Vain hyvin harva lienee sitä mieltä että nykyajan tiede olisi huonompaa verrattuna vanhoihin myyttisiin kertomuksiin maailman luonteesta. Vahva enemmistö esittääkin että nykytiede on parempaa kuin esimerkiksi esisokraatikkojen teoretisoinnit maailman luonteesta.Tämä viittaa siihen että ihmiset katsovat filosofoinnin, keskustelun ja tutkimuksen olevan muuta kuin turhaa sepeämistä. He katsovat että kysymyksessä on jonkinlainen oppimisprosessi. Onkin hauskaa miettiä sitä miten esisokraatikot kehittivät esimerkiksi elementteihin perustuvia spekulaatioita maailman luonteesta. Ja kun niiden epävarmuus paljastui, pompahti "muinaisessa kreikassa" esiin sofisteja ja tiedon kiistäviä skeptikoita. Ja näitä taas painotti Platonin kaltaiset ajattelijat jotka korostivat että näkeminen on kenties erehtyväistä mutta objektiivisuus on silti mahdollista koska ideat ovat ikuisia. Ja tätä heijaamista on sitten jatkettu vuosituhansia.
Moni tuntuu näkevän tämän syklisyytenä, eli he näkevät esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen keskittyvien sofistejen ja nykyisten valtapeliä korostavien kulttuurirelativistien välille suuria yhteyksiä. Kuitenkin oppiminen voidaan nähdä myös "spiraalimaista kehää kiertävänä", jolloin näkemykset ovat hieman erilaisia koska matkan varrella ollaan opittu kuitenkin jotain. Oppimista korostavassa näkemyksessä voidaan esiin nostaa esimerkiksi R. C. Collingwood, joka on jakanut "tietämisen sävyisen" ajattelun historian kolmeen murrosvaiheeseen (eli tavallaan neljään vaiheeseen).
1: Antiikin kreikassa filosofia haastoi myytit. Vaihtoehdoksi esitettiin organistista teoriaa, jossa korostettiin järkeä ja luontoa. Tätä kautta rakentui organistinen maailmankuva. Luonto oli henkinen ja sisältäohjattu ; Maailma seurasi sisäistä telostaan, sisäistä tavoitettaan ja luonnettaan.
2: 1500-1600 -lukujen taitteessa taas uudelleenarvioitiin maailmaa. Syntyi moderni maailmankuva kun luonnontieteen konkreettiset vaikutukset haastoivat organistisen maailmankuvan ja näkemisen tapa vaihtui mekanistiseen ajatukseen pysyvästä koneistosta jossa ihminen on ulkopuolinen tarkkailija joka etsii siitä sääntöjä. Luonto oli ikään kuin ulkoaohjattu ja tämä sama asentelma ohjasi tutkijan rooliakin, hän ohjasi ulkoa koejärjestelmää.
3: Prosessiajattelu taas on hyvinkin uusi ajattelutapa, joka on tällä hetkellä tunkeutumassa esiin ja jonka vuoksi elämme Collingwoodin mukaan murrosaikaa. Siinä ollaan keskitytty tilannekohtaisuuteen. Hän nostaa tässä esiairueeksi evoluutiokäsityksen, joka asettaa ihmisen osaksi luontoa ja joksikin jonka luonne ei ole pysyvä ja muuttumaton. Jopa ihmisyys on muuttuva asia, jossa on esimerkiksi ajallinen tarkasteluperspektiivi - sekä rajanvetokysymys apinoihin. Lisäksi esimerkiksi fysiikassa ollaan keskitytty subjektin ja objektiivisen maailman yhteyteen ; Suhteellisuusteoriassa mukaan tulevat valonnopeuden tuomat rajoitukset sekä Planckin vakio. Näiden vaikutuksesta havainnoitsija ei kommunikoi "valokartionsa" ulkopuolella. Tämän vuoksi seurauksena onkin ollut se, että perinteinen "ulkopuolisen tarkkailijan" objektiivisuuskuva on vaihtunut. Suhteellisuusteorian suhteellisuus on "perspektiivivalintakysymys" ; Maailma toki toimii kaikkialla samoja kaavoja totellen ja tässä mielessä objektiivisesti. Mutta tarkkailijaa ei enää voida pitää todellisuudesta irrallaan olevana kohteena. Sama on mukana korostetusti kvanttifysiikassa, jossa mittaustuloksen mukanaantuomat häiriöt ovat olennaisessa osassa. Siinä kokeentekijän vuorovaikutus koeaineiston kanssa onkin hyvin keskeisessä roolissa. Myös kaaosteorian kaltaiset näkemykset ovat selvästi jotain jossa maailman objektiivisuus näyttäytyy varsin "mekanistista mieltä herjaavassa" valossa.
