Tietokonepelien tekeminen on usein kallista. Ja suosituimpien pelien tuottaminen vaatii hirvittäviä resursseja. Toisaalta vanhat pelimoottorit ovat edullisia ja tosiasiassa välttävän hienoja pelejä voi rakentaa vaikka autotallissa. Koska pelejä ostetaan ja pelataan paljon, niiden kohdalla on syytä muistaa se mitä Chris Anderson on kirjoittanut kirjassaan "The Long Tail". Siinä hän tarkastelee jakaumia ja huomaa että valtaosa markkinoista valtaosa täyttyy muutamalla suosikkituotteella, niin jäljellä oleva tilastollinen osuus on niin merkittävä että siihen kannattaa panostaa. Ideaa on sittemmin kehitellyt eteenpäin Taleb mustan joutsenen konseptillaan. Siinä tulevaa menestystä ei voi täysin ennakoida. Ja variointi takaa sen että joukkoon sattuu muutama positiivinen yllätys.
Otan tästä esille muutaman pienen budjetin pelin joka on menestynyt varsin hyvin. Ja joissa näkyy se, miten tietokonepelien maailma ei ole nykyisin kovinkaan pinnallista. Tai ainakin se on erilaista kuin voisi luulla niiden kaikista myyvimpien pelien kautta asiaa katsellen. Otan kaksi sellaista jotka mielestäni ovat ennen kaikkea eettisiä pelejä. Niiden ydin on hyvin humanistinen, eikä tehtävänä ole valloittaa-taistella. Ne ovat silti innostavia ja kiinnostavia pelejä. En siis ottanut pelejä pelkästään siksi että ne ovat pienellä budjetilla tehtyjä, vaan ne ovat myös jollain lailla innostavia.
1: Molemmat pelit ovat aika pieniä, ja jossain määrin ne ovat tämänkin vuoksi "nautittavan kokoisia". Peliarvioinneissa usein keskittään liiaksikin pelitunteihin. Halusinkin valinnoillani hieman jopa kritisoida tätä pelituntikeskeisyyttä.
Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen peli on "Catherine". Se on uusi ja kohtuullisen pienikokoinen peli. Siinä on 9 kenttää. Se on siitä erikoinen peli, että se on parisuhdepeli miesnäkökulmassa. Ja se ei ole deittipeli. Eli peli on parisuhdepeli miehille. Ja kaikista pelottavinta on, että se toimii. Se ei ole siirappinen tai jotain joka oikeasti olisikin suunnattu naisille mutta jossa vain sattuu olemaan miespäähenkilö. Se on peleissä jotain sellaista mitä elokuvissa kutsuttaisiin "romanttiseksi komediaksi".
Se kuvaa pitkään seurustellutta Vincentiä jonka elämässä vaikuttaa kaksi naista, vakaa seurustelukumppani Katherine joka on sievä ja kunnollinen, sekä yllätyksellinen ja seksikäs Catherine. Itse peli etenee painajaisjaksoissa joita täydennetään arkikokemuksilla joissa Vincentin ystävät ja heidän kanssaan vaihdetut sähköpostit täsmentävät. Itse painajaisjaksot pitävät sisällään palikkakiipeilyä. Jonka jälkeen on vastattava erityisiin kysymyksiin jotka koskevat Vincentin omia haluja ja toiveita maailmasta. Nämä vaikuttavat karmamittariin.
Toki viestiä selkeyttää se, että painajaiset ovat demoninen juoni ja Catherinekin on succubus. Mutta peli kuitenkin antaa esimerkiksi aivan toisistaan poikkeavia lopetuksia. Tässä on onnellisia ja onnettomia ja keskinormaaleita lopetuksia. Ja osassa valitaan Katherine ja osassa Catherine. Peli antaa ratkaisuvaihtoehdoksi myös sinkkuuden. Ja peli ei alleviivaa että olisi oikein valita joko Katherine tai väärin valita Catherine. Onnellinen ratkaisu riippuu siitä mikä tulos karmamittariin on saatu ja kenet valitsee. Ja myös sinkkuuden valitsemalla voi saada onnellisen lopun. Kumppanin - tai sen puutteen - on vastattava enemmän omiin preferensseihin kuin johonkin ulkopuoliseen ideaaliin. Eri lopetuksista selviää miten omat halut ja toiveet vaikuttavat myös toisen osapuolen onnellisuuteen, joten lopullisessa valinnassa on kysymys myös hyvin syvällisestä vastuunkannosta.
1: "Catherine" on tässä kohden melko innovatiivinen. Se on niitä harvoja pelejä joissa hyvyysstatus vaikuttaa suoraan juoneen. Monissa peleissä etiikka on jollain lailla läsnä. Mutta niissä tehtävät eivät oleellisesti muutu. Sivuhahmojen heittämissä lauseissa tapahtuu siis lähinnä kuroisiteetinomaisia muutoksia ja päädyt tekemään samoja asioita. Tässä näin ei käy. Ja merkittävää on se että useissa peleissä joissa moraalimittari vaikuttaa tapahtumiin johtaa siihen että hahmo tekee tietyt valinnat. Tässä näin ei käy. Eli omat preferenssit tulevat ilmi pelin kuluessa ja tämän lisäksi on vielä valittava "oikein". (Mikäli sitten ei halua esimerkiksi kerätä kaikkia lopetuksia.)
Toki pelissä itse peli on ärsyttävä. Palikoita kiivetään käytännössä ajastetusti. Toki peli selittää aivan suoraan miten tämä symbolisoi sitä että Vincent kasvaa aikuiseksi ja että palikoiden kiipeilyssä ei ole oikeaa tapaa, vaan tärkeintä on että sen tekee. Tämän suora kertominen on ärsyttävän alleviivaavaa ja halveksii pelaajien älykkyyttä. Ja muutenkin itse peli on tässä se vähiten kiinnostava osuus. Se mitä Vincent tekee päiväsaikaan on kiinnostavampaa. Tämä on hyvin epänormaalia peleissä. Toki painajaisjaksojen animointi ja lammasihmiset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Mutta kiipimispeliosuus on rakenteeltaan liian itseääntoistava ja kuitenkin stressaava ja vaikea.
1: "Assassins Creed" on suoraan sellainen että Desmond Niles ja arkitodellisuuteen palaaminen ovat niitä ikäviä hetkiä. Ja se virtuaalinen on missä kaikki kiva tapahtuu. "Catherinessa" tilanne on juuri toisin. Vincentin hauskoja ystäviä on "mukava tavata" ja palikkakiipeily on enemmän välttämätön paha.
"Among the Sleep" on 3D -peli jossa sankarina on vauva (ikä 2 vuotta). Vauva seikkailee pääosin kotona (ja hieman sen ulkopuolellakin). Hänellä on apunaan puhuva nalle. Pelimekaniikalta peli on kiinnostava, koska näkökulma on hyvin matalalla. Ja pelissä ryömiminen on nopeampaa kuin kävely. Pelin genre on myös survival horror. Ja vauvat eivät osaa puolustaa itseään. Tämä tekee pelistä hyvin samantyyppisen kuin "Amnesia" -pelisarja, jossa vihollisena olevat hirviöt ovat varman kuoleman paikka.
Kaiken kaikkiaan peli ei kuitenkaan ole hirveän vaikea ; Hirviön lähelläolon voi ennakoida ja sen välttäminen on melko helppoa. Hirviö ei ole myöskään proaktiivisesti vauvaa jahtaava, vaan lähinnä hirviö toimii opportunistisesti. Sen tielle ei pidä mennä. Ja tämän lisäksi pelissä on kohtuu yksinkertaisia puzzleja jotka ovat lähes seikkailupelimäisiä. Pelin voi suoraan sanoen pelata yhdellä istumalla alusta loppuun. Se ei ole hirveän vaikea eikä hirveän pitkä eikä kovin laaja. Mutta se on kiinnostava.
Kun pelin aloittaa pelissä viehättää se, miten se miten arkiset asiat vääntyvät surreaalisti. Tämä on tietysti ymmärrettävää koska vauvojen arkitodellisuus ei ole kovin kummoisella tasolla. Pelissä huomionarvoisaa on se, miten äitiä ja isää ei ole hädän aikaan löydettävissä. Ja peli tuntuukin siltä että vauva seikkailee kotona öisin kun vanhemmat nukkuvat. Apua ei olekaan kun ne vuoteen alla olevat hirviöt ovatkin yhtä tosia kuin ne puhuvat nalletkin. Ja vanhemmat eivät usko joten heistä ei ole apua.
Peliä pidempään pelatessa herää kuitenkin omituinen tunne. Pelissä kerätään hyviä muistoja, pääasiassa äidistä. Ja kun todellisuus selvästi vääristyy vauvan mielessä, syntyy väkisinkin ajatus siitä että tosiasiassa uhka ei olekaan yliluonnollinen. Koska äidin merkitys korostuu, ja isää ei ole nähtävissä missään koko pelin aikana (pelin ainut aikuiselta mieheltä kuulostava hahmo on puhuva nalle) syntyy väkisinkin ajatus siitä että hirviö on isä, joka kenties hyväksikäyttää lasta. Hyvät muistot sitten auttavat jatkamaan.
Pelin lopuksi paljastuu että tosiasiassa isälle on tapahtunut jotain. Peli ei suoraan kerro onko isä kuollut vai onko vanhemmille tapahtunut ero. Äiti on sitten yksinhuoltajuudessaan vajoamassa alkoholismiin. Hirviö onkin humalassa hoippuva äiti joka on yöpaidassa ja tukka sekaisin (niin että ne tulkitaan sarviksi). Peli on sinänsä humaani, eli se ei leimaa äitiä hirviöksi. Päin vastoin, hänen maailmassaan on liikaakin rakkautta ja se tavallaan on se syvin ongelma. Pelin jokaisessa vaiheessa vaikeammaksi ja karummaksi muuttuva maailma näyttää sitä kun "kulissit pettävät". (Sitä sanotaan näin vaikka tosiasiassa se on se elämä joka tässä pettää. Se mitä ennen pidettiin arkena ei enää pysy kasassa ja ihmiset pitävät tätä jonain totuuden ilmenemisenä.) Viimeisen kentän kohdalla äidin syvimpänä huolena onkin huostaanotto. Joko lapsi menee isälle tai sosiaalihuoltoon. Samalla äiti kuitenkin myös haluaa rauhaa vauvan tarpeilta, koska "äidillä on ollut rankka päivä" ja tässä vauvaa jopa uhkaillaan väkivallalla "jota kukaan ei halua".
Kun tämä selviää vasta aivan lopuksi, peli herättää hyvin paljon ajatuksia. Mörkö sängyn alla -tulkinnalle on jätetty koko ajan sen verran tilaa että peli voi olla "mielikuvitusta". Kun asia selkeytyy ei voi olla miettimättä sitä miten vauva ei voi mitenkään ymmärtää mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ja miten tottakai väkivaltaisessa ja alkoholismiin romahtavassa perhetragediassa genrenä on survival horror. Mitä muutakaan se voisi olla? Ja tottakai vauva on tälläisessä tilanteessa puolustuskyvytön. Samalla selviää miksi äitiä ei näy pelastajana yökohtauksissa. Se mitä pelissä jopa erikseen etsitään turvana onkin se hirviö jolta äidin vauvaa pitäisi suojella.
1: Samalla selviää miksi esimerkiksi vauvan omat piirustukset ovat niin näkyvässä osassa peliä. Niitä pidetään terapiamuotona. Samalla se, että hyvät muistot ovat nekin äidistä on tavallaan huojentavaa. Hirviömäisyydestä huolimatta tässä on selvästi humanistinen näkemys jossa pahuus on jotain terapoitavaa.
Peli huipentaa tämän lopetuksessaan joka on tarkoituksellisen kaksitulkintainen. Vauvan "surreaalit lasit" eivät paljastu mitä oikeasti tapahtuu. Mutta voimme tulkita siihen kaksi pääteemaa.
1: Ensimmäinen on onnellinen loppu. Äiti toki viimeisessä vaiheessa repii vauvan hyvän ystävän nallen palasiksi, ja jopa lyö vauvaa. Mutta vauva kulkee ovelle ja valoon jossa on isän ääni. Tästä voidaan tulkita se, miten vauva päätyy vihdoin isänsä hoitoon.
2: Toinen vaihtoehto on se, että isä on oikeasti kuollut. Ja lopuksi niin käy myös vauvalle. Tätä tulkintaa suuntaa se, että nallen ääninäyttelijä on myös isän ääninäyttelijä. (Isää ei näytetä eikä kuulla muussa vaiheessa peliä kuin lopuksi.) Tällöin nalle voidaan tietysti nähdä joksikin jota kautta edesmennyt isä auttaa vauvaa sellaisella konkreettis-paranormaalilla tavalla. Joka tapauksessa nallen hajoamiskohtaus, yhdessä sen kanssa että nalle on pelin lopuksi rikkinäisenä äidin ainoana lohtuna viinipullon kanssa, on elämää suurempi asia sen jälkeen kun nallen kanssa on pelattu koko peli miltei läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti