Nuuskija

"There's nothing worse than great start."
(Pablo Picasso)

Salapoliisikertomuksilla/"dekkareilla" on kirjoina hieman kahtalainen status. Niitä luetaan paljon ja niiden sisällöt ja esittämistavat ovat ihmisille tuttuja. Kuitenkin näitä kirjoja myös pidetään rahvaanomaisina ja typerinä.

Metodologisesti salapoliisikertomukset ovat ihan mielenkiintoista kurkisteltavaa. Vaikka niissä onkin usein asiavirheitä, voidaan siltikin katsoa että niissä on jopa yllättävänkin järkevää "prosessointia". Tämä ei tietysti yllätä koska "dekkarit" joutuvat aina painimaan sekä yllättävyyden että järkevyyden vaatimusten mukana. Juoniratkaisujen tulee olla perusteltuja mutta yllättäviä. Muutoin lukija pettyy. Tämä perustila ajaa helposti punnitsemaan eri vaihtoehtoja tavalla jossa ollaan riittävästi "inside the box" että ei olla idiootteja ja riittävästi "outside the box" jotta ollaan yllättäviä ja mielenkiintoisia.

Siksi salapoliisiromaanien metodia voidaankin katsoa hienommin. Salapoliisiromaanien metodinselvitys voidaankin jakaa seuraviin päätyyppeihin. Usein niistä käytetään useampia, jopa kaikkia. Niitä yhdistää se, että ne ovat aineistonkäsittelyä joka vaikuttaa jollain tavalla myös tiedonhakuun. Ja usein kirjoittaja on erikoistunut johonkin tiettyyn menetelmään ja osa-alueeseen. Salapoliisikirjat ovatkin tämän vaikutuksesta hyvin erilaisesta suorastaan kaaoottisesta aina junamaiseen tapahtumien vyörymiseen:
1: Ongelman määrittely. Tässä olennaisena osana on kysellä eri tahoilta tietoja ja katsotaan minkälaisia kytköksiä näillä on toisiin tietoihin. Kun ongelman luonne on selvitetty, on helpompaa kysyä oikeita kysymyksiä. Tätä kautta saadaan perusnäkemys johon havaintoja mukautetaan.
2: Havaintojen mukauttamisen teemassa on ikään kuin "johtolanka" jota seuraamalla on käsitys ongelman luonteesta. Havaintoja sovitetaan tähän skeemaan ja tätä kautta yhdistetään induktiivisesti tietoa jotka eivät välttämättä muutoin mitenkään ilmiselvästi liittyisi yhteen.
3: Havaintojen riitelyn kohdalla aineistoa verrataan olemassaolevaan näkemykseen ja jossa keskitytään "palaneen käryyn" ; Tarkastellaan rosoisiin kulmiin jotka eivät oikein sovi peruskuvaan. Niiden kohdalta kyselemällä saadaan joko lisätietoa joka sovittaa tiedon, mutta useimmiten niihin keskittymällä ongelmia ilmestyy lisää, joka johtaa koko perusnäkemyksen vaihtamiseen - usein samalla määritellään ongelma uudestaan.
4: Intuitiivinen ajattelu "Kuka sen teki" -kysymyksen selvittämisessä kirjoissa kuvataan usein jollain tavalla intuition kautta. Useinhan intuitio tuntuu maagiselta ja mielikuvitus ja mielleyhtymät saavat ikään kuin mahtiaseman. Kuitenkin samalla korostetaan sitä miten intuitio yksinään on voimaton. Ja salapoliisiromaaneissakin tapaukseen perehtyminen on samalla sitä olennaista intuition rakentamista, joka on juuri se joka vaatii eniten työtä. "Minä vaan tiedän" ei olisi kovin kiinnostava, Sherlock Holmeskin tuottaa olennaisen kiinnostavuuden selittämällä lopuksi miten jokin rikos on tapahtunut. Usein selitys on jälkikäteen jopa ilmiselvä ja ongelman kanssa äimistellyt lukijakin voi suorastaan ihmetellä miten "Minäkin olisin osannut tehdä noin". Salapoliisi ei siis vetoa intuitioon enää ratkaisuvaiheessa, tarve sille on kadonnut. Intuitio ei siis ole vain arvaamista vaan lateraalista ajattelua joka auttaa lähinnä ongelman määrittelyssä ja tutkintalinjan valinnassa.
5: Mahdollisten vaihtoehtojen selvittäminen ja mahdottoman eliminointi ovat useinkin salapolisiiromaaneissa piilo-oletuksena. Erilaiset suljettujen yhteisöjen kertomukset ovat hyvin yleisiä koska ne karsivat mahdolliset syylliset hyvinkin pieneen määrään yksilöitä. Alibit ja muut vaihtoehdot karsitaan. Tämä korostaa sitä että on ikään kuin pakko käyttää Occamin partaveistä ; Eliminointi vaatii aina kannanoton siitä mitkä ovat ylipäätään mahdollisia ja järkeviä vaihtoehtoja before the fact ja jonkin kriteerin jolla asiat voidaan rajata mahdottomiksi after the fact. Kuitenkin tätäkin järjestelmää horjutetaan esimerkiksi siten että jokin alibi paljastuu valehteluksi, ja tämäkin järjestelmä itse asiassa määräytyy perusongelman määrittelyn kautta ja erehtyminen voi muuttaa kokonaan sen miten perusongelma nähdään.

Karkeasti voisikin sanoa että salapolisiiromaani on kuvittelun ja todennäköisyyden välillä tasapainoilua. Intuitio ohjaa dataa ja data ohjaa intuitiota ja kysymys onkin näiden välisestä balanssista. Tätä kautta salapoliisi kertoo vetoavan ja uskottavan tarinan ja tekee implikaationsa eläväisiksi ~ Salapoliisille kunnon tieto vaatii "nenää", viisautta - ja kunnon viisaus rakentuu vain tiedon avulla.

Strategianvalinnassa on eräs mielenkiintoinen piirre. Salapoliisiromaaneissa on nimittäin tavallista epäonnistua. Vähintään lukija - ja useimmiten myös salapoliisi tai sitten salapoliisin kilpailija (yleensä poliisi) - epäilee jossain vaiheessa jotakuta viatonta. Erehtyminen ja epäonnistuminen jotka liittyvät intuitioon ja siihen liittyvään riskinottoon on siis otettu huomioon ja liitetty olennaiseksi osaksi tarinaa. (Toisin kuin vaikkapa kvanttimystikot jotka luottavat intuitioon enemmän kuin heuristiikkana ; Heille intuitio on Totuus.)

Tieteentekijöiden parissa tämä onkin ymmärretty. Esimerkiksi Niels Bohr esitti kuuluisasti "Mistakes are at the heart of progress, so our challenge as scientists is how to make more mistakes faster." Kun tieteessäkin tuijotetaan uusia tutkimuksia ja tuloksia, on selvää että tässä kulttuurissa arvostetaan ensisijassa (eräänlaisia) innovaatioita. Hypoteesinmuodostus on aina riski epäonnistumiselle. Siksi tiedekulttuurin tulisikin hyväksyä ennakolta epäonnistumisia ja epäonnistumisen mahdollisuuksia, mutta samalla karsia epäonnistumisia jotka on paljastettu. Tässä näkemyksessä innovaatio ei ole menestys, vaan inovaatio on enemmänkin mahdollisuus menestykseen. Tässä kulmassa esimerkiksi paradigmanmuutosaika on innovaation koeaika.