Collingwoodin mukaan murroskaudet johtivat jonkinlaisiin ajattelullisiin skismoihin ja kiistoihin. Ja että niiden kautta saavutettiin myös jotain tietoa ja ymmärrystä. Tämä kulma auttaakin ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten moni pseudotiede näyttää nojautuvan yllättävänkin mekanistiseen tiedekuvaan.
1: Ne vastustavat monia teorioita viitaten mekanistisen tiedekuvan normeihin ja toisaalta vastustavat teorioita koska ne ovat mekanistisia. Minua ei lakkaa huvittamasta esimerkiksi kreationismille tyypillinen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja "skientismi on mekanistista ja rajoittavaa" -kulmien samanaikainen kannattaminen. Tämä viharakkaussuhde mekanistiseen tiedekuvaan onkin sille hyvin leimallinen. Se tasapainoilee postmodernismin relativismin ja ääriskientismin välillä ; Relativismi antaa omalle maailmankuvalle oikeutusta samalla kun loogisen positivismin "mahdottomat vaatimukset" ovat kätevä kumouskeino kun pitää vastustaa evoluutiota.
Näin nykyisen skientismin maailmankuva eroaakin vahvasti siitä kuvasta jona sitä usein näytetään moittivan. Skientismikritiikeissä näyttääkin ylikorostuvan ajatus jossa deterministinen luonnosta ulkopuolinen tutkija lähestyy kohdettaan loogisen positivismin ajattelusetillä. Esimerkiksi Jensenin luonnonsuojelufilosofiassa tämäntyyppinen ajatus näyttää olevan hyvin vahvana. Hänestä skientismi on monoteististä ja dogmaattista, ja että se kiistää ihmisen olevan osa luontoa ja antaa siksi vallan välineellistää luontoa ja hallita sitä ja samalla kuvitella että sen minkä tekee luonnolle ei iskisi takaisin.
1: Jos ajatellaan että Jensenin kritiikin kohteena on (vaiheen 2) mekanistinen maailmankuva, on helppoa huomata että Jensenin näkemyksessä on jotain perääkin ; Siinähän kokeentarkkailija voidaan nähdä vahvasti analogisena perinteisen Jumalan kanssa ; Ulkopuolinen tarkkailija, liikkumaton liikuttaja, joka manipuloi koeaineistoa tuhoamatta objektiivisuutta koska noudattaa säännönmukaista järjestelmällistä ajattelua. (Tämä selittää myös miksi monet kristityt korostavat että tieteellinen maailmankuva on "kristillinen". He näkevät samaa analogisuutta kuin Jensen. Ja kenties heidän auktoriteeteikseen antamansa tiedemiehetkin ovat napanneet tämänlaisia ajatuksia.)
___1.1: Tämänlaisessa kritiikissä ei siis oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on likimain "sata vuotta jäljessä". Minun on vaikeaa kuvitella skientistiä joka kannattaisi nykyään objektiiviista ulkopuolisen objektiivisuuden näkökulmaa. Esimerkiksi ajatuksessa jossa ihminen on osana luontoa, on selvää että resurssit ovat rajalliset ja että ihminen muuttaa infrastruktuuria eläessään siinä. Ja että ihmisen populaation kasvua rajaavat samat asiat kuin eläimilläkin. (Kukaan evoluutiota kunnolla ymmärtävä tuskin väittää että ihminen olisi vapautunut luonnonvalinnasta, seksuaalivalinnasta ja karsinnasta.)
Positivismia seurasikin fallibilismi. Eli teorioiden virheellisyyden mahdollisuus otettiin vakavasti huomioon ja ajateltiin että virheenhuomaaminen on olennaista ja johtaa tiedon paranemiseen. Tästä eteenpäinvietynä voidaan asettaa Quinen ajattelu, jossa maailmasta saatava tieto on tietoa suhteessa muuhun tietoon. Tästä seurauksena onkin se, että periaatteessa minkä tahansa kohdan käsiteverkosta voidaan asettaa haastetuksi ja kumottavaksi.
Tämä tarkoittaa sitä että siinä missä ennen filosofiassa tavattiin tehdä - esimerkiksi Kantin tapaan - ehdottomia rajoja siitä mikä voidaan tietää ja mikä ei voida tietää, Quinelaisessa maailmassa nämä konseptit voidaan kyseenalaistaa tietyillä ehdoilla. Metafyysiseksi määritelty tieto voikin muuttua ja rajat ovat enemmänkin "väliaikaisia" - joku voisi sanoa että ne ovat toistaiseksi voimassa olevia keinotekoisia rajoja ja kategorioita jotka ollaan valmiita hylkäämään jos tilanne niin vaatii. Näin tiedettä ei tehdä määrittelemällä tietyt aiheet tieteelliseksi ja epätieteelliseksi. Tämä ei tietysti estä sitä että käytännön edessä jotkin asiat eivät määrittyisi a posteriori epätieteelliseksi "ainakin toistaiseksi".
Skientismi on luonnollisesti seurannut perässä luonnontieteiden havaintoja ja tieteenfilosofian antamia oppeja koska koko maailmankuvan määritelmä perustuu luonnontieteiden tulosten, tietojen ja rajoitusten, seuraamiseen. - Näin nykyisen skientismin voisikin kuvata olevan lähinnä teesi "metafysiikan on jollain tavalla perustuttava parhaaseen olemassa olevaan (luonnon)tieteeseen" ja "metafysiikan tulisi jollain tavalla edistettävä (luonnon)tieteellisen tutkimuksen prosessia". Positivistisen projektin epäonnistuminen on yksinkertaisesti muistuttanut siitä että metafysiikkaa on aina mukana. Tämä on nostanut esiin uusia puolia. Luultavasti tärkein niistä on se, että viimeinkin on tajuttu että ihmisen on aina ikään kuin "pakko mokata". Edes tieteessä ei tarvitse pelätä täydellisyyttä koska sitä ei koskaan tavoiteta. Tämä taas ei tarkoita sitä että asioita ei voisi pelkistää, ja että tieto olisi kaikki yhtä laadutonta tai laadukasta tai samanarvoista. Pikemminkin ajatellaan että tiedon laatu on harmaasävyistä. Tällöin tummuusarvokysymykset ja rajanvetokysymykset nousevat keskiöön ilman että ajatus tiedon olemassaolosta katoaisi.
Uskallan sanoa että tässä maailmankuvassa sankareiksi nousee enemmänkin Whitehead kuin Plantinga. Plantingan näkemyksessä voidaan nähdä äärimmäisenä mekanistisen luonnontiedekuvan henki. Jokin jossa objektiivisuus ja virheetön kokemus asetetaan keskiöön, koska epäily ja epävarmuus ja keskenoleminen olisi kammottavaa. Whitehead taas piti naivina lähtökohtaa jossa teoreettinen kuvailu vastaisi automaattisesti todellisuutta.
(Backup fuckup) Uskon itseäni pienemmän kokemuksen olemassaoloon.
Kvanttifysiikan tulkintaongelma on itse asiassa jotain joka voi kuvastaa "tämän hetken murrosta" kenties paremmin kuin mikään muu. Kvanttifysiikan tuloksien tulkinnalle asetetaan nimittäin hyvinkin erilaisia vaatimuksia ja odotuksia.
1: Toiset kannattavat hyvinkin runsaita spekulaatioita koska heidän mielestään tieteen tehtävänä on ottaa myös kantaa metafyysisiin ongelmiin - ja että tieteen tärkein tehtävä on rakentaa ihmisille maailmankuva, Tosi Maailmankuva. Näin kvanttifysiikan puolella sallitaan erilaisia ajatuksia ja niitä oikeutetaan sillä että niistä on kenties apua tiedeprojektin etenemiselle. Tässä voidaan viitata jopa Platonin ajattelutapaan jossa havainnot antavat transsendentin kokemuksen ja kohtaamisen itseä suuremman kanssa.
2: Toisten mielestä kvanttifysiikan havainnoista tehdyt spekulaatiot eivät ole tietoa - ja yllättävän harvoin edes hypoteesejä tai tutkimusohjelmia. Näin ollen niiden määrää tulisi karsia. Tämän näkemyksen edustajien mukaan esimerkiksi monimaailmatulkinta on turha koska se arvaa - mahdollisesti epätodennäköisen - ulottuvuuksien ketjun. He uskovat ihmistä pienempien kokemusten olemassaoloon, eli he voivat myöntää hartaan olon ja oivaltamisen nautinnon jonka saa tutkimuksesta ja vaikkapa uuden teorian luomisesta. Mutta he eivät pidä tätä sisäistä kokemusta ja varmuutta objektiivisuudessa onnistumisena.
+ Näiden ääripäiden välissä on kuitenkin paljon tilaa - ja siellä on luultavasti jopa järkevintä mellastaa. Tällöin voidaan sanoa että asioita on tulkittava, mutta ei tehtävä liian laajoja tulkintoja. Kohtuudessa pysyminen tarkoittaa liikojen spekulaatioiden välttämistä.
Jos lähtökohdaksi katsotaan se, että tiede voi ratkaista paitsi tietokysymyksiä, myös vastata tietämisen rajoista, voidaan huomata että kvanttifysiikan tulokset ovat toki jo sinällään epävarmuudessaan olennaisia keskustelunmuutosteemoja. Tällöin voidaan ottaa vaikkapa "klassinen mekanistinen näkemys" mittausvirheistä. Tässä virheet olivat vältettävissä ja tarkemmalla representaatiolla ongelmia voitaisiin kiertää niin että tulkinnanvaraisuus vähenisi. Näin voitaisiin lopulta saavuttaa Tosi Maailmankuva jossa inhimillinen tulkinta olisi minimissään. Tämänlainen näkemys voidaan asettaa tietojemme pohjalta äärimmäisen epätodennäköiseksi ; Kun fysiikka opetti että energia siirtyy kvanttien suuruisina "minimipaketteina" ja että mittaaminen on aina fysikaalinen vuorovaikutus, tajuttiin että mittauksessa siirtyy aina vähintään yhden kvantin suuruinen vaikutus. Tästä päädyttiin esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen jonka mukaan tiettyjen observaatioparien mittaus samanaikaisesti ei ole mahdollista. Kvanttifysiikan ongelmana on se, että aineen pienimpiä osasia tutkiessa vaikutukset ovat koeaineistoon nähden suuria, joten mittaajan vaikutusta ei voida käsitellä pois. Perinteiseen objektiivisuuskuvaan tämä on lähinnä lausunto "jokainen mittaus menee pieleen" tai "scientist is forced to screw up with test material."
Tämän tunnustaminen ei ole samaa kuin luonnontieteen hylkääminen, vaan se lähinnä pakottaa uudelleenarvioimaan mekanistista objektiivisuuskäsitystä ja uudistamaan sitä. "Kunnon skientisti" tajuaa että tämä ei ole "jokin joka kiistetään relativismin pelossa". Vaan joka on episteeminen rajoite jonka luonnontieteet meille opettavat. Quinelaisessa mielessä tämä voidaan toki kiertää kvanttikäsityksen kumoamisella. Se on kuitenkin aika olennainen osa nykyistä luonnontiedettä, joten tämänlainen rajoite on paljon todennäköisempi kuin sen vastakohta. Tämän arvion tekemisen voiminen on tietoa ja tietämistä. Se on samalla myös maailmankuvaa jäsentävä tieto.
Näin ollen meillä ei ole välttämättä mitään mahdollisuutta erottaa kokeellisesti toisistaan sitä onko monimaailmatulkinta parempi kuin ajatus vaikkapa Jumalan vaikutuksesta kvanttifysiikan takana. Kaavat kertovat tilastollisesti minkälaisia tuloksia tulee. Näissä metafyysinen taakka on mukana, esimerkiksi niissä oletetaan ulkopuolisen maailman olemassaolo, mutta nämä ovat "hyödyllisiä työhypoteeseja". Niiden avulla tutkimusprosessi voi edetä. Monet spekulaatiot sen sijaan tuntuvat hyvinkin mieltä kiihottavilta, mutta niiden perusta ei edistä tutkimusta.
Uskallankin sanoa että tässä on kenties suurin asia, jonka nykyinen murroskausi on tuottanut. Ennen tieteen merkitys on nähty "inhimillisesti" -ellei peräti "egoistisesti". On ajateltu että tieteen tärkänä tehtävänä on antaa ihmiselle merkityksentunne. Eli että tieteellisen maailmankuvan rakentaminen on samaa kuin oikeutusten saaminen tietyille ajattleutavoille ja toisten näkemysten hylkääminen. Kvanttifysiikan rajoittavat tulos olisi tälle näkemykselle destruktiivista. Tai olisi ellei "eiskientistisyys" olisi niin syvässä kuin se on. Maailmankuvanjäsennystehtävään keskíttyessä spekulaatiot luonnollisesti korostuvat. Havainnot ja tutkimuksethan ovat vain kehys jonka sisällä tulkitaan asioita. -Eli samoista havainnoista saadaan eri tulkintoja.
Olenkin hyvin huvittunut siitä että kun tieteen tai tieteenfilosofian kohdalla opitaan jokin rajoite sille mitä voidaan tietää tai tutkia, jostain aina pompahtaa tyyppi joka ei hyväksy tilaa jossa ihmisen tietämättömyydentila olisi hyväksyttävää, vaan ajattelee että epävarmuus ja rajoitukset ovat vain sitä varten että niiden ulkopuolella saa sanoa ihan mitä tahansa ilman että menettää kasvojaan "tieteellisesti ajattelevana rationaalisena olentona ja ihmisenä". Usein he esittävätkin jotain sellaista jota sanovat sellaisella kokemuksen rintaäänellä, että se on ikään kuin se olisi todellakin Lopullista Tietoa. He selvästi aika usein haluaisivat että tiede lopullisesti todistaisi tämän, mutta kun epätietoa tarjotaan he nappaavat heti sen "luulemisen" joka on ilmeisesti heidän mielissään heti siinä "tietämisen" vieressä. - Jostain (vähemmän tuntemattomasta) syystä moni ajattelee että jos tiede ei voi ratkaista jotain kysymystä, on perusteltua ja järkevää luulla ihan mitä tahansa. Ja että jos metafyysistä taakkaa on yhtään, niin saa heittäytyä relativistiksi ja uskoa ihan mihin lystää menettämättä "järkevän ihmisen statustaan".
Kuvassa auto ajaa kohdassa jossa ei ole porttia, vaan jossa on ennen ollut muuri joka on syystä tai toisesta sortunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti