Kirkon Machiavelliset juhlat

Muinaiset kreikkalaiset jakoivat arjen ja juhlan toisistaan. Samoin he eriyttivät välttämättömyyden ja sattuman. Tätä kautta juhlaan voidaan rakentaa karnevalistinen sävy, jota voi soveltaa myös nykyajassa ; Juhlaan meneminen tarkoittaa nimenomaan tavanomaisten sääntöjen sysäämistä syrjemmälle.

Tämä tuokin mieleen sen, miten monella eri tavalla juhlat voivat mennä pieleen. Juhlan pieleenmenemisen riski johtuu juuri samasta syystä, joka mahdollistaa onnistuneen juhlan. Jos juhlia sävyttää itsetarkoituksellinen tiukka aikataulutus ja ohjelmanumeroiden suorittaminen, syntyy lopputulokseksi suorittamista joka ei tunnu juhlalta. Tässä on helppoa ajautua jopa monien hääparien paniikkiin ; Vääränvärinen kukkavihko uhkaa pilata koko juhlat koska juhla on muuttunut aikataulutetuksi suoritteeksi. Oikea pilallemenemisen syy on kuitenkin jo siinä asenteessa joka pistää välittämään siitä kukkavihosta niin pilkuntarkasti. Kun asenne on tuo, on selvää että juhliin ilmestyy jotain joka pilaa sen. Kun juhlissa on monta muuttujaa, jokin niistä väistämättä seuraa tilastollista jakaumaa ja menee pieleen. - Jos kukkavihko onkin oikea, niin kenties bestmanillä onkin jalassaan urheilusukat. Tai sitten juhliin ilmestyy krapulainen tai autistinen kuokkavieras.

Näin ollen voidaankin sanoa että juhlien tekemiseen kannattaa toki panostaa, mutta pilalle menneiden yksityiskohtien nipottamislinjalle ei kannata mennä.

Kuitenkin Machiavelli kuvasi "Ruhtinaassa" sitä, miten opportunistin kannattaisi viettää juhlia. Hänelle juhlat eivät olleet hauskanpitoa tai edes näppäryyttä. Hänelle juhlissa oli kysymys hallinnasta. Juhlilla symbolisoidaan liittoumia. Juhlilla myös kuvataan statusta ; Esimerkiksi juhlan emännän tehtävänä on olla manteriere lo stato, elävä statussymboli. Samoin kuin juhlaherkkujen tehtävänä on näyttää miten hienoja eineksiä isäntä kykenee ilmaiseksi tarjoamaan. Ja tietysti jo vieraat itse ovat hyvin tärkeä statussymboli. Isäntä on niin merkittävä että tämän ja tämänkin hienotittelisen tyypin isäntä saa tulemaan ja menemään ; Isännän mahdin osoitus näkyy siinä miten se saa tyypit vaivautumaan. Juhlissa voi myös osittaa. Kun massat tanssivat voi ruhtinas tarvittaessa juonitella syrjemmällä. Tällöin erotetun ryhmän eksklusiivisuus korostuu ja juhlien keskipisteen paikkaa ei kannata etsiä silloin sieltä näkyvältä tanssilattialta. Tunteiden näyttäminen kuten itkeminen juhlissa oli tietysti right out.

Toisin sanoen Machiavellille juhlat edustivat äärimmäistä välttämättömyyttä ja ne eivät olleet irtautuminen arjesta, vaan päinvastoin arkisen puurtamisen maksimointia. Ruhtinas voi siis itse asiassa ottaa lomaa juhlimisesta eikä juhlia ottaakseen lomaa. Machiavelliset juhlat ovat ikään kuin hienoviritteistä tanssia, jossa askeleet on hyvin tarkasti mietitty - ja jossa kukkavihko on teetetty valmiiksi, ja jossa bestman hiljaisesti ja kohteliaasti tapetaan jos hän unohtaa urheilusukat jalkaansa ja jossa ovella on vartija kolkkaamassa ennakoivasti kaikki epäilyttävät satunnaiset ohikulkijat.

Nykykirkon ongelmanakin on se, että silläkin on termejä jotka viittaavat arkeen ja juhlaan. Aikaisemmin tätä korostettin arjen ja pyhän erottamisella. Arki edusti silloin tavanomaista ja normaalia. Pyhä sen sijaan oli jotain erityislaatuista. Tätä korostettiin esimerkiksi rakentamalla pröystäileviä kirkkoja joiden arkkitehtuurista koreutta ei voi olla ihailematta. Silloin korostui rituaali, joka oli ulkoinen toimitus. Kirkkoväli oli passiivinen yleisö, joka tuli katsomaan suoritetta. Heidän roolinsa oli istua penkeissä. On selvää että tämä korosti kirkon statusta. Sen johdossa oli pappeja ja muita koulutettuja ja oli selvää että luokkajako näkyi ja kuului eritoten kirkon sisällä. Ja jo se, että ihmiset saapuivat paikalle oli kirkon vallan tunnustaminen. Ja tämän vallan tunnustaminen oli itse asiassa alkanut jo kirkon rakentamisesta. Kirkollinen juhla oli siksi ilmiselvästi rituaalinomainen Machiavellinen tanssi.

Nykyisin kirkko on muuttanut henkeään ja se ei enää erota arkea ja pyhää. Se päin vastoin korostaa että Pyhän pitäisi olla arkea. Tämä voisi tietysti johtaa siihen että arjesta tulisi juhlaa. Mutta käytännössä tämänlainen irrottautuminen tarkoittaisi sitä että ihmisen pitäisi olla käytännässä Niezscheläinen yli-ihminen voidakseen tehdä näin. On selvää että osa tässä voi kenties ehkä onnistuakin jopa melko hyvin. Mutta yhtä selvää on se, että suurin valtaosa ihmisistä ei yli-ihmisyyden ihannetta seuraa - Ei kykene eikä rehellisesti sanoen edes halua. (Jopa minä, joka sitä jossain määrin yritän, en voi laskea kuuluvani tähän luokkaan. Elää omalakisesti ja jokaisen päivän omana ainutlaatuisena itsenään. Minähän yleensä paadun arjen murjotukseen jo petaamisen kohdalla.)

Niinpä onkin käynyt se, että pyhästä on tullut arkisen tuntuista. Siksi kirkkonmenotkin tuntuvat rituaalinomaiselta ja tylsältä ennaltamäärätyltä toistolta. Jokin jossa käsiohjelman nuoli näyttää milloin kuuluu seisoa. Spontaaniudelle ei anneta tilaa. Toisin sanoen kokonaisuutena on jokin jossa kirkko on yrittänyt laajentaa vaikutustaan eli kontrolliaan ihmisistä myös kirkon ulkopuolella. Mutta he ovat lähteneet tässä tielle jota ihmiset eivät halua seurata. Kirkon heikentynyttä statusta on yritetty paikata jollain joka vaatisi kovaa statusta toimiakseen. Kirkolla ei kuitenkaan ole ollut riittävästi statusta saadakseen ihmiset vaivautumaan.

Eli toisin sanoen strategia jossa kirkko on korostanut sitä miten se haluaisi merkitä ihmisille myös arjessa ja jossa se on leppoistanut ja yksinkertaistanut jumalanpalveluksiaan on ollut ongelmallinen. Sillä vaikka en usko että kirkon tyypit ovat vakavasti ja intentionaalisesti Machiavellisiä, on Machiavellin strategia laskelmointia jossa toimintamalli on strategia joka toimii riippumatta siitä onko ruhtinas ihmisenä vihattava vai rakastettava. Kenties kirkko ei ole miettinyt strategiaansa "kovin pelimiesmäisesti" ja on siksi päätynyt lepposilla sanoilla väritettyyn kovan luokan hallintaa vaativaan strategiaan. (Vaihtoehto on liian pelittava mietittäväksi.)

Nykykirkonkin machiavelliläinen juhlakäsitys tulee itse asiassa esiin poikkeustapauksissa. Koska olen elämäni varrella valehtelematta käynyt sadoissa jumalanpalveluksissa - ja useat niistä olen ollut kirkkokuoron lehtereillä - olen päässyt näkemään muutamia hyvin omituisia poikkeustapauksia joiden kontrollointi olisi hyvin vaikeaa. Otan näistä tällä kertaa esille yhden.

Erään kerran eräs kirkkokansan jäsen sai sairaskohtauksen. Kesken jumalanpalveluksen. Jeesus ei tullut häntä pelastamaan, mutta sairasauto tilattiin ensi tilassa. Kanttori jatkoi soittamistaan ja me kuorolaiset jatkoimme kappaletta. Toiminnasta irrotettiin minimimäärä tyyppejä jotka hoitivat asiaankuuluvan ambulanssin paikalle ilman että itse jumalanpalvelukseen tuli mitään häiriötä. Luultavasti toisella puolella kirkkoa olleet eivät huomanneet hirveästi mitään.

Silloin tämä toiminta tuntui asiaankuuluvalta ammattitaidolta, että homma hoidetaan häiriintymättä. Mutta ajan mittaan tämä on alkanut tuntumaan varsin omituiselta, jopa ahdistavalta. Jotenkin tuntuu että toiminnan paussittaminen olisi ollut kunnioittavampaa. En voi kuvitella miltä tuntuu saada sydänkohtaus joka merkitsee pienille lapsikuorolaisille niin paljon että he jatkavat lauluaan katkeamatta. Ja pysäyttää papin messun korkeintaan sekunnin murto-osaksi.

Tämä on osittain johtanut miettimään sitä, miten jumalanpalvelus on rituaali. Rituaali, jolle sydänkohtaus ei ole inhimillinen pysäyttävä tragedia vaan häiriö. Ei edes este vaan maksimissaan hidaste. Sen muoto oli selvästi niin loppuunlyöty että se ei käytännössä elä vaikka kirkkokansa kuolisi. Jos muoto ei jousta, miten edes teoriassa olisi tilaa sille kaksisuuntaisuudelle ja vuorovaikutukselle, joita kirkko mainostaa. Joustmattomuus näyttää, paitsi sen että kirkon jumalanpalveluksessa on kyseessä väistämättämyyden ääriversio - tiukan joustamaton Machiavellinen tanssi.

Näin ei kuitenkaan olisi pakko olla. Tämän näyttää televisio, jossa monessakin eri paikassa näytetty jumalanpalvelusrakenne näyttää spontaaneja elementtejä sisältävältä. Esimerkiksi sellaiset (roska)komediat kuin "Big Mama" näyttävät, että kirkko voi periaatteessa reagoida spontaanisti ja olla vastavuoroinen. Toki kirkonmenojen ei tarvitse olla "Blues Brothersia", mutta siihen suuntaan menemisestä voisi olla hyötyä.

Kenties jotta Pyhä tuntuisi suurimmalle osalle miltään muulta kuin tylsyydeltä, se tulisi irrottaa siitä Arjesta. Harva on niin väkevä että kykenee nielemään kokonaisvaltaista elämänmittaista juhlimista. Kirkko kuitenkin antaa teoriassa myös luvan olla heikko. Silloin saattaa olla hyvä huomioida että Pyhyyttä kykenee kenties nielemään vain määränsä verran.