Uskontokriitikkona kohtaan usein varsin erikoista moitetta. Sellaista, että minun ei pitäisi moittia kirkkoa vaan haastaa se. Tässä ei ole oikeastaan koskaan mitään kovin konkreettista ohjeistusta siitä mikä erottaa haastamisen moittimisesta. Mutta aina siihen haastamiseen kehotetaan. Diskurssissa esiintyy jonkinlainen rakentavuuden tematiikka. Mutta on hyvin vaikeaa ymmärtää mitä tämä rakentavuus on.
Asiaa on kenties lähestyttävä samalla tavalla miten Kuhn näki tiedemiesten oppivan tieteentekoon. Ottamalla esille exemplareja, kuvaavia esimerkkejä jotka edustavat hyvää tiedettä. Ja muu tulkitaan analogisina näiden kanssa. Tämä on luonnollisesti tärkeää, sillä vaikka olenkin tarvittaessa hyvinkin häijy, mutta en ole itsetarkoituksellisesti häijy.
Exemplaria metsästän (tahdon saada suuren)
Kirkko ei tiemmä vastusta suoraan provokatiivisuutta. Tästä hyvää ideaa saa Ville Rannasta. Hän on tehnyt sarjakuvia "Kirkko ja kaupunki" -lehteen. Hänen haastattelunsa on peräti otsikoitu "Ville Ranta ei pelkää ärsyttää". Itseni on vaikeaa nähdä kuvissa mitään provokatiivista. Otan sieltä kuitenkin jatkoa varten huomioksi sarjakuvan jossa on suuri massa hiljaisia ihmisiä. Yksi tyyppi huutaa naama punaisena "Kirkko vastustaa sitä". Otsikko on "kirkko ottaa kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin". Tämä edustaa siis jotain jota kirkko kokee kantaaottavaksi, tiedostavaksi ja asialliseksi. Riittävän provokativiiseksi.
Toinen esimerkki on sitten Sadinmaa. Hän on saanut viime aikoina näkyvyyttä "10 käskyä kirkolle"-kirjallaan. Hän on liittänyt kuvioon Luthermaisia sävyjä, mutta hyvin liennytetysti. Teesejä ei esimerkiksi naulata kirkon oveen vaan käytetään jeesusteippiä. Teos onkin herättänyt keskustelua esimerkiksi "kirkonkellarissa". Sadinmaa onkin tuottanut keskustelukirjan. Jossa hän haastaa kirkon, yrittämättä rynnätä ateismiin tai kirkostaeroamiseen.
Sadinmaa ei ollutkaan.
Arhi Kuittinen kuvaa miten Sadimaahan on suhtauduttu. Hänen sillisalaattimaisen paranoijansa takaa löytyy muutama oleellinen detalji. Ensimmäinen on se, että Sadinmaata on pidetty liian provokatiivisena. "Kirkko ja kaupunki" -lehden päätoimittaja on esimerkiksi tyystin kieltäytynyt julkaisemasta arviota Sadinmaan teoksesta. Syynä on se, että kritiikki on nähty liian repivänä.
Sadinmaa on siis provokatiivisenpi kuin Ranta. Joka on tärkeä huomio, sillä tarkastelemalla Rannan ja Sadinmaan välisiä eroja, voidaan löytää se elementti joka tekee kritiikistä rakentavaa ja repivää. Kun toinen hyväksytään ja toinen hylätään, on erojen tarkastelu hyödyllistä. Päällimmäinen huomio on se, että Ranta ei haasta kirkkoa vaan kirkon jäsenet. Ne, jotka Rannan kuvassa puuttuavt. Ne, jotka huutavat että "Kirkon pitäisi sallia - mahdollisimman pian". Samaan aikaan juridiikka ja käytänteet sanovat yhtä. Ja se sanoo täsmälleen samaa kuin se yksittäinen huutaja.
Kuittinen alustaa ja kysyy yhden oleellisen asian. "Kriittisyys kirkkokulttuurissa ei saa siis uhata lainkaan kirkkoa eikä
vaatia muutosta itseensä tyytyväisille koska kirkkoa ei saa tuhota vaan
rakentaa. Niinkö? Ketkä määrittävät tämän rakentamisen ilman
purkamista?"
Rakentavuus ja repivyys, eli haastetun kirkon madonluvut.
Kirkon kohdalla ongelmaksi nähdään selvästi kirkostaeroamisen ja kirkkokritiikin välinen yhteys. Suun kiinni laittamisen vaatiminen ei toimi nyky-yhteiskunnassa. Joten vaihtoehdoksi on näyttänyt muodostavan se, että "kirkko kuuntelee" mutta ei tee mitään. Tässä korostetaan että kirkon jäsen saa olla mitä mieltä tahansa, kunhan maksaa kirkollisveroa eikä ala aktivistiksi. Sillä asioiden muuttaminen olisi moniarvoisuuden vähenemistä. Kirkon rakentavuus on kuuntelua ilman toimia. Kirkon provokatiivisuus on asioihin ja toimeen tarttuvien kirkon jäsenten hiljentämistä.
Siksi on vaikeaa nähdä eroa Rannan "provokatiivisuutta" siitä kirkon puolustamisesta jota tuli blogiini. En voisi itse keksiä tätä, joten annan sen sellaisenaan näytille.
"Usein etenkin nettikeskusteluissa tykätään syytellä uskiksia homojen toivottamisesta helvettiin. Kuitenkin suurin osa papeista olisi valmis homoliittojen kirkollisen vihkimiseen (kun taas kansanedustajista suurin osa ei tähän suostuisi). Tuntuu, että ainakin sen äänekkäimmän ateistien osan mielikuva kristinuskosta on täydellinen irvikuva. Ja yksi asia, mistä aina jaksetaan muistuttaa, ovat tyhjät kirkot. Käyn messussa melkein joka viikko ja ikinä kirkkoon ei jää kovin paljoa tyhjää tilaa. Samaa kertovat tilastotkin. Jumalanpalveluksessa käy vuodessa yli kuusi miljoonaa ihmistä ja kun jaetaan se järjestettyjen jumalanpalvelusten määrällä, saadaan tulokseksi, että jokaisessa kävi lähes sata ihmistä. Ja koska lisäksi kirkossa järjestetään niin valtavasti muita tilaisuuksia kuin jumalanpalveluksia, on kirkkoon usein hyvin vaikea saada sovittua esimerkiksi kenraaliharjoitusaikoja konsertille tms. Musiikkitilaisuuksiin kirkossa osallistui muuten lähes kaksi miljoonaa ihmistä, säännöllisissä ryhmissä kävi sata tuhatta ihmistä jne. Lisäksi on mm. kaikki kirkon toimitukset, kuten häät, hautajaiset ja ristiäiset ja muita työmuotoja, kuten diakoniatyö. Eli vaikka paljon on kirkon toimintaan osallistumattomiakin ihmisiä, kyllä aktiivisia kristittyjäkin on paljon. Ja aktiivisista kristityistä vain pienenpieni osa edustaa sellaista kristillisyyttä, jossa esimerkiksi pyritään aktiivisesti evankelioimaan ihmisiä. (Ja usein nämä ovat sitten sitä mieltä, että muut ovat huonoja kristittyjä tai eivät kristittyjä ollenkaan ja siksi puhuvat vain pienestä omasta joukostaan "meinä kristittyinä". He eivät esimerkiksi ymmärrä, että Jumala voi tehdä työtään kristityn kautta muutenkin kuin siten, että on joka välissä kerrottava Jeesuksesta.)"
Tässä on tietysti paljon asiaakin. Huomiotaherättävää on kuitenkin se, minkä aina tälläisissä nostan esiin. Eli mielipidejakaumat eivät ratkaise, jos käytänteet eivät mukaile niitä. Kirkossa ei tietty ihmisryhmä pääse naimisiin. Poliitikot todennäköisesti muuttavat asian paljon ennemmin kuin kirkko. Joten kirkko tässä nyt lähinnä demonstroi tehottomuutensa.
Tehottomuutensa joka näkyy myös tilastoissa jotka tässä on annettu. Luvut on annettu tavalla joka hämää lähinnä ihmisiä jotka ovat kohtuullisen huonoja tilastomatematiikassa. Kun mietitään kirkon arvoa keskivertojäsenelle, on käytimäärät jaettava jäsenten määrällä. Kirkossa on vähän päälle neljä miljoonaa jäsentä, joten keskiverto kristitty käy kirkossa noin 1,5 kertaa, ei se kovin innostava paikka ole.
Kun muistetaan että kirkossakäymisessä rippijuhlat ja joulujumalanpalvelus ovat suosituimpia, voidaan huomata keskittyminen. Kaikki jumalanpalvelukset eivät ole läheskään yhtä suosittuja. Itse asiassa voidaan sanoa että jumalanpalvelusten suosio vaihtelee sekä maantieteellisen lokaation että jumalanpalveluksen ajankohdan mukaan tavalla jota voi kuvata Zipfin lakia. (Jonka erityistapaus on ns. Pareton periaate jossa 20% asiakkasista tuo 80% tuloista.) Ja aina kun esillä on Zipfin jakauma, mediaani on paljon informatiivisempi tieto kuin keskiarvo. En ollut yllättynyt siitä että kävijä ei kertonut sitä ihmismäärää jonka kohdalla puolet jumalanpalveluksista on tätä mainittua lukua vähämääräisempi.
Oma käsitykseni kirkosta perustuu kokemukseen joka ylittänee monien kirkkoaktiivien vastaavan.
1: Sen, mitä itse opin nimenomaan toimimalla jotain vähän vajaat 8 vuotta (7 ja risat) kirkkokuoroaktiivina. Tietyt harvat ihmiset käyvät kirkossa käytännössä joka viikko. Tietyt harvat päivät ovat tupatentäynnä. Vajaina viikkoina rippikoulua käyvät kirkossakäyntirasteja keräävät ihmiset ovat yllättävän yleisiä ja joskus jopa päihittävät ne vanhemmat mummelit. (Minun rippikoulussani piti vierailla 8 jumalanpalveluksessa noin puolen vuoden aikana. Tämä taatusti vaikuttaa tilastoihin.) Rippikoulun jälkeen heitä ei sitten enää näy.
2: Lisäksi vaikeus saada tiloja kirkosta johtuu melko suurelta osaltaan siitä että kirkon käytettävyys on ns. paska. Olen tässä viime aikoina huvin vuoksi yrittänyt sovittaa työelämän ja kirkossakäymisen. Yllättävää on se, että jos lähtee normaaliin toimistoaikaan töistä Sörnäisistä ja kävelee Kallion kirkolle, oppii että kirkon aukioloajat ovat loppuneet. Kirkko taas on se, jonka tietää paikkana. Seurakuntataloja ja muita joutuu etsimään. Kirkko näkyy pirun pitkälle. Kun siinä kolkuttaa lukitulle ovelle, oppii yhden asian. Sen, että helvetin harvoin sieltä oven toiselta puolelta kuuluu konserttien ääniä tai sitä että siellä olisi toimintaa. (Ellei siivoojia lasketa toiminnaksi. Nuorempana ja eiavioituneena saattaisin kyllä laskea.) Se, että minä töideni ohella vierailisin kotikaupunkini Keravan kirkossa arkipäivänä on mahdottomuus. Pitäisi siis jättäytyä työttömäksi?
Tilastoilla on tärkeä yhteys. Sillä Timo Eskola Suomen Teologisesta Instituutista on katsonut kirkon lukuja. Hän näkee tilastoista sen, minkä niistä näkee jos katsoo käsiäheiluttavien keskiarvojen taakse. Mediaania lähestytään kuvaavalla sanalla "promilleliike". "Tavallisena ”vihreän värin” sunnuntaina paikalle vaivautuu selvästi alle prosentti seurakunnan jäsenmäärästä. Kyse on promilleliikkeestä." Eskola kuvaa lukuja masentaviksi. "Vasta julkaistu kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko on lohdutonta luettavaa. Sen ovat todenneet myös monet kommentaattorit, jotka ovat koonneet avaintietoja eri tilastoista. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Monien mielestä luterilainen kirkkomme on suorastaan tienhaarassa. Kyynisempien tarkastelijoiden mielestä taas tilanne kuvaa jälkikristillistä todellisuutta, eikä mikään tule muuttumaan näillä laskukäyrillä."
Itse sanonkin, että kirkko on käskenyt haastaa sen. Nyt kirkko on haastettu. Reaktiot kertovatkin sitten loput. Kirkko on lauselmissaan toistuvasti luvannut että jokainen voi vaikuttaa ja että vain kuulumalla voi vaikuttaa. Mutta kaikki vaikuttaminen on joko julkisuudessa leimattu repivyydeksi tai sitten se on ennakkonsensuristisesti jätetty tyystin pois esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehdestä ja muusta vastaavasta kristillisestä mediasta. Kirkko ei ole vastannut haasteeseen, paitsi provosoitunut ajamaan omaa vallitsevaa järjestystään kieltäytymällä muuttamasta käytänteitään. Ainut mikä saa kirkon reagoimaan ovat kirkosta eroamiset. Eivätkä pelkästään eroamiset vaan nimenomaan eropiikit. Massapako vaikuttaa, kirkon jäsenyys ei.
1: Räsäsen homokohun aikana selitettiin, että muutos olisi tosi lähellä. Siitä on mennyt kauan aikaa. Miksi sitä ei ole tapahtunut? Etenkin jos saamani kommentti on asiallinen ja faktuaalinen, eikä samanlaista silmänkääntöä kuin huomion kiinnittäminen suuriin lukuihin ja keskiarvoihin asiassa jossa takana on lähinnä jäsenmäärien kautta syntyvä "promillejengin" suurelta näyttäminen ja Zipfin lain seurauksesta tapahtunut keskiarvon luonteen muutos.
Kirkko kuuntelee mutta ei toimi. Siksi se harjoittaakin Rannan tyylistä "kirkon rituaalivaltaa ylläpitävää provosointia", jossa muutosyritykset torjutaan fundamentalismina ja aktivismina. Samalla kirkko pitää yllä illuusiota vaikutusmahdollisuuksista. Siksi haastettu kirkko osaa lähinnä esimerkiksi vittuilla kirkosta eronneille kirjeillä. Kun katsoo exemplareja jotka näyttävät minkälaista kritiikkiä kirkko pitää rakentavana ja mitä ei, on varsin selvää että kirkko sallii kirkkokritiikin joka ei kohdistu kirkkoon ja jossa ajetaan kaikkea muutosvastarintaa.
Hyvin harva tuntuukaan tiedostavan että kirkkokritiikissä on hyvin usein kysymys nimenomaan siitä että ihmiset tiedostavat että läheskään kaikki kristityt ja papit eivät ole fundamentalisteja. Itse kohdistan kiukkuni pääasiassa "leppoistoksi" kutsumaani joukkoon. Kirkossahan kukaan ei aja liberaaleja asioita, koska kirkon fundamentalistit huutavat dogmejaan ja näkemyksiään. (Ja käytänteet ovat heidän puolellaan vaikka he ovat vähemmistö.) Muut sitten pitävät suojatyöpaikkojaan ja nysväävät siitä miten näitä vihaisia kristittyjä pitää suvaita. Lopputulos näyttääkin yllättävän kovasti Rannan piirtämältä pilakuvalta. Valtaosa on hiljaa ja vain vihaisella fundamentalismilla on ääni ja aktivismin ja vaikuttamisen voima. Ja tätä kautta valta ja merkitys instituution sisällä. Kuvasta puuttuu täysin se joka on ääneen tämän fundamentalistin kanssa erimielinen ja joka yrittää muuttaa asioita. Ja tätä ei näy siksi että heille ei anneta ääntä ja vaikutusvaltaa. Sillä he ovat sitä fundamentalismia jonka tulee "suvaita suvaitsemattomuutta" ja olla hiljaa. Toisin kuin sen fundamentalistiaktivistin. Tämä asenne taas on poissavustamista. Jos savustettaessa eroaa, ei pidä valittaa hupenevia tulotasoja. (Käyn silti joskus kirkossa, ja jos ehtoollinen tarjotaan, otan sen vastaan, koska juon aina kaiken ilmaisen alkoholin. Kirkko onkin tosin lainaillut ja pumminut kaiken kaikkiaan niin paljon, että onkin kirkon vuoro tarjota kierros!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti