Timo Hännikäinen käsitteli intellektuellismin käsitettä.
1: Hän itse nosti esiin että kyseessä on sosiaalinen normi "intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää." ja tämä valta-asema antaa heille erityisen statuksen "Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin."
2: Kommenttisektorissa löytyy lisäksi huomautus "Ensimmäinen ongelma on se, että kun intellektuellit kritisoivat intellektuellismia, myyttisen intellektuellin helposti korvaa myyttinen "kadunmies, joka tietää". Asiaa mitenkään tutkimatta sorrutaan uskomaan, että kadunmies ei sortuisi samanlaiseen sepittelyyn kuin intellektuellit." ... "että käytännöllisten taitojen hallinta jotenkin suojaisi hörhöilyltä, ja Ihmisen viheliäisyydestä -teoksessakin väitetään, että rahvaan typeryys on muka jotenkin erilaista."
3: Toinen kommentoija nosti esiin että "intellektuellien vastapainoksi ei asetettu oletettua kadunmiestä, vaan toinen älymystön ryhmä, jota paremman puutteessa voisi kutsua vaikka sivistyneistöksi. Samalla tavalla, kuin intellektuellit, he näkevät hörhöyden kaikenlaisten tasapainorannekkeiden takana, mutta eivät juurikaan piittaa siitä, koska näkevät perinteisten instituutioiden arvon ja totuudellisuuden. Niiden rinnalla tuollaiset rannekkeet ovat vain harmitonta hupia. Intellektuelleille ne taas ovat haaste, koska ne todistavat siitä, että itse intellektuelleihin ei uskota."
En malta olla yhdistämättä tätä kolmenlaista älymystön kommentointia Amnellin esittämään kulttuurin kolmikantaan. Tätä kautta voidaan jopa saada lähestyminen siitä mitä eri ihmiset ylipäätään tarkoittavat silloin kun puhuvat viisaudesta. Ja kuten huomataan, niissä kaikissa kysymys on jonkinlaisesta asenteesta ja toiminnasta. Tämän jäsennyksen valossa voidaan sanoa että vaikka älymystön ja sen vastavoimien kuvat ovatkin kovin erilaisia, niissä on kaikissa hyvin paljon totuutta, ja ne kuvaavat jotain olemassaolevaa ja harjoitettua kulmaa ajattelusta.
1: Postmoderni maailma edustaa voimakkaasti snobismilta tuoksahtavaa sivistystä, joka on yhdistettävissä lukeneiseuutteen ja siihen että löytyy kannanottoja - mielellään mahdollisimman yllättäviä, luovia ja provokatiivisiakin - hyvinkin monenlaisiin aiheisiin. Osaaminen ja Mestaruus nähdäänkin sen piirissä helposti lähinnä auktoriteettiin vetoamisena. Kuitenkin postmodernissa maailmassa on "kaikkitietävän kirjoittajan ongelma" jonka kautta lausunnonantaja saa uskottavuutta valta-asemansa kautta. Näin syntyy Hännikäisen elitistinen älymystö. Sen parissa epäonnistuminen ja onnistuminen ovat vain valtadiskursseja.
2: Moderni näkemys on taas valistushenkinen ja korostaa asiantuntijuutta. Asioista on hankittava tietoa ja tätä kautta tehdä harkitut johtopäätökset. Tämä on usein spesifiä, mutta sen piiriin voidaan periaatteessa sovittaa myös moniosaamista, renessanssiajan yleistietäjäihannetta. Tämä on kuitenkin erityisen vaativaa. Ja vaikka modernismi korostaakin yksilön ajattelua, sen kuva tiedon luonteesta tekee asiantuntijuudesta erityisen harvinaista ja sitä ei saa sen keskustelukentässä sosiaalisesti vaan ansioilla, osaamalla. Tässä mallissa epäonnistuminen on todellista ja vakavaa. Ihmisen tulee olla epäileväinen.
3: Uskonnollinen maailma korostaa sydämen sivistystä, jossa helposti korostuu arkijärjen käyttö. Tässä kadunmiehenkin järjen odotetaan yltävän jonkinlaisiin saavutuksiin, mutta tässä onnistuminen ja epäonnistuminen ei ole niin olennaista. Erehtymisestä tehdään, mutta niihin suhtaudutaan leppeämmin.
Tämä voidaan tietysti yhdistä Hofstadterin näkemykseen anti-intellektuellismista. Tällöin kysymys voidaankin nähdä "kritiikistä vääränlaista asennetta ja asiantuntijuutta kohtaan" ;
1: On kuitenkin merkillepantavaa, miten postmoderni ja uskonto käyttävät voimakkaasti kaikkia näitä kolmea anti-intellektuaalisia perustelutapaa ; He (1) syyttävät modernisteja elitisteiksi, (2) korostavat tieteellisen metodin rajallisuutta ja (3) kertovat että tiede ei vastaa kokemusta ihmisenä elämisestä eikä vastaa tavallisen ihmisen kokemusmaailmaa joten se voidaan nähdä arjesta irtautuvana.
2: Modernistit taas käyttävät likimain pelkästään postmodernistejen ja uskovaisten yhteiskunnalliseen elitismiin viittaavia asioita. Muutoin sen parissa argumentteja ei nähdä esittäviensä ihmisten jatkeina.
+ Syynä tähän voi olla se, että (1) modernismi ei nojaa siihen että on asioita joista voidaan vain suoraltakädeltä väittää että ne ovat jotenkin, ja on samalla osoittanut oman luonnontiedekeskittyneen ajattelutapansa tehokkuuden ja toimivuuden, tällöin argumentin näkemistä ihmisten jatkeena ei tarvita. (2) Ja joka tapauksessa se on saanut itselleen niin merkittävimmän aseman, ja siksi sen nähdään olevan erityisen kritiikin tarpeessa ; Postmodernisteja ja uskovaisia voikin motivoida ihan sekin että modernisti näyttää että ei usko heidän auktoriteettiaan ja on silti vahvoilla, heistä liiankin vahvoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti