä teoria on kehitetty maailmankuvallisesti vastustamaan kristinuskoa eikä sitä siksi pitäisi ottaa vakavasti. (Henki onkin juuri se, että vastapuolen malli selitetään maailmankuvallisuudeksi ja oma oman näkemyksen todisteeksi.)
* Tuo suhteellisuuskohta on itse asiassa enemmän sanaleikki kuin todellinen argumentti. Suhteellisuusteoria on nimittäin itsessään objektiivinen teoria. Siinä samat tapahtumat voidaan kuvata eri näkökulmista. Mutta samat kaavat tuottavat tietyt ennusteet. Näkökulma vaihtuu, kaavat pysyvät samana ja ennusteet ovat nekin varsin yksiselitteisiä. Tapahtumat näyttävät tietystä referenssipisteestä samalta, ja suhteellisuusteorian kaavoja ei vaihdeta toisiin kaavoihin lennosta. Esko Valtaoja onkin tuonut esiin sitä miten suhteellisuusteorian nimi voi olla hieman harhaanjohtava. Mutta teorian osaavat kyllä tietävät että mitä se tarkoittaa. Näin ollen on vaikeaa ymmärtää miksi Craigia esitetään fysiikkakysymysten asiantuntijana joka käyttää tämänlaista suhteellisuusteoria -sanaleikkiä minkäänlaisena argumenttina.

Pieni ajatus ; Paiskontaparadoksi ja tutkintaohjelmat

Ääretön viehättää teologeja, mutta sitä ei arvosteta fysiikassa. Henkenä on se, että fyysinen maailma toimii äärellisessä ajassa, joten siinä ei edes periaatteessa voisi tapahtua äärettömiä ajatuksia. Ja tätä pidetään "järjenmukaisena" ja "ilmiselvänä". Kuitenkin jos otetaan fysiikka, voidaan sen avulla tuottaa hyvin erikoisia tuloksia. Esimerkiksi sitä hyväksikäyttäen voidaan saavuttaa tilanne jossa kappaleet kiihdyttäisivät äärellisessä ajassa äärettömään nopeuteen.
Tulos on epäintuitiivinen. Ja oikeasti se on "irrelevantilla tavalla ääretön". : Jos otetaan kaksi kappaletta joiden välillä on gravitaatiota ja laitetaan ne lepotilaan, ne vetävät toisiaan kohti. ja Take two gravitational attracting point particles and set them at rest. Kappaleiden nopeus saadaan äärettömäksi (∞) äärellisessä ajassa. Gravitaatioon liittyvä potentiaalienergia käyttäytyy Newtonin fysiikassa erikoisesti. Fyysikko Xia "The Existence of Noncollision Singularities in Newtonian Systems" tuottaa viiden kappaleen gravitaatioon liittyvän interaktion jossa kappaleet alkavat oskilloimaan yhä nopeammalla tahdilla ja lopulta tämän amplitudi ja frekvenssi menevät äärettömäksi äärellisessä ajassa. John Barrow on kuvannut tätä ilmiötä kansanomaisesti, mikäli hieman tarkemmat yksityiskohdat kiinnostavat. (Mukana hänen tekstissään on myös helppo koripallolla ja pingispallolla tehtävä leikki ja fysikaalinen temppu, jolla voi ilahduttaa sukulaisiaan arvokkaissa juhlissa joissa on paljon kristallia.)

Tosiasiassa Barrow ei tietenkään todista että ääretön nopeus olisi realistinen. Päin vastoin, hän kuvastaa sitä miten suhteellisuusteoria on tarpeen. "This example solves an old problem posed by philosophers as to whether it is possible to perform an infinite number of actions in a finite time. Clearly, in a Newtonian world where there is no speed limit, it is. Unfortunately (or perhaps fortunately), this behaviour is not possible when relativity is taken into account. No information can be transmitted faster than the speed of light and gravitational forces cannot become arbitrarily strong in Einstein's theory of motion and gravitation. Nor can masses get arbitrarily close to each other and recoil. When two objects of mass M get closer than a distance 4GM/c² , where G is Newton's gravitation constant and c is the speed of light, then a "horizon" surface of no-return forms around them and they form a black hole." Tämänlaiset esimerkit voivat siksi itse asiassa osoittaa että Newtonin fysiikka vaatii korjaamista. Ja tämä on peruste suhteellisuusteorian hyväksymiselle.

Itseäni tämänlaisissa asioissa viehättää se, että sekä Newtonin maailma että Einsteinin maailma ovat sisäisesti koherentteja. Ne ovat matemaattisia malleja sellaisessa mielessä, että niiden tulokset seuraavat niiden aksioomista. Kari Enqvist vertaakin "Suhteelisuusteoriaa runoilijoille" -kirjassaan, miten rationaalisella tasolla suhteellisuusteoria on matemaattinen konstruktio jonka sisäisen eheyden kannalta ristiriidat vastaavat samaa kuin jos yrittäisi todistaa että 1+1 ei ole 2. Ja että kaikki todelliset kysymykset ovatkin siksi aina sellaisia, että katsotaan noudattaako maailma samoja aksioomia kuin suhteellisuusteoria.

Ja tämä erottaa mielestäni hyvin oleellisesti rationalistin ja empiristin. Rationalistille riittää sisäinen koherenssi. Ja tällöin tilanne siirtyy helposti "mahdollisten maaimojen filosofiaan" jossa katsotaan voiko systeemi olla koherentti jossain järjestelmässä. Ja tässä mielessä esimerkki Newtonin maailmasta näyttää että mahdollisten maailmojen filosofian kannalta äärettömässä ajassa saatu ääretön nopeus ei ole ilmiselvästi väärä ajatus.

Kuitenkin fysiikan kannalta oleellisempaa ei ole se, onko malli koherentti. Se on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Oleellista ei ole myöskään se, miten hyvin malli sovitetaan havaintoihin, koska tämän voi tehdä pelkillä ad hoc -oletuksilla ja muilla sovittamisilla ja venkoiluilla. Sen sijaan fysiikassa erilaisia malleja tutkitaan ja kiinnostavaa aineistoa on se, jossa tutkitaan tilannetta X ja malli_A ennustaa että siinä tapahtuu jotain ja että malli_B ennustaa samassa tilanteessa X jotain ihan muuta. Eli mallit eroavat toisistaan eivätkä salli samoja tuloksia. Ja näin tästä saadaan aineistoa kokeelle ja vertailuille. On tuloksia  verrataan ja katsotaan kumpi sopii tilanteeseen paremmin. (Ja näin esimerkiksi voidaan selvittää onko maailmassa jossain tilaisuuksissa syntynyt äärettömiä nopeuksia vai mustia aukkoja.) Tämä ennustusten vertailu taas on helposti rationalistille vierasta. Sillä mahdollisten maailmojen tutkimisen tai uskomusten perustelemisen (justification of beliefin) näkökulmista tämänlainen on usein turhaa.

---

Kirjoittaja ymmärtää että moni käyttää rationaalista ihmistä tieteellisesti ajattelevan synonyyminä.

Pieni ajatus : Hengen energioista

Kun kuuntelee nykyajan henkisyyspuhetta, korostuu usein sana "energia". Tämä on kenties omituisimmillaan New Agessa, mutta sana vilahtaa varsin tavallisesti myös "kristillisissä piireissä". Tämän puheen taakse on pakko nähdä pidempi perinne.

Humanismin ja teollitumisen jälkeen aikana on ollut suosittua lainata fysiikasta uskottavuutta henkisille asioille. Uskonto on nähty - ikään kuin renessanssin heristämänä ja valistushengen vaikutuksesta - jotenkin itsessään riittämättömänä. Siksi ei ole haluttu puhua klassisesta dualismista sen oikealla nimellä. Se, mikä ennen jaettuun aineeseen ja henkeen, jaettiin nyt vain aineeseen ja energiaan.

Siksi historialliset pseudotieteet toivat esille esimerkiksi animaalisen magnetismin ja liittivät sen monenlaisiin asioihin, kuten hypnoosi-ilmiöön ja paranormaaleihin voimiin kuten ajatustenlukuun tai poltergeist -henkiin. ~ Kummituspiireihin tutustuneena tiedän sen verran että jos vanhassa maailmassa fysiikan ylitti metafysiikka joka oli yliluonnollinen, ei jako aineeseen ja henkeen murtunut valistuksen voimasta. Kun yliluonnollisesta tuli naurettavaa, ei dualismista luovuttu ja yliluonnollisen tilalle livahti paranormaali, joka puhuu energioista eikä henkivoimiksi. Dualismi on muuten pidetty ennallaan, määrittely on vain filosofisesti uudelleennimetty "sama paketti".

Tämä johtaakin siihen erikoiseen tilanteeseen että kytkös "energiaan" siinä mielessä mitä tiede sen tarkoittaa on kävellyt tämänkin dualismin ohi. Nimittäin jos mietimme mitä tarkoittaa Einsteinin kuuluisa E=mc², se viittaa nimenomaan siihen että aine ja energia ovat syvästi yhteydessä. Tässä suhteellisuuteorian jälkeisessä maailmassa olisi itse asiassa aivan mahdotonta sanoa, että "se koskee ainetta mutta ei energiaa". Ne ovat nimittäin perimmiltään samaa. Voidaankin nähdä, että modernissa taikauskossa on vanhentuneen tieteellisen energiakäsityksen jäänteitä yhdistettynä esimoderniin maailmantulkintaan. (Jota on toki yritetty kannatella väliaika esimerkiksi rationaalisen ihanteen mukaisella kartesiolaisen dualismin perinteellä.)

Se, että tämänlaisia ajatuksia kylvetään ja selitetään että "energiakenttiä" eivät "skientistien pelisäännöt" kahlitse, kertovat nimenomaan siitä, että niiden takaa kurkistelee vanha klassinen aine vs. henki -jaottelu. Jaottelu jossa esimerkiksi tietoisuus - ja aika monilla kummitustenmetsästäjillä myös sähkömagnetismi näyttää olevan osana "energioita", ikään kuin animaalisen magnetismin jäänteenä - nähdään perimmiltään ja lähtökohtaisesti eifysikaalisena. Tämä ei kenties ole väärin. Mutta tämänlainen käsitteiden uudelleennimeäminen haiskahtaa jonkinlaiselta käsitekillailulla tehdyltä petokselta. Huonolta filosofialta ja huonolta päättelyltä jossa tappiota ei tunnusteta tai sitä moitittua näkemystä puolusteta paremmin argumentein ja todistein, vaan ongelma haudataan piiloon uudelleennimeämällä keskeiset termit ja pitämällä niiden sisällöt käytännössä ennallaan. Tämänlainen ei ole opiksi ottamista, näkemysten kehittämistä tai virheiden korjaamista, vaan aivan puhdasta tappion ja häviön peittelyä.

Maanpiiri on lujalla perustalla, se ei horju

Google juhlisti sitä, että on kulunut 194 vuotta Léon Foucaultin syntymästä. Tämän johdosta minäkin hieman verryttelin etenkin foucaultin heilurin ympärillä. Tämä on tärkeä ja varsin yksinkertainen koejärjestely joka osoittaa maan pyörimisliikkeen. Valitettavasti tässä yhteydessä löytyi jotain muutakin.

Paljastui, että maailmassa on ylläolevan videon tekijän kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä jotka puolustavat maakeskistä universumia jossa maa ei pyöri. Maa on siis staattinen universumi ja kaikki muu pyörii sen ympärillä. Tämä maailmankuva perustaa itseään myös Raamatulla. "Psalmi 91" alusta lainataan "The world also is stablished that it cannot be moved." (Suomennos blogauksen otsikossa.)

Tämä on hyvä osoitus siitä, miten esimerkiksi Suomessa evoluutio-opetuksen yhteydessä esiintullut Niikon näkemys siitä että evoluutio on uskonnollista koska sen oppiminen voi vaikuttaa ihmisten näkemyksiin uskosta on varsin hataralla pohjalla. Kaikki tieto voi olla uskontoa, koska uskonto voi tehdä ja usein tekeekin erilaisia tosiasiaväitteitä ; Ja jos tiede sitten tutkii mitä tahansa luonnonilmiötä, niin löytynee uskonto joka sanoo siihen jotain. Sähköteoria salamoinnissa loukkaa Torin tai Zeunpalvojaa esittäen loukkaavan mallin, joka näin osoittautuu tieteen sijasta uskonnoksi.

Esimerkiksi näille ihmisille maan pyöriminen ja foucaultin heiluri ovat harhaoppia joka on "Raamatun" vastaista ja siksi väärin. Ja sen opettaminen koulussa ei ole Niikon mallissa uskontoneutraalia vaan maailmankuvallista dunkutusta. Ja kuten ylläolevasta videosta näkyy, kyseessä on enemmän kuin pelkkä esitys siitä että suhteellisuusteorian mukaan minkä tahansa kohdan voi laittaa keskelle ja staattiseksi asiaksi jonka ympäri kaikki muut pyörivät. Maailmassa universumi on jotain jossa keskikohta ja sen staattisuus on selvästi vain maan ominaisus. Henkenä on, että Kopernikus oli väärässä.

Tämän jälkeen ei voi olla miettimättä miten moni huipputason tiedemies ja vallitseva tutkimusparadigma on väärässä, koska joku puhdas fundamentalistinen kristinuskon tulkinta vaatii sen ollakseen olematta ristiriidassa tieteen kanssa. Tämä ei voi olla vetämättä mietteitä siihen suuntaan että ehkä tämä kertoo enemmän näistä fundamentalisteista kuin tieteen erehtymisestä tai "liberaalista biasista", jossa liberaali norsunluutorni harjoittaa valtaa ja sortaa fundamentalisteja jotka sitten eivät voi muuta kuin tehdä omituisia sepustuksia YouTubeen ja kompata toisiaan selkään sellaisilla lausunnoilla joissa vihjataan että "jos ne ovat moittimassa sinua, niin sinun sanomissasi täytyy olla jotain järkeä".

Multiversumi ja kristittyjen Pelisilmä.

"Journeyman Philosopher" -blogissa oli kiinnostava teksti fysiikasta. Se käsittelee tällä hetkellä auki olevaa kysymystä siitä miten kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian välinen ristiriita olisi paikattava. "Last week’s New Scientist’s cover declared SPACE versus TIME; one has to go. But which? (15 June 2013). This served as a rhetorical introduction to physics' most famous conundrum: the irreconcilability of its 2 most successful theories - quantum mechanics and Einstein’s theory of general relativity - both conceived at the dawn of the so-called golden age of physics in the early 20th Century."

Kysymys iskee tietyllä tavalla oleellisesti omaan ajatteluuni mutkan kautta. Sillä siinä esitetään muutamia vaihtoehtoja. Joista osassa ajalle käy erikoisesti. "In a much earlier publication of New Scientist on ‘Time’ Rovelli is quoted as claiming that time disappears mathematically: "For me, the solution to the problem is that at the fundamental level of nature, there is no time at all."" ... "In a more recent post (May 2013) I quoted Paul Davies from The Goldilocks Enigma: ‘[The] vanishing of time for the entire universe becomes very explicit in quantum cosmology, where the time variable simply drops out of the quantum description.’" Tämä tietysti tavallaan sopii siihen että irtaudun aikaan ja ajallisuuteen keskittyneestä - kulttuurimme kaikkialle tunkemasta - kulmasta jossa aika on jotenkin erityisen oleellinen ihmiselämän kannalta. Ja olen siirtänyt sitä kohti paikkaa ja tilallisuutta koskevaan suuntaan. Sillä mitäpä avaruuden fysiikka on kuin maantietoa joka ulotetaan planeetasta koko universumiin. En kuitenkaan ole rakentamassa omaa pseudotiedettä jossa tämänlainen fysiikka jotenkin todistaisi enemmänkin humanistisen tavoitteeni. Ja tämänlaiset maailmanselitykset olisivat muutenkin kovin suureellisia ja mahtipontisuudessaan rikkoisivat niitä syitä jonka vuoksi maantieteen suuntaan alkujaankin koen tarpeelliseksi.

En myöskään puutu lähteen laskelmiin. Ne ovat hienoja, mutta ne eivät koske tätä blogausta. Otan sen sijaan esille multiversumin ; Kuten linkkini kertoo, suurin osa fyysikoista hakee ratkaisua suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan yhdistämiseen säieteorioista. Eli samasta paikasta mistä kosmoksen syntymisen syytäkin haetaan. (Mikä ei ole huonosti yhdeltä teorialta.) Sen heikkoudet ovat myös hyvin tunnetut. "Most scientists and science commentators seem to be banking on String Theory to resolve the problem, though both its proponents and critics acknowledge there’s no evidence to separate it from alternative theories like loop quantum gravity (LQG), plus it predicts 10 spatial dimensions and 10⁵⁰⁰ universes. However, physicists are used to theories not gelling with common sense and it’s possible that both the extra dimensions and the multiverse could exist without us knowing about them." Linkkini tietysti korostaa muiden näkemysten esilletuomista ja se on täysin asiallista.

Sillä tuomani asia ei oikeastaan koske sitä että mitä teoriaa pitää puolustaa. Vaan sitä, että miten apologetiikassa suhtaudutaan fysiikkaan ja miten samanlaiset ajattelut voitaisiin soveltaa muualle.

Karkeasti sanoen säieteoria ja multiversumi nähdään ateistisina ja pahoina. Sen puutteet ovat apologetiikassa toistuva elementti. Sitä pidetään epäuskottavana ja huonona ja metodin heikkoudet ovat juuri ne jotka tuodaan esiin. Ne tiivistyvät karkeasti ylläolevaan listaan. Ja minulla ei ole rehellisesti sanoen aivan kamalasti ongelmia tämän kanssa. Ongelmat ovat tunnettuja. Kysymys on siitä, riittävätkö ongelmat vai eivätkö.

Apologeetat eivät ole yksimielisiä suhteellisuusteoriasta ja kvanttifysiikasta. Osa korostaa että suhteellisuusteoria on hyvä teoria ja esimerkiksi (YEC) Russell Humphreys käyttää sitä jopa tuottaessaan selityksiä sille miten maan 6000 vuotta voisi olla sama kuin ulkoisen universumin miljardit vuodet ; maan keskiössä oli vain valkoinen aukko jonka tuottama aikadilataatio on vaikuttanut. (Humphreys myös viittaa kvanttifysiikkaan selittäessään miten tähtien valo ehtii maahan ; Vallitsevat teoriat esitetään hänellä periaatteessa positiivisella asenteella.) Osalle Einstein on saatana. Osa korostaa että kvanttifysiikka on epäintuitiivista. Ja toiset käyttävät sitä hyvinkin samaan tapaan kuin monet kvanttimystikot. Heille se on kaiken hengellisen ja maagisen peruslähde joka viittaa suoraan Jumaliseen vuorovaikutukseen ja toimintaan. Kuitenkin käytännössä apologeetat unnioittavat Newtonia ja tämän teorioita. Ja tämä on tärkeää.

Sillä jos mietitään mikä on selvää, on se että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset yhteensovittamisvaikeus on hakusessa. Sille voi hyvin olla naturalistinen ratkaisu, mutta sitä ei ole vielä kokeellisesti vahvistettu. Uskovaiset tunnistavat että tässä on tilaa denialismille samalla aukkojen jumala -logiikalla joka on heille tuttu evoluutiokriittisyydestäkin. Eli luodaan mysteeri ja sitten selitetään että mysteeri on perimmiltään asian selittämättömyyttä eikä sitä edes ollenkaan voida ratkaista tieteen keinoin. Ja sitten selitetään että kun ongelman ratkaisua ei tiedetä niin tiedetään että se on Jumala. Evoluution kohdalla mysteerejä pitää usein rakentaa sinne missä niitä ei ole. Mutta fysiikan kohdalla tälläiseen ei ole tarvetta.


Kuitenkin tässä innosta toimiessaan kristittyjen pitäisi tunnustaa että jos mysteeri on ohittamaton, ongelma olisi relevantti ja oleellinen todiste että suhteellisuusteoria että kvanttiteoria ovat väärin, valehtelua, huijausta ja että niistä tulisi luopua. Jälkimmäinen tuottaa nikottelua osalle. Mutta nikotus iskee viimeistään siinä vaiheessa kun tämä osoittaisi Newtonin fysiikan roskaksi. Newtonin fysiikasta on luovuttu, mutta apologeetat korostavat sen olevan hyvä approksimaatio ja silti hyvää tiedettä. Vastaavaa meriittiä he eivät suostu antamaan evoluutioteorialle.

Kysymyksen asettelutapa muistuttaakin siitä että tosiasiassa fyysikot eivät yrittäisi tälläisellä strategialla kumota mitään teoriaa. Sillä ennen Einsteiniäkin oli ongelmia. Einsteinin teoriaa ennen oli ristiriita Faraday ja Maxwell toivat esiin erilaiset vahvat maailmanselitysteoriat, vastakkain oli gravitaatiopohjainen ja sähkömagnetismiin perustuva selitys. Molemmat olivat vahvoja ja molemmat olivat keskenään yhteensovittamattomia. Einsteinin teoria ratkaisi ongelman synteesillä. Molemmat olivat vahvoja koska ne olivat enemmän "hyviä approksimaatioita" kuin "lopullisia teorioita". Sähkömagnetismin historiassa sähkö ja magnetismi nähtiin eri ilmiöiksi mutta niiden välille tuli omituisuuksia jotka johtivat synteesiin. Debunkkaus toimii ihmispsyykelle mutta fysiikka ja muut luonnontieteet harvemmin tekevät niin. ; Uusi nouseva paradigma selittää aina sen minkä aikaisempikin plus jotain muuta.

Jos itse olisin kristitty apologeetta, lähtisin juuri toista tietä liikenteeseen. Kehuisin säieteoriaa ja korostaisin etät huippututkijat pitävät siitä. Sitten kertoisin että siinä on heikkouksia, mutta ne eivät ole ratkaisevia ongelmia. Sillä tieteessä on joskus tyydyttävä siihen mitä voidaan tehdä ja mihin on mittareita. Tämä antaisi hitusen enemmän metodista pelitilaa apologeetoille itsellelleen.

Onkin huvittavaa että jos nitpickaa yksityiskohdista ja vaatii vihollliselta kovia ehtoja, niin itse asiassa tekee demarkaatiokannanoton jota oman teoriankin pitäisi noudattaa - muuten argumentoija ei olisi sisäisesti koherentti vaan vaatisi muilta jotain johon ei itse kykene. ; Tarkkuus onkin jotain jota vain toimivat teoriat uskaltavat ja voivat vaatia, sillä he pärjäävät niin tiukoista ehdoista että vastapuoli ei niistä selviä. Kun on heikoilla pitäisi ymmärtää että haetaan hyväksyttävyyttä sieltä mistä aita olisi matalin eikä rynnätä suoraan laittamaan tavoitetasoa niin ylös että edes parhaat tämän hetken teoriat eivät niitä kykene täyttämään.

Mutta itse tavoittelenkin tieteellistä tai filosofista hienoutta. Apologeetat hakevat käännynnäisiä. Sillä vaikka heitä kenties kiinnostaa totuus, he haluavat kuitenkin ns. pelastaa ihmisiä vielä enemmän. Eli jos tiede on niin kesken että ei löydä sitä Jumalaa ja oikeaa mielipidettä mitä apologeetta kannattaa, sen kertominen ihmisille ei tulisi kysymykseenkään. Sillä kysymys on ihmisten pelastamisesta. Lying for Jesus on monista ei_niin_fanaattisista_äärikristityistäkin nähtävissä jonkinlaisena erittäin perverssinä ja omituisen vääristyneenä eettisyytenä. Mutta se on kuitenkin apologeetoille itselleen juuri etiikan ydinmehua.

Apologeetat harvemmin mietivät metodia. Heitä kiinnostaa aihe ja mielipide. Siksi säieteoria on heille paha ja kuuluisa ja pelottava vihollinen jonka debunkkaaminen tuo epäilystä tieteeseen ja emotionaalista vetoa ... sanotaan paremman sanan puutteessa "hieman mystisemmille" ... näkemyksille. Jos heitä kiinnostaisi tiede, he tajuaisivat että tämä rajoittaa heidän omaa pelitilaansa jos he haluavat todella tehdä omasta näkemyksestään tiedettä ja saada sille suosiota sellaisena. Mutta eihän heitä kiinnosta. Kysymyksessä on debattistrategia jossa hyökätään vihollista vastaan, ja tavoitteena on lytätä kaikki sellaiset teoriat jotka omaan Jumalakäsitykseen eivät sovi. Apologeetoilla on vihollisia ja vääriä maailmankuvia, joita vastaan heitetään mitä tahansa argumentteja satutaan saamaan. Ja oma jota tuetaan mitä satutaan saamaan. ; Metodiikka ei heitä kiinnosta koska se olisi neutraalia, se ei suoraan ja varmasti asettaisi vastausta siihen mikä siitä halutaan saada.

Siksi kristityillä ei filosofin silmään ole pelisilmää multiversumin suhteen. He eivät korosta miten samanlainen ja miltei yhtä hyvä heidän oma näkymätön Jumalaulottuvuutensa on.

Tämä on siitä hauskaa, että he kuitenkin hyväksyvät multiversumiin liittyvää logiikkaa antrooppisessa periaatteessa. He tykkäävät kertoa miten epätodennäköistä on että juuri meidän universumimme kaltainen universumi syntyisi. Tässä logiikkana on sama mikä multiversumissakin (Pahoittelen että latistan asian äärimmäisen banaaliksi ja aidon fysiikan mutiloivaksi vertaukseksi joka riittänee idean esilletuomiseen. Mutta ei oikein muuhun) ; Maailmassa on variaatiota ja voidaan kuvitella että variaatio johtuu joko siitä että emme ymmärrä maailman deterministisyyttä, tai siitä että maailma on indeterministinen. Tai siitä että oikeasti jokainen vaihtoehto toteutuu jossain universumissa ja vain yksi realisoituu nyt. (Asiaa voisi kuvata miltei sillä että "Jokainen voittaa lotossa jossain multiversumissa".) Antrooppisen periaatteen kohdalla luonnonlakien kohdalla joudutaan joustamaan hieman enemmän jotta arviot saadaan esille. Sillä luonnonlait ovat ... luonnonlakeja. Eivätkä ne niin olennaisesti eroa havaitussa, gravitaation voima on tietty - ja koko tieteemme perustuu universalismin ajatukseen joten jos gravitaatio vaihtelisi, voisimme ajatella että teoriassa on jokin virhe. (Antrooppiseen periaatteeseen haetaan arvioita hieman vaikeammin havaittavista ja esoteerisimmista ja spekulatiivisemmista teistä. Mutta ei niitäkään täysin hatusta vedetä!) Moni teologikin selittää että jos Jumala on vaihtoehto hän ikään kuin toteutuisi hieman vastavalla logiikalla. Tässä heillä ei tosin ole pohjalla enää mitään arviointikeinoa ; Mielikuvituksen kuvittelema määritetään mahdolliseksi, joka on kyllä aika voimakas filosofinen hyppy ; (Voidaan varsin hyvin kuvitella että minä en voi saada noppapelissä nopan silmäluvuksi 7 jos siinä on tarjolla luvut 1-6. Voin kyllä mielessäni kuvitella siihen vaikka miljoonan, mutta se ei muuta sitä reaaliseksi.)

Mutta kysymys on sielujen voittamisesta, joten tämä on ymmärrettävää ja odotettavissa.

Aamugamba - eli ajatuksia masennuksen mielentiloista

Joskus jos täytyy ilmaista tuneita, tarvitaan taitoa. Tässä kohden melankoliasta voi saada käsitystä katsomalla "Kaikki elämän aamut" -elokuvan. Itselleni elokuva on tullut katsottua, mutta tutummaksi se on tullut pelkkänä puhtaana ääninauhana. Äitini kuunteli sitä ollessani nuori. Silloin elokuva oli kohtuullisen uusi. Päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt sen musiikki, jossa vanhahtavalla gamballa on oleellinen rooli. Ääni ei ole kliininen, ja äänen epätäydellisyydet kuuluvat kuvioon. Soitossa on yksinkertainen toistorakenne, joka kiertää ensin itseään varioiden alaäänien alakuloon ja alkaa sitten alusta. Tämä musiikki kuvastaa melankolisuutta.

Tosin tämä ei ole aitoa melankoliaa. Tässä on aina pidempi jatkuvuus, ikuisuusperspektiivi ; Elokuva/sen ääninauha itsekin sanoo musiikin voimasta sen, että hyvin tehtynä kappaleet ; "Pystyvät herättämään vainajat kuolleista." Syntyy pikemminkin mielikuva melankoliasta. Ja siinä on sellainen jännä pohjasävy, että jos melankolia on todella tuollaista, sitä pitäisi saada lisää. Aito melankolia taas nimenomaan ei ole tämänlaista.

Armeijan aamukama toimii tässä parempana epätoivon herättäjänä kuin aamugamba joka lupaa ikuista jatkuvuutta. Aamukampa nimittäin korostaa rajallisuutta. Ja vaikka siinä on perussävynä optimistinen ajatus siitä että kuinka monta päivää on jäljellä, se itse asiassa pahentaa tilannetta. Kun jossain on vastoin tahtoaan, ei kannata laskea minuutteja. Se pitkittää aikaa. Syntyy samaa turhautumista kuin pienellä lapsella joka on autossa matkalla tuntemattomaan, joka on tulossa pian. On juuri nyt kamala pissahätä ja tylsyys. Sitä ei voi muuta kuin jankata "joko ollaan perillä". Eikä sitä koskaan olla, paitsi lopuksi.

Mutta jos taide tässä kohden hieman epäonnistuu melankolian kuvaamisessa ja luo tätä kautta valheellisen emohenkisen "on muodikasta olla vähän maassa" -tyylisen elämäntavan ihanteelliseksi, voi aitoa ja ehtaa ahdistusta ja syvissä syövereissä käymistä saada taiteesta. Tarkalleen ottaen Juha Himanka on onnistunut luomaan suhteellisuusteorian kritiikkiä, jota ei oikein voi kutsua tieteeksi, joten sitä on pakko pitää taiteena. Hänen tekstejään lukiessa herää sellainen tunne että jos joku fenomenologisoi hermeneuttista kehää valoa nopeammin, niin venyykö aika niin että se todella muuttuu paljon pidemmäksi. Vai tuntuuko vain siltä.

Minulla asiaan ei ole paljoa lisättävää. Sillä Kari Enqvist ja Syksy Räsänen ovat esittäneet tästä oleellisen kritiikin. Räsänen rakentaa fysiikkapohjaiset vastaväitteet ja näyttää miten Himanga ei selvästi tunne kritisoimaansa kohdetta ja esittää siitä täysin vääriä väitteitä (mikä on ironista koska Himangan oma teesi on ollut hyökätä sen kimppuun että ihmiset tekevät filosofiaa osaamatta sitä). Enqvist on tieteenfilosofisempi ja nostaa esille sen, miten Himanga perustaa väitteensä auktoriteetin valintaan jossa alan tunnetuin crank peräti vuosikymmenten takaa valitaan alan johtavaksi asiantuntijaksi. Ja jossa Himangan taipumus ensin vaatia asiallista keskustelua vastapuolelta samalla kun hän itse keskittyy olkiukkoihin ja ad hominem -suoltoon on merkki jostain. Kombinaatio on melko vahva, koska se näyttää että tosiasiatasolla on vakavia virheitä että vaikka ne pitäisivät paikkaansa, ei niiden käsittelytapa olisi siltikään perusteleva. Himankalta ei siis löydy hyvää akateemista keskustelukulttuuria millään asiallisella kulmalla katsoen. Tämä on melko syvää perseilyä "ammattilaiselta", tämän tasoinen mokailu itse asiassa vaatii jopa amatööreiltä harjoittelua.
1: Mielenkiintoista on miten Himanka mainitsee Enqvistin "uskomaton matka uskovaisten maailmaan" -kirjan tavalla joka näyttää koostuvan pelkästään sen alkuvaiheessa esitetyistä asioista. Vaikuttaa että kirjaa ei ole luettu loppuun, eli ei ole kerätty sitä kokonaiskuvaa jota Himanka vaatii GPS -laitteiden rakentamisargumentissaan minimivaatimuksena tiedosta. - Jossa hän selvästi osoittaa osaamattomuutensa tieteen osa-alueista, esimerkiksi Quinelainen käsiteverkko jo ajatuksena tarjoaa oleelliset vasta-argumentit sille että voiko GPS:ää pitää suhteellisuuteorian testinä vai ei. Logiikka taipuu toki arkijärkeenkin. Jos insinööri rakentaa rakennussuunnitelman, se testautuu taloissa vaikka insinööri ei itse rakentaisi taloa vaan rakennusmiehet. - Ja jo ennen sitä laianttua Enqvist hokee väsymykseen asti sitä että kirja ei ole tiedettä vaan hänen henkilökohtainen kokemusten kirjoittaminen. Tässä kohden toisto jopa rasitti, mutta Himanka ei ilmeisesti osaa lukea niitä, tarkalleen ottaen lukutaito ja tarkkaavuus on sillä tasolla että hän ei ilmiselvästi ole huomannut yhtään kappaletta niistä monista. Tällä tarkkuudella ei tuoteta hyvää argumentaatiota.

En ole kokenut syvempää masentuneisuuden tunnetta kuin tutustuessani Himankaan. Sillä hänen tapaisensa pilaavat filosofien maineen. Äärimmäisiä väitteitä pinnallisella osaamispohjana esittävänä pelleinä annettu mielikuva vastaa hyvin tämänlaisia julkkisfilosofeja. Himanka jatkaakin Feyerabendin viitoittamaa tietä. Tietä johon Feyerabendt päätyi kun päätteli että saadakseen töitä ja julkisuutta, olisi parasta valita mahdollisimman kontroversiaalinen ja mullistava väite ja puolustettava sitä henkeen ja vereen niin pitkälle kuin voi.

Itkettää. Ja tähän melankoliaan ei haluaisi palata. Sillä sitä se on se aito ahdistus. Kokemus johon ei halua palata ja jota lukiessa on koko ajan sellainen "joko ollaan perillä" -tunne, joka johtuu siitä että omassa elämässä on rajallinen määrä piikkejä "elämän aamukammassa" ja ihan oikeasti ainutkertaisen elämän ohikiitäviä ja ikuisesti palautumattomia hetkiä kulutetaan tämänlaiseen materiaaliin tutustuen. Juuri tämänlaisen tunnejakamisen vuoksi taidetta tarvitaan, se tuo meidät vaikeisiin ja konkreettisiin tunnekokemuksiin joihin emme muuten pääsisi käsiksi tai joita muutoin välttäisimme viimeiseen asti. Että pääsee kosketuksiin myös negatiivisten tunteidensa kanssa, että voi ottaa ne käsittelyn kohteeksi ja niiden märehtiminen itsekasvun välineeksi. Himanka siis mahdollisesti teki minusta paremman ihmisen. Kenties. Jotenkin en kuitenkaan tahtoisi kiittää häntä tästä ainutkertaisesta mahdollisuudesta.

Salamoivaa tiedettä!

Sci-fiä ja supersankarisarjakuvia seuraa mielikuva siitä että nämä osaisivat jotenkin ennustaa tulevaisuutta. Onhan esimerkiksi CD -levyistä ja muusta teknologiasta ollut näytteitä tieteisfantasioissa ennen nykypäivää. "Today's science fiction is tomorrows science fact."
1: Lausuma kuvaa tietysti sitä että monesti kirjailijat ja sarkakuvien tekijät seuraavat jonkin verran -tai jopa runsaasti- alaa. Näin ollen osa löydöksistä onkin varmasti sitä että näytetään mitä teknologia voisi ehkä tulevaisuudessa tehdä, kunhan tekniikka ensin hioutuu. Esimerkiksi tällä hetkellä DNA -tutkimus on noussut lyhyessä ajassa. Kymmenen vuotta sitten voi kuitenkin varsin keveästi "arvailla" että siitä saisi teoriassa hyvän vempeleen.
2: Monesti ihmiset myös "valikoivat" muististaan asioita. Emme muista niitä asioita joita sarjakuvat ovat näyttäneet ja jotka eivät ole toteutuneet. Ne toteutuneet ovat sitten vain jotenkin "tärkeämpiä". Myös muut Forer -efektin takana olevat psykologiset voimat vääristävät havaintoja. Esimerkiksi kun Teräsmies ja Salama ovat eräässä sarjakuvassa juoksukisassa ja tuloksiin yritetään vaikuttaa niin että kosmiset pahikset ampuvat Salamaa jalkoihin gravitaatiosäteillä jotka tekevät hänestä painavamman, on tämä helppo tulkita suhteellisuusteoriaa koskevaksi metaforaksi. Sillä juuri näin suhteellisuusteorian mukaan kävisi. Kenties hauskin esimerkki löytyy kuitenkin "Rautamiehestä". Hän nimittäin syntyi kylmän sodan ajan sankariksi taistelemaan kommunisteja vastaan teknologialla. Ja hän puhuu transistoreista. On selvää että sarjakuvan tekijä on lähinnä kuullut tämän termin - ja kuullut että se tarjoaa mahdollisuuden tehdä hyvin kestäviä huipputeknologioita verrattuna transistorin edeltäjään tyhjiöputkeen -  koska se käyttäytyy selityksenä Rautamiehen kestokyvylle ja toimii kielessä enemmänkin kuin kuin voimanlähde. Moderni aika on tuonut asiaan muutoksia ja transistori on helppo yhdistää tietotekniikkaan. Transistori, Rautamiehen erikoisuuden ydin, ei enää ole mekaaninen voima vaan tekoäly. On helppoa vääntää mieltä siihen suuntaan että tämä olisi ollut Rautamiehen kirjoittajan mielessä alun perinkin.

Suhtaudun siis varsin kriittisesti aiheeseen liittyvään (a) tiedeoptimismiin jonka mukaan mielikuvitus on tieteen ja teknologisten sovellusten rajana. (b) Ajatukseen jossa mielikuvituksella olisi profetaalisia kykyjä ja että kylmä ja kova skientismi olisi siksi halveksuttavaa ja teknologisen edistymisenkin tiellä.

Kuitenkin voidaan sanoa että sarjakuvissa on ajatusrakenne joka helpottaa tieteen ymmärtämistä. Tällöin puhutaan tieteenfilosofiasta. (Tässä blogissa sarjakuvien, supersankarien ja tieteenfilosofian yhdistyminen on ollut tietysti vain ajan kysymys.) James Kakalios kirjoitti "The Physics of Superheroes" -kirjassaan hieman siitä miten fysikaalista ajattelua ja sarjakuvien sisäistä logiikkaa kuvaa hieman samantapainen asennoituminen. (s 358) "Scientists don't typically consult comic books when selecting research topics (funding agencies tend to frown on grand proposals that contain too many citations to superheroes), but the spirit of "What if ..." or "What would happen when ..." infuces both the best scientific research and comic book adventures. To be sure, there are times when comic books and science fiction anticipate scientific discoveries, just as cutting edge research is occasionally employed as the springboard for superhero adventures" Kakalios jopa määrittää eleganssin tärkeäksi tiedettä ja supersankareita yhdistäväksi piirteeksi. Ja tapa jolla hän tämän eleganssin määrittää on suhtautuminen mielikuvituksellisuuteen, luovuuteen ja laatuun. Itse asiassa asenne joka yhdistää tieteenfilosofian - etenkin Quinelaisen tieteenfilosofian - supersankarisarjakuviin niin syvällä tasolla että ei voi olla muistamatta, että sarjakuvat kiinnostavat skientistinörttejä ja että heidän keskustelunsa "kumpi voittaa, Hulk vai Spider man" ovat ulkopuolisten korviin perin juurin omituisia. Kakalios kuvastaa tätä sillä miten ihmeellisyyksiin suhtaudutaan. Tieteessä ja supersankarisarjakuvia lukiessa on yhdistävä elementti (s. 355) "In both situations either the scientist or the comic-book reader (in some cases they may be one and the same) are presented with a set of rules to be applied in novel, challenging situations. The rules may be Maxwell's equations or electricity and magnetism and Schrödinger's equation, and the challenging problem may be to develop a semiconductor analog of a vacuum tube. Alternatively the rules may be that our hero can run at superspeed and have aura that protects him from the adverse effect of air drag and electromagnetic induction and the challenge would be that he must capture a villain armed with a freeze gun capable icing up any surface." Ongelmia voidaan ratkoa monilla tavoilla mutta läheskään kaikki eivät ole tyylikkäitä. ... "In both situations the trick is to find a solution that employs the known rules in a new way (if an old solution would work, we'd just use that), without doing anything that is deemed impossible under these quidelines." Ja mahdoton tarkoittaa samaa kuin "ennen havaitsematon" eikä se että "joku voisi kuvitella sellaisen". "a Flash comic-book story featuring the Scarlet Speedster defeating Captain Cold by shooting heat beams from his eyes would be unsatisfying, as it is not an ability that Flash has ever possessed." Teräsmies voisi tietysti ratkaista ongelman supersädekatseella, koska se on hänen standardivoimansa. (Teräsmies ei tietenkään voi teleportata, kuten vaikka yksi suosikeistani "Deadpool"). ; Moni kokee nörttien supersankariajatukset rajoittuneina. Että olisi tosi mielikuvituksellista jos Flash ampuisi uniikkeja säteitä. Nörtit pitäisivät tätä kuitenkin lukijan aliarvoimimsena. Liian helpot ratkaisut eivät ole hyviä, ne ovat vain perseestä. Omintakeisuus eriytetään luovuudesta siten että uusi ajatus ei ole hyvä vain siksi että se on uusi tai paradigmanvastainen - pikemminkin se on lähtökohtaisesti juuri päin vastoin - väitteiden erikoisuus on aina perusteltava erityisellä laadulla ennen kuin se voidaan hyväksyä.

On toki miellyttävämpää hakea tähän vertaus sarjakuvista. Kuitenkin samantapainen asenne on löydettävissä myös hieman "kuivemmasta materiaalista". (Eikä se koske pelkästään fysiikkaa vaan kaikkia tieteitä, myös humanistisella puolella.) Esimerkiksi usean suomalaisen arkeologin ja historioitsijan yhteistyönä koostettu "Ennen, muinoin - miten menneisyyttämme tutkitaan" -kirja selittää tutkimuksellisesta otteesta seuraavasti. (s.31) ... "tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana on ongelma, johon halutaan ratkaisu, tai hypoteesi, joka halutaan todentaa tai kumota. Yleisen käytännön mukaan tutkimusprosessi aloitetaan perehtymällä siihen aineistoon, mitä tutkittavasta ongelmasta ennästään on olemassa" ... "Tulosten lisäksi on tärkeätä perehtyä myös aineistoon, ennakko-oletuksiin ja menetelmiin sekä itse tutkimusprosessiin, koska päätelmien luotettavuus riippuu kaikista näistä. Jos aineistossa on aukkoja tai selkeitä virheitä, hypoteesit on asetettu väärältä pohjalta, metodi on vanhentunut tai sen soveltamisessa on poikettu tieteen normaaleista menettelytavoista, tulokset eivät ole paljonkaan arvoisia." ... "Tieteellisessä kirjallisuudessa valmiit tulokset siirtyvät usein lähdeteokseta toiseen, mutta arviointiin vaikuttavat perusasiat löytyvät yleensä vain primaarilähteestä eli siitä tutkimuksesta jossa ne on alun perin tuotettu ja esitetty. Tulokset saattavat myös pelkistyä ja yksinkertaistua matkan varrella. Alkuperäistutkimuksessa esitetyt reunaehdot ja varaukset putoavat pois, ja tulokset muuttuvat sitä "varmemmiksi" ja "selkeämmiksi", mitä useamman välikäden kautta ne kulkevat. Myös väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa, kun alkuperäisestä kehyksistään irrotettuja väitteitä sijoitetaan uusiin yhteyksiin."

Hankalāmpi homma

Klassinen teologia miettii jotakuinkin samaan tapaan kuin Daniel Craig, jonka mukaan universumin alkusyytä on käsiteltävä seuraavalla kolmikannalla ;
1: "Whatever begins to exist has a cause." Eli kaikella mikä alkaa on jokin syy.
2: "The universe began to exist." Universumin olemassaolo alkoi.
-> "Therefore, the universe has a cause." : Universumilla täytyy olla syy, alkusyy.

Tämä vastaa hyvin arkijärjen tapaa konseptoida maailmaa ; Esimerkiksi kun tänään kuolasin antiikkikaupan valikoimaa (josta sain jopa kikkailla valaistusten kanssa ylläolevan kuvan) tiesin että miekat olivat ajallisia kappaleita, ja että minun ei tarvitse suoraan nähdä niiden rakentamista jotta voisin tehdä erilaisia päätelmiä, esimerkiksi siitä että ne ovat syntyneet ja että tähän syntymiseen on syy. Ja että tämä syy on kiistatta intentionaalinen ja teleologinen. Ongelmia ei siis tässä mielessä ole aivan hirvittävästi.

Tilanne muuttuu hieman jos otetaan avuksi Paul Daviesin kirja "Kultakutrin arvoitus". Siinä hän käsittelee kosmologiaa, ja universumin alkamiskysymyskin on tässä tärkeässä osassa ; On hyvä huomata, että Craig on argumentissa ottant avukseen Augustinuksen nerokaan ajatuksen siitä että Jumala ei ole ajallinen olento. Tällä määrittelyllä selvitään muun muassa siitä ongelmasta, että miksi Jumala loi universumin juuri sillä hetkellä kuin teki, eikä jonain muuna. Kun ei ole mitään aikaisempaa tai muuta hetkeä, on luontevaa että ongelma ikään kuin määrittyy pois.

Davies viittaa mainitsemaani Augustinukseen ja korostaa sivulla että tämän soveltaminen on kätevää fyysikollekin ; "Jos maailmankaikkeus syntyi 'ajan kuluessa' sitä ei synnyttänyt mikään fysikaalinen prosessi, jolla on äärellinen todennäköisyys, sillä jos niin olisi ollut, se olisi syntynyt tapahtuma olisi jo tapahtunut, äärettömän kauan sitten. Toisaalta jos maailmankaikkeus syntyi yhdessä 'ajan kanssa', ongelma katoaa." Tämä logiikka on valtavan merkityksellistä, jos syyseuraussuhteet määritellään (a) ajallisiksi vuorovaikutussuhteiksi tai lievemmin (b) ajallisiksi suhteiksi.

Davies nimittäin kirjoittaa sivulta 83 alkaen. Hän lähtee mielenkiintoisella tavalla liikkeelle; Hän kuvaa ensin väärinkäsityksen ja sitten kumoaa sen "Kun kelaa eteenpäin, singulariteetti on ollut olemassa - ajattele vaikka äärimmäisen tiheää pistettä, rakenteeltaan kosmista munaa vailla kokoa - ikuisuuksien ajan, kunnes se yht'äkkiä sanoo "pam!" Siinä tapauksessa alkuräjähdystä edeltävä tila ei olisi enää ollut 'ei mitään' vaan singulariteetti. Jotkut yleistajuiset kuvaukset maailmankaikkeuden alusta julistavat tätä epäilyttävää ajatusta. Se ei kuitenkaan toimi. Suhteellisuusteoria liittää avaruuden ja ajan yhteen yhtenäiseksi aika-avaruudeksi. Aikaa ei voi olla ilman avaruutta eikä avaruutta ilman aikaa, joten jos avaruutta ei voida jatkaa taaksepäin alkuräjähdyksen singulariteetin läpi, ei voi aikaakaan." Tämä taas on fysikaalisesti tutkittava ajan luonne. Suhteellisuusteorian mukaan aika tuhoutuukin singulariteetissa. "Tällä päätelmällä on tärkeä seuraus. Jos menneisyyden singulariteetti rajoittaa maailmankaikkeutta, alkuräjähdys ei ollut vain avaruuden alku, vaan myös ajan alku." Kun syy-seuraussuhde itsessään on ajallinen käsite, jossa on relaatio asioiden välillä, käykin niin että itse asiassa singulariteetti on jotain jota edelle ei voi kuvitella mitään. "Näin päästään nätisti eroon ikävästä kysymyksestä, mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä. Ellei aikaa ollut ennen alkuräjähdystä, kysymys on mieletön. Samaan tapaan spekulointi siitä, mikä aiheutti alkuräjähdyksen on niin ikään asiaan kuulumaton, koska syyt normaalisti edeltävät seurauksia." Tästä seuraakin se omituinen tilanne, että jos verrataan tilaa jossa on pelkkä Jumala ja tila jossa on Jumala ja universumi, on luomistilanne event jossa on syyseuraussuhde ; Kun syyseuraussuhde on ajallinen konsepti, on selvä että jos ei ole aikaa, ei ole syyseuraussuhdettakaan. Tämä johtaakin siihen omituisuuteen että alkusyy-Jumala on määritetty muuttumattomaksi, kun universumin synty taas on muutos jossa esimerkiksi aika alkaa. Craigilla onkin siksi argumentissaan "eräänlainen piiloaika" jossa syyseuraussuhde ylittää ajan ja universumin.

Universumin alku ei siis ollut ajallinen, joten on hupsua vaatia sille syy-seurausselitystä. Tämä voi tuntua epäintuitiiviselta, mutta tämä ei rehellisesti sanoen ole tieteen ongelma, vaan ihmisintuition rajoittuneisuuden ongelma.

Craig on toki puolustautunut tätä Daviesin argumentaatiotapaa vastaan selittämällä että universumi on alkanut, joten universumille tarvitaan syy-yhteys. Tämäntapainen puolustautuminen onkin ongelmallita, koska Daviesin tavassa käsitellä aikaa ja syyseurausta itse asiassa esitetään että koko tämänlainen kysymistapa on irrelevantti. Craigin tapa rajata syyseuraussuhteen käyttäminen "alkaneisiin asioihin" tuntuukin suoraan sanoen varsin keinotekoiselta tavalla joka muistuttaa vahvasti tekofysikaalisuutta jossa fysiikan maailmassa tapahtuvat tottumukset levitetään alueille joissa ne eivät fysiikan mukaan enää toimi ; Olemmehan oppineet että universumissa on tilaakin, silti emme oleta että kaikella "ajallisella" jonka olemassaolo on alkanut olisi oltava edeltävää tilaa. (Kysymys onkin itse asiassa samemmasta asiasta kuin vertailusta kuten lainaukseni näytti.) Syyseuraussuhde on luontevaa laittaa alkuun, jolloin kysymys "edeltävistä tiloista" katoaa ; Kysymys irrelevantisoituu.

Ja kun se tapahtuu tällä tavalla, on selvää että Craigin argumentti ei ole mitään sellaista jota "nykykosmologia tukisi". Se päinvastoin olettaa nykyfysiikalle tuntemattoman ja paradoksaalisen (perusluonteeltaan ajattoman) syy-seuraussuhteen.

Toisaalta Daviesilta voidaan löytää toinenkin ongelma. Se on luonteeltaan episteeminen. Davies käsittelee tätä sivulla 76 sivulle 80. Hän liittää inflaatioteorian kvanttifluktuaatioihin. Fluktuaatiot tuottavat epämääräisyyttä jotka vaikuttavat erityisen voimakkaasti. Syntyy kvanttikentän luoma tila, jossa syyseuraussuhde edeltävästä katoaa. Näin ollen singulariteetin ja alun jälkeen on tila jota edeltävästä ei oikein saada tietoa. Tämä ei ole vain ad hoc -selitys, vaan perustuu tietoihimme. Näin alkutilan muoto jää arvoitukseksi. Sivulla 80-81 Davies lopettaa johdantonsa aloittamalla kysymyksen "Voiko inflaatioteoria auttaa meitä ymmärtämään alkuräjähdyksen syytä? Kyllä ja ei. Luonteensa mukaisesti inflaatio pyyhkii pois tiedot siitä, mitä tapahtui sitä ennen." ... "se näyttää sijoittavan perimmäisen alkuperän tavoittamattomiin. Toisaalta sama teoria joka kuvaa inflaatiota voi antaa meille vihjeitä, miten inflaatio käynnistyi alun alkujaan ja voi tarjota viitteitä edeltäneeseen fysikaaliseen tilaan."

Ja itse asiassa Craigin argumentaatiota on ihmetelty tässä kohden. ~ Näyttää nimittäin siltä että hän vaatii kriitikoiltaan ex nihilo -luomista ainoana mahdollisena kritiikkinä hänen mallilleen ja selittää että kvanttitilan takana on syyseuraussuhdetta : Tämä on mielenkiintoista, koska Craig on esimerkiksi vedonnut siihen että kvanttifluktuaatiot eivät ilmaannu olemaan ilman mitään fyysisiä ennakkoehtoja, vaan ne edellyttävät kvanttityhjiön olemassaolon. Craigin argumentin mukaan mikään ei ala olemaan täysin riippumattomasti edeltävistä olosuhteista.

Tämä toki kohtaa samoja vaikeuksia aikakäsityksensä vuoksi, mutta tämäkin ongelma on oikeastaan pieni kun huomaa oleellisen ; Hänen Kālam -argumenttinsta pitää sisällään alkuun luettelemani oletukset. Argumenttia vastaan käydään kyseenalaistamalla nämä premissit. Daviesin ei siksi edes tarvitse selittää universumin syytä, riittää että hän näyttää että premissejen noudattaminen ei ole nykykosmologian mukaista. Ja koska kyseessä on asia joka kietoutuu aika -nimisen konseptin ympärille, on selvää että kysymys on fyysikon eikä teologin vaikutusalueesta. Davies onkin tässä kohden vahvoilla. - Tämän huomion jälkeen ei olekaan vaikeaa huomata, että Craig itse asiassa asettaa kriitikoilleen huonolla asenteella mahdottomia vaatimuksia ("impossible expectations") ja koska hänen argumenttinsa sitoutuu premisseihin ja hän ohittaa niihin kohdistuvan kritiikin vaatimalla jotain muuta kritiikiksi, hän myös ns. siirtää maalitolppia (~moving the goalposts -virhepäätelmä).

Spekulaatioon.

Jos Daviesin harjoittama (ja minun suosima) varovainen lähestymistapa ei miellytä, vaan vaaditaan "ex nihilo" -todistus, on siirryttävä Hawkinsin suosimaan säieteoriaan. (Josta voi alkuun päästäkseen lukea vaikka kevennetyn "for dummies" -version). Hawkingin säieteoria on teoria jolla on piirteitä joihin Davies viittasi kun hän viittasi siihen että tutkimuksen kautta voidaan saada vilauksia "kvanttiverhon taakse". Koska tiedämme tiedonrajoitteet ja pakotteet, tulee mukaan tietysti metafyysistä taakkaa. (Säieteoriaan onkin moitittu spekulatiiviseksi.)

Tässä kvanttifluktuaatiot nähdään feynmanin polkuintegraalin kautta ; hiukkaset kulkevat kaikkia mahdollisia reittejä pitkin ja tätä kautta esimerkiksi multiversumi syntyy automaattisena lopputuloksena. Polkuintegraalien kuvakulmasta "tyhjästä fluktuoivat" virtuaalihiukkaset näyttävät olevan yksi ja sama hiukkanen, joka kiertää polkuintegraalissa ympyrää ajan suhteen. Aika ja syyseuraussuhteet saavat tätä kautta varsin erikoisen uuden luonteen ; Esimerkiksi antrooppinen periaate selviää sillä että kaikki mahdolliset universumit toteutuvat "jossain" joten on selvää että jossain voi syntyä elämää ja luonnollisesti näemme vain sen.

Hawkingin maailman synnyssä ytimessä on se, että kvanttiepävarmuus pakottaa luopumaan Einsteinin fysiikasta; Fysiikan laeille tunnetaan rajoitteita (toisin kuin Craigin käyttämälle klassiselle logiikalle joka olettaa toimivansa aina ja kaikkialla - jopa universumin ulkopuolella). Jarruja ovat Planckin aika ja Planckin etäisyys. Siksi universumin alusta puhuessa on aiheena pikkiriikkinen tila jossa on käytettävä kvanttimekaniikan lakeja. Hartlen-Hawkingin maailmassa tämä on oleellinen. Sillä avaruuden ja ajan olemassaolo toisistaan riippumatta muuttuu mahdolliseksi. Arkielämän "joko-tai" -maailma muuttuu kvanttitilassa "sekä-että" maailmaksi jossa aika latistuu yhdeksi tilaulottuvuudeksi joka ajan alussa muuntuu ajaksi. Aikavälit käyttäytyvät Hawking-Hartingin tilassa kuin tilaulottuvuudet ja toisinpäin. Kvanttiepävarmuus tässä maailmassa tekee omituisen asian ; Se johtaa siihen että singulariteetti itsessään muuttuu mielettömäksi käsitteeksi ; Avaruus pulpahtaa "ei mistään" itsekäynnistyen; Singulariteetti korvautuu pehmeällä alulla joka noudattaa kaikkia fysiikan lakeja. Ajatus tuntuu omituiselta jos ja vain jos ei huomaa, että kvanttimaailmassa on mahdollista juuri sen tyyppinen "sekä-että" -ajattelu johon universumin alkusyytä pohtivat teologit ovat laittaneet "joko-tai" -tilan. Kysymys on siksi siitä että fysiikka osoittaa ihmislogiikan olevan liiaksi "Einsteinin maailmaan evoluution kautta sopeutuneen ja sen parissa arkikokemuksensa hankkineen" ihmisen logiikkaa. Kvanttimaailma on meidän arkijärjellemme ja arkijärjen intuitioita aksoomiinsa laittaneiden logiikkojen valossa omituisia. Ne ovat kuitenkin todellisia ja ongelma ei ole kvanttimekaniikan vaan ihmisen ongelma. (Hartlen-Hawkingin tilan logiikka noudattaa pitkälle menevää matematiikkaa, joten sen ymmärtäminen arkikielellä voi olla hyvinkin mutkikasta. Pahoittelut tästä.)

Craig on suhtautunut erityisen negatiivisesti Hawkingiin. Kiistaa on synnyttänyt esimerkiksi ns. virtuaalinen aika. Hawking kuvaa "Brief history of time" -kirjassaan ("Ajan lyhyt historia") ~ "In real time, the universe has a beginning and an end at singularities that form a boundary to space-time and at which the laws of science break down. But in imaginary time, there are no singularities or boundaries. So maybe what we call imaginary time is really more basic, and what we call real is just an idea that we invent to help us describe what we think the universe is like." Tämä on ongelmallista Craigin näkemykselle. Craig on kuitenkin moittinut tätä "naiviksi ontologioinniksi" (~naive ontologising).

Kenties vielä suurempi skisma on siinä että Craig huomauttaa Hawkingin käyttävän kvanttifysiikan joiden pohjalta universumi vääntäytyy esiin. Hän ajattelee tällöin selkeästi niin että tämä pohja olisi säännöstö joka olisi olemassa ennen olemassaoloa. Tästä pääsee ulos kun tajuaa että Craigin argumentaatio on platonismin sävyttämä. Matemaattisia luonnonlakeja voi käsitellä kuitenkin myös muulla tavalla, eikä Craig siksi oikeastaan tässä kohden esitä kritiikkiä vaan vetoaa. Esimerkiksi Rolf Landauer on huomauttanut että matematiikka ja laki ei olekaan platonista vaan yhteenkietoutunutta ; Landauer huomauttaa että laskenta on fysikalistinen prosessi. Lait määräävät mitä voidaan laskea ja laskettavuus määrää lait. Tämänlaiset sisäisesti koherentit silmukat johtavat siihen että matematiikan alkuperä kuuluu yhteen, eikä universumin ulkopuoliseen Platoniseen ideamaailmaan. ; Craig voi toki helposti koherentisoida tässä kohden argumenttinsa olettamalla platonisen maailman. Mutta tässä on ongelma. Craig näin tehdessään olettaa että on universumin ulkopuolinen maailma jotta voisi osoittaa universumin ulkopuolisen maailman. On vaikeaa nähdä tämänlaista kehäistä ajattelutapaa muuna kuin halutun johtopäätöksen väkisin vääntämisenä keinoilla millä hyvänsä, tosiasioista tai edes logiikan osuvuudesta välittämättä.

Craigin suhde ontologisointiin onkin erikoinen. Hän kuvastaa luonnontieteen epistemologisia tutkimusrajoja naturalismiksi. Craigin argumentointi viittaa siihen että Hawking spekuloi. Kuitenkin hänen oma mallinsa törmää täsmälleen samoihin ongelmiin kuin naturalistinen argumentointi. Craigin kannattajista tämä katsotaan olevan vain naturalismifilosofian ongelma ; Craigin annetaan pitää oma teoriansa kun taas Hawkingin ei koska "supranaturalismi ole naturalismia". Kuitenkin asiaa voidaan nähdä niin että argumentaatiossa perustelun rakenne, ei aihe, ratkaisevat. Eli toisin sanoen jos sama argumentaatiorakenne tai samat vahvuudet ja heikkoudet tulevat vastaan, on ne tulkittava samalla asenteella ja samalla tavalla.

Tämän muistamisen jälkeen ei ole mitään syytä antaa eriarvoa Jumalalle. Singulariteetti kun voi olla minkälainen tahansa luonne. Jos asiaa ei voi ratkaista, olisi syytä ottaa agnostinen kanta sen sijaan että määrittelee apriorisesti voittajan, ja vain päättää esimerkiksi että singulariteetin olisi pakko olla Jumala. Craig onkin erikoinen koska hän tässä kohden nojaa objektiivisuuden sijasta "kätköoletusten kautta" kulttuurirelativismiin joka korostaa sitä että eri maailmankuvia on tulkittava eri tavoin. ~ Toki tässäkin kulmassa ongelmana on se, että Craig määrittelee naturalismin tavalla jota naturalistit itse eivät kannata, joten itse asiassa Craig määrittelee oman maailmankatsomuksensa ja tuomitsee erimieliset tiettyyn lokeroon antamalla heidän suuhunsa premissit joita he eivät itse oikeasti kannata. Tämä ei ole enää edes kulttuurirelativismin mukaista, ja tätä kutsutaan klassisemmassa argumentaatiotavassa "olkiukottamiseksi".

Tämäkin voidaan nähdä "impossible expectations" -virheluokan ympärille ; Tosiasiassa Jumala on spekulatiivinen konsepti kuten Hawkingin konseptitkin. Ontologisointi on "ilman tietoa tehtyä arvaamista". Tämänlaisen metafysioinnin kutsuminen "supernaturalismiksi" on omituista kikkailua jossa toiselle annetaan oikeus tehdä huonoa päättelyä ja toiselle ei. Jos tilanne kuvataan neutraaleilla termeillä joilla on sisällöllisesti sama sisältö, huomataan että "spekuloiva ontologia" ei ole suora kannanotto yliluonnolliseen vaan suora kannanotto mittaamiseen ; Harva ihminen pitää esimerkiksi kvanttien superpositiotilaa "yliluonnollisena" tai "supernaturalistisena" vain siksi että sitä ei voida havaita suoraan. Samoin, vaikka esimerkiksi Popper osoitti, että induktio pitää sisällään metafyysistä taakkaa, harva sanoo että mekanistinen luonnonlakipohjainen selittäminen olisi luonteeltaan yliluonnollista. Näitä puolustuksia käyttäjät "eivät vaan osaa".

Craig tietää mitkä ovat episteemisen tutkimuksen rajat ja pitää tätä "ihmisen tietämän ja empiirisesti selvitettävissä oelvan naturalismin" rajaa samana kuin "koko luonnonilmiöiden skaalaa". Hän kieltää ontologian naturalismilta, joka kertoo siitä että Craig kannattaa vanhaa naivin realismin ja positivismin näkökulmaa tieteeseen, jossa tiede nähdään metafysiikasta vapaana. Tämänlaiset näkemykset ovat hylätty, ja voidaankin sanoa aivan suoraan että viitteet ovat mahdollisia. Metafyysisen taakan poistuminen ei ole tavoite, vaan sen minimoiminen. Sitä tehdään esimerkiksi hylkäämällä Craigin ontologisen moraalin ja "ajattoman syyseurauksen" kaltaiset eksoottiset konseptit.

Rehellisesti sanoen voi jopa olla että Craig vaatii mahdottomia tahallaan. Hänen argumentaationsa nojaa aksioomiin joiden mukaan tietyt asiat ovat mahdottomia (ajallinen selitys universumille on pakollinen koska hän kieltää että millekään jolla on alku ei voi olla itsesyntymistä). Hawkins ja muut spekuloijat tuottavat tilanteita jotka ovat "mahdollisia maailmoja". Ne eivät välttämättä ole kokeellisesti todistettuja tai edes tosia, mutta mahdollisuus iskee "ei mitenkään voi olla" -argumenttiin. Tämä taas johtaa siihen että spekulaatiokin kumoaa Craigin antamat rajoitteet ja kiellot. On kätevää siirtää keskustelu "todista että mahdollinen on totta" jotta ei huomata että itse asia kyseenalaistaa logiikan premissit. ; On kätevää vaatia täydellistä fysikaalista teoriaa ja sen vaihtoehtona totaalista teisminkannatusta jos tilanne on se, että perustelu on argumentti jonka premissi on osoittautunut puutteelliseksi. Kun logiikassa premissin vääräksi näyttäminen tuhoaa johtopäätöksen ja johtopäätöstä halutaan silti suojella, on kätevää kikkailla sen sijaan että rehdisti tunnustaisi että argumentissa on puutteita.

Kun kaavat kielellistetään mutta kieltä ei kaavallisteta.

Syynä tähän ei ole välttämättä se, että Craig olisi tarkoituksella tai typeryyttään väärässä. Sen sijaan yhtenä syynä voikin olla Daviesin "Kultakutrin arvoitus" -kirjan sivulla 36 eteenpäin käsitelty ongelma joka koskee fyysikoiden kielenkäyttöä. Fysiikka on kaavoja. Argumentaatiossa sen sijaan käytetään usein ihmiskielellisiä vertauksia. Näistä syntyy väärinkäsityksiä. Esimerkkinä Daviesilla on se, miten ihmiset usein ajattelevat että alkuräjähdyksellä olisi jokin keskikohta josta universumi laajenee. Hän yrittää lähestyä tätä muistuttamalla että "Maailmankaikkeus ei ole avaruudessa vaan avaruus maailmankaikkeudessa. Alkuräjähdys tapahtui kaikkialla, ei yhdessä avaruuden pisteessä."

Daviesin kirja käsitteleekin huolella myös universumin laakeutta ja muita geometrisia ominaisuuksia ja on pahoillaan siitä, että jos universumia esimerkiksi kuvataan ilmapallolla, ihminen kuvittelee avaruuden sisälle jonkin todellisuuden. Syynä on tietysti se, että ihminen ajattelee puhallettavaa palloa kokonaisuutena. Kuitenkin universumin topologia (muoto) on vain pallon kalvo, joka ei itse asiassa taivu yhtään minkään olemassaolevan ympärille, vaan on pelkästään kalvomainen venyvä muoto. Siksi vertaukset voivat olla, paitsi välttämättömiä että teoriaa ymmärretään arkielämässä ollenkaan, myös suurien virhekäsitysten lähde.

Tässä onkin lainattava tieteen popularisoijana ja elävänä ja hyvien kuvauksien käyttäjänä tunnettua Feynmania. Hän sanoi aivan suoraan, "People" -lehden haastattelussa, että "If I could explain it to the average person, I wouldn't have been worth the Nobel Prize." Siksi esimerkiksi Hawkingin käsityksiä puhuessa vastassa on eri oppialojen kielimuuri ; Hawking ei argumentoi suoraan sanoilla, vaan hän viittaa säieteorian matemaattisiin konsepteihin arkikielisin vertauskuvin. Craig taas käsittelee näitä niin kuin ne olisivat ... sanoja.

Siksi ei olekaan ihme, että Craig moittii Hawkingin näkemystä käyttämättä alkuun liittyviä matemaattisia malleja. Säieteorian ulottuvuuslaskut toki menevät minunkin hilseeni yli, mutta on selvää että jos otetaan kantaa esimerkiksi siihen onko säieteorian itsestäänsynty ristiriitainen vai ei, on käsiteltävä juuri näitä laskelmatapoja.

ħ -moilasena

Vain hyvin harva lienee sitä mieltä että nykyajan tiede olisi huonompaa verrattuna vanhoihin myyttisiin kertomuksiin maailman luonteesta. Vahva enemmistö esittääkin että nykytiede on parempaa kuin esimerkiksi esisokraatikkojen teoretisoinnit maailman luonteesta.

Tämä viittaa siihen että ihmiset katsovat filosofoinnin, keskustelun ja tutkimuksen olevan muuta kuin turhaa sepeämistä. He katsovat että kysymyksessä on jonkinlainen oppimisprosessi. Onkin hauskaa miettiä sitä miten esisokraatikot kehittivät esimerkiksi elementteihin perustuvia spekulaatioita maailman luonteesta. Ja kun niiden epävarmuus paljastui, pompahti "muinaisessa kreikassa" esiin sofisteja ja tiedon kiistäviä skeptikoita. Ja näitä taas painotti Platonin kaltaiset ajattelijat jotka korostivat että näkeminen on kenties erehtyväistä mutta objektiivisuus on silti mahdollista koska ideat ovat ikuisia. Ja tätä heijaamista on sitten jatkettu vuosituhansia.

Moni tuntuu näkevän tämän syklisyytenä, eli he näkevät esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen keskittyvien sofistejen ja nykyisten valtapeliä korostavien kulttuurirelativistien välille suuria yhteyksiä. Kuitenkin oppiminen voidaan nähdä myös "spiraalimaista kehää kiertävänä", jolloin näkemykset ovat hieman erilaisia koska matkan varrella ollaan opittu kuitenkin jotain. Oppimista korostavassa näkemyksessä voidaan esiin nostaa esimerkiksi R. C. Collingwood, joka on jakanut "tietämisen sävyisen" ajattelun historian kolmeen murrosvaiheeseen (eli tavallaan neljään vaiheeseen).
1: Antiikin kreikassa filosofia haastoi myytit. Vaihtoehdoksi esitettiin organistista teoriaa, jossa korostettiin järkeä ja luontoa. Tätä kautta rakentui organistinen maailmankuva. Luonto oli henkinen ja sisältäohjattu ; Maailma seurasi sisäistä telostaan, sisäistä tavoitettaan ja luonnettaan.
2: 1500-1600 -lukujen taitteessa taas uudelleenarvioitiin maailmaa. Syntyi moderni maailmankuva kun luonnontieteen konkreettiset vaikutukset haastoivat organistisen maailmankuvan ja näkemisen tapa vaihtui mekanistiseen ajatukseen pysyvästä koneistosta jossa ihminen on ulkopuolinen tarkkailija joka etsii siitä sääntöjä. Luonto oli ikään kuin ulkoaohjattu ja tämä sama asentelma ohjasi tutkijan rooliakin, hän ohjasi ulkoa koejärjestelmää.
3: Prosessiajattelu taas on hyvinkin uusi ajattelutapa, joka on tällä hetkellä tunkeutumassa esiin ja jonka vuoksi elämme Collingwoodin mukaan murrosaikaa. Siinä ollaan keskitytty tilannekohtaisuuteen. Hän nostaa tässä esiairueeksi evoluutiokäsityksen, joka asettaa ihmisen osaksi luontoa ja joksikin jonka luonne ei ole pysyvä ja muuttumaton. Jopa ihmisyys on muuttuva asia, jossa on esimerkiksi ajallinen tarkasteluperspektiivi - sekä rajanvetokysymys apinoihin. Lisäksi esimerkiksi fysiikassa ollaan keskitytty subjektin ja objektiivisen maailman yhteyteen ; Suhteellisuusteoriassa mukaan tulevat valonnopeuden tuomat rajoitukset sekä Planckin vakio. Näiden vaikutuksesta havainnoitsija ei kommunikoi "valokartionsa" ulkopuolella. Tämän vuoksi seurauksena onkin ollut se, että perinteinen "ulkopuolisen tarkkailijan" objektiivisuuskuva on vaihtunut. Suhteellisuusteorian suhteellisuus on "perspektiivivalintakysymys" ; Maailma toki toimii kaikkialla samoja kaavoja totellen ja tässä mielessä objektiivisesti. Mutta tarkkailijaa ei enää voida pitää todellisuudesta irrallaan olevana kohteena. Sama on mukana korostetusti kvanttifysiikassa, jossa mittaustuloksen mukanaantuomat häiriöt ovat olennaisessa osassa. Siinä kokeentekijän vuorovaikutus koeaineiston kanssa onkin hyvin keskeisessä roolissa. Myös kaaosteorian kaltaiset näkemykset ovat selvästi jotain jossa maailman objektiivisuus näyttäytyy varsin "mekanistista mieltä herjaavassa" valossa.

Collingwoodin mukaan murroskaudet johtivat jonkinlaisiin ajattelullisiin skismoihin ja kiistoihin. Ja että niiden kautta saavutettiin myös jotain tietoa ja ymmärrystä. Tämä kulma auttaakin ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten moni pseudotiede näyttää nojautuvan yllättävänkin mekanistiseen tiedekuvaan.
1: Ne vastustavat monia teorioita viitaten mekanistisen tiedekuvan normeihin ja toisaalta vastustavat teorioita koska ne ovat mekanistisia. Minua ei lakkaa huvittamasta esimerkiksi kreationismille tyypillinen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja "skientismi on mekanistista ja rajoittavaa" -kulmien samanaikainen kannattaminen. Tämä viharakkaussuhde mekanistiseen tiedekuvaan onkin sille hyvin leimallinen. Se tasapainoilee postmodernismin relativismin ja ääriskientismin välillä ; Relativismi antaa omalle maailmankuvalle oikeutusta samalla kun loogisen positivismin "mahdottomat vaatimukset" ovat kätevä kumouskeino kun pitää vastustaa evoluutiota.

Näin nykyisen skientismin maailmankuva eroaakin vahvasti siitä kuvasta jona sitä usein näytetään moittivan. Skientismikritiikeissä näyttääkin ylikorostuvan ajatus jossa deterministinen luonnosta ulkopuolinen tutkija lähestyy kohdettaan loogisen positivismin ajattelusetillä. Esimerkiksi Jensenin luonnonsuojelufilosofiassa tämäntyyppinen ajatus näyttää olevan hyvin vahvana. Hänestä skientismi on monoteististä ja dogmaattista, ja että se kiistää ihmisen olevan osa luontoa ja antaa siksi vallan välineellistää luontoa ja hallita sitä ja samalla kuvitella että sen minkä tekee luonnolle ei iskisi takaisin.
1: Jos ajatellaan että Jensenin kritiikin kohteena on (vaiheen 2) mekanistinen maailmankuva, on helppoa huomata että Jensenin näkemyksessä on jotain perääkin ; Siinähän kokeentarkkailija voidaan nähdä vahvasti analogisena perinteisen Jumalan kanssa ; Ulkopuolinen tarkkailija, liikkumaton liikuttaja, joka manipuloi koeaineistoa tuhoamatta objektiivisuutta koska noudattaa säännönmukaista järjestelmällistä ajattelua. (Tämä selittää myös miksi monet kristityt korostavat että tieteellinen maailmankuva on "kristillinen". He näkevät samaa analogisuutta kuin Jensen. Ja kenties heidän auktoriteeteikseen antamansa tiedemiehetkin ovat napanneet tämänlaisia ajatuksia.)
___1.1: Tämänlaisessa kritiikissä ei siis oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on likimain "sata vuotta jäljessä". Minun on vaikeaa kuvitella skientistiä joka kannattaisi nykyään objektiiviista ulkopuolisen objektiivisuuden näkökulmaa. Esimerkiksi ajatuksessa jossa ihminen on osana luontoa, on selvää että resurssit ovat rajalliset ja että ihminen muuttaa infrastruktuuria eläessään siinä. Ja että ihmisen populaation kasvua rajaavat samat asiat kuin eläimilläkin. (Kukaan evoluutiota kunnolla ymmärtävä tuskin väittää että ihminen olisi vapautunut luonnonvalinnasta, seksuaalivalinnasta ja karsinnasta.)

Positivismia seurasikin fallibilismi. Eli teorioiden virheellisyyden mahdollisuus otettiin vakavasti huomioon ja ajateltiin että virheenhuomaaminen on olennaista ja johtaa tiedon paranemiseen. Tästä eteenpäinvietynä voidaan asettaa Quinen ajattelu, jossa maailmasta saatava tieto on tietoa suhteessa muuhun tietoon. Tästä seurauksena onkin se, että periaatteessa minkä tahansa kohdan käsiteverkosta voidaan asettaa haastetuksi ja kumottavaksi.

Tämä tarkoittaa sitä että siinä missä ennen filosofiassa tavattiin tehdä - esimerkiksi Kantin tapaan - ehdottomia rajoja siitä mikä voidaan tietää ja mikä ei voida tietää, Quinelaisessa maailmassa nämä konseptit voidaan kyseenalaistaa tietyillä ehdoilla. Metafyysiseksi määritelty tieto voikin muuttua ja rajat ovat enemmänkin "väliaikaisia" - joku voisi sanoa että ne ovat toistaiseksi voimassa olevia keinotekoisia rajoja ja kategorioita jotka ollaan valmiita hylkäämään jos tilanne niin vaatii. Näin tiedettä ei tehdä määrittelemällä tietyt aiheet tieteelliseksi ja epätieteelliseksi. Tämä ei tietysti estä sitä että käytännön edessä jotkin asiat eivät määrittyisi a posteriori epätieteelliseksi "ainakin toistaiseksi".

Skientismi on luonnollisesti seurannut perässä luonnontieteiden havaintoja ja tieteenfilosofian antamia oppeja koska koko maailmankuvan määritelmä perustuu luonnontieteiden tulosten, tietojen ja rajoitusten, seuraamiseen. - Näin nykyisen skientismin voisikin kuvata olevan lähinnä teesi "metafysiikan on jollain tavalla perustuttava parhaaseen olemassa olevaan (luonnon)tieteeseen" ja "metafysiikan tulisi jollain tavalla edistettävä (luonnon)tieteellisen tutkimuksen prosessia". Positivistisen projektin epäonnistuminen on yksinkertaisesti muistuttanut siitä että metafysiikkaa on aina mukana. Tämä on nostanut esiin uusia puolia. Luultavasti tärkein niistä on se, että viimeinkin on tajuttu että ihmisen on aina ikään kuin "pakko mokata". Edes tieteessä ei tarvitse pelätä täydellisyyttä koska sitä ei koskaan tavoiteta. Tämä taas ei tarkoita sitä että asioita ei voisi pelkistää, ja että tieto olisi kaikki yhtä laadutonta tai laadukasta tai samanarvoista. Pikemminkin ajatellaan että tiedon laatu on harmaasävyistä. Tällöin tummuusarvokysymykset ja rajanvetokysymykset nousevat keskiöön ilman että ajatus tiedon olemassaolosta katoaisi.

Uskallan sanoa että tässä maailmankuvassa sankareiksi nousee enemmänkin Whitehead kuin Plantinga. Plantingan näkemyksessä voidaan nähdä äärimmäisenä mekanistisen luonnontiedekuvan henki. Jokin jossa objektiivisuus ja virheetön kokemus asetetaan keskiöön, koska epäily ja epävarmuus ja keskenoleminen olisi kammottavaa. Whitehead taas piti naivina lähtökohtaa jossa teoreettinen kuvailu vastaisi automaattisesti todellisuutta.

(Backup fuckup) Uskon itseäni pienemmän kokemuksen olemassaoloon.

Kvanttifysiikan tulkintaongelma on itse asiassa jotain joka voi kuvastaa "tämän hetken murrosta" kenties paremmin kuin mikään muu. Kvanttifysiikan tuloksien tulkinnalle asetetaan nimittäin hyvinkin erilaisia vaatimuksia ja odotuksia.
1: Toiset kannattavat hyvinkin runsaita spekulaatioita koska heidän mielestään tieteen tehtävänä on ottaa myös kantaa metafyysisiin ongelmiin - ja että tieteen tärkein tehtävä on rakentaa ihmisille maailmankuva, Tosi Maailmankuva. Näin kvanttifysiikan puolella sallitaan erilaisia ajatuksia ja niitä oikeutetaan sillä että niistä on kenties apua tiedeprojektin etenemiselle. Tässä voidaan viitata jopa Platonin ajattelutapaan jossa havainnot antavat transsendentin kokemuksen ja kohtaamisen itseä suuremman kanssa.
2: Toisten mielestä kvanttifysiikan havainnoista tehdyt spekulaatiot eivät ole tietoa - ja yllättävän harvoin edes hypoteesejä tai tutkimusohjelmia. Näin ollen niiden määrää tulisi karsia. Tämän näkemyksen edustajien mukaan esimerkiksi monimaailmatulkinta on turha koska se arvaa - mahdollisesti epätodennäköisen - ulottuvuuksien ketjun. He uskovat ihmistä pienempien kokemusten olemassaoloon, eli he voivat myöntää hartaan olon ja oivaltamisen nautinnon jonka saa tutkimuksesta ja vaikkapa uuden teorian luomisesta. Mutta he eivät pidä tätä sisäistä kokemusta ja varmuutta objektiivisuudessa onnistumisena.
+ Näiden ääripäiden välissä on kuitenkin paljon tilaa - ja siellä on luultavasti jopa järkevintä mellastaa. Tällöin voidaan sanoa että asioita on tulkittava, mutta ei tehtävä liian laajoja tulkintoja. Kohtuudessa pysyminen tarkoittaa liikojen spekulaatioiden välttämistä.

Jos lähtökohdaksi katsotaan se, että tiede voi ratkaista paitsi tietokysymyksiä, myös vastata tietämisen rajoista, voidaan huomata että kvanttifysiikan tulokset ovat toki jo sinällään epävarmuudessaan olennaisia keskustelunmuutosteemoja. Tällöin voidaan ottaa vaikkapa "klassinen mekanistinen näkemys" mittausvirheistä. Tässä virheet olivat vältettävissä ja tarkemmalla representaatiolla ongelmia voitaisiin kiertää niin että tulkinnanvaraisuus vähenisi. Näin voitaisiin lopulta saavuttaa Tosi Maailmankuva jossa inhimillinen tulkinta olisi minimissään. Tämänlainen näkemys voidaan asettaa tietojemme pohjalta äärimmäisen epätodennäköiseksi ; Kun fysiikka opetti että energia siirtyy kvanttien suuruisina "minimipaketteina" ja että mittaaminen on aina fysikaalinen vuorovaikutus, tajuttiin että mittauksessa siirtyy aina vähintään yhden kvantin suuruinen vaikutus. Tästä päädyttiin esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen jonka mukaan tiettyjen observaatioparien mittaus samanaikaisesti ei ole mahdollista. Kvanttifysiikan ongelmana on se, että aineen pienimpiä osasia tutkiessa vaikutukset ovat koeaineistoon nähden suuria, joten mittaajan vaikutusta ei voida käsitellä pois. Perinteiseen objektiivisuuskuvaan tämä on lähinnä lausunto "jokainen mittaus menee pieleen" tai "scientist is forced to screw up with test material."

Tämän tunnustaminen ei ole samaa kuin luonnontieteen hylkääminen, vaan se lähinnä pakottaa uudelleenarvioimaan mekanistista objektiivisuuskäsitystä ja uudistamaan sitä. "Kunnon skientisti" tajuaa että tämä ei ole "jokin joka kiistetään relativismin pelossa". Vaan joka on episteeminen rajoite jonka luonnontieteet meille opettavat. Quinelaisessa mielessä tämä voidaan toki kiertää kvanttikäsityksen kumoamisella. Se on kuitenkin aika olennainen osa nykyistä luonnontiedettä, joten tämänlainen rajoite on paljon todennäköisempi kuin sen vastakohta. Tämän arvion tekemisen voiminen on tietoa ja tietämistä. Se on samalla myös maailmankuvaa jäsentävä tieto.

Näin ollen meillä ei ole välttämättä mitään mahdollisuutta erottaa kokeellisesti toisistaan sitä onko monimaailmatulkinta parempi kuin ajatus vaikkapa Jumalan vaikutuksesta kvanttifysiikan takana. Kaavat kertovat tilastollisesti minkälaisia tuloksia tulee. Näissä metafyysinen taakka on mukana, esimerkiksi niissä oletetaan ulkopuolisen maailman olemassaolo, mutta nämä ovat "hyödyllisiä työhypoteeseja". Niiden avulla tutkimusprosessi voi edetä. Monet spekulaatiot sen sijaan tuntuvat hyvinkin mieltä kiihottavilta, mutta niiden perusta ei edistä tutkimusta.

Uskallankin sanoa että tässä on kenties suurin asia, jonka nykyinen murroskausi on tuottanut. Ennen tieteen merkitys on nähty "inhimillisesti" -ellei peräti "egoistisesti". On ajateltu että tieteen tärkänä tehtävänä on antaa ihmiselle merkityksentunne. Eli että tieteellisen maailmankuvan rakentaminen on samaa kuin oikeutusten saaminen tietyille ajattleutavoille ja toisten näkemysten hylkääminen. Kvanttifysiikan rajoittavat tulos olisi tälle näkemykselle destruktiivista. Tai olisi ellei "eiskientistisyys" olisi niin syvässä kuin se on. Maailmankuvanjäsennystehtävään keskíttyessä spekulaatiot luonnollisesti korostuvat. Havainnot ja tutkimuksethan ovat vain kehys jonka sisällä tulkitaan asioita. -Eli samoista havainnoista saadaan eri tulkintoja.

Olenkin hyvin huvittunut siitä että kun tieteen tai tieteenfilosofian kohdalla opitaan jokin rajoite sille mitä voidaan tietää tai tutkia, jostain aina pompahtaa tyyppi joka ei hyväksy tilaa jossa ihmisen tietämättömyydentila olisi hyväksyttävää, vaan ajattelee että epävarmuus ja rajoitukset ovat vain sitä varten että niiden ulkopuolella saa sanoa ihan mitä tahansa ilman että menettää kasvojaan "tieteellisesti ajattelevana rationaalisena olentona ja ihmisenä". Usein he esittävätkin jotain sellaista jota sanovat sellaisella kokemuksen rintaäänellä, että se on ikään kuin se olisi todellakin Lopullista Tietoa. He selvästi aika usein haluaisivat että tiede lopullisesti todistaisi tämän, mutta kun epätietoa tarjotaan he nappaavat heti sen "luulemisen" joka on ilmeisesti heidän mielissään heti siinä "tietämisen" vieressä. - Jostain (vähemmän tuntemattomasta) syystä moni ajattelee että jos tiede ei voi ratkaista jotain kysymystä, on perusteltua ja järkevää luulla ihan mitä tahansa. Ja että jos metafyysistä taakkaa on yhtään, niin saa heittäytyä relativistiksi ja uskoa ihan mihin lystää menettämättä "järkevän ihmisen statustaan".

---

Kuvassa auto ajaa kohdassa jossa ei ole porttia, vaan jossa on ennen ollut muuri joka on syystä tai toisesta sortunut.