Miekkailuopetuksesessamme on tavattu tavoitella ideaalia jossa vältetään kahta tilaa ; Tylsyys ("boring") ja turhautuminen ("frustrating"). Ideana on se, että jos materiaali on tylsää, se on liian helppoa. Jos se on turhauttavaa se on liian vaikeaa. Paras taidon kehitys tapahtuu näiden kahden tilanteen poissaollessa. (Tietyssä mielessä tämä ideaali on hyvin keskeinen myös omassa filosofian kanssa kikkailussani. Kenties siksi olisi jopa väärin olla näyttämättä asiaan liittyviä emootioita. Kaikessa on kuitenkin kysymys harjoittelusta.)
On itse asiassa mielenkiintoista, että tämäntapainen kaarimainen rakenne koskee yllättävän paljon taitoja. Etologiasta kiinnostuneet ovat jo kauan tienneet siitä miten hiiret oppivat. Yerkes ja Dodson tekivät hiirikokeita joissa mitattiin sitä miten hiiret oppivat rangaistuksilla. He oppivat sen, että sähköshokkien voimakkuudella oli vaikutusta siihen miten tehokkaasti hiiret oppivat välttämään virheitä. Rough love -opilla oli taatusti pohjaa, sillä hyvin kevyet sähköiskut eivät juuri hetkauttaneet hiiriä eivätkä ne motivoituneet. Hiiret elivät oppimatta, kuin pahimmat vapaan kasvatuksen hedelmät. Kuitenkin toisessa päässä oli yllätys. Jos rangaistus oli hyvin kova, hiiret järkyttyivät niin kovasti että ne toistivat virheitä enemmän kuin jos rangaistukset olisivat olleet maltillisia.
Tämä ei tietysti olisi sinänsä kiinnostavaa, ellei tämä täsmälleen sama toimisi myös ihmisillä. Dan Arielyn uusin kirja "the upside of irrationality" kertoo että ihmisten oppimiskäyrissä on havaittu samanlaista herkkyyttä rangaistuksille. Mutta mikä yllättävintä, täsmälleen sama kaarirakenne löytyy myös insentiiveistä. Eli palkkioista.
Ja näin pääsemme miekkailun oppimiskäyrästä suoraan varsinaiseen aiheeseen. Siihen saavatko pankkiirit liikaa palkkaa.
Otan alkuun pari kohtuu yleistä ajattelutapaa.
1: Perinteinen taloustiede on usein ajatellut että suoritus paranee kun palkkakin kasvaa. Insentiivi kannustaa ja motivoi yrittämään enemmän. Osa näkee tässä lineaarisen kasvun. Useampi näkee että olisi ikään kuin oma potentiaali josta insentiivin lisääminen tuo aina lisää tulosta mutta aina vähenevissä määrin kunnes vastaan tulee raja jolloin palkanlisä ei maksa itseään takaisin. (Palkanlisä kasvattaa aina työntulosta, mutta asymptoottisesti. Ja jossain vaiheessa työn tuloslisä ei kasva niin paljon kuin sen tehostamiseen käytetty resurssi tuo.)
2: Olen itse aina pitänyt tätä hirvittävän epäoikeutettuna. Perustelu muistuttaa enemmän ad hoc -selitystä jolla oikeutetaan sen hetkistä suurta palkkaa. ; Itse olen ajatellut insentiiviä enemmän Maslown tarvehierarkian kautta. Silloin palkkioissa on jokin raja jonka jälkeen palkanlisä ei lisää turvallisuudentunnetta (tai mitä varten palkkaa sitten halutaankin) ja palkan tuoma kannustuslisä katoaa. Eli jossain on raja jonka jälkeen tulos lakkaa kasvamasta, kaari ei siis lähesty asymptoottisesti omaa taitopotentiaalia.
Ariely oli tutkinut asiaa ja havainnot ovat olleet hyvin erikoisia. Palkan kohdalla nimittäin käy juuri kuten rangaistustenkin. Eli jossain kohdassa palkanlisä todellakin heikentää ihmisen työn tulosta. Eli jos vain saa riittävästi palkkaa, sitä heittäytyy turvallisuuteensa eikä oikein viitsi vaivautua. Erikoista on, että näin tapahtuu jopa silloin kun saatu palkkio sidotaan suoritukseen ; Ariely arvelee että tämä johtuu siitä että kun potentiaalinen saatu palkkio tuntuu suurelta, ihmiset hermoilevat koska palkkio on iso ja tärkeä asia. Ja näin virheet lisääntyvät. Toisin sanoen sekä klassisen talousteorian että minun suosimani perusmallin näkemys insentiiveistä on väärä. Voit maksaa enemmän jotta saat huonomman tuloksen.
Dan Ariely oli sitten esitellyt näitä tuloksia erilaisille rahamiehille. Tyypillinen reaktiotapa oli näyttänyt olevan se, että tulokset hyväksyttiin. Mutta vain kun ne koskivat alaisia. Kun kysymys tuli heihin itseensä, he kiistivät että sama voisi koskea heidän palkkojaan. Ayn Randin "Atlas Shruggedin" hengessä he ajattelivat että rahvaan normit ja rajoitteet eivät koske heitä. Tavalliset ihmiset eivät kestä stressiä tai rahan tuomaa turvaa. (Olkaamme huolestuneita ruokakupongeista jotka saadaan ilman vastetta.) Mutta he itse olivat erikoisihmisiä. He kestivät stressiä ja insentiivit kantoivat hedelmää.
Argumentti ei ole kovin induktiivinen tai empiirinen. Mutta siinä on pieni pointti. Se on pikemminkin venkoilu-pelastus joka ei perustu siihen mitä tiedetään vaan siihen mitä kenties voi olla siinä mitä ei tiedetä. Eli tässä tapauksessa että Arielyn tutkimusotos sopii yleiseen kontekstiin mutta ei suurmenestyjiin jotka ovat poikkeuksellisia. Ariely ei tietysti voinut myöskään tutkia näitä rahamiehiä, koska motivoivat palkkiot tutkimuksiin olisivat olleet varsin vaikeita saada. Siksi hän tutkikin hyvinpalkattuja urheilijoita urheilutilastojen kautta. Niissäkin palkan kasvu, palkan suuruus ja muut vastaavat voidaan nostaa esiin. Hän otti erityistarkasteluun pesäpallossa olevat pelaajat joita laitettiin pelaamaan erityisen stressaavissa tilanteissa. Ariely huomasi että heilläkin tämä sama ilmiö näytti toimivan. Heissä kuitenkin oli kuitenkin myös jotain erikoista koska ilmiö oli heikompi kuin muissa. Tämä vihjaa siihen suuntaan että tämä todennäköisesti koskee rahamiehiäkin.
Pankkiireiden kanta asiaan sitten tietysti klassisen talousteorioiden mukainen. (Ja suoraan sanoen se on myös peruspsykologian mukainen. Kognitiivinen dissonanssi ja siihen reagoiminen on sovitettavissa heihin tavalla joka ei ole mitenkään anomaalinen.) Selitys on se, että ylipalkkaus olisi todellakin mahdollinen, mutta koska markkinat tasapainottavat itse itsensä automaattisesti, tämä ylipalkkaus on teoreettinen ongelma joka ei kosketa tosielämää. Näkymätön käsi peittäisi ongelmat. Selitys on mahdollinen.
1: Mutta itseäni äimistyttää se, että jos talous todella hoitaa itsensä, miksi ihmeessä talousajatteluun tarvitaan koulutettuja kalliistipalkattuja ihmisiä jotka miettivät sitä miten rahoja tulisi käyttää jotta vauraus pysyisi? Eivätkö markkinat tasaisi itseään? Jos virheiden mahdollisuus ja niiden välttäminen ovat tärkeitä, eikö myös tämä palkkakysymys olisi vakava ja tärkeä asia?
Tämän ulkopuolella on tosin vielä yksi vaihtoehto.
On mahdollista että rahamiehet ovat ylipalkattuja mutta silti hyödyllisiä palkkojensa vuoksi. Tällöin ei mitata taitoa tai suoritusta vaan kateutta. Jos ylipalkkaus kannustaa montaa köyhää ponnistelemaan jotta heistäkin tulisi sairaasti ylipalkattuja, heidän tuloksensa, ahkeruutensa ja ponnistelunsa on se joka voi oikeuttaa sen että ihmisille maksetaan liikaa palkkaa. Arielyn mukaan tätäkin ehdotusta kuulee vaihtoehtona.
1: Tässä ajatuksessa itseäni viehättää se, että tätä selitystä tuskin kuulee kenenkään porhon itsensä suusta. Siinä kun joutuisi tunnustamaan että ei olekaan mitenkään erityisen supertaitava tai viisas. Että kenties palkka onkin niiden kauheiden rahvaiden duunareiden ponnistelujen lisäämiseksi, eikä siksi että itse omalla taidolla ja ymmärryksellä oikeasti aikaansaisi välttämättä yhtään mitään produktiivista.
2: Asiassa tosin ei viehätä se, että käytännössä miljardööriys periytyy useammin kuin luodaan tyhjästä. Ja hyväpalkkaisiin töihin mennään tiettyjen tutkintojen kautta enemmänkin kuin siten että tehtäisiin ahkeasti perustason töitä ja noustaisiin hierarkiassa, kunnes juoksupojasta tulee johtaja. Tämänlaiset tapahtumat ovat mahdollisia mutta suuria tilastopoikkeuksia. Harvinaisuus on jotain joka tarkoittaa sitä että hyvä palkka luo taatusti kateutta ja kaunaisuutta, mutta ei liitä siihen ponnistelua. Jolloin tällekään selitykselle en antaisi hirveän suurta pohjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti