Näytetään tekstit, joissa on tunniste näkymätön käsi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näkymätön käsi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Guggenheim, symbolisointi ja ideologia

Moni on puhunut Guggenheimin kohdalla rahasta ja jopa rakennustekniikasta. Itse katson asiaa kuitenkin hieman metaisemmalta tasolta. Katsoisin nimittäin niin, että Guggenheim -keskustelussa oli suuressa määrin kysymys taiteesta ja taiteen arvostamisesta. Tai tämä on oikeastaan väärä sana. Oikea sana on siinä, että minkälaista taidetta ihmiset pitävät tukemisen arvoisena ja tärkeänä taiteena. Tätä kautta mukaan tulee poliittisesti sävyttyneitä näkökulmia. Jotka kertovat omaa osatotuuttaan asioista ja siitä miten asioita tuetaan tai ei tueta rahallisesti valtion tai yhteiskunnan tai yhteisön kassasta.

Itselläni ei ole ollut suuria tunteita Guggenheimista.

Ajatukseni syntyi siitä, että Guggenheimia vastustaneet "perussuomalaishenkiset". Ja tässä rinnastus tehtiin yleensä "Kiasmaan". Tässä taidemuseo nähtiin liberaalina. Toisaalta taas vasemmistolaiset olivat monesti kuten Arhinmäki joka vastusti aatetta. "Kokoomushenkiset" ihmiset, kuten Grahn-Laasonen tuntuivat puolustavan Guggenheimia ja he rinnastivat sitä enemmän "Ateneumiin". (Tässä käytössä oli argumentti joka itseni mieleen toi pseudotieteiden parissa suositun "Galileitakin vainottiin" -asenteen. Eli kun Ateneumiakin vastustettiin niin Guggenheimistakin tulee hyvä kun sitä vastustetaan. Tämänlainen on melko huolimatonta ja ylimalkaista analogista päättelyä, hädintuskin sitäkään.)

Tästä saadaan mielenkiintoinen kolmikko.

On mielenkiintoista muistaa että "perussuomalaishenkiset" ovat painottuneet kansallismielisyyteen ja konservatiiviuteen. Tällä poliittisella suuntauksella taiteelle nähdään tiettyjä funktioita. Tämä ajatusmaailma tiivistyy aika hyvin Timo Soinin puheissa jotka koskivat "postmodernia tekotaidetta". Tässähän korostettiin, että valtion ei tulisi tukea muuta kuin tietynlaista taidetta. Postmodernia tekotaidetta saisi tehdä mutta sen tulisi myydä itsellään. (Tässä toisaalta selvästi myös lietsottiin skismaa liberaalejen välille, Soini on korostanutkin että tämä oli osa strategiaa. Tosin tämä onnistuu lähinnä sen kautta että nämä taidenäkemykset ja niissä olevat erot ovat olemassa. Ei skismaa lietsota siitä mistä ollaan samaa mieltä.) Voidaan sanoa että tätä taidekäsitystä tukee perinteinen "Ateneum". Siellä on paljon esillä taidetta joka herättää kansallisromanttisia tunteita ja jotka mukailevat yleistä hyvää makua. (Toki siellä on esillä kaikkea muutakin, mutta tämä ei ole osa Ateneumin imagoa. Olen nähnyt itse omin silmin Ateneumissa sellaisia kuvia että jopa minunkaltaista kaiken kokeillutta libertiiniä punastuttaa.)

"Guggenheim" taas voidaan nähdä "perussuomalaisin silmin" nimenomaan "postmoderniksi tekotaiteeksi" joka myy itsensä. Guggenheimin parissa kiertävällä taiteella on taatusti rahallinen ja kaupallinen arvonsa. Tästä tuskin tarvitsee edes keskustella. Oikeistolaisessa maailmankuvassa kiinnostavuus heijastuu kaupallisuuteen. Adam Smithin näkymätön käsi suojelee asioita. (Ja jos ei suojele niin vapaa kilpailu voidaan jotenkin määritellä siten että Helsinki maksaa...) Tai näin siis stereotyyppisesti, Guggenheimissa on varmasti myös perinteisempää taidetta. Mutta imago on tässäkin se joka painaa enemmän kuin se mitä taidemuseoissa todella on. (Taidemuseokeskustelua käydään vahvasti sellaisten ihmisten voimin jotka eivät taidemuseoissa käy. Voivat jopa ylpeillä tällä käymättömyydellään.)

Toinen on sitten vasemmistolaisempi taidekuva jota edustaa hyvin "Kiasma". Sen taide voi olla omituista. Se ei mukaile hyvää makua eikä kaupallisuutta. Tässä mielessä se on eniten jotain jossa taidetta tehdään taiteen vuoksi miettimättä sitä että miellyttääkö se ketään niin että he haluaisivat sellaisesta maksaa. Tässä mielessä se on "perussuomalaisten postmodernia tekotaidetta jota on tuettava rahallisesti". Tai onhan siellä itse asiassa muutakin, mutta tässäkin painaa se imago.

Mitä tällä liikakarkeistuksella yritän sanoa?

Kannanottoni on tietenkin liioitteleva. Sävytin asian jotta idea tulee ymmärretyksi. Nautin tätä itsekin "suolan kanssa". Mutta tätä kuvaustapaa on syytä korostaa koska tätä kautta saan tuotua esille sen viestin jonka tästä aiheesta haluan sanoa;

Ensimmäinen on se, että ymmärrän että Guggenheimin kaltaiselle museolle voi todella olla niche. Meillä on "Ateneum" ja meillä on "Kiasma". Mutta ne ovat kuitenkin eetokseltaan hyvin erilaisia. Guggenheim sekä sisältää että edustaa instituutiona tietynlaista asennetta yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja tässä mielessä sekin on näkökulma josta voi tehdä taidetta. Lisäksi Guggenheimin mallin taiteenystävät lienevät varsin varakkaita ihmisiä. Näkisinkin että moniarvoisuuden kannalta voisi olla hyvä lisä pumpata Helsinkiin tämänlaistakin pluralismin henkeä.

Toinen on sitten se, että elämme itse asiassa hyvin polarisoitunutta aikaa. Suomen poliittiset linjastot ovat jyrkkiä. Erot ovat paitsi harvinaisen suuria niin myös sellaisia että ne lietsoutuvat helposti. Maailmassa on tietty epätoivon henki joka on itse asiassa räjähdellyt kaikkiin mainitsemiini suuntiin.
* Minun tuskin tarvitsee puhua siitä skismasta joka on perinteisesti ollut oikeiston ja vasemmiston välillä. Ja siitä miten liberaalien ja konservatiivien merkitys on tullut näiden uudeksi korvikkeeksi. (Repivimmät poliittiset kiistat ovat vaihtuneet ; Porvarit-talonpojat -linjama on siirtynyt liberaalit vs. konservatiivit -kinasteluksi. Tämä helposti unohtuu jos puhutaan "liberaaleista" ja "vasemmistosta" synonyymeinä kuten konservatiivit nykyään aika usein tekevät. Ne eivät ole ihan sama asia. Ja tämä on tärkeää.)
* Nykyään myös perinteisten liittolaisten, Oikeistolaisten ja konservativiien välille on syntynyt eräänlaista vasemmistolaisen makuista luokkasotaa, koska konservatiivit ovat menneet populistiseen suuntaan, siihen suuntaan jossa korostetaan tavallisen kansalaisen asemaa tavalla jossa sävyttyy sekä anti-intellektuellismi että herraviha.

Tässä ilmapiirissä Guggenheim on riitaa lietsova asia. Sen perustaminen on nimenomaan sellainen asia joka ärsyttää niitä ihmisiä joiden ärsyttäminen tässä poliittisessa tilanteessa ei välttämättä ole kovin ideaalista. Toki ymmärrän että varakas ja koko elämänsä turvallista elämää viettänyt massimies ei tiedosta miten ärsyyntyneitä ja turhautuneita monet ihmiset ovat. Itse en toki usko että Guggenhaimittomuus pelastaisi. Mutta se ei kuitenkaan lietsoisi tätä tilannetta pahemmaksi. (Jota lienee rehellisesti sanoen kuitenkin luvassa.)

Tosin minä nyt näenkin, että Guggenheimissa oli monesti kysymys tästä symbolisesta kiistasta, vaikka näitä asioita ei ääneen mainittukaan.. Mutta ehkä olen vaan hoopo kun uskon että ilman poliittisia intressejä jokainen tajuaisi että "ei minun rahoilla Guggea" -huuteleva ei-Helsinkiläinen on hieman erikoinen. (Etenkin kun kokonaiskustannus "per suomalainen naama" jää muutamaan euroon.) Ja tulkitsen että tämänlaiset erikoisuudet johtuvat siitä että tämä argumentti ei ole niin tärkeä. Että kun vastustetaan asiaa ideologisella paatoksella niin mikä tahansa mikä vaan on tätä vastaan otetaan käyttöön. (Samoin käyttäytyy myös aiemmin mainittu Galilei -rinnastus -rinnastus.)

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Pieni ajatus eri säätyjen rooleista

Sääty-yhteiskunta on menneisyyttä. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että sen takana oli ajatus siitä että jokaisella eri yhteiskuntaluokalla on erillinen tehtävä. Ja tämä nähtiin kokonaisuuden palvelemisena. Ja oikeastaan tässä kohden on huomattava, että palveleminen on tässä kohden oikeutus jolla on ostettu yhteiskunnallinen asema ja siihen liittyvä status.

Tätä asennetta on hyvä nähdä aina kun jokin ihmisryhmä kertoo miten he ovat vain palvelemassa. Kysymys ei ole siitä onko tällä ihmisryhmällä, säädyllä tai luokalla todellakin tarjottavana hyötyä. Todennäköisesti on. Kysymys on siitä että tätä hyötyä käytetään hyvin usein siten, että tälle hyödylle annetaan arvoa ja luodaan yhteiskunta jossa tätä hyötyä tarjoava on valtamonopolissa huipulla ja saa mahdollisimman paljon statusta, valtaa, rahaa ja muita hyötyjä prosessista.

Näin ollen voidaan esimerkiksi huomata että japanissa samurait "vain palvelivat" itsensä vallan huipulle ja säätivät yhteiskuntarakenteet hyödyttämään itseään. Teokratiat ovat tehneet samaa pappissäädylle. Yhteiskunnat rakenteineen näyttävät monin paikoin oleellisesti erilaisilta. (Yhteistä on vain julmuus, mutta prosessi jolla tätä tehdään on erilainen.)

Toisaalta me itse näytämme elävän kapitalismissa jossa "kauppiassääty" on mahdollisimman suuressa arvossa. Jopa siinä määrin että kun meidän kulttuurissamme puhutaan yhteiskunnan hyödystä, puhutaan nimenomaan hyödystä talouselämälle. (Kulttuurissamme jopa uskontoa käsitellään uskomiseen uskomisen kautta, eli siten että miten se parantaa mielenterveyttä ja lisää optimismia, tuota hyvettä jota oikeistolaiset kokoomuslaiset pitävät jonain jota jokaisella ihmisellä pitää olla..) Toki meillä juristisääty on säätänyt lakeja. Mutta meillä ei ole tuomarivaltaa. Talouselämä itse asiassa haluaa ensi sijassa vapaata markkinataloutta joka tarkoittaa minimilainsäädäntöä. Oikeistokonservativismi on nykyään vastustamassa hallintoa. Government on Suuri Saatana joka lähinnä rajoittaa hyvää ja kaikkivoipaista näkymätöntä kättä.

Tässä mielessä on hyvä huomata että nykyajan uskovaiset ovat osittain kohdistaneet kiukkuaan värin. Esimerkiksi areiopagia lukiessa on melko pian selvää että se ei ole valinnut ykkösvihollisekseen kauppiasluokkaa. Siellä puhutaan toki maallistumisesta ja välineellistämisestä tavalla joka voisi herättää ajatuksia siitä että tämä on paheksuttava. Mutta he vihaavat nimenomaan skientistejä. Jotka ovat siitä kiinnostavia että he ovat intellektuallis-sivistyksellisiä ja maailmankuvaa käsitteellistäviä hyvin samalla tavalla kuin uskovaiset. (Itse asiassa säätyjen aikana tiede ja usko olivat pitkälti samassa valtaklimpissä.)

Elämme kuitenkin kulttuurissa jossa tutkijat ja tiedemiehet ovat köyhiä ja jossa jokainen uskoo tieteeseen mutta uskoo tieteen myös sanovan että juuri ihmisen itsensä ajamat asiat ovat tieteellisesti peruteltuja. Eikä tätä näkemystä haluta kyseenalaistaa - siksi monenlainen denialismi onkin äärimmäisen suosittua. ; Esimerkiksi ilmastonmuutoskritiikissä on selvästi vahvana henkenä se, että jos ilmastonmuutos olisi totta niin siitä tulisi taloudellisia haittoja. Joten se ei saa olla totta koska ei haluta rajoittaa talouselämää.

Nykyaikana uskovaiset hyökkäävätkin yleensä heikompia vihollisia vastaan. He myötäilevät vallassaolevia. Ja sen vuoksi onkin turhaa odottaa uskovaisilta että materialismin vastustaminen olisi joskus sitä että hyökättäisiin rikkaita ja valtaapitäviä vastaan. Päinvastoin, valtaapitävien kokkareita ja yhteisaterioita ja poliitikkojen luona vierailua pidetään normaalina, verovähennysviinien arvoisena, tapahtumana. Materialismin ja pinnallisuuden kritiikki ei uskovaisille suuressa linjassa tarkoita yhteiskunnan talouselämän vastustamista vaan sitä että dissataan downshiftaavia naturalisti-hipstereitä.

Minusta olisi hauskaa luoda tiedemiesyhteiskunta. Sille ei ole vielä annettu tilaa. Ja kaikki muut lähestymistavat ovat saaneet runsaati mahdolisuuksia. Ne ovat demonstroidusti myös hyviä lähinnä pilaamaan muiden ihmisten elämää. (Esimerkiksi : Nykyajan ev-lut -kirkko on hyvä lähinnä siksi että se ei tee mitään. Enää. Teokratiat ovat olleet hyviä tappamaan ihmisiä. Suomessakin on menneisyydessä ollut kuolemantuomio jumalanpilkasta hyvin kauan. Ja uskonnonvapaus ja muu vakaumusasia on jotain jonka kohdalla on syytä muistaa että kirkko kannatti konventikkeliplakaattia vielä 1860 -luvulla.) Toki skientistiyhteiskuntakin voisi mennä päin persettä mutta sen kohdalla on sentään vielä mahdollisuus. Konservatiivit ja menneisyyteen tuijottajat toki korostavat että yhteiskunnissa säilyminen on merkki siitä että tämän merkin alla ei tuhouduta. Ja sanoo että jotain ei pidä korjata jos se ei ole rikki. Valitettavasti ne on koeteltu ja rikkinäisiksi todettu. Kysymys ei ole eirikkiolevan korjaamisesta vaan siitä että 100% varmuudella rikkinäinen läpisusinen ryönä heitetään roskiin ja tilalle otetaan jotain joka edes teoriassa voi toimia..

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Veronmaksajasta kuluttajaan ; Maksa itte monopolipoliisisi.

Sain eiliseen AY -liiketekstiini kommentin. Se on mielestäni kohtuu tärkeä. Ja siihen vastaaminen vaatii (ainakin minulta) hyvin paljon sanoja. (Toki minua myös provosoi rinnastus kommunistinuoriin. Mutta tämä ei ole koko totuus.) Kommentissa oli tiettyjä ansioita. Ja toisaalta niihin vastaaminen täsmentää kantojani. Ja sen jälkeen kommentilla ei välttämättä ole ihan niin suurta relevanssia.

"Et oikein ymmärrä että mitä eroa on kartellilla ja monopolilla. Tai että miten eroaa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oikeus ilmaiseen terveydenhoitoon." Koska tässä on kaksi kohtaa, vastaukseni rakentuu kahteen "lukuun".

Kartelli/Monopoli.

Tässä kohden viittaus monopoliin oli ilman lisätäsmennystä selvä. Koska kyseinen kirjoitus käytti sanaa monopoli. Eikä kartelli. Syynä oli se, että "rivien takana" viittauskohtani koski itse asiassa keskiajan kiltoja. Ne olivat sekä monopoli että AY -liike. Ja ilman tätä erityisluonnetta teksti ei olisi syntynyt siinä muosossaan missä se on syntynyt ; Itseäni tilanteessa huvitti eniten se, että kun luin kuvauksia kiltojen vaikutuksesta korostui että erilaiset liikemiesten herrakerhot ja muu kapitalistinen olivat ne jotka syntyivät kiltojen pohjalle. Joka on totta. Mutta toisaalta kun katsoi kiltojen toimintaa, mieleen syntyi hyvin vahva mielikuva AY -toiminnasta. Tämä huvitus oli se joka sai minut kirjoittamaan asiasta mitään.

Kartelli -sana olisi varmasti ollut täsmällisempi ja se olisi johtanut mietteitä vähemmän harhapoluille. En kuitenkaan pidä monopoli -sanan käyttämistä kovin ongelmallisena. Sillä monopoli μονοπώλιο on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Tämä määritelmä ei pidä takanaan syntymekanismia.

Esimerkiksi ymmärrän että Alko ei ole sellainen monopoli joka rakentuu tai nojaa vapaaseen markkinatalouteen. Useat monopolit syntyvät ei-vapaalla markkinataloudella. Mutta valitettavasti tunnetaan myös luonnollinen monopoli on muodostuu tilanteessa, jossa yksi tuottaja pystyy toimimaan markkinoilla niin tehokkaasti, että muiden ei kannata tulla markkinoille. Tällöin yrityksellä on tuotannossa tavallisesti skaalaetu tai vaihtoehtoisesti markkinoille tulon kustannus voi olla hyvin korkea. Vapaa markkinatalous tuottaa näitä monopoleja.

Kuitenkin samalla on selvää että markkinatalouden tapana on tuottaa "pitkiä häntiä". Eli tosiasiassa markkinoilla on yksi tai hyvin harvalukuinen määrä suuryrityksiä. Ja suurimman osan kannalta on itse asiassa yksi ja sama onko kilpailu sallittu sellaisessa abstraktissa mielessä. Jos todennäköisyydet lähteä markkinoille ja saada suuri markkinaosuus on minimaalinen, on kyseessä käytännön tasolla vastaava ongelma.

Näin ollen monopoliasia ei ole virhe. Markkinoilla voi olla yksi osaaja. Tai ne voivat olla de facto tähän verrattavissa. Kun sanoin, että vapaa markkinatalous tuppaa tuottaamaan monopoleja, on muistettava että tämä on totta. Tässä ei ole mitään ongelmallista. Se, että sanoin, että järjestelmä A tuottaa asiaa Z ei muutu sillä että sanoo että järjestelmä B tuottaa samaa asiaa Z. Täytyisi osoittaa, että vapaa markkinatalous ei missään tilanteessa johtaisi monopoliin. Vapaassa markkinataloudessa ei kuitenkaan, melko määritelmällisesti, ole sellaisia tilanteita joissa esimerkiksi luonnollinen monopoli vain lakkaisi automaattisesti olemasta näkymättömän käden vaikutuksesta. Toisin sanoen tässä maistuu se, että argumenttiani on hieman ohjailtu johonkin tavalla joka kovasti muistuttaa loogista päättelyvirhettä. Tosin tämä harhautuminen olisi kieltämättä ollut estettävissä jos olisin käyttänyt mainittua kartelli -sanaa. Koska siihen liittyvät mielikuvat ohjaavat ajatuksia vain yhteen paikkaan.

Fyysinen koskemattomuus vs. oikeus ilmaiseen terveydenhuoltoon

Tämä onkin sitten vaikeampi beast. Sillä ensimmäinen ja helpoin tapa lähestyä asiaa on huomauttaa, että kommentoijan esitys pitää sisällään ensi sijassa eettisen premissin. Ja jos tämän eettisen premissin kanssa on erimielinen, niin argumentin vaikuttavuus melkolailla lakkaa. Tässä mielessä huomio voisi palata monesti tekemääni uskontokritiikkiin. Jossa vikana on se, että jotain eettistä jako päsmäröidään muiden yli niin että jos he eivät tätä jaottelua hyväksy niin he eivät ole vain erimielisiä vaan myös väärässä. Itse näenkin että on arvostettava sekä negatiivisia että positiivisia vapauksia. Ja täten jos uusliberalisti näkee että jaotteluero on tärkeä, niin sitten uusliberalismi on väärässä.

Mutta tämä on kuitekin tavallaan epäreilu tapa lähestyä asiaa. Blogitekstini ansaitsee oikeutensa mielipidekirjoituksena. Mutta jos se pyrkii olemaan yhtään mitään enempää, niin se on vaikeuksissa. Koska ottamalla eri eettiset premissit ei osoiteta että uusliberalismi olisi sisäisesti ristiriidassa. Uskovaiset tekevät vastaavaa asennoitumista siten että he ottavat esimerkiksi naturalistin ja sovittavat tähän ei-naturalistien ehtoja. Ja sitten juhlivat siitä että naturalisteilla olisi jokin sisäinen ristiriita. Tosiasiassa naturalistit ovat ongelmissa vain suhteessa tiettyyn dogmaan. Ja kenties tätä kautta voidaan nähdä miksi naturalistit ovat skismaattisia kyseisen dogman kannattajien kanssa. Sanotaan näin, että en välttämättä halua mennä tälle tielle.

Ja siksi otankin viittauksen. Kommentoija ystävällisesti antoikin siihen referenssin. (Tämä on tarpeen koska en rehellisesti ottaen muista suurinta osaa siitä mitä olen kirjoittanut. Kirjoitan joka päivä tai pyrin tähän. Ja usein käytän jotain jäsentelytyökalua vain siksi että sitä voi käyttää. Joten en aina edes kirjoita siitä mitä mieltä olen.)

"Yövartijavaltio" -juttuni on mielestäni jotain johon uskallan kuitenkin nojata astetta enemmän kuin pelkkänä mielipidekirjoituksena. Tämä vaatii astetta enemmän pohdintaa. Tämä vaatii sitten hieman uusliberaalinmakuisia lähestymisiä.

Kun pointtinani oli että rikkaat eivät halua maksaa kaikille terveydenhuoltoa mutta ovat halukkaita siihen että poliisi hoitaa oli mielessäni tietenkin ensi sijassa se, että niin poliisi kuin terveydenhuoltohenkilökuntakin ovat työntekijöitä. Lisäksi molemmat ovat ammatteja joista on tavattu pitää aivan normaalisti ei-valtiollisia ja valtiollisia versioita. On julkinen ja yksityinen lääkärilaitosto. (Joiden ammattitaitoa valtio toki ei-markkinataloudellisesti kyylää ja hyvä niin.) Sen lisäksi suomessakin on niin poliisi kuin yksityisiä turvallisuusalan toimijoita. Aihe ei ole markkinatalouden ulkopuolella. Jos jokin maa hoitaisi poliisityöt pelkästään yksityisillä vartijapalveluilla, se ei rikkoisi millään tavalla vapaata markkinataloutta vastaan. Päin vastoin. Siinä olisi kyse täydestä kilpailusta.
1: Uusliberalismissa onkin usein makusteltu asioita tavalla jossa uuslibearlismi on hyvin domeenispesifisti argumentoitua. Ja laajentaminen yhdestä fraktiosta toiseen nähdään virheenä. Mutta mitäpä ei voisi odottaa ihmisiltä jotka toisaalta usein korostavat objektiivisuutta ja strategioita. Mutta jotka sitten heti vähänkin uhattuna alkavat tuottamaan etiikkapuhetta vapaudesta. Ja joilla on paljon konsepteja reiluudesta ja epäreiluudesta. Joka sidotaan ansaitsemiseen ja loisimiseen sellaisella arvottavalla tavalla joka tuskin ainakaan humen giljotiinia noudattaa...

Monissa maissa yksityinen turvallisuuspuoli on hyvinkin paljon laajempaa kuin meillä. Eikä tässä yhteydessä ole tavatonta että rikkaat aidoittavat hyviä asuinalueita joissa on turvallisuusasiat kunnossa. Ja sitten katsotaan että köyhät ovat jotenkin syyllisiä yrittämisen puutteeseen kurjuudestaan. Tämä asenne ei ole uusliberalismin vastaista. Ja yksi syy on juuri siinä että jos kannattaa matalaa verotusta, niin kaikessa, myös poliisin kohdalla, tilanne menee siihen että joku maksaa turvallisuudesta. On esimerkiksi turhaa vedota John Stuart Millin oikeudenmukaisuusteorioihin tai Immanuel Kantin moraaliperiaatteisiin jos siihen ei liity työvelvoitetta. Jos verotus vedetään minimiin on selvää että myös turvallisuuspuolella menee niin että työ muuttuu käytännössä siihen että veronmaksajan sijaan toiminta maksetaan käytön mukaan.(Uusliberaaleilta kuitenkin tulee aivan oikeasti iskulauseita joissa 50% verotus on 50% orjuutta. Eikä tämä ole ristiriidassa uusliberaalin filosofian oppejen kanssa.)

Ja sama käytäntö sanoo että olipa eettinen periaatteisto mitä tahansa, niin uuslieralismi haluaa minimoida yhteiskunnan ja hallituksen rahoituksen. Ja muuttaa asioita ansaitsemispohjaiseksi. Ja että näistä seuraa esimerkiksi se että jollakulla ei ole senhetkisellä työllään varaa sairaalahoitoon. Kenties ruokaankaan. Josta taas käytännössä seuraa se että nämä yritteliäät ihmiset käytännöllis-kyynisesti mieluusti ryöstävät rikkailta (siksi että heillä on rahaa) ja antavat ne köyhille (itselleen). Joten käytännössä esittämäni hyötyristiriita on aika konkreettinen. Jos halutaan ajaa ihmisiä nurkkaan luodaan väkivaltaa joka kohdistuu itseen. Joten on aika ilmiselvää että muita nurkkaan ajavan kannattaa vaatia että joku muu jakaa kuluja siitä että häntä itseään ei puukoteta-ryöstetä-kidnapata-syödä. Koska jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat niin aggressiivisten epätoivoisten ihmisten lisääntyminen lisää poliisin tarvetta ja jos se kohdistuu tiettyihin yksilöihin se myös vaarallistaa heidän tehtäviään. Ja tälläisestä sitä haluaa mieluusti rahaa. (Huonoa palkkaa saava poliisi ei muuten ole motivoitunut tekemään työtään ; Tämä näkyy aika vahvasti monissa Afrikan maissa. Joissa poliisi on käytännössä byrokratianavaaja jolle maksetaan lahjuksia. Näin käytännössä, vassokuu.)

Mutta tämä kyynistäminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sillä uusliberalismin sisällä on kuitenkin nyt esitetty filosofinen jaottelu. On jotenkin epätyydyttävää jäädä siihen miksi asiat nyt vaan menevät siihen että niiden pitäisi mennä myös oikeudenmukaisuuden mukaan. Uusliberaalit saisivat siis kuitenkin oikeudenmukaisuuden pointin itselleen. En ole kovin vakuuttunut tästä. Viittaan tässä taustatempun nojaavan aiempaan filosofiseen ihmisoikeustekstiini. Siinä nojataan sellaisiin konsepteihin jotka ovat käteviä kommentoijani kannalta. Sillä siinä korostetaan että kaikki oikeudet eivät ole samanarvoisia. Tästä kautta kommentoijalla onkin pointinjyvänen. On nähtävissä esimerkiksi että "velvollisuus olla hukuttamatta" on erilainen kuin "velvollisuus auttaa hukkuvaa".

Se ei vaan valitettavasti kanna kovin pitkälle. Sillä rehellisesti sanoen;
1: Uusliberalismissa on hyvinkin usein otettu nimenomaan positiivisia vapauksia jotka tallaavat muiden negatiivisten vapauksien yli. Jos mietitään uskonnonjulistusta, tulee mieleen kaduilla huutaminen. Tälle ratkaisuksi tarjotaan sekularismia, valtion ja uskonnon erottamista. Jos mietitään mitä markkinamies tekee julistaessaan, aletaan puhumaan mainoksista. Onko ihmisillä tärkeämpi "vapaus jostain" vai "vapaus johonkin"? Toki uusliberaali korostaa tässä että jokainen saa mainostaa mutta mainontaa ei saa ulkopuolelta tukea. Pointti ei ole kovin täydellinen. Mutta siinä on kuitenkin pieni twisti joka ei ole uusliberaaliudelle ainakaan eduksi. Jaottelu pelkkiin negatiivisiin vapauksiin ja positiivisiin vapauksiin ei olekaan niin ilmiselvä.
2: Toinen on se, että tosiasiassa ruumiillinen koskemattomuus ei ole mikään absoluutti. Voisin alleviivata sitä että poliisi on valtion väkivaltakoneistoa. Maissa joissa ei ole kuolemanrangaistusta puututaan kuitenkin ruumiilliseen koskemattomuuteen. Poliisi saa pamputtaa (ehdoilla) ja tekee täten jotain jota pahoinpitelijä tekee mutta laittomasti. Korostaisin kuitenkin enemmän sitä, että jos ruumiillinen koskemattomuus on absoluutti, niin esimerkiksi monille uusliberaaleille tärkeä autoilu ja vapaa liikkuvuus ovat jotain joita voitaisiin rajoittaa. Sillä autojen kanssa kuollaan. Sama koskee toki montaa muutakin asiaa. Uusliberaali voisi silti sanoa että pointti kertoo lähinnä että ruumiillinen koskemattomuus ei ole ehdoton itseisarvo. Mutta että se on kuitenkin oleellisesti erilainen koska siinä puututaan ihmisiin jotka vievät muilta vapauksia. Kun taas sairaanhoidossa joku toinen maksaa jonkun toisen hoidon. Ja ihmisillä olisi kutenkin ikään kuin vapaus hoitaa omat asiansa (johon heillä ei ole varaa.)
3: Tärkein pointti on kuitenkin se, että kun puhutaan ruumiillisesta koskemattomuudesta ja sen suojelusta, niin tässä on nähty oleellisista muuttujista siivottu karvalakkimalli. Nähdään että ruumiillinen koskemattomuus on jotain joka koskee vain uhria. Tosiasiassa käy kuitenkin niin että ruumiillista koskemattomuutta suojelee poliisi. Jolla on infinitesimaalista suurempi riski vammautua tai jopa kuolla prosessissa. Kysymys ei markkinataloudellisesti ja eettisesti ole siitä että onko uhrin ruumiillinen koskemattomuus eri asia kuin köyhä jonka sairaanhoito maksetaan. Kysymys on siitä miksi poliisilla olisi velvollisuus riskeerata oma ruumiillinen koskemattomuutensa jonkun ventovieraan puolesta. Markkinataloudellisesti kyseessä on sopimus jossa raha vaihtaa omistajaa. Eli kyse ei ole mitenkään eri asiasta. On jokin taho joka maksaa ja jokin taho joka hyötyy. On jokin taho jonka ruumiillinen koskemattomuus uhrautuu joka tapauksessa. Eikä uhri ole mitenkään automaattisesti arvokkaampi ihminen kuin poliisi. Siksi voisi olla aivan hyväksyttävää sanoa että poliisi pitäisi muuttaa veronmaksajakeskeisestä mallista käyttäjäkeskeiseksi. Eli ne jotka käyttävät palvelua maksavat siitä ammattilaiselle. Ja ne jotka haluavat loisia verovaroilla ja säästää killinkejä oman turvallisuutensa maksukuluista ovat samanlaisia yhteiskunnan varoja leachaavia loisia kuin ne jotka eivät maksa omia sairaalakulujaan. Siksi jos haluaa turvata oikeutensa ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla aivan oikeutettu pitämään abstraktin oikeutensa. Aivan kuten sairaalahoitoja maksamaan kykenemätön köyhä on oikeutettu siihen että hänellä on abstrakti oikeus omaan henkeensä ja elämäänsä. Ja jos haluaa mennä tämän pidemmälle ja riskeerata muita ihmisiä niin maksakoot täyden markkinahinnan ilman yhteiskunnan hyysäämistä. (Joka vaatii verorahojakin!) Tai ostakoot itselleen luotiliivit. Ne tulevatkin tarpeeseen kun yhteiskunta on noin muutoin, esimerkiksi sairaalahoidon, puolesta ajettu täyteen epätoivosia ja hyväosaisia vihaavia ihmisiä. Siinä voi sanoa että naura pajatso!

Itse toki toivon että jokainen uusliberaali ja hänen perheensä sairastuu parannettavaan tautiin. Mutta jonka hoito olisi 10 000 euroa enemmän kuin mihin hänellä on varaa ja pankista annettavat lainat päälle. Ja sen jälkeen heidät hoidettaisiin julkisessa terveydenhuollossa. Ja sitten saavat olla ikään kuin velkaa näiden kanssa. Kenties tässä muuttuisi ihmisten mieli ja suhtautuminenkin.

lauantai 28. toukokuuta 2016

AY -liikkeistä ja vapaasta markkinataloudesta

Uusliberalismissa korostetaan että valtio ei saa puuttua vapaisiin markkinavoimiin. Idealina on se, että markkinavoimat ratkaisevat omat ongelmansa. Oletetaan että tämänlainen näkymätön käsi on olemassa. Eli lähtökohtaisesti markkinatalous ei ole jotain joka kukistaa ihmiskunnan ja romauttaa valtiot.

Näissä premisseissä on syytä tiedostaa että vapaan markkinatalouden tiedetään tuottavan suuryrityksiä ja monopoleja. Nämä voivat määrätä hintatasoista. Työn hintaa voidaan vetää alas koska kilpailijoita ei ole ja vaihtoehtona on työttömyys tai alanvaihto. Vastaavasti tuotteen - tai palvelun - hintaa voidaan hivuttaa ylös koska kilpailua ei ole ja massalla tekemiseen liittyy usein myös rakenteellisia säästöjä.

Vapaassa markkinataloudessa monopoleihin ei pidä puuttua. Valtion hyysääminen ja monopolien rajoittaminen on juuri sitä ei-vapaata kauppaa. Aidon täysverisen uusliberalismin silmissä näin ei saada tehdä.

Jostain syystä näkökulma muuttuu kun puhutaan vaikka AY -liikkeistä. Silloin ne eivät edustakaan vapaata markkinavoimaa vaan kommunismia. Joka on tietenkin kapitalismin vastustaja. ; Tässä tosin unohtuu se, että ideologinen jännite ja aatehistoria ei välttämättä kerro kaikkea.

Jos mietitään mikä on AY -liike, voidaan huomata että se on vapaassa sopimuksessa syntynyt kokoonpano. Se on työntekijöiden yritys monopolisoida itsensä. Se on aivan samanlainen oma etu edessä menevä strategia kuin monopolikin. Voidaan jopa sanoa että hyvin vahva AY -liike on tietyn alan työntekijöiden markkinavoimille alistumista ja markkinavoimien käyttämistä kilpailuetuna tavalla joka oleellisesti on monopolinkaltainen.

Tässä mielessä kommunismi ja uusliberalismi eivät ole menetelmiltään poissulkevia. Toki se aatekieli jolla käytännössä toimivia strategioita esitellään eroavat. Mutta kun katsoo tämän jargonin läpi voi nähdä että toisella tavalla ulostuotuna AY -liike aivan samalla tavalla tuoksuu.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Entä sitten, jos ilmastonmuutoksen rajoittaminen on bisnestä?

Kauppalehdessä oli Olli Herralan kolumni ilmastonmuutoksesta. Kirjoittaja on todennäköisesti ilmastonmuutosdenialisti. Tämä paistaa tietyistä sanavalinnoista ; "Itse saan likimain näppylöitä, kun ilmastouskovaisimmat kolumnistit paasaavat lihansyönnin vahingollisuudesta ja hehkulamppujen haitoista." Toisaalta se näyttää kuitenkin puuttuvan ennen kaikkea ilmastonmuutospolitiikkaan, jota pitää pitää irrallaan tiedekysymyksestä. Koska kirjoitus on ennen kaikkea poliittinen eikä tieteellinen kirjoitus ja ehdotetut poliittiset toimenpiteet ja ilmiö ovat eri asioita, on tässä mielessä kenties hyvä vilkaista sitä puolta enemmän.

Lisäksi tässä vastaan tulee erikoinen tilanne. On syytä tiedostaa että kauppalehti on melko neoliberaali. Se ylipäätään kannattaa markkinapolitiikan suitsutusta. Tässä mielessä onkin ällistyttävää huomata miten "Se on myös mahdollisuus tehdä bisnestä. Usein jopa muiden veronmaksajien tuella." Ja tätä pidetään jostain syystä huonona asiana. Vaikka periaatteessa vastaavilla argumenteilla on selitetty miten näkymätön käsi ratkaisee markkinatalouden kaikki ongelmat. Koko teksti alkaakin tässä valossa näyttäytymään hyvin erikoisena. Kun esimerkiksi kolumnisti sanoo, että "Tiedätte varmaan nämä puheet hirmuisesta ilmastonmuutoksesta. Tottahan toki, koska kollektiivinen pelko myy." on hyvä huomata että mainonnassa luodaan tarpeita kertomalla tarinoita. Ja tämä on aivan normaalia markkinointia. Näkymättömän käden ei pitäisi vaarantua tällä.

Kun normaalisti selitetään että jos markkinatalouteen tunkee ihmisiä vaarantavia asioita, niin ihmiset sitten hoitavat tämän ongelman boikoteilla tai olemalla ostamatta. Nyt kun näyttää siltä että ihmiset menevät ja markkinavoimat ohjautuvat tehokkaasti, on kyse "pelottelusta" joka on tietenkin huono asia. Tämä viittaa siihen että
1:  Joko näkymätön käsi ei toimi, eli toisin sanoen hyysäyspolitiikkaa ei tarvita koska homo economicus ei olekaan rationaalinen toimija vaan menee hoopoilemaan massoina ihan mihin vaan kun vaan sopivasti pelotellaan. Toisin sanoen olisi hylättävä oikeistolainen markkinavetoinen politiikka koska se on altis kohkaamiselle. Ja tämä voi mennä naurettavuuksiin. Poliittiset premissit rationaalisia ostopäätöksiä tekevän homo economicuksen takana olisi hylättävä ja otettava, ihmiskunnan parhaaksi, jokin hyysäävämpi politiikka. Sellainen joka pitää paniikkikoohottajia kurissa ja antaisi tuen talouskasvulle ja kehitykselle.
2: Tai sitten näkymätön käsi toimii ja "earth hourin" tapaiset sosiaalisen median levittämät ei-poliittiset rahaa tekevät kampanjat ovat itse asia osoitus siitä että markkinavoimat ovat hoitamassa sellaisia asioita joista kyseinen kolumnisti itse ei pidä siksi että hän ja hänen marmoripihvi-elämäntapansa jäävät tässä jalkoihin. Eli ongelmana on se että näkymätön käsi toimii ja tämä pyyhkii tehottomia ja markkinavoimiin sopimattomia oikeistolaisia pois.

Onkin kiinnostavaa että oikeistolaiselle markkinavoimat rajoittavat itseään. Ja tämä tapahtuu tietenkin aina jotenkin ostajien tunteiden ja ostopäätösten kautta. Mutta kun jotain kaupankäyntiä rajoitetaan, tämä esitetään aina kuitenkin jotenkin ei-markkinavoimaisena. Kenties taustalla on sama ongelma kuin siinä, että jos valtio ostaa hallintopäätöksellä asioita tai ryhtyy tukemaan jotain kaupankäyntiä, tätä ei pidetä ongelmana. Valtio nähdään kaupantekijätahona jota ohjataan. Ja miksi ei nähtäisi, suuryrityksiä ohjataan samalla tavalla. Tämä itse asiassa on korostunut SSS -politiikan kautena. Kun yhteiskunnan varoja on käsitelty kuin suuryrityksiä. Mutta jos tehdään rajoituksia ja boikotteja, tämä nähdään hyysäämispolitiikkana. Vaikka periaatteessa hallitus on yhä maa-yritys. Ja boikotit, ostamatta jättämiset ja rajoittamiset ovat nimenomaan osa markkinavoimien käyttöä. Ja itse asiassa ne löytyvät oikeistolaisesta argumentaatiosta aina kun puhutaan filantrokapitalismista, tihkumisteoriasta tai siitä miten näkymätön käsi korjaa ongelmat.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Oliko Marx sittenkin (jossain) oikeassa?

Karl Marx on tunnettu kommunismin kehittäjänä. Hänen eräs keskeisimmistä teorioistaan asiaan liittyen on kuitenkin jopa hämmentävän vähällä huomiolla julkisessa keskustelussa. Nimittäin se, mitä jonkun esineen arvo todella on.

Marxin mukaan esineen arvo nojaa perimmiltään työhön.

Työ ja luokka liittyvät tuotantoon. Tarvitaan tuotannon syyt ja resurssit, lahjakkuus ja aika. Usein ihminen omistaa vaikka taitonsa. Mutta hyvin usein mukana on elementtejä jotka tekevät siitä kapitalistista tuotantoa. Kapitalistinen tuotanto vaatii jotain tuotantovälineitä jotka eivät ole työläisten itsensä omistuksessa.

Tämänlainen omistus voi olla vaikka tehdas. Tai jokin niinkin abstrakti kuin blogipohja jonne joku kirjoittaa omistamallaan ajalla ja hiomillaan taidoilla. Tätä kapitaalia käytetään jotta saadaan voittoa. Ja tämä voitto ei välttämättä ole mitään sellaista joka olisi sidottu siihen että tehtaanomistaja tai datapaikan omistaja itse tekisi työtä tai yhtään mitään. Marxin mielestä arvo on jotain joka kasvaa vain työllä. Laiskuudella ja ahkeruudella ei voida vaikuttaa arvoon sinällään. Marxilla on tavallaan "reilu arvo" jonka takana on ajatus siitä että olisi jonkinlainen yleinen tuotantotahti. Jos laiskottelet ja teet yhden tunnin työn kahden tunnin aikana et kasvata arvoa "oikealla arvolla" kahden tunnin edestä. Samoin jos posotat harvinaisen tehokkaasti, niin sitten saatat tehdä "normityötä" useammankin tunnin yhden työtunnin aikana. (Silti: Aika on rahaa.)

Marxin ajatus oli että kapitalistisessa järjestelmässä vaikkapa nyt jonkin esineen hinta ei usein seuraa tätä esineen arvoa. Kapitalistit voivat rakentaa erilaisia järjestelmiä jotka hakevat voittoa joka ei ole enää sidottu työhön ja työtehoon. Siksi automatisaatio Marxin mukaan vähentää esineiden arvoa. Se iskee suoraan siihen että tuotantoa voidaan tehostaa ilman työtä.

Kapitalisti etäännyttää.

Marx näki että tuotannon tehostamisessa saman työn tekemiseen tarvitaan vähemmän työtä. Näin saadaan lyhytaikaisesti kasvaneita voittoja. Mutta pian edistys kattaa koko ympäristön ja tehokkaammasta tavasta tulee "uusi normi". Tämä laskee tuotteen "reilua arvoa" koska siihen on sitoutunut vähemmän työtä. ; Kapitalisti joutuukin taistelemaan tätä voittojen pienenemistä vastaan erilaisilla tempuilla. Joista tärkein on etäännyttäminen. Etäännyttämällä luodaan kiilaa tuotteen arvon ja hinnan välille.

Ihmset vieraantuvat maailmasta siten että he eivät tunne asioita jotka ympäröivät heitä. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi olla kalliin brändin merkkikenkiä koko ajan ompeleva työläinen jolla ei ole varaa käyttää em. brändin vaatteita. Vaikka hän tekisi sata vaatetta, hänellä ei ole varaa pukeutua itse sellaiseen. Toisaalta kapitalisti voi vieraannuttaa työläisiä toisistaan siten että toiset työläiset nähdään kilpailijoina jotka uhkaavat toisen työläisen työpaikkaa. Ja näin kilpailutus vähentää työstä maksettavaa palkkaa.

Teknologistuminen


Marxin kohdalla on ymmärrettävä että kommunismin takana on "aimo annos viktoriaanista englantia". Osittain takana on Dickensin sävyinen humaani sääli sen ajan tehdastyöläisiä kohtaan. Toisaaalta teollistuminen prosessina, ilman eettis-sosiaalipornahtavia ulottuvuuksia, oli sekin tärkeä aihe.


En itse pidä Marxin arvoteoriaa hirveän osuvana ; Esimerkiksi kalleimmat tuotteet eivät yleensä ole sellaisia jotka ovat erityisen paljon käsityötä ja toimenpiteitä vaativia. Kuitenkin hän ennusti jotain hyvin oikein. Osittain syynä on se, että jossain määrin Marxin arvon määräytymisen teoria vaikuttaa enemmän "reilulta eettisen maailman periaatteelta" kuin joltain joka toimii sellaisenaan yhteiskunnassa. (Toki tämä voi johtua siitä että kapitalistien etäännyttävät vaikutukset ovat tehokkaita ja pätevät niin usein että työn mukaan hinnoittuminen on harvinaista: Eli suurin osa yhteiskunnasta olisi "kuplayhteiskuntaa" joka vain odottaa taloudellista romahtamista.)

Teknologia on arvoa siinä mielessä että se vaatii resursseja joiden esiinkaivaminen vaatii työtä. Sen rakentaminen ja suunnittelu ovat myös vaatineet työtä. Tässä mielessä tehdaskone on innovaatio jolla on arvoa koska sen valmistuksen takana on työtä. (Kuten tavallaan myös modernin ajan algoritmikin.) Marxin mielessä tämä on se arvo jonka tehdaskone voi asiallisesti siirtää "reiluna arvona" tuotteeseen. Sen jälkeen se ei voi tätä tehdä. Ja näin ollen tehdaskone jakaa sisältämään arvoa nopeasti. Mikä laskee huomattavasti tuotteen arvoa. ; Marx näki että taistelu hinnan kohdalla voi murtua. Kun suojausmenetelmät pettävät, hinta romahtaa arvon tasolle.

Kapitalismin moottorina on se, että se hakee voittoa. Teollistuminen uhkaa laskea tuotteiden hintoja. Marxin ajatus oli että kommunismissa koneita käytetään vähentämään työnteon tarvetta, mutta kapitalismissa odotetaan jokaisen omaa työpanosta. Kapitalisti ei näe että joku "jäisi asiallisesti työttömäksi". Teknologia ei siis vähennä työtarvetta vaan työtä järjestellään uusiksi. Samoin työn teosta voidaan tehdä velvollisuus johon ei ole positiivisia tunteita. Työtä tehdään jotta voidaan tehdä jotain muuta. Näin palkkaa voidaan polkea hintoja kiristämällä vaikka nälkäisyydellä tai perustarpeilla.

Luddiitit ; anti-kommunistiset marxilaiset...


Olen seurannut miten konservatiivien parissa on iso klimppi uusluddiitteja. Luddiitit pelkäsivät että teknologia olisi "tavallaan kommunistista" siinä mielessä että he näkivät että kone vähensi työnteon tarvetta. Teollistuminen ei johtanyt valtavaan työttömyyteen. Itse asiassa tähän asti teknologia on pikemminkin lisännyt työtä. Ihmiset joutuvat ponnistelemaan ahkerasti työtuntitasolla teollistuneella kaudella. Teknologia on johtanut lähinnä työn luonteen muuttumiseen ja tehdyn työn mittakaavan muuttamiseen suuremmaksi.

Modernissa maailmassa tekoäly kuitenkin on alkamassa valtaamaan alueita joita on pidetty erityisen vahvasti ihmisten työnä. Teollistuminen onkin hämmentävissä määrin iskenyt moniin palveluammatteihin. (Tosin se on poistanut niistä sosiaalisen elementin ; Pankkiautomaatit ovat todellakin muuttaneet asioita.) Tälläisessä maailmassa on todellakin mahdollista että teknologia vähentää työntarvetta. Ja tätä kautta syntyy työttömien joukot.

Erikoista on että moni luddiiteista on konservatiiveja. Ja sellaisia konservatiiveja joiden mielestä Marx on suunnilleen läpeensä paha ja täysin epäonnistunut. Kuitenkin he noudattavat ajatustapaa jonka Marx itse varmasti alleviivaisi.

Onkin syytä vain muistaa, että vallankumous on Marxin mukaan tarpeen koska kapitalismin sisäiset menetelmät eivät voi korjata kaikkia sen ongelmia. (Toisin sanoen ; Näkymätön käsi ei ole totta.) Marx myös näki että talouden romahtaminen on sisäinen osa kapitalismia. Moni ajattelee että vallankumous olisi väkivaltainen mutta tätä ei itse asiassa ole määritelty ehdoksi. Voidaankin nähdä että kasvavat työttömien määrät voivat vaikuttaa kapitalismin tuhoavalla tavalla. Onkin hauskaa nähdä miten aika monet konservatiivit pelkäävät taantumaa ja sitä että koneistaminen vähentää työntarvetta ja romauttaa työttömyyden käsiin. Ja joista Marx on likimain täysin väärässä.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Tuntuuko tutulta?

James Gandolfini, joka on mm. näytellyt Tony Sopranoa, sanoi "Capitalism is the extraordinary belief that the nastiest of men for the nastiest of motives will somehow work for the benefit of all." Luottamus "näkymättömään käteen" onkin tässä kova. "Kapitalisteilla" onkin yleensä melko vahva usko siihen että yhteiskunnan pysyvyys ja eettinen yhteiskunta toteutuisivat jotenkin molemmat.

Täsmälleen sama asenne tosin löytyy muun muassa Leibniziltä, jonka mielestä elimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Itse asiassa yhteiskunnassamme tämän ajatuksen jakaa jokainen joka kiistää pahan ongelman olevan relevantti. ; Moni ajattelee että pahan ongelma ei toteudu koska kaikista asioista seuraa joko suoraan tai epäsuorasti enemmän hyvää ja vähemmän pahaa kuin ilman sitä.

Se on kyllä todellakin varsin erikoislaatuinen ajatus.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Turmeleeko raha kaiken?

Hyvin usein ajatellaan että raha korruptoi asioita. Tässä korostetaan usein nimenomaan eettistä kulmaa. Eli sitä että jos ihmiset toimivat kuten heidän pitääkin, on parempi että heitä ohjaa jokin ylevä hyve tai velvollisuusetiikka.

Talousmiehet ovat sitten toisaalta tässä korostaneet näkymätöntä kättä. Siinä käy tavallaan niin, että moralistien valitus muuttuu heikkoudesta voimaksi ; Raha saa asioita tapahtumaan. Ja seurauseettisesti on aivan yksi ja sama miksi asia tapahtuu, kunhan se tapahtuu. Raha ohjaa toimintaa, ja motiivit voivat olla miten likaiset tahansa, niin seuraukset kuitenkin ovat hyviä ja kestäviä. Ahne ihminen esimerkiksi voi perustaa hyvän yrityksen jossa ihmiset saavat palvelua tai tavaroita. Ja näin tapahtuu vaikka pyytettömyys ja auttamishalu olisivat kaukana. Näin useampi voi tehdä hyviä seurauksia.

Tässä talousajattelussa on kenties likaisia puolia, mutta jossain mielessä siinä on jotain äärimmäisen vapauttavaa. Vapauttavaa siinä mielessä, että hyve-etiikassa hyveet on usein nähty ihmisten omaksi asiaksi. Ihmiset tekevät hyveitä itsensä kautta. (Tämä korostuu erityisesti kristillisessä kontekstissa. Kristitty haluaa "pelastaa muita" julistamalla, mutta tosiasiassa kyseinen uskonto on oppi henkilökohtaisesta pelastuksesta. Love your neigbour and everybody for themselves.) Näkymätön käsi jättää henkilökohtaisen henkilökohtaiseksi. Seurausetiikan kannalta taas motiiveja ei pidetä niin relevantteina joten talousmaailma ohjaa sen kannalta hyvään.

Tässä mielessä huomio onkin kenties keskittynyt vääriin asioihin. Nähdäkseni hyveellisyyden tahraavan korruption sijasta pitäisi puhua muista asioista. Jos raha korruptoi jotain, niin taidot. Näkisin että nimenomaan eettisyyden kannalta ongelmalliset asiat eivät ole niitä jotka pinnallisesti liitetään ensivilkaisulla etiikkaan. Ongelmat tulevat esimerkiksi siitä että taidot ohitetaan lompakolla. Koulu joka monetarisoi arvosanansa olisi teoriassa mahdollinen. Siinä kokeet korvattaisiin sillä että saa sen arvosanan mitä maksaa. Kurssin saisi läpäistyksi tietyllä rahalla ja hyvä arvosana vaatisi enemmän rahaa. Ajatus ei ole täysin mahdoton siinäkään mielessä että USA:ssa on monia "diplomimyllyjä" joista voi ostaa tutkintoja. Tutkintoja jotka vaativat kenties muodollisen tohtorintutkinnon. Sellaisen jotka alkavat vaikka sen tyylisillä kukkasilla kuin "Hello, My Name is Kent Hovind".

Jos jokin asia pitäisi saada meriiteillä, eikä sillä että on "valinnut isovanhempansa", niin se on eettisyyden kannalta ongelma. Tätä kannattaa muistaa silloin kun kuulee siitä miten yksityiskoulujen perustamisella halutaan pitää huoli koulutuksen laadusta. Sillä taataan että ehkä yksi tai kaksi lahjakasta köyhää saa hyvän koulutuksen jollain stipendillä (ehkä) kun taas rikkaiden lapset saavat parhaan mahdollisen opetuksen, sellaisen joka ei kenties hyödytä heidän kognitiivisesti vajaita aivojaan samalla tasolla kuin vaikka keskivertoa satunnaisotannalla kadulta valittua pöljää. Mutta joka siitä huolimatta pärjää tämän koulutuksensa ansiosta paremmin kuin nämä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Pieni vertailu : Lihaa metsästämällä vai maataloudella

Lihansyöntiä koskeva keskustelu rinnastuu usein kasvissyöntiin. Kuitenkin lihansyönnin sisällä on paljonkin variaatiota. Ja näitä koulukuntaerojakin voisi olla rakentavaa miettiä. Koska minulla ei ole suuria antipatioita metsästystä eikä maataloutta kohtaan tästä ei syntyne mitään kovin hirvittävää vihapuhetta.

Käytyäni teurastus- ja lihanleikkuukurssin minulle tuli melkolailla selväksi se, että kuoleman kannalta tappamista on erilaista. On kiduttavaa ja vähemmän kiduttavaa. Halalteurastus ja metsästys ovat tappamisessa julmempia. Mutta se kun näkee miten vannesaha pistää sian kahtia kun taju on ensin viety, on näky tehokkuudessaan viiltävää. Sitä ikään kuin tiedostaa syvällisyyden Terry Pratchettin Kuolemalla. Tämä kun kutsuu lempeydeksi sitä että hän käyttää erityisen terävää viikatetta. Näkisin että tässä kohden tuotantoeläinten puolella on etuna juuri hyvä kuolema. Metsästysaseet eivät tapa tajutonta eläintä - ja metsästämällä tehty vahinko on olosuhteista johtuen väistämättä - vähemmän spesifiä.

Siksi jos kannattaa metsästämistä eettisempänä kuin maataloutta on kuoleman sijaan katsottava elämää. On keskityttävä siihen miten eläin elää. Tähän taasen on kaksi hieman erilaista näkökulmaa joita pidetään usein samana. Ne ovat kuitenkin vain osittain päällekäisiä.

Voidaan katsoa eläinten hyvinvointia. Tässä kohden on huomattava että maatilan olosuhteita kauhistellaan, mutta ei se eläinten elämä luonnossakaan mitään herkkua ole. Tämä unohtuu helposti ja tämän jälkeen tuotantoeläintilalta jääkaapista löytynyt possu on kauhistuttava ja syy päästää eläimiä luontoon. Mutta korpinnokkima kuollut villisianporsas ei herätä intoilua siitä että nämä pitäisi suojella luonnossa olevilta hirveyksiltä. En toki mene niin pitkälle että pitäisin maatalouden toimintaa täysin ongelmattomana ja supereettisenä. Sanon kuitenkin sen verran, että vaikka tuotantoeläinpuolella ei kenties mene niin kivasti, niin siellä on hyvinvointiasioita otettu lainsäädäntöön asti huomioon sen verran että ongelmista huolimatta asioita voi olla ihan OK. (Ja MTT:llä on esimerkiksi sikojen stressiä ja hyvinvointia tutkittu ja pyritty kehittämään. Olen itse ollut töissä siellä ja avustanut näissä hyvinvointitutkimuksissa.) Näin ollen voi sanoa että voi olla vaikea valita että onko luonnon vai tuotantotilan eläinten hyvinvointi paremmin. Mutta jossain määrin hyväksyn myös kriittiset äänenpainot ja voisin antaa tässä kohden varovaisen tasapelin. Eläinten hyvinvointi on monille tärkeä mutta tässä valintaa painottavat kuitenkin mieltymyskysymykset ja priorisoinnit.

Lopullinen ratkaisu onkin sitten tosiasiassa siinä että painottaako hyvää kuolemaa vai eläinten oikeuksia. Eläinten oikeudethan ovat sellaisia erikoisia ihmiseettisiä periaatteita joita laitetaan eläimiin kysymättä eläimiltä itseltään. (Eläinten hyvinvointia sentään voidaan tutkia terveystilastoilla ja katsomalla esimerkiksi miten kovaa eläimet ponnistelevat saadakseen tiettyjä hyödykkeitä ja toisaalta jos niiden annetaan valita niin mitä ne valitsevat.) Eläinten oikeuskulmassa sitten keskiöön nousee sellainen ajatus kuin että onko eläin elänyt elämänsä vapaana. Ja moni pitää tuotantoeläinlaitoksia petoksena koska niissä eläimiä ruokitaan ja ne eivät tiedä päätyvänsä lihoiksi.

Toki tämä huomio voidaan kytkeä klassiseenkin lihansyöntiin.


Itse näkisin että eläinten oikeuksia on jopa yliarvioitu, osittain eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Asia on ongelmallinen sillä maataloustuotantopuolella on hyvin helppoa keskittyä taloudelliseen hyvinvointiin ja viitata siihen miten esimerkiksi eläinten terveys vaikuttaa tuotteeseen joten eläimiä halutaan pitää hyvänä. Tämä johtaa liian helposti perinteiseen Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiseen ajatteluun jossa tuotannon maksimoiminen jotenkin olisi aina myös eläinten hyvinvointia. (Näen että terveyspointti on validi, mutta ei se yleispätevä sääntö ole. Lainsäädännöllä on jouduttu puuttumaan karsinoiden kokoon juuri siksi että vapaa yrittäjä helposti sulloisi eläimet liian pieneen tilaan.) Eli tuotanto menisi eläinten hyvinvoinnin yli. Tämä tarkoittaa sitä että hyvä kritiikki olisi tarpeellista, jopa välttämätöntä. Eläinten hyvinvointi taas on enemmän ideologis-poliittista. Ja kun maatalouden kritiikki on tämänlaista, käy helposti niin että idealistit ajavat eläinten oikeuksia ja maataloustuottajat maatalouden kannattavuutta. Ja eläinten hyvinvointi voi tässä ristipaineessa unohtua. Koska poliittiset muutospaineet kuitenkin syntyvät siitä ideologisesta elämöinnistä, ihan sen takia että kuluttaja joka ostaa eettiseksi kokemaansa lihaa vain siksi että se on hänestä eettistä luo standardeja ja vaikutuksia - ja itse asiassa luo näitä juuri Adam Smithin näkymättömän käden logiikalla.

Toki kykenen ymmärtämään myös eläinten oikeuksien puolustajaa. Sillä vaikka se onkin harmittomimmillaan eläinten antropomorfismia ja pahimmillaan eläimen välineellistämistä oman ideologian symboliksi niin siitä huolimatta maatalouteen kieltämättä liittyy ajatuksia eläinten pettämisestä. Muistan kyllä itsekin MTT:llä kun eräänä teuraspäivänä yksi lempeä sika (sioilla on luonne, käytöksessä variaatiota lehmiin verrattuna ihan sikana) lähti teurasautoon. Käveli käytävää perse heiluen ja kävi pyytämässä rapsutuksia sekä minulta että teurasauton kuskilta. Kyllähän sinä iltana itku tuli, pakko myöntää.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Kuka on "mainostaja" ja kuka "asiakas" sosiaalisessa mediassa?

Usein puhutaan vain "sosiaalisesta mediasta". Ja sitten siihen niputetaan kaikki. Kuitenkin jos asiaa katsoo hitusen tarkemmin voi huomata että sosiaalisen median sisällä on toimintaa joka on hyvinkin erilaista. Sosiaalinen media on kuitenkin hyvin suuri ja tärkeä asia. Monilla ihmisillä iso osa elämästä menee sosiaalisen median äärellä. Tätä kutsutaan vapaa-ajaksi ja velttoiluksi. (Osa tekee sitä jopa töissä.)

Eikä pelkästään ajankuluna ; Guy Windsor on käyttänyt sosiaalisen median antamia hyötyjä kirjoittaessaan hyvin tarkasti rajatulle ja pienelle kohderyhmälle. Perinteinen mainostamistapa tarjoaa hyvin vähän mahdollisuuksia tämänlaiseen. Mutta jos kirjoittaa juuri tietyn segmentin mieltymyksiin sopivaa materiaalia jonka tuotteille on vähän kilpailua, kohdennettu mainonta on hyvä tapa lisätä käteisvirtoja. Sosiaalinen media auttaa pienyrittäjiä ja lisää monimuotoisuutta juuri siinä muodossa missä se on rikkaus.

Sinätuubi

Jos minulta kysytään, YouTube saa toimia esimerkkinä siitä miten sosiaalisen median "pohja" toimii äärimmäisen hyvin. Se on paikka joka saa uskomaan Adam Smithin näkymättömään käteen.

YouTubessa rahavirrat eivät toki ole huimaavia, mutta siellä on kuitenkin liikkeellä ajatus siitä että jos teet suosittua sisältöä, sinun on hyvinkin mahdollista tienata tällä. Suosittu kanava saa katsojia. Ne mainostajat jotka haluavat mainostaa näillä kanavilla rakentavat mainoksia joita sitten yritetään asettaa juuri näihin aiheen kannalta relevantteihin kanaviin. Klikkaukset taas tuovat rahaa sisällöntuottajalle.

YouTube yrittää tehdä kanavista suosittuja ja näyttää mahdollisimman relevanttia ja kiinnostavaa sisältöä. Se on sen etu. Ja tämä etu tukee sisällöntuottajien etuja. Ja mainostajakin hyötyy prosessissa.

Faece/off

Facebook ei toimi yhtä miellyttävästi. Itse asiassa se on hieman siltä kuin sen takana ei olisikaan mikään näkymätön käsi vaan Saatanan käsi. Syy on yksinkertainen. Facebookin tärkein toimintaperiaate on se, että se piilottaa asioita. Ja näkyvyyttä voi parantaa rahalla.

Et näe kaikkia ystäviesi päivityksiä etkä seuraamiesi ryhmien keskustelunaloituksia. Kun teet päivityksen, se jää aluksi vain hyvin pienen joukon nähtäväksi. Ja jos nämä pitävät siitä - eivätkä vain "pidä" vaan joko klikkaavat "likeä" tai kommentoivat - se näytetään hieman useammalle. Josta seuraa se, että facebookissa pitäisi aktiivisesti reagoida. Jos luet ja nautit ystäviesi asioista, se ei riitä ; Ystäväsi päivitykset ja elämäntapahtumat jäävät sinulta pikku hiljaa näkemättä. Lopputuloksena on se, että
* Facebookryhmien aktiivisuuden odotetaan vähenevän ajan mittaan. Facebook itse on ottanut asian avoimesti esiin. "We expect organic distribution of an individual page's posts to gradually decline over time" YouTubea taas ajaa ajatus kanavien ävijämäärien kasvusta, koska se tuo lisätuloja täsmä mainostajille.
* Ryhmät muuttuvat helposti joko kaikukammioiksi tai riitelyryhmiksi, koska ne ovat ne tavat joilla saadaan reagointeja.

Kokonaisuus on häiritsevä. Paikka jossa ytimessä ovat muut ihmiset ja sosiaalisuus tuntuukin harjoittavan kaikkea sellaista jota ei ihmisten kanssa toimeentulemiseen tavallisesti liitetä. Facebook kannustaa käyttäytymään läheistesi parissa siten kuin heidän parissaan ei hyvien tapojen mukaan saisi olla.

Lisäksi piilotustapa, jossa yksilöt ja ryhmät ja yritykset joutuvat maksamaan saadakseen näkyvyyttä ihmisille jotka ovat jo aktiivisesti ilmoittaneet olevansa kiinnostuneita vaikka jostain aiheesta tai tuotteesta on jotain joka ei viehätä yksittäistä käyttäjää tai edes mainostajaa. Itse asiassa facebook on tässä mielessä käänteinen YouTube ; Facebookissa joudutaan maksamaan jotta ihmiset saavat nähdä asioita sen sijaan että facebook yrittäisi näyttää mahdollisimman paljon kiinnostavaa sisältöä. "Facebook pitää tietoa panttivankinaan" ja yrittää saada maksua jokaisesta markkinointitapahtuman mahdollistamisesta. kun YouTube yrittää lisätä kanssakäymistä ja markkinatilanteita ja luottaa että tämä on se mistä ihmiset haluavat maksaa YouTubelle itselleen. Jos sosiaalista mediaa katsoisi pelkkänä monoliittina voisi näyttää että pinnallisesti samanlaiset tilanteet pitävät sisällään vastakkaissuuntaisia strategioita, joissa raha virtaa päinvastaisiin suuntiin.

Tämä on tietenkin jotain jota facebookin on pakko tehdä. Sillä facebook ei ole youtube. Facebook on liikeyritys jonka tehtävänä on tehdä rahaa. Ja koska "sosiaalinen media" ei ole mikään monoliitti, on erilaisten firmojen käytettävä erilaista ansaintalogiikkaa.
1: Monella on satoja facebookystäviä ja hän on kiinnostunut ja seuraa monia eri aiheita. Ei ole mielekästä klikkautua sisään ja saada tuhatta päivitystä. (Jos sinulla on 300 ystävää ja keskimäärin ihminen päivittää facebookissa 4 päivitystä, tulee pelkistä ystävistä 1200. Puhumattakaan ryhmistä joihin ihmiset kuuluvat ja joista valtaosa omasta facebookajastani kuluu.) YouTuben julkaisutahti ja julkaisutapa on äärimmäisen erilainen, joten sillä ei ole tätä ongelmaa.
2: Toinen asia on se, että facebookin pääsisältö, se joka siellä kiinnostaa, ovat ihmiset eivätkä asiat. Tälläisessä ympäristössä on vaikeaa kohdentaa mainontaa. YouTubeen mennään viihtymään, oppimaan ja tekemään vastaavia asioita. Facebookissa taas pääsijassa ovat kaverit, kuvien jakaminen ja vastaava.
3: Kolmas asia on se, että facebookin julkaisualustassa on monia päivityksiä peräkkäin. Tämä tekee hyvin vaikeaksi mitata yksittäisen ryhmän arvoa. YouTubessa pitämiset, seuraajat ja näiden seuraajien vakaus tarjoavat varsin objektiivisen mittariston juuri tälle. Jos arvoa ei voi mitata, on vaikeaa päättää olisiko siitä kannattavaa maksaa. Joten facebook välttää riskit ja on valinnut tien jossa sille maksetaan, eikä sitä tietä että se maksaisi jollekin joka ei sitten tuottaisikaan rahaa facebookille.

Taustavoima

Suurin ero on siinä että YouTubessa sisällöntuottaja, mainostaja ja yleisö ovat yllättävän eri asia. Toki sama ihminen voi mainostaa tuotetta, tehdä videoita ja katsoa muita videoita, mutta tämän ei pidä antaa sekoittaa. Kun ihminen katsoo, hän on yleisö tuolle tietylle kanavalle ja tietylle videolle tietyn ajan. Ja YouTuben kannalta miellyttävintä on se, että siellä on suuri yleisö joka ei ole sisällöntuottajana lainkaan. Joka tarjoaa hyvän yleisöpohjan mainostamiselle. Tämä on YouTuben voima ja tämän avulla se pystyy tarjoamaan rahaa sisällöntuottajille.

Facebookissa taas ei ole oikeastaan mitään eroa. Sisällöntuottajat nähdään samaksi kuin mainostajat. Jos sinulla on ryhmä, facebook käsittelee tätä kuin se olisi jonkinlainen yritys joka hakee itselleen suosiota. Ja jos katsotaan facebookin perusrakennetta voidaan huomata että jokainen facebookpäivittäjä on perimmiltään sisällöntuottaja. Eli facebookin kannalta mainostaja. Facebook tiedostaa tämän ja siellä onkin mahdollista ostaa rahalla näkyvyyttä päivitykselleen. Erikoisinta on, että näkyvyydenosto halvimmillaan tarkoittaa sitä että maksat rahaa jotta päivitys näkyy kaikille ystävillesi, siis henkilöille jotka ovat jo klikanneet itsensä ystäviksesi.

Otin tämän asian esiin siltä kannalta, että sisällöntuotanto näyttää olevan kriisissä. Internet on tuottanut ongelmia musiikkibisnekselle ja kirjoille. Ja suurimpina kärsijöinä näyttävät olevan juuri sisällöntuottajat. Kenties YouTuben toimintaperiaatteesta saattaisi löytyä apuja siihen miten musiikintekijä voisi muuttua maksajasta (joka käyttää aikaansa ja rahaansa editoimalla ja tuottamalla levyjä) palkansaajaksi.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Pieniä ajatuksia arvopohjastani - ja yhteiskunnasta

"Eivät mehiläiset keräänny parviksi rakentaakseen kennostoja, vaan rakentavat kennostot koska luonto panee ne parveilemaan. Sama pitää paikkansa, ja vielä paljon suuremmassakin määrin, ihmisten kohdalla: myös he etsiytyvät luonnostaan toistensa seuraan ja toteuttavat sitten toiminnan ja ajattelun taitoaan. Niinpä ellei se hyve, joka ilmenee huolenpitona ihmisistä, toisin sanoen ihmiskunnan yhteisyyden tunteena, olisi tiedon seuralaisena, tieto tuntuisi yksinäiseltä ja hedelmättömältä. Samoin olisi mielen suuruus, jolla ei olisi kosketusta inhimilliseen yhteisöön, suoranaista raakuutta ja eläimellisyyttä."
(Cicero, "Velvollisuuksista")

Jos minun lapsuudenkotini arvoja pitäisi liittää filosofeihin, on melko selvää että isäni on verrattavissa Ciceroon. Tämä ei ole sinällään mikään yllätys. Sillä vaikka Cicero ei itse asiassa vilahtele suoraan nimeltä tavallisessa keskustelussa, eikä hänen ajatuksiaan yleensä kovin suoraan tunneta, hänellä on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi kun hieman stoalaisen oloinen isäni opetti spontaanille ja opportunistiselle hullulle pojalleen että petos on lyhytaikaisesti kannattava ja pitkällä tähtäimellä kannattamatonta toimintaa, ei historiallista esikuvaa tarvitse hakea kovin kauaa.

Teologiassa valtavan vaikutusvaltainen kirkkoisä Augustinus kertoi Ciceron "Hortensiuksen" muuttaneen hänen elämänsä. Kyseinen teos on sittemmin kadonnut, mutta muuta Ciceron tuotannosta voidaan hyvin arvata miksi Augustinus oli viehättynyt. "Velvollisuuksista" -teos esimerkiksi korostaa sitä miten perinteinen jako siihen mikä on kätevää ja mikä on hyveellistä pitää hylätä. Cicero oli sitä mieltä että jokainen joka on ensin pettänyt muita ja sitten on sen jälkeen jäänyt vaille rahaa ja tukioita näyttää miten hyveellistä elämää seuraa se, että myös talouspuoli tulee olemaan turvattu. Cicero korosti myös sitä, että jokaisen tulisi seurata lahjakkuuksiaan ja varoa että se ei johda liikaan ylpistymiseen ja arroganssiin, jotka haittaisivat elämää lahjakkuuksista huolimatta.

Itse asiassa Cicero on kenties jopa Jeesusta vaikutusvaltaisempi. Sillä vaikka hän ei ollut kristitty, hänellä oli vahva ajatus teleologisesta maailmasta jossa universumi seuraa taivaallista suunnitelmaa, ja jossa pieni palanen Jumalaa. Tämä on jalostunut sitten erilaisiksi Imago Dei -teologiaan. Ciceron jonkinlaisia muokkaantuneita muotoja voi havaita myös talousoptimismissa. Ajatukset näkymättömästä kädestä ja kalvinistissävytteisten menestysteologien näkemys siitä että esimerkiksi Jumalan pelastukseen predestinointi näkyy myös tämänpuoleisessa elämässä menestyksenä ovat sitten tämän eteenpäinvietyjä muotoja. Itse tosin suosisin kenties tässä enemmän ilmaisua joka korostaisi jotenkin sitä, että Cicero oli näitä näkemyksiä maltillisempi.

Itse kaipaisin Ciceron vastapainoksi kuitenkin nimenomaan Sartrea.

Sillä maailma on kuitenkin opportunistinen paikka. Jossa petoskin kannattaa, ja joskus jopa pitkällä tähtäimellä. Ja ennen kaikkea kaipaan Sartrea sen vuoksi että se tuo mukaan sellaisen annoksen etiikkaa joka Ciceron maailmasta selvästi puuttuu.

Moni toki näkee että Sartre olisi Ciceron antiteesi. Sillä hänet nähdään jokseenkin henkilönä joka opetti että "elämä on perimmiltään merkityksetöntä". Eli se esittää hyvinkin antiteleologisen maailmankuvan. Mutta tosiasiassa Sartren maailma on täysin omanlaistaan merkitystä. Hän jakoi maailman kahtia. Oli tietoiset asiat ja eitietoiset asiat. Ja noin karkeasti ihmiset ovat tietoisia ja kivet eivät. Ja vain tietoiset asiat ovat päämääräsuuntautuvia.

Sartrelle ihminen on maailmaan heitetty siinä mielessä että hän ei ole tehnyt itseään tai päättänyt syntyä. Mutta tästä huolimatta hän on "tyhjä" siinä mielessä että hänellä ei ole perimmäistä minää. Lapsi ei ole tehnyt itseään mutta myöskään ole hänen vanhempiensa tahdoton marionetti. Siinä missä Cicero korostaa että merkitys syntyy velvollisuudesta ja tarkoituksesta joka kattaa koko universumin, Sartren ytimessä on se että jokaisella teollamme on merkitys koska voimme valita mitä haluamme ja mitä emme. Olemme vapaita tässä maailmassa nimenomaan sitä kautta että meiltä puuttuu jokin joka määräisi meidät yhteen asiaan josta ei olisi vaihtoehtoja.

Toki asia on ymmärretty jossain määrin myös kristinuskossa. Sillä jos käsittelee teodikeaa, huomaa että koko ongleman takana on ajatus läpeensä teleologisesta maailmasta. Vasta jos kärsimyksellä on tarkoitus, sillä on jokin suhde Jumalan tahtoon. Moni korostaa tässä vapaata tahtoa. Eli maailmassa on kärsimyksiä koska Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Tässä mielessä Sartren ajatukset eivät ole niin uusia, ainutlaatuisia, antiteistisiä tai lohduttomia kuin joskus annetaan ymmärtää.

Sartren henki oli tärkeä myös sellaisista syistä jotka ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin koskaan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sillä Sartre eli maailmansotien jälkeisessä maailmassa. Maailmassa jossa ei ollut maailmansotaa, mutta jossa oli käsitetty mitä tarkoittaisi jos se olisi. Tietoisuus tästä mahdollisuudesta oli ahdistava. Ja Sartre näki että maailmansodat tuhosivat vanhat varmuudet. Ennen oli eletty Ciceromaisessa maailmassa jossa tietyt eettiset normit ja hyvinvointi liitettiin yhteen. Perinteet, arvot ja velvollisuudet olivat johtaneet tiettyihin reaktioihin ja vastareaktioihin. Sartren mukaan oli hienoa että nämä "yhteiskunnan syvimmät perusasiat" olivat jonkinlainen illuusio. Jotta ihmisillä olisi muutakin vaihtoehtoa kuin maailmansodat. Ihmiset eivät olekaan mekaanisia etiikkakoneistoja jotka reagoivat ennaltamäärätyillä ja ennustettavilla tavoilla. Ja näin kuoleman sykli olisi katkaistavissa.

Olen kuitenkin itse hyvin Spinozamainen.

Spinozan maailmassa on syvä järjestys. Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti". Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten

Spinoza nimenomaan korosti sitä että ihmisillä on paljon rajoituksia. Hän korosti että ihmiset kokevat olevansa vapaita koska heillä on haluja. He tahtovat asioita ja yrittävät. Joskus jopa saavuttavatkin. Mutta jos he eivät voi haluta halujaan ja niiden prioriteetteja, he ovat silti itse itsensä marionetteja. Ihmiset ovat siksi ennustettavampia kuin he haluavat myöntää.

Olen yhä hullu lyhytjänteinen opportunisti. Käytän talenttiani mihin käytän, enkä sekoita tässä prosessissa saamiani menestyksiä eettisyyteen. Sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Voin silti toivoa että ihmiset ovat "ohjelmoituja parveiluun", sen sijaan että näkisivät yhteisön rakentamisen kätevänä keinona hyötyä.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Osaamiskäyrä (eli saavatko rahamiehet liikaa palkkaa?)

Miekkailuopetuksesessamme on tavattu tavoitella ideaalia jossa vältetään kahta tilaa ; Tylsyys ("boring") ja turhautuminen ("frustrating"). Ideana on se, että jos materiaali on tylsää, se on liian helppoa. Jos se on turhauttavaa se on liian vaikeaa. Paras taidon kehitys tapahtuu näiden kahden tilanteen poissaollessa. (Tietyssä mielessä tämä ideaali on hyvin keskeinen myös omassa filosofian kanssa kikkailussani. Kenties siksi olisi jopa väärin olla näyttämättä asiaan liittyviä emootioita. Kaikessa on kuitenkin kysymys harjoittelusta.)

On itse asiassa mielenkiintoista, että tämäntapainen kaarimainen rakenne koskee yllättävän paljon taitoja. Etologiasta kiinnostuneet ovat jo kauan tienneet siitä miten hiiret oppivat. Yerkes ja Dodson tekivät hiirikokeita joissa mitattiin sitä miten hiiret oppivat rangaistuksilla. He oppivat sen, että sähköshokkien voimakkuudella oli vaikutusta siihen miten tehokkaasti hiiret oppivat välttämään virheitä. Rough love -opilla oli taatusti pohjaa, sillä hyvin kevyet sähköiskut eivät juuri hetkauttaneet hiiriä eivätkä ne motivoituneet. Hiiret elivät oppimatta, kuin pahimmat vapaan kasvatuksen hedelmät. Kuitenkin toisessa päässä oli yllätys. Jos rangaistus oli hyvin kova, hiiret järkyttyivät niin kovasti että ne toistivat virheitä enemmän kuin jos rangaistukset olisivat olleet maltillisia.

Tämä ei tietysti olisi sinänsä kiinnostavaa, ellei tämä täsmälleen sama toimisi myös ihmisillä. Dan Arielyn uusin kirja "the upside of irrationality" kertoo että ihmisten oppimiskäyrissä on havaittu samanlaista herkkyyttä rangaistuksille. Mutta mikä yllättävintä, täsmälleen sama kaarirakenne löytyy myös insentiiveistä. Eli palkkioista.

Ja näin pääsemme miekkailun oppimiskäyrästä suoraan varsinaiseen aiheeseen. Siihen saavatko pankkiirit liikaa palkkaa
.

Otan alkuun pari kohtuu yleistä ajattelutapaa.
1: Perinteinen taloustiede on usein ajatellut että suoritus paranee kun palkkakin kasvaa. Insentiivi kannustaa ja motivoi yrittämään enemmän. Osa näkee tässä lineaarisen kasvun. Useampi näkee että olisi ikään kuin oma potentiaali josta insentiivin lisääminen tuo aina lisää tulosta mutta aina vähenevissä määrin kunnes vastaan tulee raja jolloin palkanlisä ei maksa itseään takaisin. (Palkanlisä kasvattaa aina työntulosta, mutta asymptoottisesti. Ja jossain vaiheessa työn tuloslisä ei kasva niin paljon kuin sen tehostamiseen käytetty resurssi tuo.)
2: Olen itse aina pitänyt tätä hirvittävän epäoikeutettuna. Perustelu muistuttaa enemmän ad hoc -selitystä jolla oikeutetaan sen hetkistä suurta palkkaa. ; Itse olen ajatellut insentiiviä enemmän Maslown tarvehierarkian kautta. Silloin palkkioissa on jokin raja jonka jälkeen palkanlisä ei lisää turvallisuudentunnetta (tai mitä varten palkkaa sitten halutaankin) ja palkan tuoma kannustuslisä katoaa. Eli jossain on raja jonka jälkeen tulos lakkaa kasvamasta, kaari ei siis lähesty asymptoottisesti omaa taitopotentiaalia.

Ariely oli tutkinut asiaa ja havainnot ovat olleet hyvin erikoisia. Palkan kohdalla nimittäin käy juuri kuten rangaistustenkin. Eli jossain kohdassa palkanlisä todellakin heikentää ihmisen työn tulosta. Eli jos vain saa riittävästi palkkaa, sitä heittäytyy turvallisuuteensa eikä oikein viitsi vaivautua. Erikoista on, että näin tapahtuu jopa silloin kun saatu palkkio sidotaan suoritukseen ; Ariely arvelee että tämä johtuu siitä että kun potentiaalinen saatu palkkio tuntuu suurelta, ihmiset hermoilevat koska palkkio on iso ja tärkeä asia. Ja näin virheet lisääntyvät. Toisin sanoen sekä klassisen talousteorian että minun suosimani perusmallin näkemys insentiiveistä on väärä. Voit maksaa enemmän jotta saat huonomman tuloksen.

Dan Ariely oli sitten esitellyt näitä tuloksia erilaisille rahamiehille. Tyypillinen reaktiotapa oli näyttänyt olevan se, että tulokset hyväksyttiin. Mutta vain kun ne koskivat alaisia. Kun kysymys tuli heihin itseensä, he kiistivät että sama voisi koskea heidän palkkojaan. Ayn Randin "Atlas Shruggedin" hengessä he ajattelivat että rahvaan normit ja rajoitteet eivät koske heitä. Tavalliset ihmiset eivät kestä stressiä tai rahan tuomaa turvaa. (Olkaamme huolestuneita ruokakupongeista jotka saadaan ilman vastetta.) Mutta he itse olivat erikoisihmisiä. He kestivät stressiä ja insentiivit kantoivat hedelmää.

Argumentti ei ole kovin induktiivinen tai empiirinen. Mutta siinä on pieni pointti. Se on pikemminkin venkoilu-pelastus joka ei perustu siihen mitä tiedetään vaan siihen mitä kenties voi olla siinä mitä ei tiedetä. Eli tässä tapauksessa että Arielyn tutkimusotos sopii yleiseen kontekstiin mutta ei suurmenestyjiin jotka ovat poikkeuksellisia. Ariely ei tietysti voinut myöskään tutkia näitä rahamiehiä, koska motivoivat palkkiot tutkimuksiin olisivat olleet varsin vaikeita saada. Siksi hän tutkikin hyvinpalkattuja urheilijoita urheilutilastojen kautta. Niissäkin palkan kasvu, palkan suuruus ja muut vastaavat voidaan nostaa esiin. Hän otti erityistarkasteluun pesäpallossa olevat pelaajat joita laitettiin pelaamaan erityisen stressaavissa tilanteissa. Ariely huomasi että heilläkin tämä sama ilmiö näytti toimivan. Heissä kuitenkin oli kuitenkin myös jotain erikoista koska ilmiö oli heikompi kuin muissa. Tämä vihjaa siihen suuntaan että tämä todennäköisesti koskee rahamiehiäkin.

Pankkiireiden kanta asiaan sitten tietysti klassisen talousteorioiden mukainen. (Ja suoraan sanoen se on myös peruspsykologian mukainen. Kognitiivinen dissonanssi ja siihen reagoiminen on sovitettavissa heihin tavalla joka ei ole mitenkään anomaalinen.) Selitys on se, että ylipalkkaus olisi todellakin mahdollinen, mutta koska markkinat tasapainottavat itse itsensä automaattisesti, tämä ylipalkkaus on teoreettinen ongelma joka ei kosketa tosielämää. Näkymätön käsi peittäisi ongelmat. Selitys on mahdollinen.
1: Mutta itseäni äimistyttää se, että jos talous todella hoitaa itsensä, miksi ihmeessä talousajatteluun tarvitaan koulutettuja kalliistipalkattuja ihmisiä jotka miettivät sitä miten rahoja tulisi käyttää jotta vauraus pysyisi? Eivätkö markkinat tasaisi itseään? Jos virheiden mahdollisuus ja niiden välttäminen ovat tärkeitä, eikö myös tämä palkkakysymys olisi vakava ja tärkeä asia?

Tämän ulkopuolella on tosin vielä yksi vaihtoehto.

On mahdollista että rahamiehet ovat ylipalkattuja mutta silti hyödyllisiä palkkojensa vuoksi. Tällöin ei mitata taitoa tai suoritusta vaan kateutta. Jos ylipalkkaus kannustaa montaa köyhää ponnistelemaan jotta heistäkin tulisi sairaasti ylipalkattuja, heidän tuloksensa, ahkeruutensa ja ponnistelunsa on se joka voi oikeuttaa sen että ihmisille maksetaan liikaa palkkaa. Arielyn mukaan tätäkin ehdotusta kuulee vaihtoehtona.
1: Tässä ajatuksessa itseäni viehättää se, että tätä selitystä tuskin kuulee kenenkään porhon itsensä suusta. Siinä kun joutuisi tunnustamaan että ei olekaan mitenkään erityisen supertaitava tai viisas. Että kenties palkka onkin niiden kauheiden rahvaiden duunareiden ponnistelujen lisäämiseksi, eikä siksi että itse omalla taidolla ja ymmärryksellä oikeasti aikaansaisi välttämättä yhtään mitään produktiivista.
2: Asiassa tosin ei viehätä se, että käytännössä miljardööriys periytyy useammin kuin luodaan tyhjästä. Ja hyväpalkkaisiin töihin mennään tiettyjen tutkintojen kautta enemmänkin kuin siten että tehtäisiin ahkeasti perustason töitä ja noustaisiin hierarkiassa, kunnes juoksupojasta tulee johtaja. Tämänlaiset tapahtumat ovat mahdollisia mutta suuria tilastopoikkeuksia. Harvinaisuus on jotain joka tarkoittaa sitä että hyvä palkka luo taatusti kateutta ja kaunaisuutta, mutta ei liitä siihen ponnistelua. Jolloin tällekään selitykselle en antaisi hirveän suurta pohjaa.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kovat rangaistukset ja näkymätön käsi

Melko harvoin myydään mallia jossa rikoksiin tarjottaisiin rangaistusta jotta uhrin tai tämän omaisten kostonhimo saadaan tyydytetyksi. Usein rangaistuksia perustellaan sillä, että se ennaltaehkäisee uusia rikoksia. Tämä onkin ymmärrettävää sillä - jos ei puhuta sakoista - rikoksen tekijä ei siirrä rahaa uhreille tai valtiolle. Sen sijaan vankejen käsittelystä on menoja. Olipa tämä sitten terapeutin, vanginvartijan tai teloittajan kuluihin.

Tässä kohden onkin hyvä ottaa huomioon ihmisen psykologia. Aiheesta tehty tutkimus "Does Criminal Law Deter : A Behavioral Science Investigation", jonka lopputulos on kenties yllättävä. "The behavioral sciences increasingly call into question the assumption of criminal law's ex ante influence on conduct. Potential offenders commonly do not know the legal rules, either directly or indirectly, even those rules that have been explicitly formulated to produce a behavioral effect. Even if they know the rules, the cost-benefit analysis potential offenders perceive - which is the only cost-benefit analysis that matters - commonly leads to a conclusion suggesting violation rather than compliance, either because the perceived likelihood of punishment is so small, or because it is so distant as to be highly discounted, or for a variety of other or a combination of reasons. And, even if they know the legal rules and perceive a cost-benefit analysis that urges compliance, potential offenders commonly cannot or will not bring such knowledge to bear to guide their conduct in their own best interests, such failure stemming from a variety of social, situational, or chemical influences. Even if no one of these three hurdles is fatal to law's behavioral influence, their cumulative effect typically is."

Ilmiön ei kuitenkaan tarvitse olla kovin ihmeellinen. Kuolemanrangaistuksen kohadalla on huomattu, että se vähentää rikoksia hetken lain säätämisen jälkeen, mutta sitten pelotevaikutus katoaa. Rikolliset eivät ajattele jäävänsä kiinni. Rikoksia suunnitellaan jotta ei jäätäisi kiinni tai tehdään harkitsematta ja pikaistuksissa. Asennetta voisi verrata onelineriin, jossa pikkurötöstelyn aloittanut hulttiokoululainen viedään vankilaan kuuntelemaan vankeja jotka varoittelevat ja kehottavat rehellisyyden tielle,  johon rötöstelijänuori sitten toteaa että hän hakee neuvonsa niiltä jotka osaavat ja onnistuvat eikä huonoilta jotka jäävät kiinni.

Näkisinkin, että on tavallaan ymmärrettävää miksi oikeistokonservatiivit kannattavat sekä kovia rangaistuksia että vapaata markkinataloutta. Molemmat näistä nojaavat perusoletukseen perusrationaalisesta ihmisestä. Siksi ei pidä ihmetellä jos näkymätön käsi kohtaa vakavimmat ongelmat behavioral econimicin kohdalla ; Kun tutkitaan ihmisten käyttäytymistapoja, ne eivät ole kovinkaan rationaalisia. Ja täsmälleen sama sitten koskee rangaistuksia.

Toki rangaistukset voitaisiin yhä oikeuttaa. Mutta syyt olisivat silloin toisia.
1: Jos kannattaa kuolemanrangaistusta, tämän puolesta pitäisi argumentoida puhtaasti rahalla. Eli sillä, että vanki kuluttaisi varoja esimerkiksi syömällä ja viemällä tilaa. Tällöin puhuttaisiin suoraan siitä, että jokin universaali ääretön ihimsarvo on hylätty. Ja puhuttaisiin suoraan siitä, minkä avoinen ihmiselämä on. Mikä euromäärä alle laitetaan. Minulle tämänlainen ajattelu ei ole mahdottomuus, mutta oikeistokonservatiivit ovat usein pro-lifeen kallellaan ja heillä tämänlaiset tulkinnat johtavat hyvin ongelmallisiin seurauksiin kaikkialla muulla. (Jos olisivat koherentteja, mitä eivät näytä olevan.)
2: Jos kannattaa pitkiä rangaistuksia, tulee puhua enemmän ihmisten suojelusta. Kun vanki on poissa, hän ei tee rikoksia. Tämä on toki kallista, mutta tässä ihmisarvoa voisi pitää määrättömänä ja kulua siksi perusteltuna. Tässä kulmassa ei tosin voida saada oikeutusta että vangeilla olisi jotain rankkuutta. Poissapidettävät voisivat vaikka pelata pelikonsolilla ja lihoa kaikki päivät.
3: Suoraa kostosta puhuminen tietysti mahdollistaa raa-atkin rangaistukset. Tätä on klassisesti pidetty barbariana, mutta olisi miellyttävää huomata että ihmiset taipuisivat kannattamaan sitä heti kun kiertoilmauksilta ja kiistelyiltä vedetään seinä vastaan. - Monihan haluaa kostaa rikollisille, mutta barbaariksi leimautumisen pelossa vedotaan siihen että rangaistus ennaltaehkäisee muita rikollisia.
4: Lisäksi perusteluksi voitaisiin ottaa se, että yhteiskunta tarvitsee puoli-ilmaisen roskatyöntekijäluokan joka vertautuu vanhan ajan orjiin. Siinä missä design ja suunnittelu tuottavat rahaa jokaista tuotettua yksikköä kohden ilman että työn määrä itsessään kasvaa, se keskittyy helposti länsimaihin. Sen sijaan tuotanto siirtyy maihin joissa sen voi tehdä mahdollisimman halvalla. Vangit voisivat olla ratkaisu siihen minkä kommunismi ja AY -liikkeet estivät, eli tiettyjen töiden palkkojen hinnanpoljennan. Tämä voitaisiin tehdä kotimaan puolella, jos työ ei olisi niin kallista. USA:ssa on itse asiassa hyvin paljon vankeja ja siellä on käytössä hieman tähän vivahtava käytänne.

torstai 3. lokakuuta 2013

Olen katkera, siis peitän sen toivo-optimismilla

"Mietin tässä sellaista, että ennen ajanlaskua rahoihin painettiin jumalten kuvia, kunnes niihin ruvettiin lyömään kuvia hallitsijoista - jotka olivat jumalia. Toiset sanovat, että ihminen on Jumalan kuva, mutta jossain mielessä voidaan sanoa, että raha on Jumalan kuva. Raha oli sidottu poliittiseen ja hengelliseen valtaan. Lisäksi raha oli sidottu hopeaan sekä sitten noin sadan vuoden ajan kultaan, kunnes rahan arvo on vajaan 40 vuoden ajan perustunut mielialoihin."
(Maailmanlopun ennusteita)

Kristillisyydessä on siitä erikoinen piirre, että se samanaikaisesti korostaa toivoa, lakaisee pahan ongelmaa maton alle ja korostaa Jumalan rakkautta. Ja seuraavassa lausessa puhutaan maailmanlopusta joka tulee. Ihmistä mahtavammat voimat tulevat ja sitten on itku ja hammasten kiristely. Maailmanloppu on tulossa kohta pian, ja ylöstempausta odotetaan jos ei tänään niin huomenna. On vaikeaa nähdä miten tämänlainen asennemaailma saadaan hyvin yhteen. Luulisi että rakkaus, hammastenkiristysmaailma ja toivo olisivat jotenkin keskenään ristiriidassa. Että tämänlainen maailmanloppua odottava maailma olisi katkera ja toivoton.

Toisaalta täsmälleen saman asetelman saa myös oikeistolaisesta talousajattelusta. Siinä näkökulma on kenties ylöstempausta odottaviakin lyhyempi. Asioita voidaan katsoa vain kvartaaleittain. Samanaikaisesti korostetaan että toivo, luottamus ja kulutus johtavat kasvuun ikuiseen. Ja että rationaalinen ostostentekijä ratkaisee kaikki ongelmat kuin oltaisiin näkymättömällä kämmenellä, jolla ei pelkää lintunen. Tai ainakaan kuluttaja. Samanaikaisesti puhutaan kuitenkin taantumasta, romahdustenpelosta. Maalaillaan kuvia siitä miten talous romahtaa. Ja sitten voidaan huomata, että romahdus tarkoittaa monesti sitä, että talouskasvu hidastuu. Tätäkin kontrastia on vaikeaa nähdä.

Ottamatta kantaa siihen miten todenmukaisia toivontäyteinen optimismi ja katastrofienpelko ovat voidaan nähdä miten ne liittyvät yhteen. Eli kumoamatta kristillisyyttä ja talousteorioita itsessään voidaan niille nähdä eksistentiaalinen rooli, joka niillä on riippumatta siitä mikä on näiden näkemysten totuusarvo. Se, mitä vauhdikas oikeistokapitalisti ja klassinen hymynaamapastori kahvikuppiensa takaa on elämänmyönteinen yksilöä tsemppaava optimismifilosofia. Tässä haetaan rohkeuden ja uskalluksen kasvattamista ihmisissä. Feministi tai vasemmistolainen voisi jopa sanoa että nämä filosofiat pyrkivät voimauttamaan yksilöitä. Tässä on vaikeaa nähdä pahaa. (Paitsi jos otettaisiin kantaa mekanismejen totuusarvoihin ja ne tuomittaisiin epätosiksi, mikä ei ole tämän pikku kirjoitelman aihe.)

Teologia että oikeistokapitalisti on januskasvoinen. Puhe on vähän sitä mitä kuulijakunta haluaa kuulla. Tarjolla on tarpeiden tyydytys, toiveiden täyttymys, joko vapautus tai jopa vapahdus. Tietyllä tavalla Suomessa on negatiivinen peruskulttuuri, jolle vastapainona positiivinen ajattelu saattaisi olla hyvää vastapainoa.

Kuitenkin samalla oikeistolaisella ja teologillakin ihmiskuva on helposti kyyninen. Kristinuskossa etenkin jos katsotaan pietistisiä suuntauksia ja katsotaan kalvinistien maailmaa tai ruvetaan tuijottamaan sitä, mitä sellaiset ihmiset jotka puhuvat "uudelleensyntyneistä kristityistä" tai "armolahjoitsa" ajavat, on perisynnin korostaminen. Ihminen on paha, likainen, huono. Nykytila on huono ja menossa päin persettä. (Rukoilkaamme.) Kapitalistit tunnistavat kuolemansynneiksi vain laiskuuden, uskovaisilla näitä on iso liuta lisää. Molemmat kertovat että synnin palkka on paitsi kuolema, niin myös yhteiskunnan tuho. Kapitalisti vaatii kasvua, joten nykytilaan ei olla tyytyväisiä. Optimismi onkin jotain muuta.

Kristinuskon suhde Harmageddoniin tuskin on mitään sellaista, jossa ollaan vain sivustakatsojia. Samoin pelottelu on "kapitalismissa" sen tärkein moottori joka kannustaa aktiivisuuteen. Voidaankin huomata, että molemmissa ajattelutavoissa ihminen on motivaatio-olento, joka on tyytymätön nykytilaan ja jota pitävät kasassa vain tulevaisuuteen projisoidut mielikuvat. Kapitalistille tätä asennetta heijastaa luotto ja talouskasvu, kristitylle pelastus ja armo. 

Sokrates olisi kaiken hänestä tietämäni mukaan ihmetellyt, miksi nykyhetken asenne nähdään positiiviseksi jos perimmäinen asia on eskapistinen ; Ihminen pakenee tällä hetkkellä käsillä olevia asioita - sen hyviä puolia ja huonoja puolia tasapuolisesti ignoroiden - ja miettii vain tulevaisuutta. Tulevaisuus on siis lohtu nykyhetkelle. Hän saattaisi kysyä jopa sitä, että olisiko tämä oikeasti mitään optimismia, vai olisiko se itse asiassa äärimmäistä pessimismiä ja nykytilaan tyytymättömyyttä joka vain naamioidaan isolla työllä joksikin muuksi. Niin, että koko elämänsä ihminen elää jossain muualla, jossain missä hän ei ole - ja jossa hän ei tavallaan koskaan tule fantasioitaan vastaavalla tasolla elämään - eli tulevaisuuteen. ; Aristoteles taas olisi saattanut olla montaa astetta suopeampi. Hänellehän ihminen oli onnellisuuteen pyrkivä teleologinen olento. Aristoteleen maailmassa telos, tarkoitus, suuntasi toimintaa kohti onnellisuutta ja luonnollista tilaa.

Ongelmana on vain se, että kristityn on helppo unohtaa se, että se jota Jumala on jo ankarasti kurittanut, sitä ei ihmisen pidä mennä lisää rankaisemaan. Kapitalistillekin saattaa helposti käydä sama mikä Sarasvuolle kävi. Yrittämiseen ja itsensä kehittämiseen ja positiivisuuteen ja rohkeuteen panostanut hyviin asioihin kannustava ja tukeva mies päätyi luomaan "Sisäisessä sankarissaan" järjestelmän, jossa epäonnistuminen oli yksilön vika. Talousajattelussa kunnon kansalainen ei valita, edes lopputilin tai pankrottiin menemisen kohdatessa. Sillä on yritettävä ja katsottava vain eteenpäin. Nykytilan huonon puolen havaitseminen olisi vain pettymyksessä rypemistä. Sellainen taas uhkaa ihmisen onnellisuutta ja huonona käyttäytymismallina se uhkaa koko yhteiskuntaa ja sen tärkeintä tukijalkaa, seuraavan kvartaalin talouskasvua.

Tämänlainen optimismi on pelottavaa. Ja kenties edellämainittu samankaltaisuus ajattelussa onkin johtanut siihen että vaikka Jeesus olikin köyhien puolella, niin oikeistolainen rikas tuntuu olevan se joka konservatiivisuuden lisäksi kannattaa innolla sekä vapaata taloutta että kristinoppia. Kuitenkaan tätä ei voi nähdä samaksi kuin "kapitalismikritiikki". Sillä vastaavaa optimismia löytyy muualtakin. Ei ole vaikeaa löytää oppisuuntia jotka hylkäävät epäonnistumiset ja kärsimykset väliaikaisina ja joissa on pidettävä silmät luotuna kohti Palkintoa. Esimerkiksi kommunistit harrastivat suunnitelmataloutta, jossa suunnitelmia oli vaikeaa kuvata sellaisilla sanoilla kuin "älykäs". Kuitenki Neuvostoliiton kurjuuden tai Kiinan väkivaltaisuuksien ympäröimää kommunismia asenteiltaan optimistisempaa oppia on vaikeaa keksiä.

Tätä kaikkea miettiessä ei voi sanoa oikeastaan muuta, kuin että antiikin kreikassa Diogenes hylkäsi omaisuuden ja meni asumaan ruukkuun. Häntä kutsuttiin kyynikoksi. Nykyajan maailmassa Kontulan roskaämpäriin muuttava näyttäisi hippioptimistilta. Ja lisäksi jos asuisi ruukussa, olisi todennäköistä että joku päivä Diogenes päätyisi roska-auton lavalle puristimeen. Lyhyeen jäisi elämä. Siinä ei voisi sanoa Kontulan eksotiikassa vierailevalle presidentille, että mene pois, peität aurinkoni. Sikälimikäli Sauli Niinistö ehtisi moikkaamaan ennen roska-auton saapumista, hänelle täytyisi kenties mainita, että kannustinpuheillaan hän peittää onnellisuuteni toivollaan. Vastaavaa viestiä voi tietysti lähettää hyvin hyvin monelle muullekin.
Niin kauan kuin briteillä on 10 punnan setelissä Charles Darwin, on meillä vielä toivoa!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Nousu ja tuho

Uusliberaalissa maailmassa korostetaan vapaata taloutta, jota ei kontrolloida mitenkään. Tämän taustalla on paikoitellen aivan vakuuttava argumentti näkymättömästä kädestä. Siinä hyviä seurauksia syntyy myös ahneista lähtökohdista. Sublimoinnin ystävänä minun on helppoa huomata, miten markkinat säätelevät itseään niin että esimerkiksi puuseppä tekee esineitä muutenkin kuin hyvää hyvyyttään. Asiakkaat saavat rahaa vastaan mitä haluavat ja molemmat hyötyvät. Symbioosin lisäksi markkinat myös itsestään ratkovat ongelmia ; Esimerkiksi jos joku ostaa puuta tulitikkuihin ja moni haluaa tulitikkuja, ei tarvita mitään kallista keskusjärjestöä päättämään että metsureiden tulee saada lisää palkkaa ja että metsureita tarvitaan lisää. Sillä kysynnän ja tarjonnan mukana puun hinta nousee, ja tämä tapahtuu ikään kuin automaattisesti.

Kuitenkin on aivan selvää, että vapaa markkinatalous on samalla tavalla vaikeuksissa kuin mikä tahansa anarkia. Anarkiassa on vapautta ja siihen itse asiasa sitoutuu monia hyviä asioita. Mutta kuitenkin yhteiskunnat ovat aina päätyneet jonkinlaisiin lakeihin ja kontrolliin. Itse asiassa äärimmäisen monet konservatiivit jotka kannattavat vapaata markkinataloutta jostain syystä eivät hyväksykään tätä vapautta muualla kuin taloudessa. He korostavat että kansalaisten maailmankuvan on oltava oikea tai tuho tulee. ; Tämänlainen rajoittaminen on jossain määrin hyvinkin perusteltua. Sillä jos aivan oikeasti oletetaan ihmisten olevan rationaalisia kuluttajia, jotka maksimoivat rahankäyttönsä, ennakoivat ja ovat fiksuja, ja että tämän pohjalla markkinat näkymättömän käden voimalla tasaavat itsensä, voimme falsifioida tämän ajatuksen suoraa havainnoista. Kaikki markkinatalouden romahdukset kertovat siitä että itseseäätely on pettänyt ja asiat menevät päin helvettiä. Se, että Detroitin kaltainen kaupunki voi mennä konkurssiin vapaassa markkinataloudessa kertoo jotain hyvin oleellista siitä miten näkymätön käsi on toki joskus aivan kätevä ja hyvä konsepti, mutta on kuitenkin samalla myös rajallinen ja kaikkea muuta kuin kaikkivoiva.

Tämä nousi hyvin alleviivatusti esiin kun tässä tuoreesti juttelin Jared Diamondin "Tykit, taudit ja teräs" -kirjasta. Konservatiivi oli pahoillaan siitä että tässä korostettiin maantieteellisiä syitä. Hänestä oleellisinta olisi miettiä miten syntyy vakaa ja pysyvä yhteiskunta. Että mitkä asenteet ja ideologiat parhaiten ruokkivat tätä. Ja tässä hän korosti että maantieto ei olisi tärkeää, koska ihminen ei tavallaan voi hallita sitä. Samalla hän oli kuitenkin toisaalla hyvinkin tarkka siitä että ihmisrotujen erilaiset geneettiset ominaisuudet ja niiden vaikutukset käytökseen huomioitaisiin nekin, vaikka nähdäkseni tähän puoleen voidaan vaikuttaa vähemmän kuin maantietoon jonka rajoitteita sentään voidaan käsitellä esimerkiksi miettimällä mitä maatalousmenetelmiä sovelletaan.

Siitä huolimatta että myönnän että Diamondilla on antropologeille tyypillisesti tapana luokitella ihmiset samanlaisiksi. (Monesti arkeologit tekevät hyväntahtoisuuden periaatteella oletuksen että kaikki ihmiset ovat rationaalisia - jos ei aivan samanarvoisiksi niin sitten peräti jalo villi -maailman mukaan korostaa länsimaisen kulttuurin huonoutta. Tässä Diamond on toki sangen maltillinen.) En kuitenkaan pidä geneettisten erojen väheksyntää niin oleellisena. Syynä on se, että maantieteellisesti norsut ovat eronneet lehmistä ja eri alueiden maantieteelliset erot ovat täten hyvin kaukana toisistaan. Evolutiivinen aika sille että ihmiset ovat erkaantuneet "eri rotuihin" on ollut paljon lyhyempi. Tottakai tässä on jotain geneettisiä adaptiivisia eroja eri tilanteisiin. Esimerkiksi ihonväri itsessään on näkyvä merkki, ja se toimii hyvin. Eurooppalainen tarvitsee vaalean D-vitamiinia tuottavan ihon, ja tumma iho on ravinnelisien  tarpeessa. Etelämmässä aurinko taas paahtaa vaaleahipiäistä ihosyövän asteelle kun taas tummempi hipiä pelittää erinomaisesti. Selvää on myös se, että temperamenttiin vaikuttavia muutoksia voi syntyä. Mutta niiden erot eivät voi olla kovin oleellisia jo pelkän käytettävissä olevan ajan vuoksi. Haldanen jälkeisessä maailmassa on yksinkertaisesti selvää että evoluutio ei ole hirveän nopea prosessi. Näin rodullisten ominaisuuksien ylikorostaminen on enemmän keino antaa tekosyy rasismille kuin osoittaa jonkun aivan ehdottoman radikaalin suuren ja merkittävän eron "rotujen" välille.

Ihonväriesimerkki muistuttaa myöskin siitä minkä konservatiivit usein unohtavat ; Toimeentulo ja vakaus on aina vakautta jossain kontekstissa. Konservatiivi ajattelee vain että olisi yksi maailmankuva joka antaa parhaat toimintasetit joka ikiseen mahdolliseen tilanteeseen. Kuitenkin se, mitä optimoinnista tiedetään, on se, että se on tilannekohtaista ja eri tilanteet vaativat erilaisia keinoja.
1: Wolpertin hakuavaruuksia koskeva matemaattinen tulos jossa korostuu se, että ei ole mitään strategiaa joka väistämättä joka ikisessä hakuavaruudessa tuottaisi hyvää tulosta. Hyvä strategia ja optimointi tapahtuu siis aina jossain kontekstissa - tai muuten koko strategia ja optimointi muuttuvat mielettömiksi.

Mutta silti suurin ihmetys on tietysti siinä että Diamondin kirja käsitteli yhteiskunnan nousemisen syitä. Sekaannis ei ihmnetytä ; Konservatiivien maailmassa nousujohteinen yhteiskunta on sama kuin pysyvä ja vakaa. Kuitenkin jos aiheena on Diamondin ajattelu, on huomattava että hänen "Romahdus" kirjansa käsittelee yhteiskunnan vakautta. Siihenkin löytyy ratkaisuja ensisijassa maantieteestä. Ja se, mikä "Romahduksessa" on huomionarvoisaa, on huomata, että monet sellaiset keinot jotka johtavat nopeaan nousuun ja muiden kulttuurien päihittämiseen ovat juuri ne elementit jotka esimerkiksi ajavat luonnonvarojen liikakäyttöön. ; Kun konservatiivit katsovat menneisyyttä ja nousujohteisuutta, he toimivat kuten monet muutkin romahtaneet kulttuurit, jotka ovat kehittäneet menetelmän tulla toimeen, ja ovat sitten tulleet jonkin aikaa liiankin hyvin toimeen. Kun ravinteet, puuhun ja ruokaan liittyvät luonnonvarat on käytetty nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua, on sitten seurannut täystuhoja kun monen sukupolven hyväksi havaitsemat keinot ovat ajaneet kansakunnan bankrottiin.

Kuitenkin näkisin, että tilanne on vaikea. Mietitään nimittäin vaikkapa sitä, mitä tapahtuu kun emme kuole nälkään täällä rikkaassa pohjolassa. Tosiasiassa meillä on maanviljelyä. Mutta tosiasiassa ruokaa myös ostetaan muualta. Jos pohjois-euroopassa sattuisi olemaan katovuosi tai jopa katovuosia, ostaisimme ruokaa muualta. Mitä tämä tarkoittaa? Lisäämme kilpailua markkinoilla, nostamme viljan hintoja. Tämä tarkoittaa sitä että ruokaa voivat ostaa vain ne joilla on entistä enemmän rahaa. Näin luonnonvarojen ruuanpuute koskettaa ensiksi aivan eri ihmisiä kuin ne, jotka ylikuluttavat sitä. Näin länsimaissa voidaan kärsiä ylipainosta ja mässäilyn tuomista elämäntapasairauksista ja diabeteksestä samalla kun köyhemmissä maissa kuollaan nälkään. Karkeasti sanoen tämä tarkoittaa sitä että säätely ei toimi. Jos esimerkiksi kalaa kalastetaan enemmän kuin kalakannat uudistuvat, nouseva hinta kannustaa pahentamaan tilaa ja kalakannat vähenevät ja vähenevät. Itsesäätelevät markkinat tapattavat viimeisiksi nälkään ne rikkaat jotka ovat olleet pääkuluttajia pitkän aikaa. Jos köyhimmät maat saisivat kontrolloida tätä, rikkaiden maiden kulutuksen rajoitukset tulisivat tietysti voimaan paljon aikaisemmin. Mutta kuka heitä kuuntelee, kun heillä ei ole rahaakaan joten ei kai kalvinistien Jumalakaan heistä tykkää!

Ja tosiasiassa vapaa markkinatalous on tehnyt sotimisen tietyllä tavalla turhaksi. Ennen piti kenties valloittaa maa jotta sai sen työvoiman käyttöön. Nykyään riittää että perustetaan tehdas - tietenkin sinne missä työvoima on kaikista halvinta, eli ihmiset epätoivoisimpia ja valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä. Orjuus on turhaa jos sitä voidaan teettää hikipajoilla poliittisesti korrektimmin "työvoiman" nimellä.