Miksi sanon C. S. Lewisiä yliarvostetuksi?

Blogini pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että moitin C. S. Lewisiä hyvin erityisellä hengellä. Syy on se, että Lewisissä suunnilleen mitään filosofista ei voi tehdä ilman että viittaa hänen henkilöönsä. Ja itse asiassa Lewisin argumentaatio on yliarvostettua ja on oleellista ymmärtää miten syväluotaavasti se on yliarvostettua. Olen kuitenkin usein vain sanonut että Lewis on yliarvostettu. Tämän blogauksen omistan tälle aiheelle. Sille miksi voin sanoa jotain tämänlaista.

Syynä ei ole se että Lewis olisi täysin ansioton. Sen sijaan hänen argumentaationsa ei ole niin hyvää että hänen juttujaan tarvitsisi tavallaan ollenkaan tuntea. Hänen argumentaationsa on nykyään kliseistä, ja toistettua. Joka on sääli sillä sen puutteet ja filosofiset virheet ovat ilmiselviä tavalla jotka olivat sitä jo hänen elossaollessaan. (Sitä toivoisi että teologia kehittyisi sen sijaan että kehittäisi virheistä jonkinlaisen asennevammaisen alakulttuurin.)

On kenties syytä aloittaa lopusta. C. S. Lewisin ateismikritiikin ytimessä on omituinen klisee, jota voisi kutsua "siksi ainoaksi tarinaksi". Se näkyy erityisen vahvasti hänen Eustace Ruikku -hahmossaan. Tämä muistuttaa naurettavaa olkiukkoa ateismista. Pienen miettimisen kautta voidaan kuitenkin huomata, että tosiasiassa Ruikku on C. S. Lewisin kristityksi kääntynyt tulkinta C. S. Lewisistä itsestään ateistina.

Ja tästä päästään aivan alkuun. C. S. Lewisiä kuvataan usein lähinnä sitä kautta että hän kääntyi ateistista kristityksi. Tämä on kuitenkin hyvin tiukka yksinkertaistus.
1: Hän kuitenkin syntyi protestanttiseen perheeseen ja hän oli hyvin uskonnollinen lapsi. Floran (C. S. Lewisin) äidin sairastuminen syöpään sai Lewisin rukoilemaan. Lewis kuvasi että hän piti tuolloin Jumalaa jonkinlaisena toiveautomaattina. Ja että tämä oli lapsekasta. Uskoon palannut Lewis ei halunnut edes nähdä tätä aitona uskonnollisuutena. Äiti ei ihmeparantunut syövästä.
2: Wynyard Schoolissa Lewis eli uskonnollisessa kurissa jossa hänelle opetettiin että rukouksessa ei saa olla kysymys hokemisesta vaan rukous pitää tehdä sydämellä ja aidolla vakaumuksella. Lewis veti tämän niin pitkälle että hän tavoitteli oikeaa tunnetilaa usein tuntikausia. Tästä seurasi väsymys koko uskonnollisuuteen. Lewis korosti aikuisena sitä että tässä virheenä oli se, että hän lähestyi järjellä (ratio) asiaa, kun sitä olisi pitänut lähestyä esteettisemmin, intuitiivisemmin ja tunteellisesti välittömästi kokien (intellectus). Että tunne katoaa jos sitä tarkkailee ja siksi tietyn tunteen tavoittelu ja tämän tunnetilan tarkkailu on eri asia kuin tunne itse.
3: Lewisin valmistautuessa Oxfordin yliopistoon hän sai opettajakseen vankkumattoman loogikon. Tämä yhdessä hänen vanhoihin uskontoon pettyneisiin asenteisiinsa sai Lewisin kääntymään ateistiksi. Lewis korosti että tässä hän näki myytin valheena, jolla ei ole arvoa tai merkitystä.
4: Lewisin mielen käänsi moninaiset kokemukset. Esimerkiksi osana oli okkultismista kiinnostuneen ystävänsä mielenterveysongelmat. Lewis näki että myytti vaikuttaa joten ne eivät voisi olla turhia. Hän myös koki että estetiikka oli todellista ja että logiikka ei voi tätä mitenkään selittää. Lewis kääntyi ensin teistiksi (vastaan potkien) ja sitten kristityksi. Tämän hetken huipentumaksi voidaan sitten laskea tietty debatti. Lewis debatoi Elizabeth Anscomben kanssa Sokraattisen klubin tiloissa (helmikuu 1948). Lewis otti pohjaksi hänen tuoreen kirjansa "A miracles - a preliminary study" (1947). Kerho äänesti Lewisin voittajaksi, mutta voitto oli Lewisin elämän kannalta pyrrhoksen voitto. Sillä Anscombe viittasi siihen että Lewis oli lähestynyt perusteluja lähinnä viittaamalla "terveeseen järkeen" josta poikkeaminen oli sitten vain määritelty "epäterveeksi", "naurettavaksi" tai "vääristyneeksi" (horse laugh). Samoin "loogiset loppuun asti viedyt johtopäätökset" olivat joko sellaisia että ne eivät olivat korkeintaan mahdollisia eivätkä väistämättömiä tai uskottavia (non sequitur) ja/tai sellaisia että niissä vihjattiin että kun lopputulos on eitoivottu (argumentum ad consequentiam), niin ateismin olisi oltava väärin. (Rakenne on toki tuttu myös hänen "mere christianityssään" joka on kenties pahiten hukkaan heittämääni aikaa ikinä.) Lewisin kannalta ikävintä oli että Anscombe oli kristitty. Hän ei moittinut Lewisin johtopäätöstä vaan sitä miten tämä johtopäätös oli saavutettu. Lewis sai tässä argumentaatiota jota hän piti "epäterveenä" mutta jonka vääryyttä hän ei kyennyt osoittamaan, loogisia virheitä ei oikein saatu. Anscomben näkemys viittasikin että Lewis hankki suosiota retorisin keinoin. Ja tämä ilmiselvästi paljastui Lewisille itselleenkin. Lewis vaihtoi nimittäin tämän jälkeen fantasiakirjailijaksi. Ja hänen kirjoissaan teologiset näkemykset loistavat läsnäolollaan. Sillä kun kristinuskon vuodattaa tarinaan, ei sitä kohdella samalla tavalla kuin argumenttia.

C. S. Lewis vaihtoi mielipiteitään elämänsä varrella. Hänellä oli suoraan sanoen tapana olla aina jonkinlainen naurettava stereotyyppinen olkiukko. Siis hahmo jota ei tavallaan voi ymmärtää olevaksi. Hänen ateisminsa oli täsmälleen yhtä pinnallista kuin hänen rukousautomaatti-kristillisyytensä. Ja valtaosa Lewisin arvovallasta tulikin siitä että hänellä oli aikanaan mediajulkisuutta. Ja kristityt jostain syystä rakastavat kääntymiskertomuksia. Henkenä on se, että mielenmuutos ikään kuin vaatisi asian syvää ymmärtämistä. Että entinen ateisti tietää kyllä kaikki ateismin heikkoudet. Asenne on yhtä väärin kuin jos uskoisi että Lewis olisi ateistivaiheessaan ollut hyvä ja terävä uskontokriitikko. Mutta tämä ei tietysti voi pitää paikkaansa kun se irtauduttu kristillisyys oli kieltämättä varsin pinnallista. Niin jäsentymätön oppi, että se näyttää hupsulta olkiukkostereotyypiltä asiaan tarkemmin katsoen, ei ole mikään kunnollinen viitekohde. Moni kuitenkin kannattaa Lewisiä lähinnä siksi että hän on kääntymyksensä vuoksi jonkinlainen "sulka kristittyjen hattuun".

Ja kääntymisen relevanttius johtaa siihen että on pakko arvioida miten jäsentynyt maailmankuva on ollut. Ja tässä Lewisin luonne on erittäin oleellinen. Henkilöstä ei voi puhua ilman asiaa ja asiasta ilman henkilöä. Lewis itse voisi sanoa asiaan jotain sen tyyppistä, että psykologiaa ei tarvita jos perustelut ovat kunnossa. Vasta epäonnistumisen jälkeen täytyy miettiä miksi näkemykseen on uskottu siitä huolimatta että perustelut ovat olleet vähissä. Hän demonstroikoot tämän periaatteen itsellään.