Facebookissa on kiertänyt meemi jossa otsikkoon kehotetaan laittaa teksti "Ihmisten täytyisi ymmärtää, että erityisopetusta saavat lapset eivät ole sairaita. Niinpä ei ole myöskään parannuskeinoa. Kuten me kaikki, hekin haluavat tulla hyväksytyksi. Useimmat teistä eivät kopioi tätä omaan statukseensa. Teetkö sen ja jätät statukseesi ainakin tunniksi? Nyt on erityisopetuksen viikko ja tämä on kunnianosoitus kaikille niille lapsille, jotka tarvitsevat vähän lisäapua ymmärtääkseen." Perusajatus on tietysti hyvä, ja siinä olevan hengen allekirjoitankin. Erityisopetukseen liitetään usein halventavia mielikuvia, ja näistä on hyvä päästä eroon. Älykkyys ja kykeneminen ovat myös yliarvostettuja. Samoin erityisopetuksen tarve ei tarkoita kokonaislaatuista mielisokeutta ja puupäisyyttä. Ei tarvitse olla tampio tarvitakseen apua jossain asiassa - itse asiassa päin vastoin, tampio ei hae apua vaikka tarvitsisi sellaista ja sitä olisi saatavilla. (Ja ikävä on esimerkiksi se instituutio joka ei auta tässä tilassa pyytäjää vaikka voisi.)
Samoin pidän siitä että se kiistää sairautta. Yhteiskunnassamme on vakava medikalisointi-into. Jotain jota voi pitää pienenä heikkoutena tai eihaluttavana piirteenä on muutettu sairaudeksi. Näin jokaisesta ihmisestä saadaan sairas tai vammainen ; Yhä pienempiin ja pienempiin ongelmiin tarttumalla jokaisesta saadaan moniongelmainen. Medikalisaatiossa taas on yleensä mukana vahva asian ratkaisemisen henki. (Ongelma hoidetaan jollain napilla. Ja jos napin nappaaminen ahdistaa, niin keksitään pilleri joka nappaamalla tämä ahdistus lakkaa ja napin nappaaminen alkaa nappaamaan.) Tässä mielessä kampanja osuu jokseenkin hyvään ja osuvaan saumaan. Kuitenkin ratkaisukeskeisyys ei ole kaikki mikä on otettava huomioon. Ihmiskunta tietää parantumattomia sairauksia - Esimerkiksi Huntingtonin tauti on perinnöllinen, ei tartu eikä sitä osata parantaa, mutta se on silti kiistatta sairaus. Näin kampanja "astuu hieman harhaan".
Asettaisin tämän kampanjan taakse jotain nykyään vallitsevia, negatiivisiksi nähtäviä, asioita ; Suorituskeskeinen yhteiskuntamme haluaa jopa kieltää epäonnistumisen ja jos yhteiskunnan ja talouden puolella tiukan linjan oikeistolainen on änkyräkommarivasemmistolaisen kanssa jostain yksimielinen, niin siitä että yrittäminen ja kannustaminen nostetaan ytimeen. Epäonnistuminen johtuu näin aina siitä että yksilö ei ole yrittänyt tarpeeksi. Vihaankin likimain vain kahta lausetta "asiat tuppaavat asettumaan" ja "asiat hoituvat kun vaan yrittää". Ja niistä jälkimmäistä hieman enemmän. Asiat eivät aina asetu itsekseen, mutta aina ne eivät asetu tekemälläkään.
Siksi en laittanutkaan tätä meemiä facebookstatukseen ja kieltäydyn näin tekemästä.Haluaisin sen sijaan miettiä, että entä sitten jos he vaikka ovatkin sairaita? Kyseessä ei välttämättä ole mikään ongelma, johon on ratkaisu. Silloin kannustamiseen ja yrittämiseen ajaminen on omituista optimismia joka ajaa ihmisiä kohti epäonnistumista ja katkeroitumista. Sen sijaan jos asia onkin olotila jolle ei voi mitään edes yrittämällä. Silloin kannattaa harjoitella elämään asiantilan kanssa.
Haluankin välttää jostain syystä vammaisdiskurssissa yleistä "pakkonormaalisointia" jossa sairaus kielletään tai sen vaikutuksia aliarvioidaan. Tämä toki parantaa sairasta asenneilmapiiriä, mutta syy tähän on sairas ; Se, että maailma suhtautuu sairauteen ikävällä tavalla. Itse muuttaisin asenteen sairauteen, enkä vain määrittelisi asioita uusiksi terveydeksi. Suoraan sanoen tämä tuntuu jopa hieman ongelmien maton alle lakaisemiselta.
Historiallisesti katsoen en voi verrata tätä yhteiskunnallista toimintaa mihinkään muuhun kuin Jerusalemissa olevan "Pyhän haudan kirkon" "status quo" -säännöstöön. Ongelman taustahan on se, että kun kristityt saivat sen hallintaansa, ongelmaksi tuli se, että oikeuden siihen saivat myös "väärät kristityt". Siksi kirkko provosoikin eri kristillisyyden linjaukset tappelemaan keskenään. Lopputuloksena tehtiin "status quo" -säännöstö jossa kirkon tilat jaettiin sirpalemaisesti eri linjauksille. Ortodoksit, roomalaiskatoliset, koptilaiset, jakobiinit... ovat saaneet omia kulmauksiaan. Tämä on jonkinlainen monikulttuurisuuskompromissi joka tehtiin "sopimalla eikä repimällä." Tästä on seurannut kaikkea muuta kuin hyvää. Kirkon sisäänkäynnin yllä olevat tikkaat ovat esimerkiksi pölyttyneet 150 vuotta, koska niiden siirtäminen olisi konflikti. Kirkossa on ihanana järjen ja informaation ja valistuksen ja sivistyksen 2000 -lukunakin tapeltu verissäpäin esimerkiksi niin dramaattisten asioiden takia, kuin aukijääneen oven vuoksi. Myös tuolin siirtäminen kuumana päivänä varjoon johti tappeluun koska se nähtiin aluevaltausyrityksenä. Myös papin väärin katsoma kellonaika voi johtaa tappelunnujakkaan, koska jos jollakin taholla sattuu olemaan kirkollinen toimitus, nähdään väärään aikaan paikalle tuleminen vihamieliseksi invaasioksi.
Sama ongelma liittyy erityisoppimiseen. Esimerkiksi lukihäiriöstä halutaan usein puhua lieventävin sanankääntein. Tämä onkin tarpeen, koska lukihäiriöiset voivat olla hyvinkin fiksuja ja nimitys "vammaisuus" tai "sairaus" nostavat ihmisten mielissä jonkinlaisen stereotypioivan leimakirveen, jossa ongelmat leviävät laajemmalle kuin niiden aktuaaliset vaikutusalueet. Tässä mielessä uudelleenmäärittelyn kautta tila asettuu kenties sujuvammin siihen skeemaan joka ihmisten mielessä on asioissa. Ongelma ikään kuin asettuu ihmisten mielissä lähemmäksi sitä, miten sen vaikutusalueet elämässä oikeasti oikeuttavat.
Mutta jos miettii, mistä tämä negatiivinen asenne esimerkiksi lukihäiriön sairaudeksi tai vammaisuudeksi kutsuminen kohdistuu, niin se on vammaisuuden ja sairauden konnotaatioista. Ja tämä taas kertoo yhteiskunnastamme ja meistä varsin ikäviä asioita. Tämän huomion jälkeen vammaiseksi ja sairaaksi nimittäminen voi tuntua jopa kunnia-asialta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti