Uudelleenoikeutus, kriittisyys ja perustansa kyseenalaistaminen.

Postmodernismissa perusnäkemys on se. että tieteellinen tutkimus on nähtävänä inhimillisenä valtarakennelmana. Tiedon ja vallan yhteys liitetään hyvin vahvaksi. Heidän silmissään esimerkiksi paradigmanvaihdos näyttäytyy siltä että tiede muuttuu. Tämän he katsovan tarkoittavan että tieteen kautta ei voida rakentaa mitään perustavaa käsitystä mistään. Erityisen vahvasti tämä liitetään ihmisyyteen, joiden katsotaan jostain syystä olevan erityisen voimakkaasti perustavan käsittämisen ulkopuolella.

Itse asiassa tässä usein korostetaan että tieteessä ei välttämättä ole mitään vikaa. Tai että se edes väittäisi asioita väärin. Sen sijaan he korostavat että tiede on väliaikaista ja nojaa sen ajan maailmankuvaan ja "episteemiin". Tiede on heille ajassa lillivä muuttuva epäkonkreettinen konstruktio. Siksi esimerkiksi evoluutiopsykologiasta ei ikään kuin tarvitse välittää. Tämä ajassa riippuminen nähdään siten, että menneisyydessä on ollut olettamuksia ja teorioita, joita pidämme nykypäivänä suorastaan typerinä. Ja että olisi perusteetonta ylimielisyyttä väittää ettei niitä ole nyt. Siksi tieteen mukanaolo tarkoittaa aina sitä että kyseenalaistaminen on pakko ottaa mukaan.

Postmodernismia sen sijaan kuvataan monimutkaisena, syvällisenä käsiteanalyysinä, jossa on kysymys tieteestä joka kyseenalaistaa itsensä ja perustansakin. Heistä tämä tekee postmodernismista laadukkaampaa kuin luonnontieteistä, koska he näkevät luonnontieteen metodin seuraamisena jossa oman perustan miettiminen ei ole osana niiden ydinprosessia. ~ Tieteen nähdään pitävän teorioitaan muuttumattomina, essentiaalisena. Tämän vuoksi esimerkiksi biologian ottaminen sukupuolisuuskäsittelyyn koetaan negatiivisena. Sillä siinä mieheyttä ja naiseutta käsitellään muuttumattomana, vaikka käsitykset tosiasiassa elävätkin ajassa.

Tieteen nähdään olevan, ei kenties valhetta, mutta kuitenkin vallan ja maailmankuvien heijastusta. Tämän ei nähdä olevan ongelmana postmodernismille, koska esimerkiksi Foucault tunnusti että hänen lausumansa olivat valtapeliä, strategisia siirtoja. Tämän ei nähdä estävän keskusteluun osallistumista ja vallan tutkimista, vaan tunnustuksen nähdään lähinnä tekevän Foucaultista analyyseineen rehellisiä. Näin päästään lopputulokseen jossa lähtökohtien esittely on riittävä : Foucautlin mukaanhan kritiikkiä ei ole moittia premiseejä, sanoa että "Lähtökohtasi ovat huonot". Sen sijaan johtopäätöksiä voidaan moittia ja katsoa että "Huomioithan, kuinka tämä ja tämä ajatusmalli on vaikuttanut väitteisiin."

Loputulos on se, että postmodernismin mikaan ihmistieteet eivät voi olla millään tavalla absoluuttisen luotettavaa, absoluuttisen kriittistä tai absoluuttisesti parempaa suhteessa luonnontieteisiin. Kysymys on siitä, ettei edes oleteta mitään absoluuttista luotettavuutta tai totuutta. Ne eivät kuulu ihmistieteisiin.

Siksi luonnontiedettä on moitittava koska se väittää olevansa muidenkin tieteiden perusta kun ihmistieteet hylkäävät koko perustan olemassaolon, ja joutuvat siksi etsimään omaa perustaansa ja oikeuttamaan metodinsa. Filosofia muistuttaa vielä ihmistieteitäkin naiiviudesta, jolla ne yrittävät olla oma perustansa - ja ihmistieteet vastaavat laajenemalla filosofian alueelle. Filosofialla on asemansa koko rakennelman takana aivan puhtaasti siksi, etteivät sitä kiinnosta tosiasiaväitteet - tai ainakaan niiden totuusarvo. Tämän vuoksi se voikin sanoa maailmasta jotain eettistä.

Ongelmana on tietysti vain se, että ylläolevasta ei seuraa oikeastaan mitään.

Sillä postmodernismi ei johda skeptismiin vaan relativismiin. Tämä taas ilmenee kriittisyyden vastakohtana. Asioiden paremmuusjärjestystä tai luotettavuutta ei enää voida arvioida. Absoluutin ja muuttumattoman hylkääminen johtaa siihen että ei enää ajeta edes kohtalaisen hyviä tai entistä parempia vastauksia. Tämä johtaa presuppositionistisiin ajatelmiin, joissa otetaan jokin oma suosikkinäkökulma johon sitten fiksoidutaan dogmaattisesti. Tämän kautta sitten väritetään kaikki muu, ja erilaiset ad hoc -selitykset ja sovittamiset ovat ihan sallittuja. Nehän seuraavat siitä oletuksesta. Jota ei voi kyseenalaistaa koska se on "sopimatonta ja epäkriittistä".

Näin rakentuukin kaikkitietävän kirjoittajan ongelma. Postmodernismi kertoo aluksi että kaikki ovat sokeita, mutta seuraavaksi tarjolla onkin sitten se, että hän tarjoaa analyysiä ja kertoo olevansa opas. Usein tähän liittyy teorioita ihmismielestä ; On konstruktiota vallanhimosta, oidipuskompleksista, äitisuhteesta tai anaalivaiheesta. Luonnontieteilijöiden tarjoamat näkemykset saavat moitetta koska niille on sanottu että "mahdotonta". Toiset lähtökohdat ovatkin siis jostain omituisesta syystä huonompia kuin toiset, vaikka ne oli virallisessa totuudessa määritelty samanarvoiseksi. Näkemys oikeutetaan oman asian puolustamisella, ja tieteentekijän toimet nähdään vain vastaavana puolustamisena.
1: Kun postmodernisti kohtaa luonnontieteilijän, postmodernisti on se joka kertoo olevansa avomielisempi mutta joka kuitenkin torppaa vaihtoehtoja "mahdottomana" esimerkiksi sen takia että se poistaisi vastuunäkemyksen tai tekisi ihmisistä vähemmän vapaita. Tästä päästäänkin siihen miten esimerkiksi evoluutiopsykologian nähdään olevan sovelluskelvotonta koska sitä ei voi todistaa luonnontieteellä. Samanaikaisesti vaihtoehtoinen teoria vapaasta tahdosta on mahdollinen vaihtoehto jolta todistamista ei vaadita. Todistamisen mahdottomuuden kerrotaan tässä vaiheessa olevan turhaa koska se on eri asia kuin asian oikeassaolo ja osuvuus. On selvää että tässä heilahtaa jättimäinen kaksoisstandardisto.

Postmodernismi ajautuukin siksi väistämättä metatasolle. Se ei puhu asiasta, vaan asiasta puhumisesta. Ja mitä syvällisempään mennään, sitä enemmän metatasolle siirrytään. Lopulta paukahdetaan ydinongelmaan nimeltä valta. Sillä sen kautta päästään ad hominem -tasolle puhumaan ihmisistä. Sillä "oletko huomannut että ajatusmalli x on saanut sinut kannattamaan tuota" muuttuu silloin ilmiöksi joka on tuttu psykoanalyysiä kritisoineille.

Heille on postmodernistien valikoimapakissa tarjolla nihilaatiota. He esimerkiksi selittävät että kriitikko ei ole tiedostanut että hän vihaa psykoanalyysiä koska se tarjoaa osuvaa mutta inhottavaa kritiikkiä. Näin kritiikin syyksi saadaan vaikkapa kriitikon äitisuhde. He siis rakentavat selityksen jolla kritiiki saa kannatusta ja tätä käytetään sen puolustamiseksi että psykoanalyysi on totta ja toimiva terapiamenettely. Kriitikko on siis väärässä koska hän on historialtaan tietynlainen ihminen.

Tätä katsotaan ja hyväksytään hyvällä. Kuitenkin koko tässä ytimessä on se, että ihmiset ja heidän toimensa nostetaan ytimeen. Tämä ensinnäkin vaatii teoriaa mielestä. Ja se on samanlainen lillivä absoluutti kuin jos sen esittää evoluutiopsykologikin. Ja toisekseen se on ihmisiin nojaavaa perustelua jossa ihmisten toimet vievät kompetenssin ja uskottavuuden. Vahviten tämä näkyy tieteensosiologiassa jossa tarkastellaan historiaa valtapelinä. Tässä se, minkälaisia tiedemiehet ovat olleet johtaa päättelemään siihen oliko heidän toimintansa oikeanlaista. Tämä on pohjimmiltaan ihmisten eikä asian mukaan tuomitsemista.

Ja koskoa relativismissa ei ole määritelmällisesti absoluutteja, sellaisetkin kauniit kuvailu sanat kuten "Kriittisyys" ja "analyysi" jäävätkin pelkiksi määritelmiksi joilla postmodernismia luonnehditaan. Näille termeille ei kuitenkaan anneta mitään pysyvää sisältöä, jo ihan senkin takia koska se olisi sitovaa ja absoluutin luomista. Nämä sanat otetaan mukaan lähinnä siksi että niillä on mukavia konnotaatioita jotka antavat sen oikean eettis-esteettisen sävähdyksen toimille. Tästä määrittelystä tehdäänkin itse asiassa (henkilökohtainen tai jaettu) hegemonia joka on täysin kritiikin ulkopuolella. Koska postmodernismi on määritelty jotenkin on määrittelyn ytimen kritiikki sitä että sanoo että "lähtökohtasi ovat huonot". Jota ei pidetä kritiikkinä. Vain presuppositionistiset rakennelmat hyväksytään.
1: Jos tieteessä ongelmaksi nähdään se, että innostutaan liikaa eikä huomata maailmankuvia ja rakenteita joita niiden mukana kuljeteaan, niin on selvää että näihin suosikkioletuksiin liittyy sama ongelma. Niistä pidetään kiinni vaikka niiden taakka tunnetaankin, eikä tiedostaminen johda muutokseen. Ne jäävät vain esittelyn tasolle.

Relativismi tarjoaakin ainutlaatuisen mahdollisuuden dogmaattiseen omaehtoisuuteen. Riittää että jäsentelee ja esittelee premissejä riittävän ahkerasti. Tieteenfilosofiassa okhamin partaveitsen kaltaisia konstruktioita onkin otettu käyttöön juuri sen takia että aivan mille tahansa voidaan rakentaa tällä tavalla näkemyskokonaisuus. Postmodernismin luonteeseen ei kuulu esittää että "Tässä kantani, näillä ja näillä ehdoilla muutan mieltäni". Sillä sen kriittisyys ei ole sellaista.

Kaiken summana on se, että kun asioita katsotaan valtana ja totuustavoittelu kiistetään jää jäljelle vain valtapeli. Tämä näyttäytyy helposti sinä, että ihmisen uteliaisuudessa ja totuudenhalussa, kuten kaikessa muussakin, nähdään valtapeliä. Ja tämän takia aletaan vihaamaan tietoa ja tiedonhalua. Ja sitten jäljelle jää vain se valta, jonka nähdään alun perin kontaminoineen sen tietämisen. Relativismista seuraakin se, että logiikka typistyy väkivallan keinoksi, joten auki jää vain se, miksi jumiutua kielelliseen käänteeseen ja ottaa asioiden kriittiseksi ratkaisukeinoksi kaksintaistelu kuolemaan ; Selvästi tässä valinnassa on takana vain se, että postmodernistit preferoivat mieltymyksellisesti toisia väkivallan, hallinnan, kontrollin ja vallankäytön keinoja toisten yli. Tätä valintaa ei kuitenkaan itse asiassa oikeuteta, joten periaatteessa olisi postmodernistisen systeemin "kirjaimen joskaan ei käytänteen mukaista" palata keskiaikaiseen menetelmää ratkaista erimielisyystilanteessa se kuka on oikeassa.

Samaan aikaan luonnontieteissä.

Tutustumalla tieteenfilosofiaan oppii sen verran että tiede ei ole absoluutti. Kuten Ilkka Niiniluoto on muistuttanut falsifointikriteeristä ja tieteen itsekriittisyydestä lievemmissäkin muodoissa, on niiden kohdalla se, että mitään teoriaa ei voi pitää dogmana ja ikuisena. Dogmaattinen tiede on mahdotonta. Ja juuri siksi se muuttuu. Paradigmanmuutos on siksi oppimiskokemus, merkki terveydestä eikä sairaudesta.

Toki tieteenfilosofiasa korostuu helposti ajatus että on vain metodi, joka oletetaan ytimeksi kritiikittömästi. Vahviten tämä näkyy Quinen ajattelussa. Hän korostaa nimen omaan sitä että mitään absoluuttista näköalapaikkaa ei ole. Hänen mukaansa luonnontieteissä on itsekriittisyys ja omien metodien oikeuttaminen ja uudelleenoikeuttaminen sisäänrakennettuna. Ja tämä on itse asiassa melko helposti tajuttavasti läsnä ; Ihan oikeasti mikä tahansa asia voidaan asettaa kritiikin kohteeksi!

Kun teoria ja mittaustulos on ristiriitatilanteessa, on pakko korjata jotain. Voidaan korjata vaikkapa olettamalla se mittausvirheeksi tai sitten korjataan teoriaa. Tieteellisen teorian hedelmällisyyden takana onkin se, että jos mittausvirheitä tulee paljon, kyseenalaistetaan koko mittalaite. Mutta jos mittalaite on hyödyllinen ja tuottaa tutkimusta monessa paikassa, niin sitä ei taatusti haluta hylätä ja siksi päädytäänkin korjaamaan teoriaa.

Itse asiasssa tätä kautta päädytään lopulta jopa siihen että edes "induktion" tai matematiiokan kaltainen perusväline ei ole pelkästään teoreettinen metodinvalintakysymys ; On nimittäin ilmiselvää se mitä postmodernistitkin pitävät ylimpänä ohjenuoranaan. Eli jos peruslähtökohta on jotain, saadaan tämän mukaisia tuloksia. Mutta se, että näitä tuloksia saadaan tehokkaasti ja paljon ei olekaan sitten yhtään ilmiselvää.

Luonnontieteissä osa ihmettelee miksi "matematiikka toimii niin hyvin luonnontieteissä". Tämän on ajateltu vaativan jopa Jumalallista väliintuloa. Kuitenkin ihmiskunta on tosiasiassa yrittänyt ties minkälaisia metodeja. Jopa logiikka ja sen säännöt on jossain vaiheessa keksitty. Sitä ennen asioita on ratkottu muutoin kuin formaalisti. Yritys ja erehdys on nostanut esiin luonnontieteet, jotka näyttivät tehokkuutensa ja kyntensä. Ei siis ole ihme että valikoitunut hemmetin hyvin toimivia elementtejä. Muita on kokeiltu, ja ne eitoimivat ratkaisut on vain "näkymättömissä" eikä niitä helposti muisteta. Tämä ihmettely matematiikan tehokkuudesta ja hedelmällisyydestä on jo itsessään lupa pitää sitä jo aika vakuuttavana, kokeilemisen arvoisena myös jatkossa.

Joten tosiasiassa koko väite "Luonnontieteissä ei ole sisäänrakennettuna epäilyä itseensä" on kyseenalaistettu voimakkaasti. (Postmodernismin sisällä tämä on karkeasti sanoen kritiikin ulkopuolella oleva hegemonia. Mutta luonnontieteilijät osaa olla tätä kriittisempiä.) On itse asiassa mahdotonta nähdä mikä olisi Quinelaisen kritiikkimyllyn ulkopuolella ja kyseenalaistamattomissa. Jopa premissejen ja metodien hyvyyksiä voidaan sen avulla arvioida! Ja niiden edessä postmodernismi nostaa kädet pystyyn ja kiistää niiden kohdalla edes olevan mitään asiallise kritiikin mahdollisuutta.

kun muistetaan Quinen huomautus siitä että emme itse asiassa havaitse mitään sellaisenaan, esimerkiksi havainto kvarkista nojaa mittalaitteiden toimintateoriaan. Sekin on induktiopohjainen teoria, ja ylläolevan kautta se on kumottavuusalueen piirissä. Kriittinen keskustelu on sitten sitä että kumottavat elementit päätyvät pölkylle. Luonnontiede onnistuu tässä mainiosti.

Tämän tunnustaminen on vain se, jota ei postmodernistilta kuule suoraan. Mutta suun tunnustusta ei tarvita kun teot puhuvat puolestaan. Postmodernistitkin hyppäävät lentokoneesta laskuvarjo -konstruktiolla eivätkä rukous -konstruktiolla. - Tässä asenteessa on teille annos "absoluutinsietoa". Tietoa ei voidakaan kyseenalaistaa niin vahvasti kuin se yleensä tehdään.

Postmodernistien pitäisikin siksi - ihan omakäyttämiensä työkalujen kunnioituksesta - kyetä irrottautumaan absoluutistaan joka kulkee nimellä "teoria siitä mitä sana tiede tarkoittaa". Heille tuntuu vallitsevan dikotomia jossa on tarjolla vain "looginen positivismi (kaikki)" tai "relativismi (ei mitään). Tästä heidän pitäisi irtautua, sillä esimerkiksi Quinen avulla tämä näkemys voidaan dekonstruktioida varsin vakuuttavasti.