(Juha Leinivaara, "Allahin hämähäkit")
Ylläoleva lainaus on tärkeä, koska se sijoittaa uskonnottomuuden hyvin omituisella tavalla uskontokeskusteluun. Sen ytimessä on ajatus siitä että esimerkiksi ateismi on militanttia eikä ollenkaan avaramielistä. Tässäkin taustalla käytetään usein, ylläolevaan tapaan, homo religiosus -tematiikkaa. Sen avulla keskustelukenttä otetaan uskovaisten valtaan siten, että jos uskonnoton ei reagoi takaisin, on uskovaisen argumentaatio niin hyvää että uskonnoton ei osaa siihen vasta-argumentoida, eli on vain sukusilmäisesti maailmankuvansa sokaisema. Ja jos hän vastaa, hän on kiinnostunut uskonkysymyksistä ja pitää näitä kysymyksiä itsessään olennaisen tärkeinä. ; Kun ateistin pakotetaan olemaan kiinnostunut, eli tungetaan uskontoa kouluopetuksesta perhekeskusteluun, ja vaikeneva ateisti kohtaa sen että näitä pitäisi pitää tärkeänä ja arvostaa. Ja hiljaisuus tai matala aktiivisuus uskontokysymyksissä selitetään että ateisti vaan ei tunne moittimaansa asiaa, uskontoa. Ja tämä tietämättömyys esitetään ateismin syyksi. Ja sitten lopulta, kun tämä perustelu ei riitä, ja ateisti osaakin uskonnon ja sen argumentit niin hyvin että uskovaisten pseudoargumentaatiopakka paljastuu ylen huonolaatuikseksi ja pinnalliseksi. Niin sitten ateisti onkin alitajuisen Jumalannälän kourissa. Näin ollen ateistin pitää olla kiinnostunut uskonnosta mutta samanaikaisesti hän ei saa olla kiinnostunut siitä. Moni ateisti näyttää suhtautuvan tähän strategiaan ymmärrettävän ärtyneesti, ymmärrettävästi. Kusipäisyyden ja ärsyttävyyden ja itsetaroituksellisen asennevammaisen vittuilun kohtaaminen tuppaa aikaansaamaan tämänlaisia reaktioita.
1: Kenties tämä ärtyneisyys kohdatusta kusipäisyydestä on se alku "tarinalle militantismista". Kenties uskovaisten kannattaisi miettiä sitäkin vaihtoehtoa että metsä vastaa miten sinne huudetaan, eli ateisteista paistaisi takaisin se oma militanttius. Militantiksi kutsuminen olisikin tällöin uskovaisten oman militanttiuden huomaamista projektion kautta. Toki syyllinen ei aina ole uskovainen, mutta joskus se taatusti on.
Ateisti on siis määritelty epäkriittiseksi, vaikka heidän ihanteensa on kyseenalaistaminen, skeptismi. (Ilman tätä varovaisuutta Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen ei olisi mahdollistakaan.)
Agnostikkojen etsijäluonne voisi tietysti olla suorastaan ilmiselvä. Jos joku on sitä mieltä että asia on kaikkea muuta kuin ratkaistu - ja joka mahdollisesti pitää sitä periaatteessa ratkaisvana - ja osallistuu aiheeseen käytyyn keskusteluun, luulisi että siinä missä uskontoa ja ateismia moititaan "poteroon kaivautumisesta" niin agnostikkoja pidettäisiin etsijänä. Tämä riski on haluttu ehdottomasti kieltää.
Tässä keinona on huomion siirtäminen Jumalan olemassaolokysymyksestä uskontoon. Tätä kautta uskovaisuus nähdään vain suhteessa uskontoon. Ja esimerkiksi järjestäytymätön oma vakaumus, hengellisyys, kuvataan usein etsimisenä. Samoin kaikki siihen liittyvä hengenelämä kuten uskovaisten tapahtumiin osallistuminen nähdään mielenkiinnono osoittamisena ja tätä kautta etsimisenä. Vaikka ihmisellä onkin vakaumus, kenties jopa tiettyyn lahkoon sitoutunut vakaumus, hän määrittyy osallistumisen kautta etsijäksi.
Tätä kautta uskonnollisella puolella etsimisen määritellään hyvin omintakeisella tavalla, joka taatusti eroaa sanan kaikista normaalimääritelmistä ja vaikeuttaakin siksi kommunikaatiota koko ihmisryhmän kanssa. Kun sanat tarkoittavat eri asioita kun ne on uudelleenmääritelty, ei sisältöä tietysti helposti ymmärrä. Kun huomio käännetään olennaisesta "Jumalan olemassaolon todistamisesta" epäolennaiseen "tiettyyn uskontoon/uskonlahkoon sitoutumiseen" käy niin että deismi, teismi, mystiikan kannattaminen ja vapaaseurakuntalaisuus määritetään etsimiseksi. Itse asiassa tässä tapahtuu vielä enemmän ; Olen havainnut että moni ihminen joka käyttää itsestään kuvausta agnostikko onkin vakaumuksen rakenteen analyysin kautta enemmänkin hengellinen teisti tai deisti. (Vapaaseurakuntalaisia ei sentään kutsuta agnostikoiksi, vaikka he kuvaavatkin itseään usein etsijöiksi ja pohtijoiksi. Etsiminen ja agnostismin määritelmä eivät siis ole 1:1, vaan limittäisiä.) Agnostismia kuvataankin tässä vaiheessa etsimiseksi ja avomielisyydeksi. Se nähdään positiivisena.
1: Tälle avomielisyydelle on ominaista se, että se ei välitä argumenteista, vaan avomielisyys näyttäytyy lähinnä hymyilynä. Ihminen joka kertoo olevansa etsijä, puhuu yleisesti ottaen ympäripyöreitä latteuksia, hyväksyy hengelliset kannat jotka ovat hyvinkin tunteenomaisia ja perustelemattomia, ja hymyilee kun kuuntelee esimerkiksi ateistejen lausumia vaikka ei ota niistä yhtään opikseen, edes osatakseen kritisoida ateisteja jatkossa taitavammin tai korjatakseen jo tuhat kertaa huonoiksi argumenttivirheiksi osoitettuja perustelunpätkiä. Tämä on kenties ystävällisyyttä tai ainakin lipeväkielisyyttä. Mutta tässä sympaattisuus ja etsiminen sekoittuvat oudosti keskenään.
Tätä kautta keskustelukenttä on todellakin mennyt sihen että se millä agnostikot ovat perinteisesti määritelleet agnostismin muuttuu ateismiksi. Joka taas oli, kuten alussa muistamme, määritelty militantiksi ja dogmaattiseksi. Näin kokonaisuus muodostuu sellaiseksi että militanttia on kaikki joka ei ole homo religiosus -tematiikan mukaista hengellisyyttä ja Jumalaan uskomista jossain muodossa. ~ Hengellisten harjoittaman uudelleenmäärittelyn kautta epävarmuus, asioiden pohtiminen molemmilta kenteilta, ja kaikki missä Jumalan olemassaoloa pidetään jonain muuna kuin ilmiselvyytenä muuttuu ateismiksi, ei tosiasiatasolla vaan kielellisellä akrobatialla jossa kaikki olennaiset käsitteet uudelleenmääritellään.
Määrittely by definition hylkää esimerkiksi agnostikon asenteen joita normaalisti on pidetty olennaisena. Tässä tosin on huomattava että uudelleenmäärittely tarkoittaa sitä että sanat eivät tarkoita samoja asioita. Näin agnostismi joka on hengellisten määrittelemä ei ole ollenkaan sama asia kuin agnostismi joka on agnostikkojen itsensä, teologien, filosofien ... määrittelemää. Sanat eivät ole synonyymejä vaan homonyymejä. Se, että näitä rinnastetaan yhdeksi ja samaksi asiaksi onkin päättelyvirhe nimeltä ekvivokaatio. Agnostikkoja tapa tietysti ärsyttää. Sillä kun agnostismi ja ateismi uudelleenmäärittellään, siihen käytännössä liittyy aina se taso jolla agnostikot otetaan mukaan jollain tavalla argumentaatioon (eli päästään siihen ekvivokaatiokohtaan) joka on tietysti vallankäyttöä, jossa ikävintä on se, että ihmisen näkemyksestä ensin rakennetaan jonkinlainen olkiukko ja sitten hänet lokeroidaan tähän olkiukkotermin sisään. Tämä taas on peli jota harjoittavat sekä ateistit että uskovaiset.
Uskovaisten puolella asia on tosin ikävämpi, koska se kiistää agnostismin ajattelullisen ulottuvuuden. Agnostistien etsijyysluonne kyseenalaistetaan, vaikka se on agnostismin kohdalla se olennaisin asia. Näin kävi esimerkiksi silloin kun Tapio Puolimatka kirjoitti sanakirjat uusiksi, ja väitti että agnostikot ovat kaikista dogmaattisin ryhmittymä. Eikä suinkaan se, jonka dogmeissa on että asian epäileminen (joka tavallisesti määritetään itsekriittisyydeksi) on syntiä eli pahuutta ja että siitä on luvassa ansiollinen rangaistus ikuista kidutusta. Hehän punnitsevat asioita kaikista objektiivisimmin, koska uhkailu, pelottelu ja epäilyn tekeminen ajatusrikokseksi on se keino jolla ajattelun lukkiutumat parhaiten estetään.
Kaikki ylläoleva sepeäminen asettautuu tyhjäksi kun tajutaan että etsiminen tarkoittaa sitä, että asian todellisen laidan yrittää selvittää - olipa se mikä tahansa. Näin etsijä voi olla jos ja vain jos ei ole lukkiutunut "kyllään" tai "eihin". Agnostismi taas on sitä että ei ainakaan vielä osaa sanoa onko Jumala olemassa tai ei. Tämän jälkeen ei tarvitse kuin laskea yhteen selvittääkseen etsimisen ja avomielisyyden suhteen agnostismiin. Ynnäämisen jälkeen huomataan että agnostismi on pakosti avomielistä. Valitettavasti sen jälkeen jää auki se, onko itseään agnostikoksi kutsuva ihminen agnostikko vai onko hänen agnostisminsa valeagnostismia, identiteettinimi jonka takana luuraa jotain aivan muuta, kuten hengellisyys, deismi, teismi - tai vaikkapa ujous sanoa omaa vakaumustaan ääneen.
Kirjoittaja on agnostikko, joka kokee olevansa etsijä. Hän ei vain koe minkäänlaista vetoa kosmismystisiin kokemuksiin eikä suhtaudu myönteisesti ns. paskaan perusteluun tapahtuipa se kummalla puolella tahansa. Eli esimerkiksi kaikki homo religiosus -argumentit joissa uskonnon tunne ja yleisyys on olennaisena hylätään koska siinä tosiasioita yritetään evidenssinkeruun ja perustelun ja todistamisen sijaan muuttaa joksikin käsiäänestyskysymykseksi. Tässä valossa hengellisten, teistien ja deistien puheita ja sanavalintoja tarkkaillessa ne esiintyvätkin aivan liikaa löytäjinä ja tietäjinä ollakseen mitään etsijiä. Termitkin määritellään selvästi uusiksi vain siksi että avomielisyydellä on positiivisia konnotaatioita jotka halutaan ryöstää ansiottomasti omaan imagoon. Tämä taas on pelkkää ylpeyttä ja epärehellisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti