"Olemme kuulleet, että Herr Hitler on suunnitellut kyynistävänsä onnen päivät. Me jatkamme loppuun asti, me positiivistelemme Ranskassa, me hymyilemme merillä, me iloitsemme yhä varmemmin ja yhä vahvemmin ilmassa, me puolustamme iloamme hinnalla millä hyvänsä, me optimisteilemme rannoilla, me hilpeilemme kentillä, me etsimme ilonaiheita pelloilla ja kaduilla, me etsimme hyvää kukkuloilla; me emme koskaan antaudu."
1. Suurkaupungit ovat ihastuttavia. Sillä niissä pääsee kohtaamaan ihmisiä, erilaisia ihmisiä. Tänäänkin Helsingin rautatieaseman metrotunnelissa sain kohdata tuntematonta mutta ehdottoman etnistä alkuperää olevan Pelé Hermánin. Tietoisuuteni ulkopuoleisista syistä hänestä oli tärkeää huutaa ja uhitella juuri minulle. Keskityin oleelliseen, eli silmiin katsomiseen ja hymyilyyn. Sillä minun ei tarvitse provosoida tai provosoitua, kun voin valmistautua. Kun ei saanut mitä halusi, siirtyi uhittelemaan muille. Olen toki nähnyt useitakin aivan vastaavia kotimaanversioita. Niitä jotka pikkuhumalassa haluavat haastaa riitaa ja etsivät jotakuta jonka kanssa tapella. Niiden puheista kuitenkin yleensä saa edes jonkinlaisen selvän. Paitsi juoppojen, joiden puheesta ei ymmärrä mitään. Mutta jotka toisaalta uhittelevat harvemmin kuin voisi luulla. (Sarkasmia ei lasketa.)
1. Nykyisin, kun en enää asu Korson pusikoissa, satakieli on muuttunut parvessa elävästä yli 100 desibelin äänellä metelöivästä yövalvottajasta innostavaksi olennoksi. Kuuntelin sellaista kotipihalla ihan ilolla. Seuraavaksi tarvitaan vain sitä imitoiva jalokivistä tehty robotti ja päiväni olisi täydellisen Keisarillinen.
2. Näin lauman harvinaisen ironisia lapsia. Varmasti ala-asteikäisiä, eli ei hirveän pieniä. Mutta sitä ironisempia. Ja ihan keskenään, ilman aikuisia. Perussuomalaiset eivät voisi hyväksyä sitä tapaa jolla aivan pienestä pitäen osataan heittää esiin lausetta "Puhuakko sina hyvä suomi" kontekstiin joka saisi Timo Soinin posket punehtumaan häpeästä. Ja itse luulin joku vitsiniekka olevani.
3. Puhuin tänään piristävästi espanjalaisesta mentaliteetistä. Että ei pidä laskea vain sitä mitä on vaan myös sitä mistä pitää luopua. Että pitää taistella tärkeiden asioiden puolesta mutta osata myös luopua. Itseäni tässä keskustelussa kuitenkin huvitti voimakkaasti keskustelukumppanini syvä innostus maantieteeseen ja etenkin maiseman vaikutuksesta ihmisen kokemiseen. Hänestä aluksi kuvaamani tapainen espanjalainen kulttuuri on ymmärrettävissä vain sitä kautta, että siellä on "monoteistinen maisema". Tämä maisema tarkoittaa sitä että maasto on toistuvaa, samanlaista, monotonista. Ja että tämä on vielä ponnisteluja ja vaikeuksia aikaansaavaa, paahtavaa. Että ainut kiinnostava ja muuttuva on sinisessä taivaassa. Sinne on mentävä tai tylsistyy ja ahdistuu hengiötä. Jos näin on, se kuvaa sitä armotonta ja tylsää ei uutta tarjoavaa kuvaa jota kristinusko selittää. Mutta toisaalta se vihjaa että oma sielunmaisemani olisi sitten hyvinkin, jos ei "monoteistinen", niin sitäkin "espanjalaisempi". Seuraavaksi ostan aasin. Sen jälkeen ratsastan sillä Jerusalemiin.
Ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Myyty hurmahenkisen hongankolistajan näköiselle lukijalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti