"Iltalehti" kertoi ylilääkäri Kiviluodon kokemasta kuolemanrajakokemuksesta. Se on siitä mielenkiintoinen, että Kiviluoto itse ei kuvaa sitä puhtaasti ateistisesta tai teistisestä näkökulmasta. "Minä en sitten ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, tosin en ateistikaan. Olen kuitenkin saanut kokea paljon Jumalan armoa" on tosin sen verran erikoinen lausuma että on hyvin vaikeaa sanoa onko Kiviluoto sittenkin lähinnä niitä ihmisiä jotka haluavat korostaa että elävät uskossa eivätkä ole uskovaisia. En kuitenkaan ajattele että Kiviluoto olisi tätä joukkoa koska hän korostaa kokemuksensa erikoisia piirteitä "Kiviluodon rajakokemus on hyvin samankaltainen kuin monilla muillakin, mutta poikkeavuuksiakin löytyy. - Yleensä näissä rajakokemuksissa on tavattu vain jo kuolleita, minun kokemuksessani mukana oli myös eläviä. Eivätkä he kaikki olleet läheisiänikään."
Agnostisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska moni esittää että jos itse kokee kuolemanrajakokemuksia niin sitten sen mukaan olisi ikään kuin väistämätöntä mennä. Nämä varmuudet ovat luultavasti samantyylistä asioidenvääntelyä kuin monilla kristityillä oleva ajatus siitä että jos ihminen lukee "Raamatun", hän ei voi olla tulematta uskoon. Tapasin tämänlaatuisen ihmisen armeijassa. Ja hän oli hirveän vakuuttunut siitä että en ollut mitenkään voinut lukea "Raamattua" kannesta kanteen koska muutoin olisin ateistin sijasta uskovainen. (Kuten silloin olin.) Hänellä oli tähän joitain teologisia selityksiäkin ja hän ei oikein ymmärtänyt miten oma suhteeni asiaan oli se, että jos uskonto nojaa teologiaan joka väittää tuota ja tämä on uskonnolle jotenkin tärkeää niin sitten olen falsifioinut korkeimman omakätisesti tuon uskonnon.
Kuolemanrajakokemuksien kohdalla on usein ajatus että joko kokemukset ovat valehtelua tai sitten kokemukset ovat tosia. Kiviluoto on ymmärrettävästi varovainen ; Se, että omakohtaisesti kokee jotain ei tarkoita että kokemukset ovat tosia. Hieman "Scientific Americanin" tyyliin voisin esittää että kenties kuolemanrajakokemukset ovatkin todiste hallusinaatioiden olemassaolosta. Sitä voisi vaikka arvailla että käpylisäkkeestä olisi tullut "sankarillinen" annos DMT:tä, mikä selittäisi visiot ja tuntemukset. Esimerkiksi Salonin artikkeli valaisee siihen suuntaan että kuolemanrajakokemuksiin liittyvät ruumiistairtautumiset voivat liittyä siihen että aivot käsittelevät muutoinkin ruumiinkuvaan liittyviä kysymyksiä. Näissä kokemus olisi aito, ja se sitten selitettäisiin ja muistettaisiin. Eli kokemukset olisivat nimenomaan aitoja kokemuksia jotka muistettaisiin aivan oikein.
Toki kokemus voi olla sepite olematta valehtelua. Aivan tajuissaan olevilla sokeilla saattaa syntyä Charles Bonnet -syndrooma. Tässä syntyy "ei psykoottisia" hallusinaatioita, jotka kokija tietää hallusinaatioiksi. Tämä on ärsyketyhjiöön liittyvä yleinen kokemus. Ja näin aukkoja voidaan peittää jo kokemuksen aikana, ja ne muistettaisiin oikein. Havainnot eivät siis olisi perimmiltään havaintoja vaan havaintojen puutetta.
Itse asiassa tässäkin on mahdollisesti ylimääräistä. Sam Harris on esittänyt että kokemuksia ei oikeastaan tapahdu ollenkaan. Ajatus tuntuu intuitiivisesti heikommalta kuin ylläolevat. Mutta sitten toistaalta ihmisen mieltä suorastaan kuvaa konfabulointi ja aukkojen täyttäminen. Tämä ei ole valehtelua vaan valemuistojen luomista. Ja ihmiset luovat valemuistoja helposti ja yllättävän usein. Näin kokemusten ei tarvitse olla valehtelua. (Mikä ei tarkoita että tälläisiä kokemuksia ei valehdeltaisi koskaan.) Tämä kulma tarkoittaisi sitä että kuolemanrajakokemukset eivät lainkaan tapahtuisi tajuttomuuden tai kooman aikana, vaan vasta heräämössä.
Moni korostaa että nämä yliluonnollisesta poikkeavat selitykset ovat epätyydyttäviä. On kuitenkin asiallista miettiä ovatko ne todellakin todistettu vääräksi tieteeksi vai onko sittenkin niin että nämä vaihtoehdot ovat enemmänkin emotionaalisesti epätyydyttäviä kuin argumentatiivisesti epätyydyttäviä. Nähdäkseni näille on niin paljon tilaa että "kuolemanrajakokemus" voisi todistaa kiistatta jonkin yliluonnollisen sielu-ulottuvuuden. Siksi näen että Kiviluodolla on hyvinkin terve suhtautumineen omakohtaiseen kokemukseensa.
Monella koomassa olleella ei ole koskaan ollut kuolemanrajakokemusta. Kenties he eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita? Entä jos asia onkin juuri toisin päin ja kuolemanrajakokemuksia saaneet eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ärsyketyhjiö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ärsyketyhjiö. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
lauantai 17. tammikuuta 2009
Mielen matkaajat.
Psykonautit (kreik. ψυχοναύτης, mielen seilaajat) ovat oma, melko erikoinen ryhmänsä, joka pyrkii ensin aikaansaamaan jollakin tavalla muuntuneen mielen tilan, ja jotka tätä kautta kokevat saavansa jonkinlaista tietoa tai ymmärrystä. Keinona matkaamiseen voi olla lähes mikä tahansa meditaatiosta lucid dreamingin kautta hallusinogeenisiin huumeisiin ja ärsyketyhjiön (sensory deprivation) käyttöön. Hän voi käyttää yhtä tai useampaa erilaista menetelmää näistä. Toisaalta osa saattaa myös kieltää jonkun menetelmän. Esimerkiksi monet psykonautit pitävät hallusinogeenisiä huumeita hieman tai paljon halveksittavana oikotienä joka toimii vain niille jotka "eivät muuten osaa".
Psykonautiikan nimesi ensimmäisen kerran Ernst Jünger, jonka kulttuurillisen, kamppailuun ja tässä menestymiseen perustuvan, ajattelun on esitetty auttaneen Adolf Hitlerin valtaanpääsyssä. Toisaalta hän oli edelläkävijänä myös taiteellisen rintaman, maagisen realismin alueella. Tässä taidelajissa ihmeelliset asiat esitettiin ikään kuin tavallisina, jolloin niiden paranormaaliutta tai yliluonnollista luonnetta ei itse asiassa lainkaan korostettu. Jünger kirjoittikin kirjan "The Glass Bees", joka luokitellaan science fictioniksi. Jünger kokeili elämänsä aikana monia huumeita, eetteriä, kokaiinia, hasista ja elämänsä loppupuolella meskaliinia sekä LSD:tä.
Psykonauteilla on havaittavissa samantapaista ajattelua, mitä maaginen realismi edustaa taiteessa. Heidän mielestään muuntuneilla tietoisuuden tiloilla on suuri hengellinen, henkinen ja tiedollinen merkitys. Heille tilanne ei ikään kuin ole mitään taikojen tekemistä, vaan enemmänkin mielen voittoa aineesta. Tämän avulla sitten saavutetaan tietoa kenties myös jumalista, psykonauttiyksilöstä riippuen. Psykonautiikka liitetään usein shamanismiin ja New Age -sävyiseen uusshamanismiin, jonka rakenne on yksilöllinen eikä kokonaisuutena kovin koherentti. Siinä saa olla melko vapaasti mitä mieltä haluaa. Suurin osa heistä kuitenkin edustaa jonkinlaista animistista tai panteistista kantaa. Uusshamanismi eroaa Michael Yorkin mukaan shamanismista koska "In traditional shamanism, the shaman’s initiation is an ordeal involving pain, hardship and terror. New Age, by contrast is a religious perspective that denies the ultimately reality of the negative, and this would devalue the role of fear as well"
Suoritteillaan psykonautit hakevat vastausta siihen miten mieli toimii, kuinka he voivat parantaa mielensä ja tunteidensa hallintaa, kehittyä henkisesti tai saada vastauksia henkisiin kysymyksiin, saada tietoa metafyysisen maailman rakenteesta tai vain jokapäiväisestä elämästä enemmän saamiseen. Tavoitteena ei siis ole pelkästään saada pää sekaisin. Keskeisintä on huomata, että siinä missä psykologit yrittävät tavoittaa ihmismielen toimintaa, eli ymmärtää miten ihmisten mieli toimii, psykonautit ovat liikkeellä subjektiivisemmasta lähtökohdasta. Heitä kiinnostaa miten heidän oma mielensä tuottaa. Se on siis enemmän itsensä kehittämistä, ja lähempänä uskonnollista kuin tieteellistä tarkastelutapaa.
Loppuosa onkin sitten niille valikoiduille psykonauteille, joiden mielestä kyseessä on perusteltu asia, eikä niinkään uskomustoiminta.
Ei ole aivan tavatonta löytää psykonauttia, jonka mielestä esimerkiksi aistiharhoista saadut näyt ovat jopa aidompia kuin normaalit havainnot ja siksi nämä olisivat luotettavampia tietolähteitä. Pyhtaasti hermeneuttisesti ajatellen tiedämme vain, että ne muuttavat ajattelutapaa, joten periaatteessa emme tiedä, onko todella näin. Kuitenkin tämänkin katsantokannan mukaan olisi aivan yhtä järkevää väittää että normaali itsetutkistelu ilman tajunnan muutosta toisi luotettavimman tiedon ja että huumeet ja muu mielen muuttaminen vääristää havaintoja ja tekee niistä tätä kautta epäluotettavia. Psykonauteista kokemus siitä että hallusinaatiot ovat aitoja, jopa aidompia kuin normaalisti nähty totuus on melko yhtenäinen ja se on tuttua lähes kaikkien huumeiden parista. Kokemus sinällään ei kuitenkaan tarkoita että näin on: Kysymys on loppujen lopuksi siitä, että jos "psyyken muuttaminen valehtelee", ne valehtelevat tämä kokemuksen aitoudesta ja jos "psyyken muuttaminen tekee todeksi" ne varmistavat aitouden. Mistään objektiivisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse.
1: Itse olen aika vahvasti sitä mieltä, että psykonauttien suurin ongelma on konsilienssi. He eivät saa tukea näkemyksilleen muuta kuin omista muuntuneen todellisuuden maailmoistaan, kun taas normaaliaisteille on muutakin: Nimittäin jos näen hallusinaation junasta, muut eivät osaa kuvailla junaa samoilla väriominaisuuksilla, eikä siitä saa esimerkiksi valokuvaa joka säilyisi. Jos taas näen aidon junan, muut voivat kuvailla samanlaisen junan ja saan valokuvankin. Tämä jälkimmäinen vaatisi melkoisen mutkikasta harhanrakennussysteemiä, jossa on esimerkiksi muistilaitos jossa systeemi säilyy ja jossa koko maailma muokataan harhan mukaan, kun taas ensimmäisessä riittää että omat aistit vääristyvät. Kysymys on siis siitä, onko todennäköisempää että koko maailma on harha jossa on muisti vai onko vain itse näkemässä harhoja.
2: Lopullista todennäköisyyslaskua sille kumpi on aidosti todennäköisempi ei kyllä voi suorittaa. Mutta jotenkin en jaksa uskoa että moni uskoo harhamaailmaa yksinkertaisemmaksi kuin omaa harhannäköään. Tosin tässä kohden olen osittain väärässä. Osa nimittäin uskoo.
Psykonautiikan nimesi ensimmäisen kerran Ernst Jünger, jonka kulttuurillisen, kamppailuun ja tässä menestymiseen perustuvan, ajattelun on esitetty auttaneen Adolf Hitlerin valtaanpääsyssä. Toisaalta hän oli edelläkävijänä myös taiteellisen rintaman, maagisen realismin alueella. Tässä taidelajissa ihmeelliset asiat esitettiin ikään kuin tavallisina, jolloin niiden paranormaaliutta tai yliluonnollista luonnetta ei itse asiassa lainkaan korostettu. Jünger kirjoittikin kirjan "The Glass Bees", joka luokitellaan science fictioniksi. Jünger kokeili elämänsä aikana monia huumeita, eetteriä, kokaiinia, hasista ja elämänsä loppupuolella meskaliinia sekä LSD:tä.
Psykonauteilla on havaittavissa samantapaista ajattelua, mitä maaginen realismi edustaa taiteessa. Heidän mielestään muuntuneilla tietoisuuden tiloilla on suuri hengellinen, henkinen ja tiedollinen merkitys. Heille tilanne ei ikään kuin ole mitään taikojen tekemistä, vaan enemmänkin mielen voittoa aineesta. Tämän avulla sitten saavutetaan tietoa kenties myös jumalista, psykonauttiyksilöstä riippuen. Psykonautiikka liitetään usein shamanismiin ja New Age -sävyiseen uusshamanismiin, jonka rakenne on yksilöllinen eikä kokonaisuutena kovin koherentti. Siinä saa olla melko vapaasti mitä mieltä haluaa. Suurin osa heistä kuitenkin edustaa jonkinlaista animistista tai panteistista kantaa. Uusshamanismi eroaa Michael Yorkin mukaan shamanismista koska "In traditional shamanism, the shaman’s initiation is an ordeal involving pain, hardship and terror. New Age, by contrast is a religious perspective that denies the ultimately reality of the negative, and this would devalue the role of fear as well"
Suoritteillaan psykonautit hakevat vastausta siihen miten mieli toimii, kuinka he voivat parantaa mielensä ja tunteidensa hallintaa, kehittyä henkisesti tai saada vastauksia henkisiin kysymyksiin, saada tietoa metafyysisen maailman rakenteesta tai vain jokapäiväisestä elämästä enemmän saamiseen. Tavoitteena ei siis ole pelkästään saada pää sekaisin. Keskeisintä on huomata, että siinä missä psykologit yrittävät tavoittaa ihmismielen toimintaa, eli ymmärtää miten ihmisten mieli toimii, psykonautit ovat liikkeellä subjektiivisemmasta lähtökohdasta. Heitä kiinnostaa miten heidän oma mielensä tuottaa. Se on siis enemmän itsensä kehittämistä, ja lähempänä uskonnollista kuin tieteellistä tarkastelutapaa.
Loppuosa onkin sitten niille valikoiduille psykonauteille, joiden mielestä kyseessä on perusteltu asia, eikä niinkään uskomustoiminta.
Ei ole aivan tavatonta löytää psykonauttia, jonka mielestä esimerkiksi aistiharhoista saadut näyt ovat jopa aidompia kuin normaalit havainnot ja siksi nämä olisivat luotettavampia tietolähteitä. Pyhtaasti hermeneuttisesti ajatellen tiedämme vain, että ne muuttavat ajattelutapaa, joten periaatteessa emme tiedä, onko todella näin. Kuitenkin tämänkin katsantokannan mukaan olisi aivan yhtä järkevää väittää että normaali itsetutkistelu ilman tajunnan muutosta toisi luotettavimman tiedon ja että huumeet ja muu mielen muuttaminen vääristää havaintoja ja tekee niistä tätä kautta epäluotettavia. Psykonauteista kokemus siitä että hallusinaatiot ovat aitoja, jopa aidompia kuin normaalisti nähty totuus on melko yhtenäinen ja se on tuttua lähes kaikkien huumeiden parista. Kokemus sinällään ei kuitenkaan tarkoita että näin on: Kysymys on loppujen lopuksi siitä, että jos "psyyken muuttaminen valehtelee", ne valehtelevat tämä kokemuksen aitoudesta ja jos "psyyken muuttaminen tekee todeksi" ne varmistavat aitouden. Mistään objektiivisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse.
1: Itse olen aika vahvasti sitä mieltä, että psykonauttien suurin ongelma on konsilienssi. He eivät saa tukea näkemyksilleen muuta kuin omista muuntuneen todellisuuden maailmoistaan, kun taas normaaliaisteille on muutakin: Nimittäin jos näen hallusinaation junasta, muut eivät osaa kuvailla junaa samoilla väriominaisuuksilla, eikä siitä saa esimerkiksi valokuvaa joka säilyisi. Jos taas näen aidon junan, muut voivat kuvailla samanlaisen junan ja saan valokuvankin. Tämä jälkimmäinen vaatisi melkoisen mutkikasta harhanrakennussysteemiä, jossa on esimerkiksi muistilaitos jossa systeemi säilyy ja jossa koko maailma muokataan harhan mukaan, kun taas ensimmäisessä riittää että omat aistit vääristyvät. Kysymys on siis siitä, onko todennäköisempää että koko maailma on harha jossa on muisti vai onko vain itse näkemässä harhoja.
2: Lopullista todennäköisyyslaskua sille kumpi on aidosti todennäköisempi ei kyllä voi suorittaa. Mutta jotenkin en jaksa uskoa että moni uskoo harhamaailmaa yksinkertaisemmaksi kuin omaa harhannäköään. Tosin tässä kohden olen osittain väärässä. Osa nimittäin uskoo.
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Eristys.
"Stick him in a barrel with a hosepipe on him / Stick him in a barrel with a hosepipe on him / Stick him in a barrel with a hosepipe on him / Early in the morning!"
("Drunken Sailor")
Kautta aikojen on tiedetty, että eristäytyminen vaikuttaa. Haaksirikosta selvinneet merimiehet ovat kokeneet ihmeellisiä asioita, jotka johtuvat hallusinaatioista. Mystikot ovat eristäytyneet löytääkseen kosmisia totuuksia. Henkilöitä on laitettu pimeään koppiin eristyksiin rangaistukseksi. Ja jopa minua laitettiin arestiin pimeään huoneeseen, jos/kun olin tuhma. Monissa uskonnoissa sosiaalista eristämistä käytetään hallinnan keinona. Ilman ärsykkeitä ihminen muuttuu.
Tähän liittyy olennaisesti ärsyketyhjiö (sensory deprivation). Tähän liittyy useita kokeita. Ärsyketyhjiön tutkimisen varmasti kuuluisin koe on Donald W. Hebbin koesarja X - 38. Siinä ideana oli se, että opiskelijoiden annettiin olla pienessä tilassa, joka oli täysin äänieristetty. Koehenkilöt makasivat pitäen erikoisia näkemisen estäviä laseja ja kuuntelivat kohinaa, white noisea. Kun tätä merkityksetöntä kohinaa käytetään, kuuloaistimukset turtuvat siihen, joten lopputulos on se, että ääntä ei kuulu. Samasta syystä heidän käsiinsä käärittiin peittoon. Opiskelijat saivat rahaa makaamisesta ja siitä että eivät tee mitään. (Monen mielestä tämä on juuri sitä mitä opiskelijat tekevät muutenkin.) He saivat ruokaa, ja käydä vessassa. Muutoin heidän aikansa kului laatikossa. He saivat nukkua, jos halusivat. Hebb suorastaan järkyttyi, kun suuri osa koehenkilöistä ei suostunut palaamaan tilaan. Kovin kaveri selvisi 139 tuntia. Eräs antoi kokeessa olemisesta arvosanan "a form of torture".
Ja tässä vaiheessa mainosmiehen ääni sanoo: Eikä siinä vielä kaikki. Kun kokeeseen tehtiin variaatioita, ja tilassa oleva sai valita, kuunteliko hän esimerkiksi puhelinnumeroiden luettelua tai kuusivuotiaiden saarnaajien käännytyshuutoja, jotka oli tarkoituksella valittu niin että ne olivat tylsiä. Kuuntelijat iloiten valitsivat näitä tylsiä esityksiä. Mikä tahansa oli parempaa kuin kohina. Lisäksi taukojen kohdalla tuli vaikeuksia, kun henkilöt eivät tahtoneet löytää yksinkertaisesta kopistaan ulos: He tarvitsivat saattajaa ovelle. Kun koehenkilöt olivat olleet muutaman tunnin boksissa, he yleensä alkoivat lisäksi hallusinoimaan. Alussa hallusinaatiot olivat pieniä, kuten piste. Ne laajenivat geometrisiksi kuvioiksi, jotka yhtyivät. Ajan mittaan syntyi erilaisia mutkikkaita hallusinaatioita: Esimerkiksi eräs koehenkilö näki vaatteisiin pukeutuneiden oravien marssivan, mikä oli koomista. Toinen taas näki hahmottomien aurinkolasien rivistön tuijottavan häntä, mikä oli ahdistavaa. Osa opiskelijoista epäili, että nämä heijastettiin tutkijoiden toimesta; Ne olivat niin aitoja kokemuksia että he eivät voineet kuvitellakaan että kyseessä olisi vain heidän mielensä oma toiminta tylsyydessä. Koehenkilöiden uni ja valve sekoittuivat. Ja vaikka monet koehenkilöt olivat kokeen alussa sellaisia että he eivät uskoneet yliluonnolliseen, kokeen jälkeen he uskoivat toisin. Hebb kommentoikin koettaan seuraavasti, toki hieman vitsaillen, mutta totta toinen puoli kuitenkin : "This experiment is too cruel to do with animals - but not with college students."
Aihetta tutkittiin toki muutenkin. Esimerkiksi Maitland Baldwinin tutkimusten mukaan henkilö joka laitettiin laatikkoon ilman "paniikkinappulaa" ei kestänyt käsittelyä yhtä kauaa, kuin jos hänelle annettiin sellainen; Eli jos henkilö saa itse päättää nappia painamalla milloin hän pääsee pois, hän kestää koetta paremmin. Ilman nappia ja tietoa siitä kuinka kauan kokeessa ollaan tilanne on verrattavissa siihen kuin harrastaisi "sadomasokistista aikuisten leikkiä" ilman "turvasanaa". (Ei kiva.) Aistiärsykettömyyttä myös modifioitiin: John C. Lillyn sensory deprivation tank täytettiin ruumiinlämpöisellä vedellä, jossa henkilö kellui (tankin suolapitoisuus on sellainen, että hän ei uppoa pohjaan asti). Hänellä oli hengitysmaski, ja hän kuuli vain omaa hengitystään. Tämä järkytti koehenkilöitä samaan tapaan, ja melko nopeasti.
Stanley Smith jatkoi kokeita, ja tällä kertaa hän käytti tilaa, jonka seinät oltiin peitetty erityisellä ääntä imevällä materiaalilla. Tilassa oli matto ja ikkuna josta näki sisään, mutta ei ulos. Kädet ja jalat käärittiin ensin turkiksiin ja näiden päälle laitettiin hansikkaat ja sukat. Koehenkilöt saivat vapaapäivän joka ikistä kopissa viettämäänsä päivää kohden. Yllätykseksi tässä kokeessa löytyi henkilöitä, jotka pitivät kokemuksesta. Yleisesti ottaen se koettiin karmivaksi, ja saatiin kommentteja kuten "I thought that I'm going mad." Lisäksi kopissa olleet näkivät jälkeen päin painajaisia, joissa yleisenä teemana oli oma kuolema. Mutta toisaalta esimerkiksi eräs hoitaja piti tilanteesta. Hän kiitti elämänsä viikonlopusta. Myös monet skitsofreniaa sairastavat potilaat viihtyivät koetiloissa erinomaisesti. Smith ei voinut kuin kirjata: "They loved it!"
Ärsyketyhjiö lasketaan kidutukseksi. Kuitenkin vaihtoehtolääketieteessä sitä käytetään. Lisäksi esimerkiksi tohtorit Peter Suedfeld ja Roderick Borrie ovat tutkineet sen terapeuttisia etuja. Tosin he eivät käytä sanoja jotka viittaisivat sensoriseen deprivaatioon, koska he uskovat että kokeilijoita ei saataisi sen pahan maineen vuoksi. Heille nimenä on "Restricted Environmental Stimulation Therapy" (lyhyesti REST) tai "Flotation REST".
("Drunken Sailor")
Kautta aikojen on tiedetty, että eristäytyminen vaikuttaa. Haaksirikosta selvinneet merimiehet ovat kokeneet ihmeellisiä asioita, jotka johtuvat hallusinaatioista. Mystikot ovat eristäytyneet löytääkseen kosmisia totuuksia. Henkilöitä on laitettu pimeään koppiin eristyksiin rangaistukseksi. Ja jopa minua laitettiin arestiin pimeään huoneeseen, jos/kun olin tuhma. Monissa uskonnoissa sosiaalista eristämistä käytetään hallinnan keinona. Ilman ärsykkeitä ihminen muuttuu.
Tähän liittyy olennaisesti ärsyketyhjiö (sensory deprivation). Tähän liittyy useita kokeita. Ärsyketyhjiön tutkimisen varmasti kuuluisin koe on Donald W. Hebbin koesarja X - 38. Siinä ideana oli se, että opiskelijoiden annettiin olla pienessä tilassa, joka oli täysin äänieristetty. Koehenkilöt makasivat pitäen erikoisia näkemisen estäviä laseja ja kuuntelivat kohinaa, white noisea. Kun tätä merkityksetöntä kohinaa käytetään, kuuloaistimukset turtuvat siihen, joten lopputulos on se, että ääntä ei kuulu. Samasta syystä heidän käsiinsä käärittiin peittoon. Opiskelijat saivat rahaa makaamisesta ja siitä että eivät tee mitään. (Monen mielestä tämä on juuri sitä mitä opiskelijat tekevät muutenkin.) He saivat ruokaa, ja käydä vessassa. Muutoin heidän aikansa kului laatikossa. He saivat nukkua, jos halusivat. Hebb suorastaan järkyttyi, kun suuri osa koehenkilöistä ei suostunut palaamaan tilaan. Kovin kaveri selvisi 139 tuntia. Eräs antoi kokeessa olemisesta arvosanan "a form of torture".
Ja tässä vaiheessa mainosmiehen ääni sanoo: Eikä siinä vielä kaikki. Kun kokeeseen tehtiin variaatioita, ja tilassa oleva sai valita, kuunteliko hän esimerkiksi puhelinnumeroiden luettelua tai kuusivuotiaiden saarnaajien käännytyshuutoja, jotka oli tarkoituksella valittu niin että ne olivat tylsiä. Kuuntelijat iloiten valitsivat näitä tylsiä esityksiä. Mikä tahansa oli parempaa kuin kohina. Lisäksi taukojen kohdalla tuli vaikeuksia, kun henkilöt eivät tahtoneet löytää yksinkertaisesta kopistaan ulos: He tarvitsivat saattajaa ovelle. Kun koehenkilöt olivat olleet muutaman tunnin boksissa, he yleensä alkoivat lisäksi hallusinoimaan. Alussa hallusinaatiot olivat pieniä, kuten piste. Ne laajenivat geometrisiksi kuvioiksi, jotka yhtyivät. Ajan mittaan syntyi erilaisia mutkikkaita hallusinaatioita: Esimerkiksi eräs koehenkilö näki vaatteisiin pukeutuneiden oravien marssivan, mikä oli koomista. Toinen taas näki hahmottomien aurinkolasien rivistön tuijottavan häntä, mikä oli ahdistavaa. Osa opiskelijoista epäili, että nämä heijastettiin tutkijoiden toimesta; Ne olivat niin aitoja kokemuksia että he eivät voineet kuvitellakaan että kyseessä olisi vain heidän mielensä oma toiminta tylsyydessä. Koehenkilöiden uni ja valve sekoittuivat. Ja vaikka monet koehenkilöt olivat kokeen alussa sellaisia että he eivät uskoneet yliluonnolliseen, kokeen jälkeen he uskoivat toisin. Hebb kommentoikin koettaan seuraavasti, toki hieman vitsaillen, mutta totta toinen puoli kuitenkin : "This experiment is too cruel to do with animals - but not with college students."
Aihetta tutkittiin toki muutenkin. Esimerkiksi Maitland Baldwinin tutkimusten mukaan henkilö joka laitettiin laatikkoon ilman "paniikkinappulaa" ei kestänyt käsittelyä yhtä kauaa, kuin jos hänelle annettiin sellainen; Eli jos henkilö saa itse päättää nappia painamalla milloin hän pääsee pois, hän kestää koetta paremmin. Ilman nappia ja tietoa siitä kuinka kauan kokeessa ollaan tilanne on verrattavissa siihen kuin harrastaisi "sadomasokistista aikuisten leikkiä" ilman "turvasanaa". (Ei kiva.) Aistiärsykettömyyttä myös modifioitiin: John C. Lillyn sensory deprivation tank täytettiin ruumiinlämpöisellä vedellä, jossa henkilö kellui (tankin suolapitoisuus on sellainen, että hän ei uppoa pohjaan asti). Hänellä oli hengitysmaski, ja hän kuuli vain omaa hengitystään. Tämä järkytti koehenkilöitä samaan tapaan, ja melko nopeasti.
Stanley Smith jatkoi kokeita, ja tällä kertaa hän käytti tilaa, jonka seinät oltiin peitetty erityisellä ääntä imevällä materiaalilla. Tilassa oli matto ja ikkuna josta näki sisään, mutta ei ulos. Kädet ja jalat käärittiin ensin turkiksiin ja näiden päälle laitettiin hansikkaat ja sukat. Koehenkilöt saivat vapaapäivän joka ikistä kopissa viettämäänsä päivää kohden. Yllätykseksi tässä kokeessa löytyi henkilöitä, jotka pitivät kokemuksesta. Yleisesti ottaen se koettiin karmivaksi, ja saatiin kommentteja kuten "I thought that I'm going mad." Lisäksi kopissa olleet näkivät jälkeen päin painajaisia, joissa yleisenä teemana oli oma kuolema. Mutta toisaalta esimerkiksi eräs hoitaja piti tilanteesta. Hän kiitti elämänsä viikonlopusta. Myös monet skitsofreniaa sairastavat potilaat viihtyivät koetiloissa erinomaisesti. Smith ei voinut kuin kirjata: "They loved it!"
Ärsyketyhjiö lasketaan kidutukseksi. Kuitenkin vaihtoehtolääketieteessä sitä käytetään. Lisäksi esimerkiksi tohtorit Peter Suedfeld ja Roderick Borrie ovat tutkineet sen terapeuttisia etuja. Tosin he eivät käytä sanoja jotka viittaisivat sensoriseen deprivaatioon, koska he uskovat että kokeilijoita ei saataisi sen pahan maineen vuoksi. Heille nimenä on "Restricted Environmental Stimulation Therapy" (lyhyesti REST) tai "Flotation REST".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)