Olen poissa harjoituksista sairastumisen takia. Koska aiempi tekstini viittasi hedelmättömään lähestymistapaan, on tietysti rakentavaa tehdä hieman rakentavampia kulmia. Filosofia tarjoaakin tähän jotain kenties miettimisen arvoisia kulmia.Paradoksi 1 ; Liikutettu liikkuja
Kun menen harjoittelemaan miekkailua, menen tekemään liikuntaa. Tämä on nyky-yhteiskunnassa tärkeää koska ihmiset eivät yleensä liiku. Minäkin riudun töissä tietokoneen ääressä ja jatkan tätä tietokoneen edessä riutumista kotona. Näin ollen ihmisille on syntynyt erikoinen tarve harjoittaa liikuntaa erillisenä. Ennen elämässä oli riittävästi hyötyliikuntaa. Metsästäjä-keräilijä sai kuntoliikuntaa riittävästi, ja sama on koskenut esimerkiksi maanviljelypohjaista toimintaa. Hyötyliikunta onkin ollut itse asiassa ennen normaalia. Urheilu on ollut alun perin jotain hyvin kaupunkilaista ; Sitä tekivät ihmiset, jotka eivät tehneet hyötyliikuntaa vaan liikuntaa liikunnan vuoksi. Nyttemmin alkuperäisestä liikunnallisuudesta on erottu niin paljon, että on täytynyt määritellä uusi sana "hyötyliikunta" joka vastaa itse asiassa sitä mitä "liikkuminen" on ollut alunperin tavallisesti.
1: Mutta toisaalta onpa isorahainen "hyötyurheilukin" on putkahtanut esiin kaupungistumisen myötä. Ja esimerkiksi David Beckhamin vaimon rinnat ovat hyvä muistutus siitä että hänen aviomiehensä tykkää leikkiä pyöreillä ja muovisilla asioilla.
Kun matkustan Jakomäkeen bussilla harjoittamaan miekkailua, bussi vie minut liikkumaan koska minun tarvitsee liikkua koska maailma on pullollaan bussin kaltaisia asioita jotka poistavat liikunnan pakkoni. Bussi siis latistaa minut liikkumattomuuteen samalla kun esitän että bussi nimen omaan lisää liikunnallisuuttani mahdollistamalla paikallaoloni. Ilman bussia voisin käytännössä vain haaveilla kaukaisesta ja eksoottisesta Jakomäestä, joka on Keravalta katsoen liian kaukana käveltäväksi.
Paradoksi 2 ; Kahlittua vapautta
Toinenkin paradoksi miekkailussa on. Se on vapaa-aikaa. Mutta se on kuitenkin "kellotettua vapaa-aikaa". Yleisesti ottaen en ole viehättynyt aikatauluihin, jossa minut pakotetaan tiettyyn rytmiin. Tykkään noin karkeasti sanoen puuhata asioita hyvinkin epätasaista tahtia. Silti menen tekemään jotain jolle on varattu tietyt kellonajat.
Toisin sanoen irtaudun aikataulujen värittämästä maailmasta rentoutumalla jossain jossa on minuuttiaikataulu - ja jos tekniikkoja itseään katsotaan, ne on rytmitetty jopa sekunnin osasten tarkkuudella. Haluan olla vapaa, ja siksi menen tekemään asioita joilla on hyvin tarkka, eksakti ja tietynlainen muoto.
Miekkailun harjoittelu ei siis itse asiassa mukaudu harjoitteluun, vaan itse asiassa luo oman aikataulunsa. Ainakin itselläni ongelmallista on se tuska joka syntyy siitä että ulkopuoli vaatii minulta erilaista ajan priorisointia kuin mitä itse haluaisin tehdä. Työt on tehtävä ennen kuin voi harjoitella, ja muitakin velvoitteita on. Ja joskus iskee ripuli, joka aikatauluttaa harjoittelun. Tämä pettymys vihjaa siihen että miekkailu itse asiassa on aikatauluttunut mieleeni. En siis ole eräässä mielessä vapaa, vaan noudatan erilaisia komentoja joita tulee sellaisesta itseni rakentamista ehdoista kuin "harjoittelutavoitteet".
Foucault kutsuikin tämäntapaista toimintaa kerhotoiminnan yhteydessä negatiiviseen sävyyn. Hänestä harrastusten aikataulutus johti siihen että ihminen ei mennyt vapaaksi. Hän ei koskaan irtautunut kahleista ; Tehtaan aikataulu on yhtä sitova ja normittava ja komentava kuin harrastamisenkin. Valtio saa miekkailun kohdalla tietysti epäsuoraa hyötyä koska liikkuva ihminen sairastaa vähemmän.
Paradoksi 3 ; Elämästä elämäntapa ~ Mielen voitto ruumiista tarkoittaa ruumiinkulttuurin maksimoitumista.
Miekkailun harjoittelu on myös ajankäytöllis-sosiaalisesti erikoinen. Sillä se ei ole joukkuelaji. Joukkuelajeissa ihmisten aikataulu sovitetaan tiukasti tietynlaiseksi, koska mukaan pitää saada muita ihmisiä. Miekkailussa harjoitukset taas muokkautuvat myös osallistujamäärien mukaan. Näin siihen kuuluu ajankäytöllinen joustavuus joka mahdollistaa harjoittelun miltei jokapäiväisestä harvempaan. Tämä tarjoaa vapautta laajempaan elämänhallintaan ; Voin sovittaa harjoittelun töihini ja sosialisointeihini. Tätä korostaa tietysti se, että miekkailu on sisälaji. Harjoittelupaikka on jotain pysyvää. Siinä missä ulkoliikunta olisi sääsidonnaista ja esimerkiksi ukkosmyrsky vähentäisi intoa lähteä lenkille, miekkailusali on myrskynkin aikana yhtä lämmin ja kuiva paikka.
Tämäkin on melko uutta. Menneisyydessä sää määräsi paljon. Jos nykyaikana opetetaan ilmasto-oppia hokemalla että "ilmasto on se, joka vallitsee ja sää on se jota saat" on se menneisyydessä ollut käänteistä ; "Sää on se, joka saa sinut." Eroavaisuus tuleekin siinä että urbaanissa maailmassa identiteetti nousee hallitsevaksi. Tämä voisi tuntua jonkinlaiselta mielen voitolta materiasta. (Siinä missä ennen ihminen jaettiin usein sieluun ja ruumiiseen, on jako nykyään jako ruumiiseen ja identiteettiin.)
Kuitenkin se syy, jonka vuoksi miekkailua mennään usein harjoittelemaan on itse asiassa päinvastainen. Ihminen voi hallita mielellään monia asioita. Mutta ruumis on jotain jonka kanssa on pakko tulla toimeen. Voit kenties delegoida kenkien valmistamisen jollekulle muulle. Mutta ruumiilliset asiat on kärsittävä. Minä en esimerkiksi voi delegoida ripuliani työkaverilleni vaikka voinkin pyytää heitä tekemään jotain työprosesseja puolestani. (Voin vain tartuttaa sen häneen, kiäh kiäh.) Harjoittelussa taas on mukana uusi elementti. Ja se on kuolema.
Ilman liikuntaa ihminen rapistuu. Fyysinen kunto yksinkertaisesti lisää "potentiaalisia elinvuosia". (Kerron tämän potentiaalin siksi että periaatteessa meteoriitti voi tappaa sinut huomenna eikä tässä tilanteessa ole mitään väliä siitä oletko treenannut vai et.) Kuolemaa harjoittelu ei tietenkään voita, mutta se pidentää elämää. Tätä kautta harjoittelu on kuoleman vastustamista. Vaikka ihmisen maailma onkin muuttunut älylliskeskeisemmäksi, siitä huolimatta harjoittelija joutuu ottamaan karun luonnon huomioon. Henki ei voita ainetta, joten hengen on pakotettava ruumis harjoittelemaan jotta ruumis kestäisi enemmän sitä myrkkyä jota elämäksi kutsutaan.
Kuoleman kanssa pelaaminen on kenties monia muita urheilulajeja voimakkaimmin mukana miekkailussa jossa itsepuolustus muistuttaa aina siitä että tietyllä tavalla ihmisen täytyy olla sekä sadisti että masokisti nauttiakseen siitä täysin rinnoin. Moni ihminen ei voi ymmärtää sitä, että minusta on hauskaa kertoilla tarinoita miekkailukavereista jotka ovat pitkämielisiä ja lempeitä. Ja jatkaa sitten siihen miten he paiskovat minua takedown -tekniikalla betonilattialle niin että minulla on mustelmia. Joudun kohtaamaan kivun kautta kuolevaisuuteni. Ja toisaalta saan myös tietoisuutta muiden kuolevaisuudesta. (Josta saan palautetta samastumisen kautta, jollon ympyrä on täysi.) Jotta ihminen oppisi voittamaan, hänen on hävittävä. Ja koska miekkailussa häviö on symbolinen kuolema, joudut tavallaan kohtaamaan kuolevaisuuden (oman ja toisen ihmisen) voidaksesi voittaa ajatuksen kuolemasta ~ Ja sitten loppujen lopuksi se aktuaalinen kuolema voittaa sinut riippumatta siitä pelkäätkö sinä sitä vai et.
Toisin sanoen välttääkseni kuoleman ajatuksen kiusallisuutta miekkailija ei vain torju ajatusta. Vaan sen sijaan opettelee sietämään ajatusta kohtaamalla tämän ahdistuksen toistuvasti. Lopputuloksen kannalta hän lähinnä rimpuilee enemmän ja kauemmin kuolemaa vastaan, antaen täten pienen taistelun väistämätöntä tappiota vastaan. Eräässä mielessä hän yrittää voittaa pelin jossa voi vain hävitä.
Paradoksi 4 ; Tämä kaikki on mielekästä siksi että se on mieletöntä.
Otsikko on tietysti alluusio George Silverin "Paradoxes of Defence" -kirjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti