Perustan muuttamisesta

Kun nykyään puhutaan netissä tai arkisesti fundamentalismista, viitataan usein kristittyihin piireihin. Sellaisiin joiden uskonvakaumus esittää olevansa jollain tavalla ikuinen, jopa muinainen. Se ajaa sanoissaan muuttumatonta uskontoa jossa perusta on ikuinen eikä siksi muutoksiakaan tarvita.

Karkeasti ottaen olisi puhuttava fundamentalisteista, 1900 -luvun alkupuolella syntyneestä protestanttisesta liikehdinnästä. Nimitys "fundamentalism" on sidottavissa Niagara Bible Conferenceen (1878–1897), joissa määriteltiin uskon peruskysymyksiä. Tätä ajatusmaailmaa esiintuotiin myös Milton ja Luman Stewartin "The Fundamentals" -kokoelmassa jossa 12 kirjaa käsittelivät 5 eri kristillistä aihetta. Fundamentalismi ei tässä mielessä ole "kovinkaan ikuista".

Ja sitten on puhuttava evankeelisista kristityistä jotka ovat periaatteessa hyvin samantapaisia kuin fundamentalistit, joskin he kovasti kiistävät olevansa sellaisia. Ja tämän alku on hyvin kiinnostava. Randall Balmer kirjoitti tähän liittyen kiinnostavasti. Sillä virallisen evankeelisen kristittyjen teeman mukaan evankeelisen kristillisyyden synty liittyy aborttikysymykseen. Tämä alku luo vahvan pysyvyyden hengen, hengen jossa moraalinen enemmistö saa tarpeekseen ja järjestäytyy puolustamaan arvoja jotka ovat paljon vanhempia. "In his 2005 book, Jerry Falwell, the firebrand fundamentalist preacher, recounts his distress upon reading about the ruling in the Jan. 23, 1973, edition of the Lynchburg News: “I sat there staring at the Roe v. Wade story,” Falwell writes, “growing more and more fearful of the consequences of the Supreme Court’s act and wondering why so few voices had been raised against it.” Evangelicals, he decided, needed to organize." 

Kuitenkin käytännössä evankeelinen kristillisyys ei alkanut tästä. Kun katsotaan evankeelisten kristittyjen suosimia tiedotuskanavia, viestintäinstituutioita ja  vastaavia lähteitä, kuten "Christianity Todayta", on huomattavaa miten aborttikysymys oli itse asiassa jotain joka hyväksyttiin. Abortinvastustus nähtiin samantapaisena "katolilaisten vouhotuksena" kuin vaikkapa kondominkäyttöä nykyään. "Today, evangelicals make up the backbone of the pro-life movement, but it hasn’t always been so. Both before and for several years after Roe, evangelicals were overwhelmingly indifferent to the subject, which they considered a “Catholic issue.” In 1968, for instance, a symposium sponsored by the Christian Medical Society and Christianity Today, the flagship magazine of evangelicalism, refused to characterize abortion as sinful, citing “individual health, family welfare, and social responsibility” as justifications for ending a pregnancy." ; Evankeelisten kristittyjen alku voidaankin sitoa poliittiseen tapahtumaan. Mutta se on hieman toinen.Evankeelisen kristillisyyden alku on sidottavissa segregaation purkamiseen. Ja siihen että uskonnolliset instituutiot halusivat olla hyväntekeävisyyttä sellaisella verovapaalla tavalla. Kiinnostavaa oli, että prosessissa tavoitteita haluttiin myös näennäisesti ei-uskonnollistaa, tuoda esiin ei-uskonnollisella kielellä niin että se vetoaisi paremmin myös maallisiin ihmisiin.

Tässä moni voisi ajatella että alkuperän loukkaus lokaisi jotenkin evankeeliset kristityt. Luultavasti tässä on kuitenkin enemmän kyse siitä että kristittyjen ideologiansa avulla tukemat ja vastustamat arvot eivät olekaan mitenkään muuttumattomia. Siksi nykyään evankeeliset haluavat nimenomaan valittaa siitä että poliittisesta puheesta on siivottu liikaa uskonnollinen kieli pois. Siksi he varmasti myös vastustavat segregaatiota. Ja tämän vuoksi he haluavat uudelleenkirjoittaa historiaansa.

Perusta onkin syytä muuttaa, etenkin jos se on segregaation tapaiselle hiekalle rakennettu...

Kuinka Leijonakorujen käyttäjät ovat tehneet sen itse...

Suomen vaakunassa oleva leijona on erikoinen. Ei pelkästään siksi että leijonaa ei ole maassamme tavattu luonnonvaraisena. Vaan siksi että leijonakorujen ja leijonavaakunasymbolien käyttäminen koetaan usein rasistiseksi.

Tämän voi todentaa helposti. Kun menee ulos ja kantaa vaikka Suomen vaakunalla koristettua lippistä, ihmiset tulkitsevat sinut rasistiksi. He voivat sanoa tämän tulkinnan jopa ääneen. Leijonakorut koetaan yleisesti rasistisina.

Kuitenkin toisaalta Suomen leijonavaakuna on alkuperältään kaikkea muuta kuin rasistinen. Se on "vain" maan tunnus. Toki on hyvä tiedostaa että suomalaisen (etninen) rasismi on varmasti vanhempaa kuin leijonavaakuna. Suomi ei ole ollut kovin kauaa itsenäinen. Rasismi on sen sijaan paljon tätä vanhempaa. Mutta kyse ei ole siitä että rasistit olisivat perustaneet maan ja ottaneet symbolin. Eli Suomalaisten rasismi ei ole vaakunan synnyn takana.

Vaakunan provenienssi ei pidä sisällään rasismia. Vaakunaa ei ole valittu rasistinen vertailu mielessä. Kuitenkin symbolin käyttö johtaa rasistiksi identifioitumiseen. Mikä on vähintään jokseenkin omituista.

Siis olen toki sitä mieltä että jos symboleja katsotaan alkuperän kautta niin Suomen vaakunassa ei sinällään ole mitään rasistista. Silti jokainen vähänkin ideologioiden muutoksista, sosiologiasta tai ryhmäytymisen psykologiasta tietävä tietää että asiat eivät ole eivätkä voi olla noin yksinkertaisia. Symboleihin ladataan merkityksiä jotka elävät ja muuttuvat käyttöyhteyden mukana. Toisin sanoen ; Alkuperä ei paina juuri mitään. Itse asiassa symbolien merkitykset elävät ajassa. Ja niiden merkitys on intersubjektiivista. Yksi yksilö voi sanoa mitä hän yrittää viestiä symbolilla (vaikka kansallistunnetta), mutta viestillä on aina konteksti ja viitekehys. Ja viesti voidaan tulkita hyvin erilaisella tavalla (rasismiksi). Ja jos asia käsitetään väärin, kyse ei ole siitä että tulkitsijat ovat tyhmiä. Päin vastoin. Viestin lähettäjä on ollut vihjeetön eikä ole ymmärtänyt viitekehystä. Viestinnässä on usein niin että vikaa voidaan etsiä molemmissa päissä. Mutta ei tässä tapauksessa.

Symbolit ja tilannetaju ovat sellaisia että tulkintavirheestä syyttävä on samassa tilanteessa kuin ihminen joka keksii että äänne/kirjoitusasu "kissa" hänellä tässä tapauksessa tarkoittaa jotain ihan muuta kuin nelijalkaista maukujaa. Sanojen merkityssisällöillä on jaettu intersubjektiivinen merkitys joka on toinen. Ja jos käyttää kissaa uudelleenmääriteltynä, on lähinnä väärässä. Jos tulkitsijat ymmärtävät että tarkoitat nelijalkaista maukujaa sanoessasi "kissa" he eivät ole tyhmiä. Sen sijaan jos et käytä symboleja ja sanoja intersubjektiivisen sisältönsä mukaan, niin sinä joko tiedät tai sinun pitäisi tietää että väärintulkintahan siitä syntyy. Ja muun odottaminen ja vihamielinen reagointi kertoo että et ole vilpittömällä mielellä liikkeellä. (Joko valehtelet tai olet ignorantti ääliö tavalla joka vie mieltä tahallisuuteen ihan sillä että kognitiosi riittää hengittämiseen.)

Esimerkiksi kristinuskon yhteydessä kala merkitsee jotain aivan muuta kuin muinaisille sumerilaisille. Ja hakaristiä on käytetty hyvän onnen symbolina mutta natsit ovat tämän itämaisen symbolin sisällön omineet niin että kaikki asiayhteydet Suomen ilmavoimien tunnuksesta joulutorttuihin "luovat väkisinkin mieliyhtymiä". Ja hakaristin kun laitat hihaan niin tuskinpa annat kuvaa ympäristöösi siitä että "olen itämaiseen taikauskoon hurahtanut hyvää onnea muille toivova": Toki voit oikeasti tarkoittaa tätä ja yrittää. Mutta se kertoo että olet niin vihjeetön että sinua voi kuvata lähinnä ilmaisuilla "jäinen mega-autismi". (Tjsp.)

Toki tämä on rasismiaiheen kohdalla muutenkin vaikeaa.

Esimerkiksi "Neekeri" -sanan merkitys on monille ollut melkoisen viaton. Mutta nykyään kun sanaa käyttää tunnustaa suoraan ideologista puolta. Tai jos ei tajua tätä niin on "aika vajaa" sellaisella tavalla että ei kyllä tule ikävä tulevia polvia tämä kuolemassa kadonnut kognitio. Tämän ymmärtämisen vaikeus toki yhdistyy siihen leijonasymboliin. Moni "neekeri" sanaa puolustava on koviten selittämässä että leijonavaakuna ei ole alunperin tai sisällöltään mitenkään rasismiin liitoksissa.

Tässä unohtuu se, että leijonasymbolin, etenkin leijona-kaulakorujen jne. "eivirallisen krääsän" käyttäjät ovat tupanneet olla tietynlaisia. Kun aiemmin avoimesti uusnatsistiset piiritkin ovat käyttäneet leijonasymbolia, siihen on syntynyt merkitys. Merkitys ei ole syntynyt akateemisesti siten että mikä on leijonasymbolin tausta. Vaan se on syntynyt käytännössä. Induktiivisella päättelyllä kokemuksista. "Ihminen joka käyttää leijonakaulakorua ei-valtionjuhlayhteydessä on tilastollisesti yliedustuksellisesti tiettyä ihmisryhmää". Tästä syntyy aivan järkevä jengitunnuksen ja logon tunnistus. Symbolin käyttäjä, symbolin käyttökonteksti ja se miten symbolien käyttäjät tunnisteaan ja tulkitaan luovat intersubjektiivisen merkityksen. Joka ei ole yksilön mielipideasia, jokin jota vastaan voi yksilö tulla sanomaan että "se on näin eikä toisin". (Symbolit eivät ole objektiivista tietoa, vaan asioihin ladataan sosiaalis-yhteisöllisiä merkityksiä.)
1: Aivan kuten liivijengienkin tunnistamiseen. Eikä tässäkään mikään liivijengin PR -puhe auta. Ihmiset kun kuuntelevat myös esimerkiksi poliisia lähteenään. Jos PR -puhe ja käytäntö ovat ristiriidassa näiden muiden lähteiden kanssa, syntyy helposti tilanne jossa PR -puhe on todiste siitä että paitsi että liivijengit ovat mitä ovat, niin tämän lisäksi ne myös peittelevät tätä olemistaan ja valehtelevat mediassa... Kierointa on että tämä symbolienrakennusprosessi etenee huolimatta siitä mitä liivijengit ovat tai eivät ole. Liivijengien pelko ja uhkaavuus riittää. Luottamus poliisiin riittää. On huvittavaa huomata että samalla ilmapiirillä saadaan rakennettua myös "matujen yliedustus rikostilastoissa" -tulkintoja...

Keihin viha kohdistetaan?

Jännittävintä tässä on se, että jos leijonasymbolia väitetään ei-rasistiseksi, niin tämä olisi helppoa todistaa. Intersubjektiivisen merkityksen vuoksi tämä vaatii testin. Jos menee leijonakorujen ja vastaavan tilpehöörin kanssa kadulle eikä siitä koskaan synny tulkintoja tai huuteluja rasismista, niin sitten sillä symbolilla ei ole rasismimerkitystä. Mutta koko leijonakorun puolustus syntyy siitä että tätä tulkintaa tavataan monia ihmisiä häiritsevällä tavalla.

Ja jostain syystä tulkintavirheen taakse syytetään suvakkeja. Mikä on erikoista. Koska he eivät käytä leijonasymbolia. He eivät ole se ryhmä joka on alkanut käyttämään tunnusta ja käyttäytynyt tämän tunnuksen kanssa tietyillä tavoilla. Eli luonut induktiivisen näkemyksen siitä mitä yliedustus tuosta ihmisryhmästä nyt tuppaa tekemään.

Ja jostain syystä näyttää siltä, että vaikka leijonakorun ei-rasistisuutta puolustavat kovasti korostavat että he eivät ole rasisteja niin symbolin ei-rasistisuutta korostavat eivät ole mitenkään näkyviä tahoja rasisminvastustuksessa.

Sen sijaan intoa maahanmuuttokritiikin innokkaampaan kulmaan löytyy. Ja tämän puolen normaaliongelmana on ollut se, että he laajemminkin tuntuvat joutuvan korostamaan sitä miten eivät ole natseja vaikka tiettyä analogisuutta löytyykin.

Tästä syntyy kysymyksiä. Sellaisia kuin "Miksi ei saada äänekkäitä natseja haukkunutta ei-natsia puolustamaan joukolla leijonakorujen ei-rasistisuutta?" Ongelma on se, että kun katsoo näitä "ei olla natseja, ei olla rasisteja" -ihmisiä, niin jostain syystä he samanaikaisesti ovat (1) Ihmisiä jotka laajakirjoisesti ja äänekkäästi kritisoivat internetissä ja livenä niitä ihmisiä joiden kanssa eivät identifioidu. (2) Ihmisiä jotka eivät vastusta rasisteja tai rasismia tai natseja missään internetissä, vaan ainut rasismiin ja natsismiin liittyvä vastustus on sitä kun he sanovat "ei olla niitä".

Jostain syystä ei nähdä mielenosoituksia tai muita vastaavia ryhmittymiä joissa rasisteja kritisoisi ryhmä joka kantaisi leijonakoruja ja huutaisi siitä että miten he eivät ole rasisteja. Ja iskisivät sitten rasisteja vastaan kuin osoittaakseen että rasisti heidän ryhmässään on entinen jäsen. Tosiasiallinen havaittava tila on se, että leijonakorujen ei-rasistisuutta puolustavat eivät potki kaveripiireistään natseja. Eivät edes kritisoi julkisesti natseja ja rasisteja, vaan ovat aina moittimassa "suvakkeja". (Etenkin jos he löytävät rasismia näistä "ehdottomasti vain kansallismielisistä" tyypeistä. Mutta tämä on sentään aavistuksen ymmärrettävää.)

Miksi leijonatunnuksen ei-natsiutta ylikoorstava ja symbolin nyky-yhteiskunnassa olevia konnotaatioiden olemassaoloa kiistävät tyypit jotka vaikuttavat olevan keskivertoa enemmän Godwinin lakia lietsovassa ilmapiirissä? Leijonakorujen käyttäjien vihastuminen rasismisyytöksistä onkin sellaista että heidän tulisi tajuta että he ovat tehneet sen itse. Ihan itse. Ja se on vaatinut pitkäjänteistä työtä. Työtä jossa jokainen kaikista aika selvästi rasisti ja natsi joka selittää olevansa "kansallismielinen" tai jopa "vain kansallismielinen" on mädättänyt sitä arvokkuutta, sisältöä ja kunniakkuutta jota symboliimme on sisältynyt.

Tämä pitkäjänteinen maamme symbolin omiminen on ollut rasisteille tärkeää koska natsit ja rasistit ovat halunneet määrittää omista näkemyksistään poikkeavan "huonoksi kansalaisuudeksi" (joka näkyy siitä että "suvakit" nähdään "kansanpettureina" joita jopa "tulisi rangaista"). Ja tämä itsessään voidaan nähdä sananvapauden vihollisuudeksi. Ja tätä kautta epäkansallismieliseksi teoksi. Tämä mädätystyö jossa hyvän ja hienon maamme arvokas tunnus on saastattu kun ei ole mietitty miten sitä käytetään. (Samalla tavalla kuin armeijan baretin arvokkuus on niin tärkeää että sotilas miettii aina mitä tekee baretti päässä koska baretin ja ryhmän kunniaa ei saa tuhota vaikka tekemällä sotarikoksia.) Tästä voi oikeasti pahastua syvästi. Ja tästä ei voi vihata suvakkeja. Ei vaikka olisi maahanmuuttokriittinen. Tästä Suomen hienon symbolin turmelemisesta voi syyttää vain rasisteja ja natseja. Niitä rottia!

---

Näyttääkin siltä että leijonakorun ei-rasistisuutta puolustavan jengin ja rasismin suhde on sama kuin Intelligent Designillä ja kreationismilla. Ne voisivat teoriassa olla eri asia. Määritelmällisesti ne voisivat olla hyvinkin eri asia. Kuitenkin käytännössä ID:läiset pitävät sisällään runsaan määrän kreationisteja. YEC -kreationistiksi paljastuminen ei lopeta ID -suhdetta ja YEC kreationisti voi olla ID:isti koska hän mahtuu "isoon telttaan". (Valitettavasti ei freudilainen symboli tässä käyttöyhteydessä.) Lisäksi ID:läiset puolustavat asiaansa argumentein jotka ovat kreationismia pienin laimennuksin, mutta jotka eivät tuo yhtään oleellisesti eri argumenttirakenteella toimivaa perustelua asiaansa ajaakseen. Ja ID ei koskaan selitä miksi kreationismi on huonoa idioottien soopaa, vaan ainut kreationismikritiikki joka heiltä löytyy koostuu siitä että he itse eivät ole kreationisteja. Muuten vaan koko ajan sekoittuvat heihin kun kulkevat samoissa jengeissä lobbaamassa samoja lakiesityksiä jne...

Oppia ikä kaikki!

Kautta aikojen tärkein syyni vastustaa evankelis-luterilaista kirkkoa on jo kauan ollut se, että olen luullut että se on nimetty Lex Luthorin mukaan. Ja hän on despoottinen ja mitä ilmeisimmin kaiken muun pahan lisäksi kenties antisemiittikin. Olen kokenut tämänlaisen perustajajäsenen ominaisuuksien olevan oleellinen jo symboliarvoltaan, enkä ole halunnut tukea mitään mikä on liitoksissa tämänlaisiin ihmisiin.

Mutta olin yksinkertaisesti lukenut väärin. Sisäinen oikolukijani petti ja lukuvirhepaholainen hämmensi mieleni harhautumaan täysin sivuraiteille. ; Jokainen muu on tiennyt, että ev.lut -kirkko on nimetty Martti Luterin mukaan. Hänestä minä en ole kuullut mitään pahaa.

Mikä on taitoa taiteilussa - ja mikä tekee väärennöksestä vähempiarvoisen?

Kun katsotaan taideteosta, kunnioitetaan niitä helposti sitä kautta miten (a) kaunis teos on (b) miten vaikeaa se on ollut tehdä.

Nämä kaikki ovat siitä hieman erikoisia että niiden kautta myös väärentämiselle voitaisiin antaa kunniaa.
1: Jos joku väärentää taulun, hän tekee siitä joko kopion tai uskottavan mukaelman. Jolloin teos näyttää samalta kuin aito maalaus, joko kopiona tai tyylilajina. Kaksi samalta näyttävää asiaa ovat yhtä kauniita.
2: Jos taas mietitään sitä miten vaikeaa asiaa on tehdä, voidaan huomata että maalaustekniikka jolla maalaus tehdään voi olla identtinen sekä maalarilla että kopiolla. Itse asiassa osa väärennöstaidosta on kyky käyttää ja luoda värejä vanhanaikaisilla menetelmillä. Ja itse asiassa tämän lisäksi väärennöstä täytyy usein osata vielä vanhentaa jotenkin. Joten väärennös on itse asiassa tässä mielessä vaikeampi tehdä.

Toki voidaan nähdä että väärennös on huijaus. Ja tämä voidaan nähdä esteettisenä puolena. Tai sitten voidaan ajatella että huijaus on etiikkaa ja tosiasiassa taideteoksen tekemisessä tekijän intentioilla ja sen tilaajan moraalilla olisi jotenkin erityinen merkitys. Mikä on sinänsä kiinnostava esimerkki että kun otetaan vaikka irstas renessanssipaavi ja hänen taidemaalarinsa, kumpikaan ei välttämättä ole edustanut ihmiskunnan moraalin korkeinta huippua.

Tietenkin voidaan nähdä että jäljelle jää luovuuskysymys.

Ja mielestäni tämä tarjoaa hedelmällisimmän tavan tulkita asiaa. Kun esimerkiksi Han van Meegeren väärensi Jan Vermeerin teoksia niin että ne huijasivat taidepiirejä ja natseja, hänen taulujaan kehuttiin jopa Vermeerin parhaimmiksi. Oliko van Meegeren siis parempi maalari kuin Vermeer? Tuskin. Sillä Vermeerin teoksiksi luultuja tulkittiin Vermeerin ajasta käsin. Sen jälkeen taidemaailmassa oli keksitty uusia ideoita. Van Meegerenillä oli pääsy näihin keinoihin, joten hänen tarvitsi keksiä vähemmän kuin Vermeerin tuottaakseen samantasoisen taideteoksen.

Vastaavaa suhtautumista kohdataan joskus elokuvissa. Esimerkiksi "Citizen Kanea" kehutaan usein maailman parhaan tasoisesti mainiona ja innovatiivisena elokuvana. Nykykatsojan silmiin se ei ole hieno elokuva koska muut ovat kopioineet ja käyttäneet siinä olleita innovaatioita. Siinä niitä vain on käytetty ensimmäistä kertaa. Silti elokuva on nykykatsojan silmiin tylsä. Ja monella muulla elokuvalla on "pelkästään elokuvana" mainittua elokuvaa korkeampi "taiteelliusuusarvo", viihdyttävyys että sen tarinankerronnassa on jännittävämpiä kerroksia. Muut elokuvantekijät ovat vain voineet kopioida. Ja innovointi on vaikeampaa kuin toistaminen.

Jossain mielessä tämä on toki siitä ikävä että aidon taideteoksen ja väärennöksen syntytavat ja rakentumiskertomus ja historia muuttuvat oleellisemmaksi kuin se, miten hieno teos on ja miten paljon taiteesta nauttiva ihminen siitä saa itselleen. Moni varmasti pitää tätä väärennöksiin suhtautumistapaa heikkona koska taiteen arvo voi olla juuri siinä mitä katsoja kokee. Ja väärennöksen vähempiarvoisuutta tältä kulmalta voi olla lähes mahdotonta perustella. Toisaalta väärennöksen tunnistaminen väärennökseksi vaatii tämän tyyppistä lähestymistapaa. Ja silti harva arvostaa väärennöstä tai kopiota, tai T -paitaprinttiä, yhtä paljon kuin originellia.

Joulun nimi

Joulu on Amerikoissa "Christmas". Siellä on viime vuosina käyty toistuvaa kinaa jota kutsutaan konservatiivipiireissä nimeltä "The War on Christmas". Se ilmenee esimerkiksi siten että toivotetaanko "Christmas" vai "Season's Creetings". Tämä sota ei tuota yhtä paljon väkivaltaa kuin "War on Drugs". Mutta sitäkin enemmän internetväninää. (Joku voisi jopa kysyä että kumpi on pahempi, voittaako määrä vai laatu.)

Tämä kaikki on erikoista. Sillä
1: Kristittyjen kannalta kyseessä on provenienssin kunnioituksesta. Joulun alkuperä nähdään kristilliseksi, jopa siinä määrin että usein selitetään että koska joulu on kristillinen juhla ei ateisti saisi pitää vapaata vaan hänen pitäisi mennä töihin. (Jota ei sitten kovin helposti saa tehdä vaikka yrittäisi. Kokeiltu on!) Koska joulussa on Christ -sanan keskellä ei Jeesusta pidä sensuroida. Nimen sisältö on siis tässä mielessä muotonsakin puolella tärkeä. Tämä johtaa kahteen ongelmaan joista toinen on tuon alkuperäasenteen vuoksi tavallaan pakko vain niellä.
     1.1: Mitenköhän kukaan jenkkipastori ei ole vaatinut että viikonpäivien nimet pitää uusia? Nehän tarkoittavat "kuun päivä", "Tyrin päivä", "Odinin päivä", "Thorin päivä", "Freijan päivä", "Saturnuksen päivä" ja "auringon päivä". Kaikki ovat täynnä pelkkää saatanallista epäjumalien palvontaa. Kyllä tähän pitäisi nyt ainakin Jeesus saada mukaan.
     1.2: Edellämainitusta syystä voitaisiin nähdä että viikinkien uskonto olisi nyt pakko ottaa käyttöön. Että kun kyseessä on viikinkien viikonpäivät niin sitten kristitty ei saisi käyttää kalenteria tai vastaavia.
2: Toisaalta vahvasti sekulaarien ateistienkin pitäisi vaatia sitä että tämänlaisista pakanallisista kytköksistä ja taikauskoista luovutaan. Että viikonpäivistä pitäisi poistaa sinne piilotettu uskonto. Sekulaarissa ateismissa kun halutaan puhdistaa julkinen tila uskonnollisista merkeistä.

Aihetodisteiden kertomaa ; eli Torinon käärinliinan omituisia piirteitä

Torinon käärinliina on kulttuurisesti merkittävä. Se on jonkinlainen jäänne ajalta jolloin ihmisillä on ollut ilmeinen tarve vahvistaa uskoa sen tapaisilla reliikeillä. Nykyään moni pitää sitä ihmeellisenä teoksena, mutta näiden argumenttien takana olevat asiat eivät ole olleet siihen aikaan yhtä vakuuttavia. Jossain määrin voidaan jopa sanoa että nykytieto tekee siitä erityislaatuisemman.
1: On oikeasti jännittävää huomata että nykyaikana juuri se, että kuva on negatiivi on vahva aitouden todistus. On toki selvää että intuitiivisesti oletettavampaa on että joku maalaa positiviikuvan. Valokuvaukseen sen sijaan liittyy negatiivit. Ja keskiajalla ei tunnettu valokuvausta. Tätä vastaan on tietysti hyvä huomauttaa siitä että kenties negatiivi kertoo enemmän kankaan valmistusmetodista. (Itse jopa kannatan sitä näkemystä jossa Torinon käärinliina on vaihtunut, vanha huonompi väärennös korvattiin myöhemmin paremmalla.) Mutta tämä ei ole kaikki. Se on vain tavallaan-negatiivi-kuva ; Negatiivikuvassa on hahmo jolla on vaalea parta ja tukka, ja tämä on hyvin poikkeukellista kolmikymppiselle juutalaismiehelle.

Tämä huomautus on tarpeen siinä mielessä että esineen provenienssi on varsin omintakeinen. Se on itse asiassa hyvin vajaa. 1357 se vain ilmestyy. Geoffrey de Charny ei oikein kerro mitään miten liina on hänen haltuunsa ilmestynyt. Ja hän näyttelee sitä näyttelyesineenä saadakseen tuloja. Tämä viittaa siihen että tuohon aikaan ihmiset ovat halunneet uskoa liinan aitouteen niin vahvasti että mikä tahansa on kelvannut.
1: Itse asiassa suurella osalla reliikeistä on kertomuksia esineen löytämisestä. Torinon käärinliinalla ei. Sen provenienssi on erityislaatuisen hatara. Ja tällä pohjalla pitäisi jotenkin kattaa se, että liina olisi aito ja ollut vain jossain 13 ja puoli vuosisataa. Tämä pahenee siitä että "Raamattu" ei mainitse ihmeenomaisesta kuvasta mitään. Tuon tasoisen ihmeen voisi luulla olleen keskeinen todiste. Etenkin kun liina selvästi ei ole tuhoutunut vuosituhansien aikana. Se, että kangas säilyy näin kauan vaatii suojaisia oloja. Joten on ihme miten käärinliinat ovat samanaikaisesti säilyneet, että eivät ole olleet yleisessä tiedossa jo aiemmin.

Tämä on asia joka voidaan sanoa riippumatta siitä onko liina aito vai ei. Nykyään joku voisi huomautella sellaisista pikkuasioista, kuten siitä että liinaa käytetään yhä sirkuksenomaisena reliikkinä. Itse uskon että jos liina olisi tiedemaailman eikä vatikaanin hallussa, ei edes olisi mitään keskusteltavaa. Nykyään liinan uskottavuutta suojaakin se, miten vähän ja vaikeasti liinaa pääsee tutkimaan. Nämä kannanotot ovat tietenkin korkeintaan aihetodisteita. Ne kuitenkin viitoittavat siihen liittyvän eetoksen ja intressit. (Jotka pätevät riippumatta siitä onko liina sitten aito vai ei.) Todisteiden vakuuttavuudesta saa tosin hyvän nyrkkituntuman jo sillä että Vatikaani ei edes oikein suostu antamaan kantaa liinan aitoudesta.

Joitakin muitain erikoisuuksia siitä voidaan sanoa. En tässä roimi liinaa kovin vahvasti, sillä ideanani on vain nostaa muutamia pointteja esille. Olen roiminut tästä aiheesta jo aikaisemmin, joten tarvetta toistamiselle ei ole. Otan ytimeen lähinnä sellaisia ajatuksia joiden pohjalla on kuvattu että liina kuvaisi jotenkin uskottavasti vuosituhannen alkuvaiheessa elänyttä juutalaista miestä.

On kenties syytä lähteä pelkästä kokokysymyksestä. Käärinliinan hahmo on ollut noin 179–181 cm pitkä ja hänellä on pitkä tukka, takahiukset ovat palmikolla (tai vain kiertyneet yhteen), ja parrassa on jakaus keskellä. Tässä on kaksi asiaa jotka tekevät siitä epätodennäköisen Jeesuksen ajan juutalaisen miehen:
1: Sillä tuohon aikan juutalaiset eivät tyypillisesti pitäneet pitkiä hiuksia. Tämän ajan hengestä on itse asiassa viitteitä Raamatussa asti. Paavalin ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä korostetaan että luonto itse opettaa että miehen pitkät hiukset ovat este. (1 kor. 11:14). Raamatunkohtaa on käytetty hippiliikkeen kritiikin aikaan, joten se ei luultavasti ole liian vieras jae nykyaikanakaan.
2: Toisaalta käärinliinan mies on varsin pitkä. Juutalaisten pituudesta ja ulkonäöstä voi sanoa sen verran että ne eivät vastaa käärinliinan kuvassa nähtyä. Itse asiassa Jeesus näyttää yllättävän vähän sen ajan juutalaiselta mieheltä ja yllättävän paljon myöhempänä aikana syntyneelle Jeesus -kuvastolle.
3: Hautauksen asento ei ole myöskään tyypillinen juutalainen hautaus. Kädet haaruksissa ei ole ollut sen ajan yleisen hautaustavan mukainen. Itse asiassa käärinliinaa käsitellään "Raamatussa" erikoisesti. Pietari mainitsee nähneensä haudassa käärinliinat, mutta ei mainitse kuviointia. (Luuk. 24:12) Toisaalta jo pääsiäisen tarinassa korostuu että käärinliina ei ole yksiosainen. (Johannes 20:3-7) On erikoista että jos kasvojen suojana on hikiliina, että kasvokuvat ovat niinkin selvät itse käärinliinassa. Itse asiassa ilman hikiliinaakin hämmästyttävin asia on juuri siinä että torinon käärinliinan kasvot ovat erityisen tarkat verrattuna muihin osiin ja kohtiin.
4: Jokainen liinaa käsitellyt tietää puhua kalansuomukudoksesta. Se ei ole ollut siihen aikaan kovin yleinen kudontatapa. Se oli kuitenkin yleinen keskiajalla.

Ylläolevat ovat luonnollisesti aihetodisteita. Ne koskevat suoraan sitä miten uskottavasti kyseessä on Jeesuksen aikana elänyt normijuutalainen mies. Tätä kontrastoi se, että Jeesus käärinliinassa muistuttaa yllättävän paljon keskiaikaista kansanperinnettä ; Raamattu ei esimerkiksi mainitse eksaktia määrää ruoskaniskuja joita Jeesus sai. Käärinliinan iskujen määrä vastaa kansanperinteen kertomaa. Samoin kuin puheet siitä kummassa kyljessä Jeesuksen ruumiiseen pistetty keihäänhaava on ollut.

Mutta tietenkin Jesus saattoi olla monella tavalla poikkeuksellinen. Pitkä, renessanssi-ihanteiden mukaan kaavoitetulla tavalla kaukasiidinoloinen, joka haudattiin poikkeuksellisella tavalla ja poikkeuksellisessa asennossa.

Kuitenkin on vielä eräs asia joka hämmentää. Sitä voi sanoa "siitepölyksi". Sillä sitä se on. Sitä voidaan pitää jossain määrin hyvänä todisteena liinan aitouden puolesta. Se tosin samalla myös vaikuttaa siltä että se on kenties enemmänkin syy epäillä liinan aitoutta. Max Frei on todellakin esittänyt että käärinliinassa on ollut Palestiinalaisten kasvien siitepölyä. Moni itse asiassa on kyseenalaistanut tämän löydöksen, mutta itse otan sen tässä vakavasti, jos en muuta niin ylenmääräisen luonteeni kiltteyden ja muun yleisen erinomaisuuteni vuoksi:
1: Siitepöly on jotain joka on voinut kontaminoida kankaan myöhemmin. Tätä on voitu tehdä vahingossa tai tahallaan. Keskiajalla ihmiset olivat käyneet alueella ja tiesivät mitä kasveja siellä kasvaa. Jos tämänlaisia kevään kasveja laittaa kankaan laskoksiin, se luo uskottavuutta tarinalle. Eikä vaadi sen aikaisen tietotaitotason ylittämistä. Sekä kirkonoppineet että ritarit ovat hyvinkin voineet tietää tähän tarvittavat tiedot. Ja toisaalta keskiajallakin kulkeminen kävi, ja kankaita siirrettiin niin euroopasta Palestiinaan kuin Palestiinasta eurooppaankin. Joten tässä mielessä siitepöly ei ole kovin erikoinen asia, vaadi välttämättä edes huijausteoriaa.
2: Siitepölyn tarkka rakenne itse asiassa kertoo lisätarinaa. Ensinnäkin oliivipuut olivat hyvin yleisiä, niistä oli mainintoja Raamatussa asti. Oliivipuun siitepölyä kankaasta ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan ne kasvit joista löytyy jäämiä, ovat kiinnostavia. Frein listassa on 57 kasvia joista 32 on hyönteispölytteisiä. Niitä ei todennäköisesti ole puhaltunut luolaan. Ulkopuolinen kontaminaatio taas olisi pitänyt yllä tuulipölyteisiä kasveja.
3: Johanneksen evankeliumin 19:40 kuvaa sitä mitä käärinliinasta pitäisi löytyä. Siinä puhutaan tuoksuaineista joiden tehtävänä on peittää mätääntymisen hajua. Ne ovat olleet mausteita, joista ei ole jäämiä liinassa. Jos siitepölystä jää jäämiä, niin näistä pitäisi jäädä merkkejä. Ja niitä ei ole löydetty.

Toki myös vakuuttavana pidetty veri on erikoista. (En tässä tartu siihen että edes veren läsnäolo kankaassa ei ole mitenkään ilmiselvyys.) Sillä on korostettu lähinnä sitä että veri on valunut kankaalle tavalla joka ei onnistu pensselillä. Tämä ei ole ainut tapa levittää haluttuun kohtaan verta. Sitä voi esimerkiksi valuttaa. Ja näin saadaan identtisiä kuvioita sen kanssa mitä saadaan kun veri valuu. Käärinliinan kannalta hankalaa onkin se, että vaikka Jeesus on varmasti vuotanut verta kun häntä on kidutettu, ihmisellä on sellainen erikoinen tapa, että verenkierto lakkaa siinä vaiheessa kun hän on kuollut. Tämän jälkeen paljaassa ilmassa oleva veri hyytyy. Onkin vaikeaa selittää miten tahrat eivät ole suttautuneet tavoilla joita voisi luulla jos verinen kuollut ihminen kääritään kankaaseen. Jos Jeesus onkin pesty ja kääritty tämän jälkeen, ongelmana on se miten veri on käärinliinaan tullut. Kenties tästä päästäänkin siihen salaliittoteorialta kuulostavaan näkemykseen jossa Jeesus ei noussut kuolleista vaan virkosi tajuttomuudesta. Tai sitten se todennäköisempi, kankaan kanssa on kikkailtu petos mielessä.

Tämä selitys voisi kertoa senkin, että käärinliinan miehen korvien puuttuminen kuvasta on ollut mysteeri. Samoin hämmennystä on herättänyt se, että kuvat eivät ole yhteensopivia ; Eli kun kuvan etupuoli ja takapuoli otetaan käsittelyyn ja yritetään saada ne sopimaan yhteen, tämä ei tahdo onnistua. Esimeriksi takakuva on pidempi kuin etukuva. Ja pää on takakuvassa leveämpi kuin edessä. Tätä korostaa tietty epäsuhtaisuus kuten se hauska detalji että kuvassa Jeesuksen käsivarret ovat keskenään eri mittaiset. Ja erikoisena detaljina on sekin että pitkät hiukset ovat kuvassa asennossa jossa ne olisivat pystyasennossa istuessa. Kuitenkin Jeesus on oletettavasti asetettu makaamaan vaakatasoon lattialle. Jos ei muuten niin verentahrojen vuoksi. Jeesuksen hiukset ovat siis tehneet oman ihmeensä liinaanjäämisprosessissa.

Tältä pohjalta uskallan sanoa että käärinliina on, jos ei suoraan huijaus, koijaus ja väärennös, niin ainakin se on hyvin epäuskottava. Erikoista onkin että väärennös on tehty taidolla, ja sen tekemisen mekaniikka on ollut ihailtavaa. Mutta sen suuret linjat kuvassa kertovat sitten hyvin suurista omituisuuksista. Eräässä mielessä asia onkin niin että lujin luottamus on saatu sillä että sitä on käsitelty - niin akateemisten hyväksymillä kuin vähän vajaammillakin - moderneilla tutkimustavoilla. Mitä enemmän katsoo sivistyssanojen ohi ja suoraan esillä oleviin asioihin ja siitä oleviin varmoihin ja eiriidanalaisiin tietoihin, sitä epäilyttävämmältä liina näyttää. Tämänlainen uskottavuus-ongelma -yhdistelmä on erikoinen ja kiinnostava.

Luciferinpäivä (ja tukasta nousee valo)

13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.

Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."

Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.

Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.

Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan "Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.

Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)

Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.

Kansallisen identiteetin rakentamisesta ja lähtökohtien pettämisestä

Helsingin Sanomissa oli suurlähettiläs Bruce Oreckin haastattelu. Nostan esiin tästä haastattelusta detaljin joka ei ollut tuon haastattelun kannalta kovin relevantti. Mutta joka on kiinnostava lähtökohta. "Siinä missä Yhdysvaltain perustajaisät, Founding Fathers, olivat nuoria kiihkeitä poliitikkoja ja filosofeja, Suomen perustajaisät olivat taiteilijoita. He maalasivat, runoilivat, kirjailivat, sävelsivät ja ikuistivat rakennuksiin Suomen tarinan."

On nimittäin hyvin merkillepantavaa miten USA on nykyään kaiken kaikkiaan hyvin ei-filosofinen kansakunta. Tiedeosaaminen on siellä siitä erikoinen, että maassa on samanaikaisesti runsaasti tieteen huippuosaajia, että laajat massat joiden tieteellinen lukutaito on pohjamudissa. Ja filosofian kohdalla on huomattava että USA:ssa äärimmäisen moni korostaa pragmaattisuutta palavan ihanteellisuuden yli. Haihattelu ja utopiat haiskahtavat esimerkiksi liiaksi kommunismilta. Suomessa sen sijaan vastustetaan varsin laajasti kaikkea "postmodernia tekotaidetta". Sitä pidetään humpuukina. Sillä tilaa pitäisi antaa kansallistunnetta lietsovalle kitchille.

Ehkä molemmat maat ovat kehittyneet lähtökohdistaan. Sillä demokratioissa ja hyvissä maissa ei ole mitään muuttumatonta kansallista identiteettiä joka kahlitsisi, vangitsisi ja pakottaisi ihmiset siihen muottiin mihin joku alkuperätarina (origin story) on liimannut provenienssin. Ehkä ei pidä tuijottaa sitä mistä on tullut vaan sitä minne ollaan menossa.

Kikkelis kokkelis

Viime päivien ns. human intrest -uutisoinneissa on käsitelty epileptistä Töpseli -villisianporsasta. Aiheesta kirjoitettiin jopa "Metro" -lehdessä. Kolumnisti nosti esiin trivialiteetin ja relevanssin ; "”Miksi pitää villisikaa hyysätä? Kannattaisikohan median seurata oikeasti tärkeitä asioita?” miettii nyt varmasti joku. On itsestäänselvää, että esimerkiksi kasvavaa työttömyyttä ja mielenterveyshoidon sakkaamista kotimaassa tai kriisejä Syyriassa, Ukrainassa ja Keski-Afrikassa ei pidä päästää unholaan. Välillä on kuitenkin hyvä kirjoittaa ja lukea Töpseli-tapauksen kaltaisia onnellisia uutisiakin." Asiaa rinnastettiin myös orwellimaisesti nimettyihin ja sosiaalipornoisiin "Tosi TV" -ohjelmiin "Ei varmasti arvannut piskuinen villisika, että tie vie pian kissan häkissä kohti pääkaupunkia ja kuuluisuutta. Levikkieläimeksi joukkoviestimiin Yleä ja Helsingin Sanomia myöten, päätähdeksi kesäkolumniin. Jos Töpseli olisi ihminen, satelisi sille pyyntöjä tosi-tv-ohjelmiin. Harmi, että Julkkis-BB tuli jo viime vuonna - Töpseli olisi ollut yksi tunnetuimmista siellä. Sikailua ja kärsää matossa on tosin nähty muutenkin kyseisessä ohjelmaformaatissa vuosien varrella."

Uutisoinnissahan on esitetty sen tyylisiä tunnettuja iskulauseita kuin "Miestä pureva koira ei ole uutinen - koiraa pureva mies on". Siinä uutisarvo syntyy poikkeuksellisuudesta. Toisaalta uutisissa olisi hyvä painottaa myös relevanssia. Asian pitäisi vaikuttaa moniin ihmisiin ja olla tätä kautta suuria. Ja sitten kun yllättävä ja merkittävä kohtaavat, syntyy merkittävää ja vakavaa journalismia. Pienempimuotoiset asiat, kuten julkkisten toilailuja raportoivat uutiset, tarjoavat siten omituisia arjesta vieraita toimintatapoja, jonkinlaisia yllättäviä shokkisensaatioita. Ja jotkut uutisoidut asiat vain ovat pieniä ja tavanomaisia.

Usein ajatellaan että keltainen lehdistö tekee huonoa materiaalia kikkelis-kokkelis-vaan -hengessä. Mutta tätä sitten kuitenkin ostetaan, viihteen vuoksi. Olisi siis vakavia uutisia joista kansalaiset ovat kiinnostuneita ja sitten olisi pinnallista roskaa joka kiinnostaisi ihmisiä. (Kaikissa meissä on tietysti molempia puolia. Mutta jotenkin korostamme omaa kansalaisuuttamme ja muiden ihmisyyttä.)

Jos historioitsija kirjoittaakin menneiden päivien uutisia?

Itselläni tässä tuli mieleen hieman erikoinen rinnastus. Nimittäin siihen miten journalismi jossain määrin seuraa vanhanaikaista museotoimintaa. (Joku toki sanookin että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Mutta kun C14 analyysin tekee niin löytyy niitä kyllä paljon vanhempiakin asioita. Huijausta siinä mielessä tämä sanonta.) Niissä haettiin jonkinlaista spektaakkelimaisuutta. Muumio jossa on kulta-aarre on merkittävä. Ja jonkun kattilaan mätääntynyt antiikkinen puuro ei.

Ja siksi näyttelyihinkin piti saada esiin jotain tämänlaista näyttävää ja hienoa. Renessanssiajalla kuriositeettikabinetit kuvasivat luonnon outouksia. Nämä kiehtoivat mieltä. (Ja jossain määrin tätä odotetaan nykyäänkin kun käydään museonäyttelyissä. Museoväki ei ole asiasta aivan näin yksinkertaista mieltä.) Maailmankuva heijastui toki siihenkin että siihen aikaan erilaisia luonnonoikkuja näytettiin rahaa vastaan sirkuksessa. Tätä pidettiin jokseenkin tieteeseenvivahtavalta toiminnalta. Jos tätä pitää ajatella positiivisesti, voi asiaa lähestyä siten että tässä outoutta korostavassa lähestymisessä oli ikään kuin luontevaa ajatella että luonnosta ymmärretään paremmin jos tajutaan että maailma ei ole keskiarvo. Kulttuuri on sen hienoimmat saavutukset ja ihmisyys pitää sisällään kaikki poikkeavatkin asiat. Nykyään, kun ihmiset ovat fiksoituneet keskiarvoihin ja normaaliin, "variaation oleellisuudesta ja poikkeuksien luonnollisuudesta" olisi hyvä saada muistutusta. Eli oikein hyvällä mielikuvituksella ja hyvin venytetysti avoimella mielellä vanhassa mallissa oli jotain positiivistakin.

Kuitenkin modernina aikana museotoiminnassa ajatellaan aivan eri tavalla. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Rasputinin kikkeli. Pietarissa on todellakin museo joka pitää esillä näytettä menneiltä ajoilta. Ja sen todella esitetään olevan Grigori Rasputinin penis. Näytekappaleessa hieman häiritsevää on se, että esillä on todellakin vain tämä mainittu ruumiinjäsen, eikä muuta ruumista. Erikoisinta on se, että museo on oikein spesialisoitunut eroottissävytteiseen aineistoon. Tämä on nähdäkseni hyvin lähellä vanhan ajan

"Kalmistopiirissä" Rasputinin penistä käsiteltiin (pun intended) museoinnin ja historiantutkimuksen etiikan kautta. Se nostaa esille kaksi teemaa.
1: Provenienssia ja aitoutta koskeva teema. Tässä korostuu se, että Rasputin on sen verran legendaarinen ja myyttinen hahmo, että ihmsillä on ollut intressejä erilaiseen huijaamiseen. Rasputinin penikseksi on väitetty esimerkiksi kappaleita jotka on tutkimuksissa suoraan todettu merimakkaroiksi. Se, että kerrotaan tarinaa siitä miten ruumiinavauksessa kyseinen elin on irroitettu, on korkeintaan tarina siitä miten se voisi olla kyseinen penis. Esimerkiksi museo rikkookin tässä hyvän tutkimuksen periaatteita koska se ei ole varmentanut näytteensä alkuperää. Edes sitä että se olisi ihmisestä, saati Rasputinista. Ilman tätä ei ole mitään takeita että kappale on edes aito. (Keltaisessa lehdistössä valehtelulla tehtyjä kohuja on tietysti ollut ties kuinka paljon.)
2: Toinen teema käsittelee sitten näytteellepanoa. Ja tämä on hyvin haastavaa, koska kun käsitellään ihmisten jäännöksiä, hyvän museoinnin periaatteena tulee olla jonkinlainen kunnioittava käsittely. Tämän vuoksi muumioiotakin usein peitellään silloin kun ne ovat näyttelyssä. (Tieteellisesti penis ei ole yhtä arvokas kuin Rasputinin hammas, koska hampaista saa paremmin DNA:ta. Kuitenkin tutkimusnäytteenä penis voisi olla jossain määrin merkityksellinen.) On tietysti vaikeaa nähdä mikä on asiallista. Esimerkiksi "Suomen Kansallismuseossa" on esillä vanhoja kalloja. Niiden näkeminen rinnakkain lasikaapissa voi tuntua epäkunnioittavalta monistakin.
+: Museoalalla onkin monia sellaisia piirteitä jotka tuovat mieleen erään imaamin tuottaman tutkielman joka käsittelee sitä miten hyvä muslimi toimii jos häntä rupeaa hirveästi pierettämään kesken rukousresitoinnin moskeijassa. Etiikka sisältää usein tämänlaisia vaikeita (ja ulkopuolisia huvittavia) asioita. Siksi lainaankin suoraan sitaatin "kalmistopiiristä". "Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa."

Otin tämän esimerkin sen vuoksi, että Rasputinin peniksen tapaiset "oudot spektaakkelit" ja "shokkisensaatiot" toimivat suunnilleen samalla logiikalla kuin keltainen lehdistö. Modernissa museoinnissa kunnioitetaan kuitenkin kulttuuria ja sen ajan elämää hyvin edustavia näytteitä. Ja tässä mielessä uutisoinnissakin on syytä miettiä sitä että onko mahtipontisuus todellakin se millä on syytä mennä eteenpäin.

Menneisyyden paljastamisesta nykyajan paljastamiseen.

Ja tässä kohden on hyvin vaikeaa sanoa on "Töpseli" jotain jota töllistellään sillä että villisika on ihmeellinen asia. Silloin epilepsiaporsas on helppoa nähdä jonkinlaisena shokkisensaationmetsästyksenä. Ja tällöin villisianporsas on jonkinlainen "Rasputinin penis". Itse kuitenkin uskon että villisika on enemmänkin arkinen asia. Ja tässä mielessä journalismi joka kuvaa tätä sikaa ja etenkin raportoi sen löytymiseen liittyviä asioita tekeekin ns. hyvää ajankuvaa. Ja uskallan väittää että jossain määrin se että journalistit keskittyisivät hyvän ajankuvan esittelyyn sen sijaan että uutisoisivat suurista ja mahtipontisista liikkeistä olisi nähtävissä varsin hyvänä journalismina. ; On kuitenkin äärimmäisen helppoa ajatella että lehdistössä olisi vain suuria ja relevantteja uutisia tai turhakeuutisia. Kuitenkin näiden välissä on tilaa.

Pinssi

Kun olin yläasteikäinen (~kävin yläastetta), sisareni löysi pinssin. Se oli hieno. Se oli "Koskenkorva viina" -pinssi. Hän oli hieman nuori pitääkseen sitä ; Ja muutenkin se oli provokatiivinen hänen tyyliinsä. Joten hän antoi sen minulle. (Vaikka en ollutkaan viinanjuonti-iässä.) Käytin sitä. (Vaikka en ollut edes kokeillut em. tuotetta tuolloin.) Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes pinssin alkuperäinen omistaja huomasi sen. Hänen ensimmäinen ratkaisunsa oli syyttää varkaudesta. Olin tietysti yllättynyt koska eihän noita pinssejä ole vain 1 kappale. Vähäarvoinen massatuotantoesine kun ei ole jotain jota ei ole mahdotonta saada hallintaansa muutoinkin kuin varkaudella. Asiaa selviteltiin opettajienkin kanssa. Sain pitää pinssin.

Tämä meteli kiinnitti sen verran huomiota, että pinssini oikeasti jopa huomattiin. Eräs ihminen oli kiinnostunut ostamaan sen minulta. Hän tosin myös selvitteli pinssin taustoja ja antoi uskottavan selityksen siitä miten pinssi oli päätynyt sisareni löydettäväksi ja miten alkuperäinen Lopulta tilanne kuitenkin päättyi siihen, että pinssin alkuperäinen omistaja odotti minua kotipihallamme. Päädyin antamaan sen hänelle ilmaiseksi.

Tämä tilanne tietysti demonstroi sitä miten monimutkaista etiikka on. Tosiasiassa jokaisella paikallaolevalla oli jonkinlainen case omalle kannalleen.
* Juridisesti pinssi on niin vähäarvoinen että lain kirjaimen mukaan löytäjä nimenomaan saa pitää. Tällöin olisin luonnollisesti omistusoikeiden takia voinut vain myydä pinssin.
* Toisaalta koska se oli lahja, olisi kohteliaisuuspuoli nimenomaan kannustanut minua pitämään pinssin itselläni ja käytössä. Ei siksi että se oli pinssi vaan sen vuoksi että olin saanut sen pieneltä sisareltani.
* Olimme kuitenkin teknisesti lapsia jolloin vähäarvoisuusperiaate ei ole yhtä vahva kuin aikuisten kanssa. Se, että hukkaa itselleen selvästi merkityksellisen esineen harmittaa. Ja se että saa sen takaisin on iloinen ja jopa oikeutettu asia. Kenties on jopa erityisen reilua antaa se takaisin. On vähän vittumaista pitää itsellään esine joka jollain tavalla on ollut toisella, poistunut tämän omistuksesta ilman tämän erityistä toivetta. Ja jotenkin esineen vähäarvoisuus pahentaa tätä reiluuskulmaa ; Jos ei suostu antamaan vähäarvoista esinettä jolla on toiselle valtava merkitys, se on aika kenkku asia tehdä.

Koin tilanteen tuolloin, kenties luonnollisesti, aika ahdistavana. Oli ikään kuin keskenään ristikkäisiä ratkaisuja jotka olivat keskenään nollasummapelissä. Asia oli ratkaistava jotenkin. En kuitenkaan ollut tässä mikään voimien kohde, vaan taakka joka päälläni oli johtui vallasta ja vastuusta. Tilanne oli tässä mielessä hyvin eksistentiaalinen. Ja elämänhistoriassani tuossa vaiheessa poikkeuksellinen. Tuossa hetkessä muut elivät minun valintani ja ratkaisujeni valossa. He voivat vedota minuun ja ainut valta ja hallinta joka heillä oli oli sitä miten hyvin he voivat vedota minuun. Heidän valtansa oli mutkan kautta vain sitä että minulla oli valtaa.

Olen jossain määrin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Etenkin sen vuoksi että teko oli siinä mielessä hyveellinen että se oli se ratkaisu josta sain itselleni kaikista vähiten hyötyä. En tavannut pinssin omistajaa palautuksen jälkeen, joten tein toiselle palveluksen jolle en voi odottaa vastapalvelusta. Perhepiirissä vastapalvelusten ketjut voivat olla mutkikkaita ja pitkäaikaisia. Ja rehellisesti sanoen kymmenen markkaa on rahaa. (Vajaat 2 euroa rahaa.)

Nykyään hoitaisin asian kuitenkin hieman toisin. Vaatisin pinssin entiseltä omistajalta löytöpalkkion. Se voisi olla hyvin nimellinen, mutta vaatisin sen. Kysymys ei olisi rahasta vaan symbolista. Ja ennen kaikkea hoitaisin asian toisin sen vuoksi että episodista jäi hieman sellainen maku, että koko meteli nostettiin lähinnä siksi että hän huomasi pinssin minulla. Jos pinssiä ei olisi löytynyt hänen maailmansa ei olisi romahtanut, hän ei olisi surrut asiaa hirveästi. Se, että pinssi oli minulla tuntui olevan jotenkin se asia joka provosoi hänet.

Ja toinen asia on se tapa jolla hän lähti korjaamaan asiaa. Jos hän olisi tehnyt muuta kuin esittänyt statementin omistusoikeudestaan, eli perustellut että miksi pinssi todella on hänen, sen sijaan että heittää ilmoille sellaisen termin kuin "varas". Etenkin kun yhteys pinssiin on tänä päivänäkin hieman avoin. (Pinssi oli vähäarvoinen eikä uniikkiesine, joten pinssi on saamieni tietojen vuoksikin korkeintaan todennäköisesti tai mahdollisesti hänen.) Ja jos syyttää vähäarvoisen esineen löytäjää varkaaksi, tekee haasteen kunniaa vastaan. Kysymys ei siis enää ole pinssistä ja sen omistusoikeudesta, vaan haltuunottamisen tavasta joka heijastuu suoraan hallussapitäjän persoonaan ja tämän attribuutteihin. Ja koska kyseinen syytösprosessi viittaa suoraan minun pieneen sisareeni, se on myös syytös minun pienen sisareni attribuuteista. Sanotaan näin että tämä ei olisi terveellinen tie aloittaa nykyistä persoonallisuustyyppiäni kantavan henkilön kanssa joka ei ole vielä täydellisessä rikosvastuuiässä. Silloin se vielä tosin oli mahdollista.

Puristus ; Juuret juurettomuuteen

Jotkut saattavat olla tietoisia siitä, että sukuni taustalla on mm. puolalaista verta. Tähän liittyen sain työkaverilta lahjaksi historiaa käsittelevän kirjan "On the edge of empire". Se käsittelee sekä Puolan että Suomen historiaa. Yhdistävänä teemana on se, että molemmat ovat painineet idän ja lännen välissä. Suomen rooli on ollut astetta maallisempi. Ruotsin ja Venäjän valta on määritellyt oleellisesti kulttuuriamme. Puolan kohdalla keskeisemmäksi nousee uskonto. Kysymys on roomalaiskatolisuuden ja ortodoksien välisestä kinasta, idän ja lännen jaosta. "Konstantinopoli vs. Rooma". Tässä suhteessa ei ole yllättävää että "ryssänuskoisiksi" haukuttua ainesta on paennut katolisten vainoja karjalan kankaille ja näin mahdollistanut minun geeniperimäni. (Joku sukumuistiin ja kollektiiviseen alitajuntaan uskova voisi jopa sanoa että vihani katolisuutta kohtaan on geneettistä. Tämä lienee liioittelua sekä vihan että geneettisyyden kohdalla.)

Saamani kirjan idea on kuitenkin korostaa sitä että Suomi on Puolan kanssa monin tavoin hyvinkin samanlainen. Siksi Suomalaisessa identiteetissä on samankaltaisia piirteitä. Minun sukuni historia saattaisi - jos siis kannattaisi koston periytymistä ja muuta kollektiivista vastuuta - olla vain astetta vahvempi kuin keskivertosuomalaisella.

Ajatus käy järkeen. Kirjassa ollut Kristiina Rangin osio kuvasi sitä miten Suomalainen identiteetti piti rakentaa, vahvistaa ja kehittää itsenäisyyden jälkeen. Tässä vaikeutena oli se, että maamme oli kolmen vahvan kulttuurin puristuksessa. "Pohjoismainen kulttuuri", "venäläinen kulttuuri" ja "saksalainen kulttuuri" olivat kaikki ikään kuin liian vahvoja jotta maamme voisi olla omaleimainen. Suomessa ikään kuin päätettiin että ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla. Ja siksi apua haettiinkin ranskalaisuudesta. Pariisista tuli ideologisten virtausten tärkeä kohde. Ja se iski taiteisiin. Maallinen valta ja sotilaallinen menestys oli muualla mutta ideoiden kohdalla Ranska edusti eurooppalaisuutta ja vapautta. Ranskalaiset vaikutteet loivat maamme kulttuuri-identiteetin hengen ytimen.

Itseeni iski kuitenkin kaikista vahviten infrastruktuuri. Eritoten Helsingin infrastruktuuri. Laura Kolbe kirjoitti siitä, miten Helsinki eroaa vahvasti muista pääkaupungeista. On nimittäin tavallista että pääkaupungilla on historia. On vanhankaupungin muodostama ydin, die Altstadt, josta kaupunki on lähtenyt laajentumaan, sen ympärille tai sen lähelle. Helsingillä ei ole tämänlaista historiaa. Meillä on sen sijaan "kohtuullisen uutta rakentamista" edustava Suomenlinna, joka on reunalla.

Infrastruktuurilla on taatusti vaikutusta ; Tämä iski sitä kautta, että "Assassins Creed" pelisarjan kolmas osa tapahtuu USA:ssa. Sitä on moitittu siitä, että kaupungit eivät ole yhtä upeita kuin renssanssi -Italian tai itämaisen Istanbulin. Kuitenkin itse viihdyin erityisesti pelin Bostonissa. Tämä ei ole sinänsä erikoista, sillä Boston on pohjoisessa ja edustaa Suomalaiselle hyvinkin tuttua ilmastoa. Lisäksi tätä kaupunkia edustaa bastion -tyylinen linnoittaminen. - Ja viihdyn tunnetusti hyvin Suomenlinnassa. Käväisen siellä usein lyhyesti töiden jälkeen. (Eikä se edes maksa minulle ylimääräistä, koska sinne pääsee normaalilla kuukausilipulla joka joka tapauksessa menee junaan.) Atmosfäärissä on siis jotain oleellisen sopivaa. ; Koenkin jossain määrin olevani eurooppalainen. (Joskin hyvin vähän matkustellut, edes maamme sisällä.) Ja historiasuhdettani kuvaa historiattomuus, joka voi tavallaan johtua ihan siitä että suomalaisella patriotismilla ei oikeastaan ole historiaa sellaisella ajanjaksolla että se tekisi minuun minkäänlaista vaikutusta.

Olen tulkinnut asiaa jopa siten että Boston korostaa sitä että Amerikka on periaatteessa "historiatonta". Muutamalla sadalla vuodella ei rakenneta "iäisyyttä", ei mitään arkaaista ikiaikaisuutta joka ikään kuin antaisi luvan olla täällä nyt. (Aivan kuin tässä olisi jotain vaihtoehtoja.) Meillä on vallitsevan kulttuuri-identiteetin kannalta lyhyt historia, jokin jossa "Kalevala" on yhtä paljon historiallista kansanperinnettä kuin kulttuuri-identiteetin aloittamiseksi tähtäävää pseudohistoriaa. ; Ja tältä kannalta ei pidä ihmetellä sitä, että Suomesta kiertää sellaisia sanontoja kuin että olisimme "Toisiksi amerikkalaisin maa" joka kuluttaa harvinaislaatuisen stereotyyppisesti "jenkkityyppistä viihdettä". Samastuminen voi olla ymmärrettävää. Kaksi "uutta maailmaa" joilla on lyhyt historia ja siksi erityinen tarve oikeuttaa läsnäolo tekemällä oikeutus.

Tämä on kuitenkin vain puoliksi totta. Suomalaisilla on kansana, joskaan ei valtiona, juuret juuri täällä. Suomalaiskansallisen muinaisen infrastruktuurin vähyys johtuu siitä että täällä on ollut muunlainen kulttuuri, aikansa kulttuuri-imperialistinen kulttuuri, jonka valloittamiksi olemme ajautuneet. Ja näin voimme jopa vertautua vahvemmin intiaaneihin kuin lännenmiehiin.

Ruotsinvallan aikainen kulttuuri ei tavallaan "ole meidän". Mutta se on kuitenkin. Sillä "me" olimme "täällä" "silloin" jollain tavalla. (Jos siis on sellainen, että tämänkaltainen kollektivismi viehättää.) Emme vain olleet vallassa, joka on täsmälleen eri asia kuin sanoa että emme olisi olleet täällä. Vaikka Helsingin die Altstadt on reunalla eikä kovin vanha, se on kuitenkin jonkinlainen historiallinen ydin joka on muokkaantunut ja muotoutuneet ulkopuolisten voimien paineessa. Juuremme voivat jopa olla tässä juurettomuudessa - ja siinä että meidän ei itse asiassa tarvitse suojella mitään "ydintä" joka olisi jotain "perus" "suomalaisuutta". Sellaista ei tavallaan ole. Sen sijaan on kyllä hyvä miettiä sitä minkälaisten voimien alla taivutaan ja minkälaisten alla taitutaan. (Minulle aivan sama, kunhan eivät ole niitä kerettiläisiä katolisia!)

Q-lähde ; Raamatun erehtymättömyys vs. Jumalan erehtymättömyys

"Raamattu" on kirja josta on useita eri käännöksiä. Se on myös käynyt historiallista käsittelyä kun siihen on esimerkiksi valittu mukaan mitkä kirjat ovat kaanonia ja mitkä tuomitaan apokryyfikirjoiksi.

Tämä prosessi on johtanut karkeasti ottaen kahteen koulukuntaan. Ensimmäistä tyyppiä edustavat ne tahot, joista jokin tietty käännös on oikea. Tällöin useimmiten käännöksenä pidetään "King James Bibleä" (Kuningas Jaakon Raamattu). Kenties siksi, että sen englanti on kuulemani mukaan erityisen taidokasta ja kielellisesti ihastuttavaa. Tässä kulmassa tuntuu olevan jonkinlainen jumalallisen intervention tematiikka ; Ajatellaan että kun Raamattu on erityinen kirja, niin Jumala vaikuttaa myös sen vaiheisiin. Näin sanomaa suojellaan prosessissa ja voimme luottaa tähän kirjaan joka ei ole alkuperäinen.

Mainittua yleisempi asenne on se, että "Raamatun" ajatellaan olevan alkujaan Jumalan henkeyttämä. Tällöin alkuseurakunnalla oli käytössään Paras Raamattu. Käännöksissä tulee virheitä ja niiden minimoimiseksi on katsottava alkutekstiä. Käännösten paremmuutta tutkitaan vertaamalla alkuversiota käännökseen. Tämä näkökulma arvostaa teologiaa ja etymologiaa ; Sanojen alkuperäinen merkitys ja historiallisen "Raamatun" sisältö on ihailtava ja vaikea tieteellinen projekti. Arjen uskonelämässä ei-alkukieliä-taitava kristitty joutuu luottamaan asiantuntijoiden sanaan tai sitten tiedostamaan se, että käännökset ovat hyviä approksimaatioita ; Ideana on se, että ne on käännetty riittävän huolellisesti.

Vääristymän pelkoa verrataan helposti modernin ajan käännösvirheisiin ja kirjankääntämisen vaikeuteen. Kieleltä toiselle ei voi siirtää 1:1 ja silti emme pelkää edes hienostuneimpien kirjojen kääntämistä kieleltä toiselle. Sillä juoni ja ajatukset eivät muutu niin oleellisesti käännösprosessissa, että selvää ei saisi riittävän hyvin. (Toki hifistelijät vaativat kirjojenkin kohdalla sitä että teos luetaan alkukielellä eikä tankattaisi käännöstä.)

Molemmissa tilanteissa on oleellista huomata, että vaikka "Uusi Testamentti" pitää sisällään monia silminnäkijäkertomuksina kuvattuja, niin evankeliumien kohdallaan kuuluu melkein vuosisata väitettyjen tapahtumien jälkeiseen kirjallisuuskerrostumaan, ja suuri osa niistä on vielä tätä uudempia. ; Ja yksikään ei ole "alkuperäinen", vaan perustuvat kokonaisuutena tuntemattomiin lähteisiin joiden olemassaolon teologit ovat päätelleet evankeliumeja itseään sekä niiden yhtäläisyyksiä ja eroja analysoimalla. Tätä kautta voidaan sanoa että fundamentalistit eivät sanan vahvimmassa mielessä usein luota Raamattuuun vaan siihen varhaisimpaan, jo kadonneeseen, lähdemateriaaliin, ns. Q -lähteeseen.

Nyt moni uskoo että tämä olisi kritiikkiä koko Raamatun uskottavuudelle. Erehtyvät.

Minä nimittäin haluan että joku tulee minulle kertomaan että Fioren miekkailua ei voi rekonstruoida. Tai oikeastaan en halua, koska se olisi hieman typerä ja sopimaton heitto. (Pun intended.)

Mutta vertailu on oleellinen. Eikä siksi, että viittaisin tekstinkäännöksiin. Viittaan siihen, että historiassa aukot ovat tyypillisiä, jopa odotettavia. Fiore dei Liberin miekkailukirjoissa on nimittäin runsaasti variaatiota ; Samannimisen kirjankin versioissa on keskenään eri materiaalia. Ja ne eivät ole mitään käännöksiä.

Jos ajatellaan että Fioren alkuperäinen miekkailukoulukunta elävänä perinteenä on "historiallisen miekkailijan Q-lähde", niin "Fior di Battaglia" (Ms. M.383), "Fior di Battaglia" (Ms. Ludwig XV 13), "Flos Duellatorum" (Pisani Dossi Ms.) ja "Florius de Arte Luctandi" (Mss. Latin 11269) ovat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. - Ja mikä sattuma, molempia perusteoksia on 4kpl, joten analogia on tarpeettomankin osuva.

Ristiriitoja keskenään, on. Voiko näistä rekonstruoida jotain oleellista. Kyllä. Onko missään ollut ainuttakaan täysin oikeaoppista Fioren taitajaa sen jälkeen kun perinne on kuollut? Ei. Voiko ekstrapoloida. Voi - ja yllättävän paljon.

Tässä mielessä kykenen ymmärtämään miten kristitty elää syntisenä ja epätietoisuudessa, mutta kuitenkin siinä hengessä että "siellä on jotain oleellista". Rekonstruoinnissa toki hukkuu jotain, mutta jotain myös kaivetaan esille.

Toki on hyvä eriyttää

Luotan "Raamattuun" historiallisena lähteenä. Tämä on eri asia kuin väittää että uskon että sen tapahtumat olisivat tosia.
* Esimerkiksi premissi jumalallisesta henkeyttämisestä vaikuttaa heikolta jo ihan sen induktiivisen logiikan mukaan, että jokainen kirja jonka syntyhistorian tiedämme, perustuu siihen että joku ihminen on ne tehnyt. Monesti on kirjoja joita väitetään Jumalan henkeyttämiksi siksi että sen kirjoittanut taho olisi jotenkin niin tyhmä, tavallinen ja alkukantainen että ei olisi voinut niin hienoa teosta tehdä itse. Kuitenkin kun katsotaan sitä että "Mormonien kirja" ei vakuuta islaminuskoisia eikä "Koraani" mormoneita, vaikka molemmat käyttävät tätä argumenttia, kertoo siitä että kovin kaikenkattavaksi henkeyttämistä ei nähdä. Skeptisyys viedään vain yhtä pyhää kirjaa pidemmälle, kuten koherenttia onkin.
* Puheet ja näyt kuolemanjälkeisestä elämästä eivät ihmetytä. Sillä Jeesuksen lisäksi myös toinen Kuningas on tiettävästi nähty useasti kuolemansa jälkeen. Puhun tietysti Elviksestä. Moni kertoo nähneensä hänet. Kun tämä onnistuu modernina, tieteellisenä, aikana, voi vain miettiä miten vaikeaa vastaavalle olisi levitä skepsisfoorumittomilla maaseuduilla ajanlaskun alkuvaiheissa jolloin tiede ei tiennyt (edes) sitä mitä nyt.
* Se, että jostain löytyy tyhjä hauta ei kerro muuta kuin että jos ruumista on siellä koskaan ollutkaan, se ei ole siellä enää. Ja tälle "ei enäälle" löytyy monia varsin maallisia vaihtoehtoja. ; Itse asiassa tarinoiden yhtäläistymistä tiedetään esimerkiksi alienabduktioissa. Niissä tarinat muistuttavat toisiaan yhteisen kulttuurin kautta. Ja alienabduktioista tiedetään että monesti uhrit eivät koe edes valehtelevansa, taustalla voi olla vaikka "fantasialle herkkä persoonallisuus". En ole vakuuttunut humanoidimiesten avaruusalusanaalisondauksesta tarinoiden yhtenäisyyden vuoksi.
* Minua ei ihmetytä Pietarin rohkeus helluntain ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen. Mies vaikuttaa toki pelkurilta kunnes kukko kolmasti lauloi, mutta toisaalta hän oli edellisenä iltana valmis taistelemaan miekan kanssa Getsemanen puutarhassa sen ajan kovimpia ja parhaiten varusteltuja soturisällejä, itsensä Rooman legioonalaisia, vastaan. On muistettava että Pietari ei ollut "vain tavallinen mies joka seurasi Jeesusta". Hän teki tätä kolme vuotta. Ihmisten rohkeus voi muuttua vähemmässäkin ajassa, etenkin jos osallistuu johonkin kapinamieliseen kulttiin. (Jeesus oli tunnetusti okaana roomalaisten ja fariseusten, aikansa valtaapitävien, varpaassa.)
 * Ei hämmästytä-kummastuta pientä kulkijaa sekään, että Jeesuksen kuninkaaksikruunaaminen muuttui tarinana epäonnistumisen jälkeen. Esimerkiksi epäonnistuneet maailmanlopun ennustukset ovat opettaneet että aiemmin uskottujen ennustusten kumoutuminen ei johda uskottavuuden katoamiseen. Seitsemännen päivän adventisteja on nykyään runsaslukuisesti vaikka se alkoi maailmanlopunkulttina, jonka ennustama tuhon päivä otti ja meni aikaa sitten.
* Varsinkin helluntain ihme on helposti selitettävissä tavallisella psykologialla ilman ainuttakaan yliluonnollista elementtiä. Edes massahysteriaa tai joukkohallusinaation kaltaista eksoottista psykologista elementtiä ei tarvita ; On hyvin järkevää uskoa että apostolit olivat Jeesuksen lähimpiä seuraajia. Ja että muita seuraajia oli melkomoisen paljon. Jeesus ruokkii itseään seuraavia massoja. Kulkee väkijoukossa parantamassa lukuisia rampoja ja vastaavia. - Jotka vertautuvat modernin ajan "jalka kasvoi kaikkien silmien edessä" -tyylisiin rukousparannusihmeisiin joita ei tapahdu kuin kaikkialla muuallakin puoskaroinnin alueella ja jotka ovat hyvää mainosta nykyäänkin. Helluntain ihme on se, kun maailmanlopun ennustettuna aikana vuonna 1874 päivää liian myöhään seliteltiin miksi maailmanloppua - jonka odottamisen vuoksi moni oli luopunut omaisuudestaan - ei tullutkaan. Ja ihmiset seurasivat epäonnistumisesta huolimatta. Massojen käännyttämisen tarina erikielisyyksistä ei kuulosta miltään jota ei voisi vain vetää hatusta. Suosion saaminen ei vaadi mitään mikä yllättäisi ketään ihmisten maailmankuvaan ja valintsemisprosesseihin tutustunutta psykologia.

Näin ollen luotan siihen että "Raamattu" on hyvä lähde selvittää alkuperäisen Q -lähteen sanomaa. Aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän maailmankuvien sanomaa kannattaa lähteä kaivamaan kädet savessa suomi24 keskustelupalstojen ryönästä. Paikasta, jossa kaikki teoreettinen hienous ja kyky käsitteellisiin abstarktioihin ja niiden avulla tehtyihin piilotteluihin on joko puuttuvaa tai niin puutteellisesti tehtyä että niiden vaikutus on helpohkoa huomioida. Osuva aikalaiskuvaus sieltä löytyy. Totuus- no se on ihan toinen juttu.

On kenties mahdollista että Fiore dei Liberi ei ole kaikkien aikojen paras miekkamies. Mutta toisaalta - sitä ei kannata tulla minulle kertomaan. Samoin ei ehkä ole viisasta vinoilla aivan jokaiselle kristitylle siitä että [täytä tyhjä kohta].

Kankkula

Olen käyttänyt sanontaa "kankkulan kaivo". Ilmaus tarkoittaa pohjatonta kaivoa, jonne hyvin usein heitetään esimerkiksi yhteiskunnan varoja. Sanonnan merkitys on siis selvä, mutta sen alkuperä on sitten toinen juttu.

En juurikaan ole miettinyt sen kielikuvallista puolta tai syntyhistoriaa. Ja usein sanonnoilla on sellainen. Voisi aivan hyvin kuvitella, että Kankkulan kaivo kuuluu samaan kategoriaan Turusen pyssyn kanssa. On nimittäin ollut Turunen. Ja Turusellahan oli oikeasti pyssy, joka oli täynnä kuin Turusen pyssy.

Vuosina 1958-1970 radiosta tuli hupiohjelma "Kankkulan kaivolla". Radiohupailun käsikirjoittajina toimivat Antero Alpola ja Aune Ala-Tuuhonen. Sarja tuotti useita sketsihahmoja ; Tippavaaran isännän lisäksi "Kankkulan kaivollassa"(?) seikkailivat ainakin Sylfred Huila, Neulasen Manta, yleismies Jantunen ja nuori vihainen mies Holger Lehmänen (53 v). Tämä radio-ohjelma levitti "Kankkulan kaivon" tunnettavuutta, mutta sanonta oli tätä vanhempi.

"Tiede" -lehti tietää kertoa että kaivo on sanonnoille yleinen. Hohtimet tipahtavat kaivoon, lopullisesti ja koskaan palaamatta. Kankkulan kaivoon asiat voivat mennä vaikka ahkerasti yritettäisiin muuta. Tiede -lehdessä ei uskota että olisi konkreettista Kankkula -nimistä paikkaa johon kaivo viittaisi. Syntymisen syyksi ehdotetaan alkusointua.

Kuitenkin Kankkulan kaivo ikään kuin huutaa itselleen selitystä. Siksipä minä, proaktiivisesti historiaa uudelleenkirjoittaen, annan sille uuden syntyhistorian ja päätän että se on Oikea. Ja jos tarina on riittävän hyvä, ihmiset myös uskovat sen todeksi.

Pika-arvailuilla sain muutaman teorian, jotka ovat tästä lähtien oikeita. Näin saamme kaipaamamme alkuperän ja syntyperän tälle rakkaalle sanonnallemme jolla haluamme rikastuttaa ihmisiä jatkossakin:
* Voisi tietysti ajatella, että kankkulalla tarkoitetaan  sitä olotilaa joka saadaan runsaan sahdin kiskomisen jälkeen.
* Jos mietitään kankkuja, on kysymys persposkista. Kaivo niiden välissä ei enää ole lähes yhtään vertauskuvallista. Jos mietitään miten kankkulan kaivoon solahtelee asioita kuin itsestään, tämä herättää kauniita mielikuvia menneisyyden ihmisistä ja heidän harrastuneisuudestaan. Tämä tulkinta sopii hyvin vertaukseen, koska aika usein kun asiat menevät kankkulan kaivoon, ne menevät myös "päin persettä".
* Toisaalta voidaan ajatella modernis-teknologisesti että kankkulan kaivo on kiertoilmaus vessanpöntölle. Siinähän kankut, persposket, todellakin ovat reunustetun lähteen päällä. Vessanpönttöön myös holahtaa kaikenlaista ja täten vertaus säilyttää valtaosan poliittis-taloudellisesta vertauskuvallisuudestaan.

Karjalaisuus ja loukkaava maahanmuuttajaidentiteetti

Päädyin keskustelemaan kansallisesta identiteetistä. Taustalla oli se, että ihmiset kysyivät nuorempien ihmisten suhteesta kansallistunteeseen. Esiin nostettiin myös talvisodan merkitys omaan identiteettiin.

Nostin esille sen, että sukuni on molempien vanhempien puolelta karjalaista perua. Isovanhemmissani on siis riittämiin evakkoja, molemmilta puolilta sukua. Nostin esiin sen, että ymmärrän jos monille pohjalaisille talvisota edustaa tärkeää ja historiaan sitovaa tilannetta. Sillä talvisota käytiin maan puolesta kaukana, eivätkä menetykset koskeneet heitä. Oli siis kansakunta jota puolustettiin ja jossa onnistuttiin.

Karjalaisuudessa talvisota ja jatkosota kuitenkin katkaisevat provenienssin. Se paikka mistä on tullut ei ole enää nykyisen maan puolella. Asiaa ei tietenkään auta se, että sotien jälkeen sotaveteraanit ja karjalaiset olivat halveksittuja.
1: Sotaveteraanien kohdalla on syytä muistaa, että kyseessä oli lauma enemmän tai enemmän traumatisoituneita miehiä. On erikoista, miten sotaveteraanit muuttuivat ihmisistä joiden traumatisoitumisensa tiedostettiin ja joita halveksittiin tämän vuoksi vaihtui siihen että heistä syntyi symbolisia sankareita joiden traumatisoituminen on kielletty.
2: Karjalaiset taas olivat aikansa maahanmuuttajia. Itse asiassa nykyajan maahanmuuttokriittisyys ei ole mitään uutta suomalaisuutta. Aiemmat sukupolvet harrastivat sitä siirtokarjalaisiin. Karjalaisuuteen ei kuitenkaan ole liitetty oikein mitään symboliikkaa. Aiemmin heistä puhuttiin ongelmana ja sittemmin asiasta on vain lakattu puhumasta.

Omassa suvussani asiaa vahvistaa se, että äitini puolella muutto oli savoon ja isoäitini uskonto oli ortodoksisuus. Tämä ei ollut mikään valtauskonto, joten se on varmasti toiminut erottavana elementtinä. Isän puolella suku on sitten ollut hyvinkin ongelmallista. He ovat olleet liian kommunisteja oikeistolaisille ja liian lahtareita venäläisille. Tällä puolella molemmat puolet ovat miltei ampuneet samoja ihmisiä. (Osittain syynä saattaa olla se, että isän suku on tullut karjalaan Puolasta. Syynä on ollut katolisten harjoittamat vainot.)

Kenties karjalaisuus onkin tätä kautta antanut minulle hyvin modernin identiteetin. Siinä talvisota on menetyksen symboli, joka yhdistettynä normaaliin suomalaiseen epäsopujurnutusperinteeseen irrottaa individuaaliin juurettomuuteen. Sinne mistä on tullut ei voi mennä ja siellä missä on ei voi kuulua joukkoon. (Mikä vastaa hyvin normaalia elämiskokemustani.) Ja tämä ei ole pääkaupunkiseudulla elävälle mikään ongelma nykyaikana. Se on itse asiassa hyvin käytännöllinen.

Sitä minä vain en ymmärrä, miten kun tämänlaiset asiat kertoo, asia koetaan jotenkin syvänä loukkauksena. Minun on vaikeaa ymmärtää miten minun irtonainen ja juureton identiteettini loukkaa sotaveteraaneja. Jos haluatte vastauksia, kysykää. Jos ette kestä niitä ettekä halua niitä, älkää kysykö!

Minulle kansallistunne on sitä, että ei kumarreta symboleja ja hoeta niihin liittyvää liturgiaa tiettyinä päivinä. Minulle se on sitä, että eletään vapaudessa, kehitetään ja eletään yhteiskunnassa joka päivä. En ymmärrä miksi kansallistunteen pitäisi olla sitä, että joku kansallismielisyyden pastori esittää "kysymyksiä" kuin ne olisivat liturgiaa johon pitää vastata rituaalinomaisesti tietyin sanoin. Ja joka loukkaantuu ja kutsuu kerettiläiseksi heti jos kansallistunne ei ilmene tietyllä tavoin ja kummuta stereotyyppisiä kliseitä vastaukseksi.

Se on ruoste

Tapanani ei ole pimittää tietoja. Tässä blogauksessa on kysymys yksityisestä ihmisestä ja laajemmasta viitekehyksestä jossa on kysymyksessä - ainakin teoriassa - rahanarvoiset asiat. Lisäksi kyseessä on kunnia ; Koska tässä perimmillään punnitaan huijaamisen mahdollisuutta, on mahdollista että prosessissa on vain älykkäitä ja rehellisiä ihmisiä. Siksi ei ole hyvä makustella ajatuksella herkkäuskoisuudesta tai siitä että olisi jotenkin petollinen kauppamies. Lisäksi esineessä on potentiaalisesti arvoa tavalla joka kehottaa minua olemaan kertomatta julkisesti internetissä paikkoja jonne kannattaa murtautua kohtuullisen helposti jälleenmyytävän arvoesineistön toivossa.

Sen vuoksi esitän valikoitujen faktojen valossa asian jota itse olen pitänyt mielenkiintoisena mysteerinä. Mysteeri on ratkeamassa pian, mutta vielä viime hetket kykenen makustelemaan "tietämättömyyden ihanuudella". Toivottavasti nautitte tästä tälle blogille poikkeuksellisesta hienotunteisuudesta ja lukkoonlyömättömyydestä. (Jos ette, niin tuskin tämä kovin pian toistuu.)

Kyseessä on miekka. (Kuva ohessa.) Siinä on ruostunut terä, kärjessä metallipampero, luukahva ja pommeli jossa on vaakunakuvio. Mysteeri koskee sitä, onko se aito esine vai väärennös. Kysymys on relevantti jokaiselle sellaiselle joka kerää antiikkiesineitä tai historiallisia esineitä. Itse en ole keräilijä. Mutta onnekseni olen päässyt seuraamaan ikään kuin vähän sivusta sitä, miten asiaa eri kulmilta ymmärtävät ovat lähestyneet asiaa.

Mitä tämä maksaa?

Kenties ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen raha. Mielenkiintoista kyllä arkeologeilta kysytään yleensä ensimmäisenä juuri se kysymys, johon heidän ei ole työetiikan mukaan hyvä vastata ja joka ei itse asiassa kuulu heidän koulutukseensa. Kysymys on esineen rahallisesta arvosta. Kun kuka tahansa löytää mitä tahansa, sen arvo halutaan tietää.

Historioitsijan kannalta tämä on ongelma, koska jos esineelle antaa hinnan, käytännössä minkä tahansa hinnan, niin pian joku on aktiivisesti etsimässä esineitä ja myymässä niitä ebayssa. Tämä tietysti tuhoaa tieteellistä tietoa. Sillä ilman tietoa löytöpaikasta ja kerroksesta katoaa paljon yksityiskohtia jotka täsmentäisivät tietoa. Lisäksi jos esine on löydetty haudasta, muinaisesta asumuksesta tai vastaavasta, vaikuttaa esineen tulkintaan. Ilman tätä tietoa voidaan korkeintaan arvioida esinettä. Arvailla mistä se on löytynyt. Tämä ei kuitenkaan voi tuottaa uutta tietoa ja täsmentää tietoa, joten sen tieteellinen arvo on yllättävän vähäinen. Käytännössä se muuttuu vain kauniiksi/rujoksi/ruostuneeksi vanhaksi esineeksi. Sen arvot ovat siis enemmän sentimentiaalisia ja kulttuuriin liittyviä kuin tieteellisiä.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että raha vaikuttaa. Tärkein ja yleisin syy jonka vuoksi huijauksia tehdään on raha. Nyrkkisääntönä onkin se, että
* Jos esine on huippuarvokas, sitä on erityisen vahva syy epäillä huijaukseksi. Todistuksen aitoudesta pitää siis olla vahvempi. Ei historian, vaan huijauksen arvon vuoksi.
* Jos esineen tekeminen on kalliimpi kuin siitä saatava rahallinen arvo, se on todennäköisesti aito. Toki tässä on hyvä muistaa että oikeasti joku voi esimerkiksi kaunan tai näyttämisen vuoksi haluta todistaa olevansa kaikkien aikojen huijari tai väärentäjä. Ja joku voi tehdä tietoisesti persnettoa vain siksi, että saisi huijauksen tehtyä.
* Vaikka aarteeksi naamioitu voi tuntua houkuttavalta, ei rikolliset yleensä varasta huipputunnettuja teoksia juuri siksi, että niitä on vaikeaa saada myydyksi. Siksi suurin osa huijauksista ovatkin maltillisia. Tavallaan juuri siksi, että tietyt kohteet on helppo tunnistaa joko varastetuiksi tai väärennöksiksi. (Kuten tiedät jos joku tulee myymään sinulle "Mona Lisaa".)
* Hinta-laatuarvioissa suuria ongelmia tulee siitä että se ei ole mikään eksakti tiede. Ja vaikka suuruusluokkia voidaan toki arvoioida, niin siitä huolimatta osa myy hirveällä ahneudella ja ylihinnalla ja osa myydään hyvässä uskossa tai myyntitarpeessa alihintaan. Hinnat ovat helposti "hyvien kauppojen"  tekemisten ja etsimisen aihe puolin ja toisin.

Kyseisen esineen kohdalla tämä hinta-arvio ei tuo relevanttia tietoa. "Hinnasta ei ole mitään sellaista tietoa joka tekisi siitä omituista". (Näin onnistuin käsittelemään hinnan relevanssista, mainitsematta mitään sellaista jota ei olisi tiedetty muutenkin. Valitan salamyhkäisyyttäni, mutta saatte vain kestää sen.) On hyvä huomata, että hintakysymys on aina huijausnäkökulman asia.

Juridinen puoli.

Miekkaan on liitetty uskottavasti sen provenienssista kertova paperinippu. Siinä ei ole suoranaisia asiavirheitä. Tiedot ovat historiallisten esineiden kohdalla usein hitusen epätarkkoja ja niin tässäkin on pieniä omituisuuksia. Se sidotaan 1400 -luvulle hyvin erikoisella tavalla. Kun esine oli löydetty, oli siihen liitetty kertomus siitä että kyseinen miekka olisi ollut Agincourtin taistelussa. Sitä ei siis ole löydetty suoraan sotakentältä ja täten sidota paikkaan.
* Kuitenkin miekan muoto on sellainen, että väite on hyvin uskottava. Muoto ja malli ovat selkeästi sellaisia että ne olivat erityisen tyypillisiä siihen aikaan. Jos miekka olisi vaikka 1700 -luvun mallinen, muotoilu olisi huutanut että vaikka löytöaika olisi todellinen, siihen liittyvä tarina ja esineen ikä eivät pitäisi paikkaansa. Voidaan vaikka sanoa, että tässä kohden esine on läpikäynyt eräänlaisen falsifikaatioperusteen täyttävän testin ja korroboroitunut. Silti väärentäjä voi tietysti olla ovela ja ottaa selvää sen ajan esineistöstä.
* Agincourt on sinänsä aivan uskottava lähde aseille. Mutta siinä on myös jonkinlainen tunnettavuuden kirous. Jokainen miekoista innostunut amatöörikin tietää Agincourtin taistelun. Siksi siihen liittäminen ikään kuin luo ilmaista lisäarvoa ja tuo uskottavuutta esineelle. Väärentäjä voi käyttää juuri tämänlaisia ideoita voidakseen saada ihmisen innostumaan ja "koukkuun".
* Tiedoissa oleva löytöaika on merkittävä. Sillä esinettä väitetään niin vanhaksi, että jos se löydettäisiin nykyään se laskettaisiin muinaismuistoja koskevien lakien kautta laittomaksi omistaa. Se on ajalta ennen näiden lakien säätämistä, joten esineen myyminen on siirtynyt yksityiselle puolelle juuri siten, että esine ei ole laiton ja on mahdollista että se on yksityisellä puolella kiertämässä aivan asiallisesti. Tämänlaiset yksityiskohdat ovat helposti sellaisia joissa väärentäjä voi epäonnistua. (Rehelliselle ostajalle on yksi ja sama onko esine väärennös vai laittomaan kauppaan kajoamista. Se on haistapaskaa-ja-poliisin-tapaat -metodia myyjälle molemmissa tapaukissa.)

Lisäksi jo itse pakkauslaatikko on vakuuttava. Miekka on nimittäin kiinni telineessä, joka on "selkeästi vanhahtava". (Ei toki "antiikkia-antiikkisella" tavalla, vaan tavalla joka kertoo että se ei ole tehty aivan nykyaikaisen tavan mukaan.) Siinä on myös asiaankuuluvia leimoja ja myyntilappuja erilaisista huutokaupoista. Nämä laput ovat myös kuluneet, eli niihinkin on saatu iän tuntua. ; Vaikka ehjä tarra ei tarkoita että esine olisi huijaus ja vaikka kuluma on kenties maailman helpoin asia tehdä väärennökseen, se on kuitenkin sen luokan detalji että se vaikuttaa arvioihin hitusen. Laatikko lisää esineen aitouden uskottavuutta yllättävän paljon. Propsit painavat paljon. Kysymys ei tavallaan ole vain esineestä.

Miekan mukana on alkuperän kertova todistus. Tämä on hyvin tärkeä asia, koska ilman tämänlaisia joku voisi myydä nurkan takaa ruostutettuja rautatankoja aitoina keskiaikaisina temppeliritariaseina. Lisäksi tämä näyttää asianmukaiselta vesileimapapereineen ja huutokauppatodistuksineen. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että tämä ei ehdottomasti tarkoita että kohde olisi aito ; Joku on voinut väärentää kyseiset paperit. Kysymys on kuitenkin siitä relevantti, että mitä enemmän, tarkempia ja vaikeammin toteutettavia yksityiskohtia mukana on:
* Sitä kalliimmaksi väärentäminen tulee. Joka johtaa etenkin vähäarvoisten esineiden kohdalla tiettyihin arvioihin.
* Sitä vaikeampaa väärentäminen on, eli johonkin livahtaa virhe. Esimerkiksi vesileiman muodon voi tarkistaa. Väärä vesileima voi näyttää arvokkaalta, mutta on myös traceable. Samoin tiettyyn huutokauppakamariin sitominen johtaa siihen että voidaan soittaa ja tarkistaa onko kauppa tehty.
* Etenkin vanhojen kauppakirjojen kanssa vaikeutena on se, että tietoturva on voinut "jäädä jälkeen".

Mielenkiintoista oli, että miekka oli merkitty tutkituksi. Eli myyjä olisi ollut erityisen huolellinen ja käyttänyt sitä yksityishenkilönä näyttämässä asiantuntijalle. Kaikki eivät tee tätä. Tässäkin tulee esille se, että byrokratiamyllypuolella merkinnät luovat uskottavuutta mutta lisäävät tarkistettavuutta ; Esimerkiksi voimme tässä kohden usein tarkistaa että kyseisen nimisiä tutkijoita on ollut olemassa tai on olemassa. Kyseisessä tapauksessa tutkija on peräti melko tunnettu asiantuntija jolla tämänlaisia arvioita todella tehdään. ; Tarkistaminen onkin siksi helppo varmistaa ottamalla yhteyttä häneen ja tiedustelemalla. ; Itse asiassa prosessi meneekin ironisen parodisessa hengessä ; Uskottavaksi tehty huijaus on paradoksaalisesti joskus erityisen helppo tarkistaa.

Itse esine.

On tavallaan sääli, että monet tieteilijöiden soveltamat halvat keinot eivät toimi miekkoihin.
* Esimerkiksi alkuaineanalyysi, joka tehdään erityisellä hieman pistoolilta näyttävällä vempeleellä joka tekee tutkimusta rikkomatta esinettä on miekkojen kohdalla melko turha, koska se ei näytä hiilen pitoisuutta.
* Toisaalta useimmat ajoitusmenetelmät toimivat orgaanisiin aineisiin. Miekan teräosa on terästä. Kahvan ja muut mahdolliset osat voidaan tietysti teoriassa ajoittaa. Ja itse asiassa terän hiilipitoisuus on ollut arkeologisissa piireissä mietinnän kohteena. Se antaisi teorissa tilaa radiohiilen mukaanottoon. Tämä vaatisi kuitenkin tutkimusta tasoilla ja välineillä joka on karkeasti sanoen "käytännössä tavallisen ihmisen ulottumattomissa". Esineen ikä on siis käytännössä arvioitava muutoin. Onneksi nämä eivät ole kovinkaan epäsuoria.

Aivan pinnallisesti tarkkaillen voidaan huomata että miekka on ruostunut.
* Aitoja historiallisia miekkoja kaivauksissa ja museoissa nähnyt arkeologi kertoi, että  miekat ruostuvat pitkän ajan kuluttua juuri tuolla tavalla. Väärennetyt ruostumiset tapahtuvat helposti eri tavoin. On halpaa ottaa jostain littana metallilevy ja kusta sen päälle. Mutta tapa jolla ruostuminen on tapahtunut, on tyypillinen. Esimerkiksi jos miekassa on ollut eri metallia, niiden saumakohta toimii usein ruostumisen lähtökohtana. Näin terä ei ole vain tasaisesti hilseytyvä, vaan se menee "lohkareiksi". Toki tämä voi olla ovelalle väärentäjälle hidaste eikä este. Mutta se vaikeuttaa prosessia.
* Samoin voidaan huomata, että ruoti menee kahvan läpi pommeliin tavalla joka on uskottava. Luukahva on itse asiasa mennyt rikki juuri sillä tavalla, että ruostuneen mutta olemassaolevan kahvan sisällä kulkevan ruodin pääsee näkemään paljain silminkin.

Esineessä on joitain silmiinpistäviä piirteitä. Ne näkee amatöörikin.
* Amatööriä ihmetyttää terän pallo. Mieleen voi tulla ajatus siitä että se olisi jonkinlainen harjoitusmiekka. Tämänlaatuinen on kuitenkin tavallista. Pallo on se, mikä huotrasta on jäänyt jäljelle. Terä on siis ollut nahkatupessa. Nahka on syöpynyt pois.
* Pommeli näyttää ensivilkaisulta olevan "puolipallo". Eli se on katsomissuunnasta pyöreä, mutta takaa littana. Tämä ei ole kovin järkevä tapa tehdä miekkoja. Ja jos asia todella on näin, on uskottavaa että hieno vaakuna on tehty siihen vain näön vuoksi. Ja esine on väärennös ja koriste. Kuitenkin tarkemmin katsoessa voi huomata, että miekka ei ole aivan suora. On itse asiassa mahdollista, että taustaan on tehty kolo johon pommeli asettuu sopivasti. Tämä ei ole ollenkaan tavatonta. Asiaa vaikeuttaa se, että miekka pitäisi yrittää irrottaa telineestä asian tarkistamiseksi. Kurkistaminen vaikuttaa helpolta toimenpiteeltä, mutta se on itse asiassa vaikeampi kuin voisi uskoa. Näin puolipallomaisuus ei ole välttämättä relevantti ongelma.
* Pommelin vaakuna näyttää olevan "aivan kuin eri maailmasta". Miekka on muuten hyvinkin tummunut ja ruostunut. Se näyttää kuin jälkikäteen siihen laitetulta. Ero ei ole kuvassa kummoinen mutta esinettä katsellessa se on sen silmiinpistävin piirre. Alkuperää valottava paperi esittää sen olevan hopeaa. Tämä voi täysin selittää miksi se on hyvässä kunnossa. Toisaalta jos joku on keksinyt tavan painaa "tasapainorannekkeesta" kiiltokuvan, se ei ole mitenkään täysin mahdotonta.

Pienellä miettimisellä asiaan hieman perehtyneelle näkyvä piirre on suuri ero terän ja kahvan välillä. Sen näkee amatöörikin. Luut kestävät toki yllättävän hyvin, mutta yleensä lähinnä poltettu luu on "miltei ikuista". Tämänlaatuinen saman esineen eri tasoa tuhoutuminen on omituista mutta ei mahdotonta.
* Esimerkiksi maastossa on usein eroja ; Savisempaan palloon päätynyt kahvaosa on oikeasti voinut säilyä paremmin kuin hietaisempaan osaan päätynyt kärki.
* Miekka on löydetty aikana jolloin historiallisia esineitä kohdeltiin eri tavalla kuin nykyään. Historiallisia miekkoja on aiemmin "raiskattu" tyylisyistä. Jos on löydetty eri osia ja ne on vain läimitty yhteen. Kokonaisuus voi siis olla eri aseista. Tämä on periaatteessa mahdollista tarkistaa, esimerkiksi katsomalla katkeaako miekka vai onko se yhtenäinen. Kyseisen miekan kohdalla tämä on vaikeaa. Jo silmämääräisesti näkemällä näkee että ruoti ei ole samassa linjassa kuin miekka. Mutta siitä ei helposti näe, onko se irtipoikki-sopimaton osa yhteenliitetty, katkennut vai vain taipunut. Näiden tarkastaminen vaatii tieteellistä laitteistoa. Se on kuitenkin aivan mahdollista tehdä.
* Toisaalta ei ole ollenkaan tavatonta, että historiallisesti aitoon miekkaan on liitetty huijausmielessä uusia osia - joskus jopa asiantuntijalla käyttämisen jälkeen. Tässä suhteessa on oleellista tajuta, että amatööri on kannattavaa ottaa huijauksen kohteeksi. Ja heidän huomionsa kiinnittävät tietyt piirteet. Kahva kiinnittää etenkin amatöörin huomion. Terästä riittää että on suorahko kasa ruostetta niin se menee aivan täydestä. Tässä mielessä miekka on juuri kuten huijari sen tekisi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista joka suoraan osoittaisi että se olisi huijausta. Vääntymiset ovat aivan tavallisia.
* Huotra on maatunut täysin, joten on omituista että luu ei ole maatunut pahasti. Kenties huotrassa itsessään on ollut jotain ainetta joka on nopeuttanut hajoamista. Ilmiö ei ole tuntematon miekkailun harrastajillekaan. Joskus jos huotraan päätyy vettä, miekan laitto tuppeen voi sinetöidä kosteuden sisään ja aseesi ruostuu tuppeensa yllättävän nopeasti.

Asioita tunteva kiinnittää esineessä huomiota siihen, että kahvassa on käytetty erityistä punoskuviota joka on ollut tavallisempi etelämmässä ja idemmässä kuin mihin tarina Agincourtista viittaa.
* Toisaalta maailma oli toisaalta tuolloinkin globaalimpi kuin voisi olettaa. Ja hopeavaakuna itsessään viittaa siihen että ase olisi ollut aatelisen, eli aikansa porhon, käytössä. Näin ollen erityinen punos ja hopea rakentavat sisäisesti koherenttia kokonaisuutta. Ne ovat outoja ja poikkeuksellisia ja hieman epäilyttäviä erityispiirteitä jotka kuitenkin komppaavat yhdessäollessaan toisiaan. Toisaalta juuri aatelisuuteen liittyvät piirteet ovat niitä seikkoja joilla tekeleeseen "saa helposti lisäarvoa".
* Ja tosiasiassa väärä paikka kertoisi lähinnä sen, että väite Agincourtista on ollut epäuskottava. Jo miekan löytymisaikaan ihmiset ovat osanneet huijata ja rehennellä, joten tämänkaltaiset yksityiskohdat ovat jotain jotka eivät suoraan murskaa miekan historiallisuuttakaan.

Loppukaneetti.

Mielestäni projekti on mielenkiintoinen. Jos esine on aito, se on mielenkiintoinen. Jos se on väärennös, se on todella harvinaislaatuisen hyvää työtä. ; Molemmissa tapauksissa ei voi kuin ihailla käsityötä. Käytännössä, koska tämänlaiset miekat eivät ole koskaan "aivan tajuttoman kalliita" on huijaus melko epäuskottava. Propsit ja niihin nähty vaiva vaatisivat vähintään "aivan muun selityksen kuin taloudelliset intressit". (Erikoista on, että CSI -riemuilun sijaan suuri varmuus saadaan juridiikan kautta. On yksinkertaisesti kallista lahjoa tutkijoita ja vaikeaa luoda salaliitto joka on riittävän laaja jotta väärennös saadaan läpi, ilman että kukaan projektissa ns. kavaltaa muut ja paljastaa salaliiton.)

Kuitenkin filosofisesti projekti oli lähinnä sitä varten, että se opettaa hyvin konkreettisesti kannattamani tieteenfilosofian perusperiaatteita.
* Ei saa presuppositionistisesti heittäytyä omaan suosikkiteoriaansa. On punnittava eri vaihtoehtoja. Jos on kyyninen paranoidi joka kutsuu itseään skeptikoksi, voi menettää hyvän ja arvokkaan miekan. Jos on hyväuskoinen hanu, on helppo innistua yksityiskohdista ja avautua projektille niin avomielisesti, että avomielisyys yltää lompakkoon asti.
* Asiat muodostavat verkostoja. Jokainen teoria nojaa muihin teorioihin jotka nojaavat muihin teorioihin. Aihepiiri voi vaihtua ja samaa esinettä ja tutkimuskysymystä voidaan lähestyä erilaisin keinoin alkuaineiden ominaisuuksista juridiikkaan ja kulttuurien tuntemukseen nojaaviin historiatieteisiin. Tämä johtaa siihen että mukaan tulee irrallisia väitelauseita joita voidaan tarkistaa muuta kautta. Verkostomainen ajattelu tekee huijatuksi tulemisesta todella vaikeaa, koska huomio kiinnittyy paitsi osuvuuteen, myös jatkotutkimukseen. Olisi vaikeaa kuvitella, miten ketjun voisi oikeastaan lopettaa tyystin. Projekti täsmentyy mutta ei välttämättä koskaan tule valmiiksi.
* Karkea jako itsekriittiseen fallibilismiin jossa asia on falsifioitavissa ja korroboratiiviseen puoleen jossa asiat on jo varmistettu ovat hieman karkea tapa lähestyä asiaa. Mutta siitä saa nyrkkisäännön jossa arvio on kokonaisuutta arvioiva prosessi. Siinä painaa se, mitä on tehty, kuka on tehnyt ja onko asia tarkistettavissa ja jo tarkistettu.
* Kuitenkin oikeasti mitään näkemystä ei kumota sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys on todennäköisyydstä. Ja tämä ei tarkoita sitä että tulos olisi fuulaa ja huuhaata. Eli prosessi voisi päättyä vain mysteeriin. Positivisti ei hyväksyisi lähestymistapaani, mutta sen sijaan nykyinen käytäntö sekä juridisella, arkeologisella että terveen arkijärkenkin puolella aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. ; Lopullinen arvio noudatettelee hyvinkin vahvasti Duhemin-Quinen teesiä ; Se teoria kumotaan jonka hyväksyminen vaatisi enemmän ad hoc -huitomitsa, todistamattomissa olevia oletuksia ja "vaikeuteen verrattavissa olevaa todennäköisyyttä" kokonaisuusverkostossa.

Itse asiassa olen hyvin iloinen, että miekka on juuri tämänlaisessa mysteerisessä tilassa. Sillä mysteeri itsessään luo prosessiin filosofista lisäarvoa. Ja asian ratkominen on vähintään yhtä hauskaa kuin esineen omistaminen. On lisäksi hyvin nautinnollista päästä älykkäiden ja asiaan koulutettujen ihmisten pähkäämisprosessia amatöörinä tasolla jossa mainittavin ero ei ole saatavissa oleva teknologia vaan itse perusteluprosessi. Etenkin kun saa osallistua amatöörinäkin prosessiin ilman suoranaista vastuuta. Lisäksi tämä miekka luo valistavan keissin, joka on sekä konkreettinen että teoreettinen. Ja tätä kautta esimerkiksi blogin lukija voi tutustua asioihin joihin hän ei muuten pääse käsiksi, ja ennen kaikkea ei pääse käsiksi yhtä herkullisessa ja kiinnostavassa muodossa vaan jonain irtodatalistana.