Viime päivinä uutisoinnissa on kirjoitettu Paavo Lipposesta. Prosessi alkoi siitä kun "Aamulehti" esitti hänen lyöneen uskonnonopettajaansa. Lipposesta Aamulehteä "johdetaan pimeyden ytimestä" ja hän kiisti teon ja vaati anteeksipyyntöä - jonka sitten saikin, eli "Aamulehti" tunnusti töpeksineensä ja liioitelleensa. Lopulta kokonaistilanteeksi paljastui se, että Lipponen oli loukkaantunut siitä että oli kokenut veljensä väärinkohdelluksi uskonnonopettajan puolelta. Ja hän oli ollut sen verran ärhäkkä puolustaessaan veljensä oikeuksia että uskonnonopettaja oli pelästynyt. Seurauksena oli kaksi tuntia jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. Kukaan ei lyönyt ketään, mutta Paavo Lipposen kielenkäyttö ja toiminta - muutenkin kuin tämän tapauksen yhteydessä - on siitä erikoista että hän selvästi kokee olevansa oikeuden asialla. Mutta hänen ärhäkkyytensä tuntuu aina jotenkin pilaavan tämän ja lopputuloksena on jonkinlainen ylilyönti.
Koen tässä tietysti syvää samastumista Lipposta kohtaan. Jopa valitettavassa määrin. Joudun yllättävän usein ihmettelemään sitä miten moraaliset tuntemukset ovat ilmiselviä ja voimakkaita. Mutta miten niiden toteuttaminen johtaa usein epämoraalisuuteen. Oikeudenmukaisuus on siis samanaikaisesti sekä "helppoa ja luontevaa" että "vaikeaa ja haastavaa". Toivon että en ole tämän asian kanssa yksin. Sillä seuraava on yritys avata hieman sitä, miksi näin on
Rikollisten rankaisemista lähestytään yleensä neljää elementtiä käyttäen:
1: Kostokeskeinen näkemys hakee rangaistuksen suoraa kompensaationa. Pahantekijän on kärsittävä ja uhrauduttava koska hän on tuottanut kärsimystä ja uhrannut toisen ihmisen oikeuksia. Näin rangaistus on vastavuoroisuutta ja tilien tasaamista.
2: Suojelukeskeinen näkemys taas korostaa sitä että rangaistus ennaltaehkäisee jo ennen rikoksen tekoa - ja toisaalta suojelee yhteiskuntaa tekojen uusimiselta ainakin sen aikaa kun tekijä on vankilassa.
3: Katumuksenherätysnäkemyksen mukaan rangaistuksen funktio on herättää tekijä katumaan tekoaan. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Adam Smith teoksessaan "The Theory of Moral Sentiments" ; Hänestä kostamisen sijasta rangaistus kasvattaa rikoksentekijän tajuamaan tekonsa ja tästä seuraa moraalinen herääminen jossa tekijä tiedostaa että hänen uhrinsa ei ansainnut sitä tekijä hän uhrille teki. Tekijä samastuu tällöin uhriin.
4: Uudelleenrakentamisnäkemyksen mukaan rangaistuksen ei tarvitse tehdä muuta kuin kasvattaa ihmiset kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Tällöin rangaistuksen kiusaamiselementit ovat hyvinkin rajoitettuja ja rangaistus tuntuu varsin leppoisalta.
Yleisesti ottaen seuraavat neljä kohtaa ovat tietysti kaikilla ihmisillä jossain määrin mukana. Esimerkiksi ihminen joka korostaa katumuksenherättämistä tuntee helposti silti kolkuttelua siitä että rangaistukset eivät ole riittävän voimakkaita. Toisaalta olen havainnut että lista on itse asiassa hierarkinen. On luontevaa ja helppoa kokea kostonhimoa, ja noustakseen suojelutasolle olisi taisteltava ja opeteltava. Syynä on varmasti se, että rangaistuksen abstraktiotaso nousee ; Se muuttuu jokaisella askeleella symbolisemmaksi ja vaikutuksiltaan epäsuoremmaksi.
1: Konkreettisuustaso ei kuitenkaan suoranaisesti laske. Kaikki nämä aspektit todella vaikuttavat todellisuudessa. Ihminen on totisesti symboleja käyttävä eläin! Itse asiassa voidaan jopa esittää että hierarkiassa toiminnan konkreettisuus kasvaa vaikka idea muuttuukin epäsuoremmaksi. Näin kostaminen on abstrakti sosiaalisuuden idea jota puolustetaan käytännön tason epäsosiaalisuudella. Suojelussa ajatellaan yhteisöä edelläolevaa laajemmin mutta ollaan epäsosiaalisia tekijälle. Katumuksenherättämisessä taas halutaan toisessa herättää pahoja tunteita joka on sekin jonkin asteen epäsosiaalisuutta jota tehdään sosiaalisuuden nimissä.
Tämä abstraktius näkyy myös muuten. Olen huomannut että omaa itseä ja tuttuja koskevissa rikostilanteissa on kiipeäminen paljon vaikeampaa. Kostonhimoa vastaan täytyy suorastaan taistella, että se ei menisi kostonhimossa rypemiseen - tai vielä pahempaa, itse kostamisen aktioon. Rangaistuksessa on siis mukana hyvinkin voimakkaasti ex poste/ex ante -epäjatkuvuus. Tämä voi viitata siihen että ylemmille abstraktiotasoille nousevat ajattelevat ihmiskuntaa, kun taas yleisemmin kostonhimoiset ihmiset samastuvat joko suoraan rikoksen uhriin tai hänen omaisiinsa.
1: Samastumiskeskeisyys voi näkyä myös siinä miten he kritisoivat muita. He "hyysäävät rikollisia", ja "koettavat ymmärtää rikollisia". He itse samastuvat uhriin ja näkevät toiset kulmat helposti samastumisen kautta ja selittävät ne siksi samastumisena rikolliseen. Kuten aina silloin kun kritiikki muuttuu moitteeksi, niin käy tässäkin. ~ Olkiukko -argumenttivirhe kertoo likimain aina jotain tekijästään, ja kuvaakin aina jotenkin enemmän moittijaa kuin moitittua. Tämä paljastaa asioita kriitikosta, samastumisfiksoituminen on skeeman projisoimista. Koska vastustaja ei tätä skeemaa käytä perusteluissaan se on tietysti peräisin kriitikolta.
Kostonhimoiset ihmiset voivat siksi hyvinkin solidaarisesti ajatella itsensä toisen asemaan. Tämä voi tuntua ensivilkaisulla erikoiselta, mutta jotenkin luulen että tämä on asiallisempi tie selittää kostonhimo kuin vain katsoa että jotkut ihmiset nyt vaan ovat epämoraalisia ja vihaisia. (Ja kenties teen tämän siksi että olen itse vihainen ja epämoraalinen ja haluan naamioida tämän.)
Usein ihmisen keskittymisen tietylle tasolle nähdään siinä mitä moraalikäsityksiä vastaan hän kritisoi. Esimerkiksi Spinoza kuvaa kirjassaan "Etiikka" miten katumus ei ole ollenkaan hyve. Hänestä katuja on kaksinkertaisesti onneton koska hän on ensin tehnyt pahaa ja sitten sen lisäksi tuottaa vielä itselleen kärsimystä. Spinoza korostaa sitä että ihminen voi muuttaa tapojaan pelkästään tiedostamalla toimivansa väärin ja olematta tekemättä niitä uudestaan. Monista tämä tuntuu siltä kuin rikos nähtäisiin pelkästään erehdyksenä ja epäonnistumisena. Että rikollinen tarvitsee harjoitusta. Mutta kun muistamme että kostamisen aktiokin kumpuaa luonteen häijyyden sijasta samastumisesta - joka kummuttaa sen häijyyden ja tätä koetaan ansaituksi häijyydeksi ja sitten sitä saadaan kuulla kunniansa kunnian asiantuntijalta - on selvää että erehtymistilanne on mahdollinen. Tämä muistuttaakin myös kostamisen vaaroista : Niin voimakas ja ihana asia kuin kostaminen aktiona onkin, on siitä helposti seurauksena se, että rankaisija muuttaa itsensä rikolliseksi joka hänen omalla logiikallaan ansaitsee vastakoston.
Toki muutkin, kuten Michel de Montaigne, ovat kuvanneet katumusta mielestäni hyvin osuvasti. Hänestä katumusta kohdistetaan tekoihin jotka on tehty heikkoudesta. Näin katumus on vain jotain joka taistelee oikkuja vastaan ; Katumus on varattu pikaistuksen ja lyhythetkisen (mahdollisesti humalaisen) intohimon teoille. Hän ei kuitenkaan korostanut eheytymistä Spinozan tapaan. Montaigne pelkästään kriittisellä kulmallaan viehättää minua tunnetasolla paljon voimakkaammin kuin Spinoza - joka sentään esittää napakan vaihtoehtoisen teorian kritisoimalleen asialle, jota pitäisi pitää vähintään ansiona.
Tässä hierarkiassa onkin mukana myös sellainen omituinen piirre, että kun kiipeämisessä on onnistunut, alkaa alemmalla tasolla tapahtuva vaikuttamaan helposti jollain tavalla barbaariselta. Niissä on ikään kuin alkukantaista vetovoimaa. Näin Nietzsche kuvaakin "Näin puhui Zarahustrassa" yli-ihmisen erilaisen moraalikäsityksen suhdetta ali-ihmiseen. Herramoraali on orjamoraalia seuraavalle vierasta, mutta kun nousussa ollaan onnistuttu päästään seuraavaan kuvaukseen "Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä ihminen on apinalle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe." Kostamisen kulttuuri tuntuukin sivistysvaltioista käsin barbaarisuudessaan jopa karmivalta, mutta kuitenkin jonain joka ymmärretään. Tämä heikkous on potentiaalina itsessäkin, ja tämä voi herättää häpeäntunteita silloin kun sen yli ei pääse niin että sille kykenisi nauramaan.
Olenkin siksi itse jäänyt melko napakasti pääasiassa 2 -tasolle tunnetason rangaistuskäsityksessäni.
1: En kykene näkemään katumuksessa mitään sellaista erinomaisuutta että minun kannattaisi kohota sille tasolle. Näen katumuspakossa lähinnä epäsosiaalisuutta. Se asetetaan ikään kuin velvollisuudeksi. Kuitenkin yhteiskunnan muutos vaatii pelkän toiminnan muuttamisen. Ja ilman tätä vaihetta on luultavasti vaikeaa ponnistaa siihen eheyttämisen maailmankuvan tasolle, jolla Spinoza loikkii.
2: Moitin sekä kostoa että katumusta. Kuvaan usein koston viehättävän minua ja katumuksen olevan tunnetasolla etäinen ja vieras. Tämä näyttää että teen irtiottoa näihin. Ylöspäinkiipiminen on kuitenkin vieraampi, koska sitä ei ole ikään kuin itse tuntenut. Alkeellisempi taso on sen sijaan hyvinkin tuttu ja koettu. Näin kritiikissäkin korostuu helposti nimen omaan se, että oma nykyinen skeema toimii pohjana johon verrattuna katumus on hankala.
Lienenkin siksi useiden ihmisten silmiin moraalikäsityksineni varsin barbaarinen ja suoraviivainen. Tässä mielessä minä ja Paavo Lipponen olemme kesken. Se lienee inhimillistä.
Kirjoittaja on kaunakepulainen korkkiruuvijuntti. Tämä on syytä kertoa ihan siksi että tätä ei nähtäisi poliittisena nuoleskeluna tai oman poliittisen kannatuksen esittelemisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti