Kävin Korkeasaaren eläintarhassa.Sillä siellä on juhlavuosi ja karvaisia, suloisia, eläimiä. Esimerkiksi sellaisia joista minulle on tehty hattu. Ja jotka näyttävät (naamio sekä käpälien liikuttelutapa) koko ajan siltä että ne olisivat ihan pian varastamassa jotain. Ja kolmekin niitä oli niin että on melko varmaa että niiden nimet ovat Kasper, Jesper ja Joonatan. Tai 176-671. Tai mitä niitä muita olikaan.
Siellä oli myös muovipömpeli. (Harvinainen, kenties uhanalainen.) Lupasivat tarjota haisunäädän lemusta näytteen. Tämä vaikutti järkevimmältä ajatukselta koskaan. Koska olen rohkea. Tai siis koska en ole rohkea vaan minulla on spontaaneja impulsseja joiden ohjaamana heilun pääosan elämäni läpi kuin marionetti niin että en ehdi miettimään mahdollisia tai todennäköisiä seurauksia saati sitten pelkäämään niitä.
Koska olen melko pitkä, ja napin yllä on muovia, pömpeli näytti siltä että keskellä olevaa nappia pitää painaa. Sorkin sitä sormella ja olin kuin ääliö kun mitään ei tapahtunut. (Miten niin "kuin"?) Kuitenkin käyttönappi on, kuten voi huomata, pömpelin alla. Insinööri oli piilottanut sen niin että sitä ei välttämättä näe pitkä ihminen. Joku tuntematon pieni lapsi (iältään ilmeisesti nuori) sitten tuli ja sanoi että ei pidä painaa siitä, vaan tuosta. Ja sitten ölähti naamalle äkkiarvaamatta sellainen hornan lemu että väänsi mahasta ja vasta sitten naamasta. (Eikä toisin päin.) Minulta tuli yrjö (miltei) ja lapselle hepulinauru (täysin).
Sitä ei voi järki selittää - saati käsittää - että miltä haisee sellainen skunkkiliemi. (Siihen tarvitaan insinööri ja salakavala nappi ja vielä salakavalampi lapsi.) Se ei ole erityisen pahanhajuinen, mutta se vetelee juuri sopivia ällötyskieliä. Niin että minulla oli vaikeaa vaikka minä olen ollut töissä tutkimussikalassa jossa joka päivä siivotaan hirveät määrät sian sontaa ja virtsaa. Ja olen meidän perheessä se, joka pesee lattiakaivot. Ja tiskaa ne astiat jotka ovat unohtuneet johonkin ruuantähteineen niin että haisee oksennukselta ilman syömistä se astia. Ja olin sikojen sonnan kanssa vaan että
hii-o-hoi, kotoisaa, ihan kuin minun huone aamulla ennen tuuletusta! Että arvatkaa vain minkälainen mieli oli minulla pitkään, kun haisi pahalta ja suoraan oksetusta kutsuvalta jopa minun luokituksissa.
Mutta jos minun pitäisi tästä sanoa jotain hienostunutta, niin sen, että usein sosiaalisuus on juuri tämänlaista. Toinen haistaa skunkkiöljyä ja kaveri auttaa. Sitten jollakulla on hauskaa ja toisella ei. Myöhemmin, monta vuotta myöhemmin, molemmat ovat sitä mieltä että tämä oli
just parasta. Jotenkin siinä tilanteelle käy siten että tilanteessa on kärsimys ja ilon hehku ja kaikki unohtavat sen kärsimyksen ja muistavat sen hehkun, ihan vaan siksi että on saanut jakaa sen kaiken. (Sama käy tiemmä eläville ihmisillekin. Ihmiset ovat pääasiassa absurdeja ja vielä useammin hölmöjä. Mutta jotka joskus hehkuvat tehdessään asioitaan joista pitävät ja joissa ovat hyviä. Ja kun nämä ihmiset sitten kuolevat pois niin kaikki unohtavat sen hoopon ja muistavat sen kauneuden joka heistä kumpusi.) Mutta kun sosiaalisuus on tätä, lienee ymmärrettävää että nautin sosiaalisuuden lähinnä pieninä palasina. (Sosiaalisuus nautitaan toisin kuin pienet lapset.) Ei sitä hirveitä määriä jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti