Ajatus ei sinällään ole mahdoton, sillä vaikka uskonnollinen elementti puuttuukin, miekkailun harjoittelu pitää sisällään kokoontumisen ja sosiaalisen puolen, jossa ollaan paitsi yksilöitä, myös yhdessä. Kuvaavaahan on se, että juutalaisten "Synagogan" nimi juontaa kreikankielen sanasta "συναγωγή" , joka taas tarkoittaa yksinkertaisesti kokouspaikkaa. Myös hepreankielinen nimi "בית כנסת" tarkoittaa kokoushuonetta. Analogiaa voisi jatkaa kuvaamalla sitä miten ryhmätoiminnasta huolimatta keskiössä on aina itse. Miekkailu ei ole joukkueurheilulaji samaan tapaan kuin yhdessä rukoilijatkaan kokoontuvat kirkossa yhteen rukoilemaan yksityisesti.
Miekkailun harjoittelussakin on mukana yllättävän paljon ihmisihanteesta ja sen tavoittelusta. Näin ollen uskovaisen ja miekkailijan välillä onkin voimakasta analogiaa. Siinä missä punttisalilla käyvä bodaa itselleen tietynlaisia muskeleita ja muokkaa tätä kautta ulkonäköään ja voimaansa tietynlaiseksi, miekkailija muokkaa taitojaan, havainnointiaan, tasapainoaan ja liikkumiskykyään. Ja uskovainen tietysti bodaa niitä uskonnollisia muskeleitaan, eli esimerkiksi mietiskelee minkälaisia asenteita ja mielipiteitä oikeaoppisella ja hyvällä ihmisellä on ja yrittää kehittää niitä itsessään.Harjoittelussa epäonnistuminen ja rajallisuus ovat mukana, ja sama tulee uskovaisille synnintunnosta. Tämä pakottaa ihmisen kohtaamaan itsensä, joten mukana on ikään kuin pakotettu itsereflektio ja suhde ihanneihmisyyteen. Samalla tietysti uhrautuu jotain persoonallista ; Miekkailun harjoittelijat tekevät aluksi erilaisia, heille tyypillisiä virheitä. Tekniikan hioutuessa liikkeet itse asiassa myös standardisoituvat. Näin ihminen muokkaa itseään kohti ihanneminäänsä ja hukkaa näin palasen yksilöllisyyttään. Tosin tässä Heidegger voisi muistuttaa että ytimessä tulisi olla se, mikä ihminen on eikä se miksi hän itseään muokkaa. Näin muutokset olisivat melko irrelevantteja. Jos omin ja ydin olisi jotain joka on muokattavissa harjoittelulla tai rukoilulla, se tekisi minuudesta varsin hauraan. Minuus on kuitenkin melko vahva - ihminenhän voi menettää elämänhallintansa, rahansa, terveytensä ja jopa muistinsa, mutta ei minuuttaan - joten nämä harjoitteet eivät itse asiassa hipaisekaan ihmisyyden ydintä. Heidegger voisi naljaista että synnintunnon kanssa kamppaileva tai miekkailija muokkaa vain sitä millainen on, eikä sitä että on. Näin ollen uskonnollinen ja miekkailullinen olisivatkin itse asiassa tuomittuja pinnallisuuteen.
Kuitenkin ylläoleva kielenkäyttö on itse asiassa sitä, mitä Hitchens kuvaa ankarasti uskonnollistamisena ; Jotkin asiat ikään kuin määritellään uskonnon kautta. Asiaa voisi katsoa ilman uskontoa, mutta uskonto on itse asiassa määritellyt asiat sellaisiksi nimeämällä ne. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan määrittelyä ja väittämistä, ei perustelua. Siksi uskovaiset inttävät näistä asioista innolla. Kyseessä on luonnollisesti valta. Kun termit hallitaan ja niitä kohdistetaan omiin joukkoihin ja eritoten erimielisiin, saadaan ikään kuin kenttä jossa aiheesta on pakko keskustella tietyn asian sävyttämänä. Näin esimerkiksi aborttikeskustelua ei käytännössä voida käydä ulkona kristillisyydestä, koska sen vastustaminen on uskonnonvastustamista ja tätä kautta kysymys aina uskonnollinen. Ja siksi aborttikysymyksenkin kohdalla keskustellaan pääasiassa uskonnosta ja hylätään muut kulmat - vaikka juuri nämä ovat rehellisesti sanoen ne olennaisemmat seikat.
Miekkailun tarjoama pyhyyskokemus on erityisen hyvä esimerkki. Sillä kun puhutaan "pyhyydestä" siihen liittyy voimakkaita konnotaatioita nimenomaan uskontoon ja hengellisyyteen jossa nähdään olennaisena se spirituaalinen akseli. - Hengellisyyden toki usein kerrotaan olevan irrallaan instituutiosta ja näin hengellisyys ei ole samaa kuin uskonto. Mutta yliluonnollinen henkimaailman höttö niihin kuitenkin yleensä liitetään vähintään sanan käyttömerkitysvivahteissa.
Näin miekkailu ja muut nähdään helposti "uskonnottoman tunnustuksena hengellisyydelle, henkisyydelle". Ja tämän uskotaan olevan ikään kuin kädenojennus uskonnolle. Uskonnon arvo vahvistuu mutkan kautta kun uskonnotonkin kokee pyhiä kokemuksia vaikka miekkailun parissa. Kuitenkin uskonnoton miekkailija ei näe kokemustaan vastaavanlaisena hengellisluonteisena. Kokemus tietysti pysyy ennallaan, mutta se määritellään eri tavalla. Syntymekanismin kautta tulkinta kokemuksen merkityksestä muuttuu vaikka itse emootio voikin olla hyvin verrattavissa ja niillä on hyvin paljon samankaltaisia piirteitä.
Vallankäyttötilanne on selvä. Uskonto antaa tunnekokemuksan ja miekkailu tarjoaa ja antaa selvästi vastaavanlaatuisia kokemuksia. Mutta uskonto määritellään primaarimmaksi. Ei ajatella että miekkailu saa vahvistusta uskovaisten kokemusten tärkeyden kautta, mutta uskonnon oletetaan vahvistuvan miekkailu nkautta. Jaettu kokemus pelaa jostain syystä määritelty pelaamaan vain toisen pussiin. Pohjimmiltaan "pyhän kokemuksen" nimeäminen on siihen liittyvän konnotaatiotaakkansa vuoksi ns. väritettyä kielenkäyttöä jolla manipuloidaan ihmisille mielikuvia eiargumentatiivisin syin.
Kyse on siis pohjimmiltaan varsin negatiivisesta asiasta ; Kokemusmaailma on lähinnä määritelty uskonnolliseksi sen sijaan että se olisi perusteltu sellaiseksi. Se on järkevyydessään samaa kuin muuttaisi hillokaappinsa sisältöä tekemällä uusia etikettejä joissa ei tyhjää ja vaihda purkkeja, vaan sen sijaan maalaa niihin uudet tarralaput joissa lukee että "vadelmaa".
Joku voi kyseenalaistaa tämän. Mutta heille tiedoksi. Homo religiosus -ajatus jota esimerkiksi Mike Pohjola selvästi edustaa, vaatii yleisinhimillisen ja synnynnäisen jumalannälän. Jos uskovaiset hylkäävät uskonnottomien tämänlaiset kokemukset, ajatus yleisinhimillisestä ja kaikille pakollisesta hengellisyydestä romahtaa niille sijoilleen. Toisin sanoen, vaikka itse en lainkaan itse usko pyhien kokemusten yleisinhimillisyyteen, yritän itse asiassa pelata peliä niin että se olisi painotettu nimen omaan uskovaisten puolelle. Toisin sanoen luotan argumenttiini niin paljon että pystyn tarjoamaan kritiikin kohteelle etumatkaa jota se ei itse asiassa ollenkaan ansaitsisi!
1: Jotta tämä ei jäisi pelkäksi tyhjäksi puheeksi näytän että Jeesuksen seuraajat eivät todellakaan halua että ihmiset tulisivat lapseksi jälleen. "Epiphenomissa" esiteltiin tutkimus jossa tutkittiin lapsia. Heille esitettiin erilaisia tarinoita joissa aikuiset tarjosivat hyvin eriluonteisia selitysmalleja ; Oli tarinoita joita selitetään sattumalla, taivaallisella väliintulolla ja moraalisesti oikeutettuna tapahtumana. Aikuiset ihmiset tarjosivat "välinelaatikostaan" yliluonnollisia selityksiä. Pienet lapset sen sijaan eivät. Lapset olivat hyvin konkreettisia. Rukoilun jälkeen parantunut syöpä voitiin selittää sillä että potilas oli nukkunut ja levännyt tarpeeksi sairaalassa. Ja jos ihminen kaatui, kyseessä ei ollut viesti vaan se, että ihmiset usein astuvat vaikka irtokivien päälle ja kaatuvat. Lapset oppivat iän mukana tarjoamaan yliluonnollisia vaihtoehtoja. Tämä rikkoo sen perusoletuksen, että ihmisiin olisi jokin sisäänrakennettu hengellisyys. Jumalaselitykset ja älylliset näkymättömät henget täytyy siis indoktrinoida lapsiin! Sisäänrakennettu ja synnynnäinen Jumala-aisti näyttää siksi hyvin kyseenalaiselta.
Kaiken kaikkiaan uskonnottomat joutuvatkin elämään omituisessa tilassa. Jos he esittävät että heillä ei ole pyhiä kokemuksia, esiin nostetaan arvotyhjiöstä jauhaminen. Sitä kerrotaan päin naamaa ja hymyillen että arvot puuttuvat, ei välitä mistään ja on muutenkin tosi epäeettinen ja surkea huono puoli-ihminen. - Tätä muuten pidetään uskovaisten parissa "leppoisana ja ystävällisenä", mikä kertoo lähinnä siitä miten kieroutuneen perverssillä tavalla uskonto vääristää sanoja määrittelemällä ne uusiksi positiivisilla ja negatiivisilla konnotaatioilla väritetyillä sanoilla. - Ja sitten jos kerrot että jokin on tärkeää, niin vastaan nostetaan kertomus siitä että tämä on Pyhä kokemus ja kertoo hengellisestä yleisinhimillisyydestä. Tässä pelissä uskovaisille ei tunnu koskaan tulevan mieleen että jossain olisi jotain epärationaalista ja dogmaattisuudenmakuista. He kokevat että "kruuna, minä voitan - klaava, sinä häviät" on reilu peli!
Uskovaisten Pyhiksi kokemuksiksi kutsumat tuntemukset ovat varmasti monesti samoja kuin uskonnottomien. Mutta ne eivät ole välttämättä hengellisiä tai henkisiä. En siis kyseenalaista tunne-elämystä vaan sen kontekstin ja taustaselityksen. Uskallan väittää että "Pyhä" on vähintäänkin hyvin usein nimen omaan pinnallista, ei syvällistä. Ja vain egomme ja ylpeytemme värittää ne muuksi. ~ Uskovaisten vallankäyttö sanan takana onkin itse asiassa aivan sama kuin jos kiistäisin koko "Pyhä" -sanan käytön ja pakottaisin uskovaiset siihen kulmaan että heillä on vain miekkailullisia kokemuksia, jotka tietysti kertovat että miekkailu on sitä yleisinhimillistä ja että uskonto on itse asiassa vain jonkinlainen korvike näille. Se olisi minustakin hemmetin loukkaavaa. Mutta tässä maailma ei tietysti olekaan tasa-arvoinen. Uskovaiset saavat sanoa jotain uskonnottomista ja tätä pidetään leppeänä. Mutta kun uskonnoton tekee saman uskovaiselle, tätä pidetään kusipäisenä, arroganttina ja hemmetin häijynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti