Voiko John Galt puhjeta kukkaan talvella ja pelastaa yhteiskunnan austeritypolitiikalla?

 David Hume on tunnettu erityisesti induktion ongelmasta. Tässä videossa puhun hieman hänen vähemmän tunnetusta asiasta joka käsittelee käsitettävyyttä ja käsittämättömyyttä "inconceivability". Osio löytyy Humen teoksesta "Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä".

Termi on mielenkiintoinen, koska se käsittelee logiikan rajoja tavalla jossa tarvitsemme käsitteen sille, että jokin asia tapahtuu vastoin odotettua luonnon toimintaa. Termi on kätevä koska se sopii hyvin Humen moniin induktion ongelmaa käsitteleviin klassikkoesimerkkeihin, kuten siihen miten aavikolla elänyt prinssi löytää kiinteää vettä eli jäätä. Että ihmeitä joihin Humella myös oli omaa sanottavaansa. Termi on hyvin "yliluonnollisneutraali". Jopa niin että se on neutraalimpi tapa kuvata asiaa kuin sanoa ääneen että "yliluonnollisuusneutraali".

Termin ytimessä on (1) kausaatio ja (2) sellainen asia kuin loogikkojen kannattama väistämättömyys.

Humen mukaan on aivan täysin käsitettävää jos joku sanoo että puut yht'äkkiä alkaisivat kukkimaan keskellä talvea ja lopettaisivat kukkimisensa keväällä. Humen mukaan mikään looginen deduktio ei sellaisenaan todista, että tämä vaihtoehto olisi looginen ristiriita tai muuten mahdoton. Logiikan kannalta lause jossa puu kukkii keväällä on yhtä looginen kuin lause jossa puu kukkii talvella.

Nykyään, kasvihuoneiden ja ilmastonmuutoksen aikana voimme nähdä lausumaa hieman eri tavalla kuin Hume aikanaan, joka voi tylsyttää hänen pointtiaan vaikka se tavallaan vahvistaa sitä. On selvää että Hume puhuu tässä a priori -vetoisesta logiikasta jossa on premissejä ja johtopäätöksiä. Tämä on se näkökulma, ei se että "kaikki oikeasti on mahdollista".  Hume kysyy retorisen kysymyksen siitä että onko mitään joka olisi käsitettävämpää - loogisessa mielessä - kuin se että puut kukkisivat talvella ja kuihtuisivat keväisin. Kysymys on tehokas juuri siksi että se sotii kaikkia odotuksiamme vastaan samalla kun se ei sisällä loogisessa mielessä mitään virhettä.

Puun kukkimisen talvella pystyy silti visualisoimaan mielikuvituksessa hyvin. Tässä mielessä haasteeksi tulee tietenkin se, että jossain mielessä se että luonto tekee jotain, sitoutuu ihmisen odotuksiin ja kuvittelukykyyn. Jossain määrin haasteeksi tulee se, onko ihmisen mielikuvituksen raja sama kuin luonnon raja. Ja miten suhtautua siihen että puut Humen eläessä tuppasivat kukkimaan keväsin ja pudottavat lehtensä syksyisin ja ovat paljaana talvisin.

Puun kukkiminen talvella ei ole ristiriita samalla tavalla kuin väite jossa puu kukkisi ja ei-kukkisi samanaikaisesti talvella. Kun Humen kana saa joka päivä siemeniä mutta yhtenä päivänä kirveestä, ajatus maanviljelijän ja ruokinnan välisestä kausaatiosta on Humen kanan odotus maailmasta. Kana ei ehkä kykene kuvittelemaan tai ainakaan odottamaan kirvestä.

Tässä mielessä Humen lausunnosta saa tiivistettyä sellaisen pienen asian että puhdas deduktiivinen logiikka jossa mietitään premissien kautta ja odotetaan ristiriitaa ei sellaisenaan riitä kuvaamaan empiiristä maailmaa kovin hyvin.

Mutta Hume puhuu tästä kaikesta teoksessa joka puhuu kausaatiosta ja välttämättömyydestä. Ja tässä kontekstissa se on herättänyt vastustustakin. Humella on ajatus että luonnossa ei ole välttämättömyyttä. Tämän ajatuksen sisällä hyvin monet asiat ovat mahdollisia. Jopa niin paljon että syntyy outoja ongelmia kun puhutaan vaikka siitä miten suurella vastustuksella Hume suhtautui ihmeisiin. Joita hän ei selvästi pitänyt mahdottomana vaan epätodennäköisenä, joten tässä keskutelussa tämä on varmaan aika tärkeä pikkuasia mainita.

Käsittämättömyyden ja mahdollisuuden välinen yhteys on epistemologeille kiinnotava aihe. Siksi tähän onkin tarttunut esimerkiksi Mary Shepperd esseessään "An essay upon the relation of cause and effect". 

Mary Shepperd lähti siitä että jos ajattelemme että meillä on premissi siitä että luonnossa ei ole välttämättömyyksiä, voimme ajatella että tästä premissistä johdettu seuraus johtaa siihen että talvella kukkiva puu on käsitettävä, syntyy tällä Hume-tulkinnalla argumentti jossa on tavallaan ilmiselvää että kaikenlainen on mahdollista.

Shepperd lähti siitä että kenties sitä voitaisiinkin lähteä siitä että murretaan mielikuvituksen ja mahdollisuuden välistä yhteyttä. Ja tätä kautta päädytään siihen että itse asiassa talvella kukkiva puu on maksimaalisen käsittämätön. Shepperd näkee asiaa niin että jos sanoo että lähes kaikki asiat ovat mahdollisia sanoo että todellisuus ei tosiasiassa mitenkään kiellä juuri mitään asioita, kuten puiden kukkimista talvella. Shepperd taas itse näkee että kausaatio on rajoittava voima joka sellaisenaan luo sääntöjä.

Rajusti karkeistaen Shepperd näki että Humen ajatus talvella kukkivista puista voi toimia vain ihmisellä joka ei tiedä mitään puista. Ja tällöin vastaan tulee jo kysymys siitä että miten ihminen voi edes tietää koko konseptia puu jos hän tietää niistä noin vähän. Toisin sanoen jotta meillä voi olla määritelmä meillä täytyy olla määritelmäsisältö. Ja tässä mukaan tulee tieto. Tieto esimerkiksi siitä minkälaista funktiota kukat ja lehdet ajavat. (Mikä tavallaan näkyy siinä että jos haluamme talvella kukkivan puun mahdolliseksi, turvaudumme juuri sellaisiin esimerkkeihin josta mainitsin aikaisemmin, että ilmastonmuutoksen aikana moni asia muuttuu.)

Tässä mielessä talvella kukkiva puu on samantyylistä fantasiaa kuin Tolkienin kävelevät puut, entit. Voimme kuvitella niitä. Mutta tämän hyväksyminen vaatii ajatuksen fantasiakontekstista ja siitä että immersoidumme maailmaan, joka usein vaatii sitä että meillä on jonkinlainen ns. suspension of disbelief. Torjumme epäuskon ja epäilyn ajatuksia ja heittäydymme leikkiin jossa asia ikään kuin on totta. Mielikuvituksemme rajat eivät ole samat kuin maailman rajat.

Ayn Randin "Atlas Shrugged" on outo kirja. 

Sen tarkoituksena on selvästi kertoa mitä objektivismi on. Mutta sitten kirja ei oikein onnistu tässä. Filosofisesti se selvästi nostaa esiin tiettyjä teemoja ja väitelauseita kuten "katso nro 1. perään" eli jokainen pelaa asioita omasta puolestaan, egoistisesti. Egoistisuus on hyve eikä ongelma. Mutta se ei itse asiassa onnistu luomaan koherenttia tai esilletuotavaa filosofiaa. Näin se eroaa esimerkiksi monista Sartren näytelmistä jotka ovat fantasiaa mutta rakennettu siten että ne kuvaavat Sartren ajattelua. Niin että tiedämme mitä hän ajaa ja mitä ei, koherentisti. Atlas Shruggedin akateemiset analyysit tuppaavat juuttumaan ajatuksiin jännitteistä. Joita ilkeämpi voisi kutsua ristiriidoiksi.

Ja ironista kyllä. Ehkä sen suurimmat ongelmat perustuvat sen loogisimpaan ja parhaimpaan osaan ja miten tämä ei sovi yhteen Randin muun toiminnan kanssa. Tämä nousee esiin erityisesti siihen miten kirja pistää pystyyn valtavan monologin joka yrittää filosofioida Objektivismin sisällön. Koska Randt taisi itsekin ymmärtää että hän ei tehnyt tässä hyvää työtä.

Fiksu osuus on että "ristiriitoja ei ole ja kun ajattelet että törmäät ristiriitaan, tarkista premissisi, jokin niistä on väärässä". 

Jossain määrin on selvää että käyttämällä kahden tyyppisiä hahmoja, Ayn Rand yrittää esittää että ristiriidat ovat näennäisiä. Että kun kaikki pitävät huolta ykkösestä he kaikki yhdessä kollektiivisesti ovat John Galt.

Toki kirjan suurimmat outoudet eivät välttämättä ole ristiriitoja vaan asenteellisia outouksia.
1: Nykyisessä Mary Sue-kriittisessä oikeistossakin on helppoa tajuta että hyvää tarinankerrontaa ei ole se, että Randt omistaa kokonaisen kappaleen sille että hän kertoo miten mahtava ja siisti Francisco D'Anconia on.
2:  John Galtin kuuluisa puhe on 80 sivua pitkä. Puhdasta monologia.
3: John Galt keksii ilmaista enegiaa tuottavan laitteen joka on suoraan ristiriidassa termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa.
4: Ragnar Danneskjöld, joka on piraatti joka työskentelee rikkaille ihmisille. Jotka ovat kirjan hyviä ihmisiä. Hänellä on kaikki aseet ja armeija mutta silti teos ei anna edes lauseen verran huolta sille että jos Ragnar vaan tekisi rikkaista orjiaan. Rikkaat eivät edes mainitse tätä mahdollisuutta. Mikä on erikoista koska me muistamme miten mafia lähti yksityisistä turvallisuuspalveluista ja Shogunin ja keisareiden tilanne samuraiden sotilasluokan vallan alla ovat vakiintunutta historiaa. 
5: Paha kommunistinen Amerikan hallitus on samanaikaisesti kaikkivoiva ja kyvytön, riippuen mitä Rand tarvitsee sen olevan kunakin hetkenä.
6: Teoksessa köyhien asema ja työläisen kuolemanriski työtapaturmista saa hyvin erilaisia näkökulmia riippuen keneen Randt on halunnut meidän pitävän. Ristiriitoja ei loogisessa mielessä ratkaista, vaan tilanne ratkaistaan vain sillä että samastumme yhteen näkökulmaan mutta emme toiseen juuri sillä hetkellä.
7: Dagny Taggart, päähenkilö, pyörittää rautatieyhtiltä ja on rakentamassa insinöörien avulla siltaa. Hank Rearden, teräsmagnaatti joka ei koskaan käynyt edes collegea, soittaa hänelle jaselittää ttä hän oli suunnitellut paremman sillan ja Dagny Taggard vain hyväksyy asian sanan tasolla ja sitten se silta toimii ilman mitään ongelmnia.

Näiden perusteella Atlas Shrugged on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se on kaunokirjallinen teos joka kiinnostaa tietynlaisia oikeistolaisia kavereita jotka ajattelevat olevansa erittäin objektiivisia ja tolkullisia. Mutta sitten samalla ainoa taho joka todistaa että yksilökeskeinen ahneus jossa rikkaiden etuoikeuksien puolustaminen johtaa toimivaan yhteiskuntaan on fantasiakirja. Joka kehuu Mary-Sue porhojaan maailmassa joka ei selvästi noudata normaalin maailman periaatteita, kuten fysiikkaa.

Objektivismi tuntuu sopivan hyvin niihin oikeistolaisiin ajattelijoihin jotka fantasioivat maailman muuttamisesta ja jotka vihaavat kirjatietoa ja akateemisia taitoja. Niitä jotka selittävät että modernit insinöörit luovat heikkoja teitä verrattuna Roomaan jossa mukamas ei ollut Vitruviuksia ja muita taitavia insinöörejä. He eivät mieti sitä että moderni markkinataloous itse asiassa tekee laskemia joiden mukaan Hardianuksen sillan odotettavissa oleva käyttöikä ei ole rationaalinen. (Miksi tuhlata resursseja johonkin joka kestää tuhansia vuosia kun sillan voi rakentaa nopeasti ja halvalla?)

Heillä on utopia-fantasia. He näkevät todellisuuden rajoittavana. He näkevät että kun asia kirjataan firman visioihin niin sitten se vaan tahdonvoimalla pistetään tapahtumaan. Mielikuvituksen tömähtäminen maailman reunoihin ei voisi tietenkään saada Ayn Randtia itseään voimakkaampia esimerkkejä. Randt itse tuli melko varakkaaksi Atlas Shrugged -kirjallaan. Mutta hän ei osannut käsitellä varojaan ja menestystään pitkäjänteisesti ja siksi hän elikin vanhuutensa sosiaalihuollon varassa. Sopiva loppu utoopikolle joka näki että kyvykkyys johtaa varakkuuteen. Ainoa asia joka saattaa hänen näkemystään vahvistaa on se että hänen kirjansa on huonoa proosaa ja vielä huonompaa filosofiaa.

Olitpa epistemologisesti sitten Hume tai Shepperd, Randtin Atlas Shrugged ei oikein käy järkeen. On kuin se kuuluisi vanhaan loogista positivismia edeltävään maailmaan, kenties jopa perinteiseen keskiaikaiselta maittavaan kristillis-teologiseen maailmana jossa filosofi nojatuolista päättelee a priori miten maailma toimii. Randtin maailma leikkii toimivansa modernissa luonnontieteen ja teknologian maailmassa. Mutta se tekee sen esitieteellisessä rationalismin asenteessa. Tekemättä rationalistien vaatimaa ajattelutyötä.

Randin projekti "ristiriidattomuudesta" muistuttaa tieteen vallankumousta edeltävää skolastiikkaa joka oli laajasti oppi siitä miten ristiriidat pitää selittää näennäiseksi. Rand ei sovi aikaan jossa looginen positivismi on keksitty. Vielä vähemmän se sopii aikaan jolloin loogisen positivismin filosofiset ongelmat on laajasti tunnettuja.

Ei ihme että "self made man" on oikeistolaisuuden ytimessä. Juuri sillä tavalla jossa ajatellaan että markkinatalous takaa kyvykkäimpien menestyksen. Ja sitten käytännössä nuoret biljonäärit ovat silti perineet omaisuutensa eivätkä nousseet ryysyistä rikkauteen ja heidän kohdalla puhutaan vain "omista rahoista" joka tarkoittaa "ei valtion rahoja". (Paitsi ehkä yritystukia, joita ei lasketa.) Randin teosta fiksuna voi pitää vain se joka unohtaa kaiken mitä filosofia ja tiede on keksinyt siitä miten tietoa pumpataan maailmasta. Ja otetaan vain ajatus kehityksestä, mahdollisuuksista ja muista. Jotka pistetään tieteen hienojen saavutusten harteille. On kuin sitä tehtäisiin oikotie menestykseen ilman työtä. (Ei ihme että "äly-kyky -ihanne yhdessä tiettyjen sukujen omaisuuden kertymisen kanssa on johtanut siihen, että moni libertaari on hypännyt rasistiseen äärioikeistoon puhumaan älykkyysosamäärätilastoista. Koska se on ainoa tapa jolla "jännite ei ole ristiriita".)

Kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

"If the angels will be taking turns praising God forever, then the number of future praises must be the same as the number of past praises given the assumption that they have been taking turns praising God for an eternity. Craig insists that the number in the latter case is actually infinite. But if that’s right, then he cannot deny that the number in the former case is actually infinite as well, since the past praises and the future praises can be put in a one-to-one correspondence. Craig’s insistence that the future praises are not real is irrelevant, since past events aren’t real either on the presentist view."
(Landon Hedrick, "Heartbreak at Hilbert's Hotel")

Skolastikkojen klassinen mietelmä oli kysymys siitä, kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulanpäähän. Nämä liittyivät äärettömyyksiin. Kysymys on sittemmin redusoitunut lähinnä vertaukseksi jostakin jossa kysellään tarpeettomia ja turhan spekulatiivisia. Skolastiikallakaan ei tunnu oikein olevan mitään positiivista mainetta edes teologien tai uskonmiesten parissa. Mietin että jos minut jotenkin valikoitaisiin teologian käsittelijäksi, kysymykset todennäköisesti siirtyisivät pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?" Ja tottakai myös tämänlaisiin kysymyksiin voi liittää saivartelua.

Ensinnäkin on hyvä miettiä enkeleitä. Kuvastoissa enkelit ovat varsin kookkaita. Niiden nähdään liitelevän ja lentävän. Kuitenkin ne on itse asiassa kuvattu aineettomina, jotka ikään kuin materialisoituvat maailmaan. Aineettomuus selittää enkelien sukupuolettomuuden. Että sen että niitä mahtuu tanssimaan useampi nuppineulan päähän. Tuomas Akvinolaisella oli jopa jonkinlainen pakkomielle sepustaa enkeleistä kaikenlaista - hän sai tästä kiitokseksi erityisen doctor angelus arvonimen - ja hän selitti että enkelit eivät siirty paikasta A paikkaan B reittiä joka kulkee näiden kahden pisteen välissä olevasta paikasta, vaan teleportautuvat suoraan kohteeseensa. Kun angelos itsessään viittaa sanansaattajuuteen, teleportaatiota voidaan pitää kätevänä ominaisuutena. Se on lisäksi jotenkin scifimpi kuin klassisten uskontojen ajatus jumalten sanansaattjina jotka kiitävät matkoja ylipäätään jotain vauhtia. Akvinolainen selitti myös, että enkelit eivät tosiasiassa koostu aineesta vaan tiivistävät ilmaa siinä paikassa mihin ovatkin siirtyneet. Enkelit ovat siis tiivistettyä ilmaa.

Itse olen tosin viehättyneempi ajatukseen jossa enkelit ovat jonkinlaisia valo-olentoja. Yleensä ottaen siksi että valo on helppoa nähdä jonain ominaisuutena ja vaikeaa nähdä jonain substanssina. Kantilainen filosofioineen jossa aineen ilmeneminen ja aineen olemassaolo on erotettu, ja jako jossa asia on itsessään olemassa ja ilmenee maailmassa erilaisin ominaisuuksin, attribuutein, on korostanut jo kauan sitä että ominaisuus ja asia erotetaan toisistaan. Siksi enkelin kuvaaminen valo-olentona voisi tuntua yhtä järkevältä kuin sanoa että jokin koostuu vaikkapa vihreydestä. Kuitenkin kuten fysiikasta tiedämme, fotonit ovat varsin aineellisia. Tosin fotoneilla on myös nopeus, valolla on peräti nopeus joka on vakio! Tämänlainen erikoisuus jaksaa ilahduttaa niitä jotka pitävät tälläisestä.

Kuitenkin, puhutaanpa fotoneista tai aineen tiivistymisestä, on selvää että enkelit vaikuttavat materiaan ja vaikuttavat aineen ja energian säilymislakiin. Enkeli joka teleportautuu ja tiivistää ilmaa vaikuttaa ilmamolekyyleihin tavalla joka näyttäytyy empiirisissä laitteissa samana kuin se, että ilmamassaan kohdistettaisiin energiaa joka paineistaisi sitä. Ainemäärä pysyy kenties vakiona, mutta energiassa tapahtuu muutosta. Tämänlaisesta pitäisi jäädä merkki. Esimerkiksi jos enkeli sitten tekee jotain, kuten ilmoittaa sanoman äänivärähtelyllä - tai vaihtaa hehkulampun - tästä pitäisi jäädä merkki säilymislakeihin.

Sama pätee tietysti jos enkelit koostuisivat fotoneista (Akvinolaisen malli on vain helpompi esitellä arkitajuisesti.) Enkelit olisivat ikiliikkujien lähteillä : Ne tuottavat vähintään lyhytaikaisesti tilanteita joissa perinteinen ajatus koneiden hyötysuhteista ei toimisi. Termodynamiikka kun heittäisi häränpyllyä ja tätä kautta kaikki se mekaniikka joka on sidoksissa termodynamiikkaan muuttaisi koko olemuksensa.

Enkelien hehkulamput ja ID

Tästä päästään Intelligent Design -staran, Michael Behen, "*POOF*" -lausuntoon. Kun häneltä on kysytty ID:n toimintaa, hän on tiivistänyt aiheen tuohon sanaan. Siitä on revitty mediajulkisuutta ja se on diskreditoinut ID:tä runsaasti. En jaksa toistaa tähän liittyviä aukkojen Jumala -huomioita, koska ne eivät ole mitenkään uusia tai yllättäviä. Niiden esillletuominen on nähdäkseni vähemmän merkitystä kuin seuraava:

Howard Van Till on huomioinut että Intelligent Designin tulisi koostua sekä mielellisistä ("mind-like") ja fysikaalisista ("hand-like") aktioista. Keskustelu on usein korostanut sitä että suunnittelu olisi ikäänkuin puhdasta logosta, pelkää sanaa ja ideaa. Siksi onkin hyvä huomata että maailman Luojan täytyy olla paitsi insinööri, myös koneenrakejtaja. Vaaditaan jotain joka toimii "kädenkaltaisesti" ja järjestelee ainetta ja energiaa. ID on tähän asti ohittanut tämän kysymyksen ja selittänyt vain että "emme ota kantaa".  Kuitenkin tosiasiassa tämä puoli on oleellinen ja ylittämätön osa ID:tä. Voidaankin sanoa että tämä yksittäinen kysymys on suurin jarru sen välillä että ID voisi olla aidosti tiedettä, että se voisi tehdä testattavia hypoteeseja sen sijaan että se vain presuppositionistisesti olettaisi että maailmassa on Suunnittelija ja yrittäisi sovittaa todellisuuden siihen.

Voidaan nähdä että Akvinolaisessa prosessissakin enkelien toiminnassa on kaksi vaihetta, on mielellinen "Think" ja tekemisen "Poof". On teleportaatio ja se kun enkeli tiivistää itselleen vaikutusvälineen ilmasta. Teleportaatio ei tietysti ole fysikaalista sanan vahvassa mielessä, mutta periaatteessa tällä ei ole väliä. Jos enkeli vaihtaa hehkulampun maan päällä tiettyyn aikaan ja alle sekunnin kuluttua vaihtaa hehkulampun valovuoden päästä, ihmiset voisivat vuoden päästä tietää että enkeli todella kykenee tälläiseen teleportaatiotoimintaan ajassa ja paikassa. Ja tämä tekisi enkeleistä periaateessa aivan empiriisiä olentoja. Kenties perimmäinen olemus olisi salattu, mutta tosiasiassa ihmisillä ei olisi yhtään mitään järkevää syytä uskoa enkeleihin jos niillä ei olisi sitä ruumiillista muotoa jolla esimerkiksi kommunikoitaisiin ihmisten kanssa. Näin enkelit voisivat olla ontologisesti olemassa, mutta ihminen joka väittäisi niistä mitään ei olisi tiedollisesti ollenkaan vahvoilla.

Tämä huomautus selittäneekin miksi ID:ssä olisi syytä siirtyä insinöörinäkökulmasta asentajanäkökulmaan - paitsi tietysti jos tavoitteena on vain saada kreationismia edes jossain muodossa kouluopetukseen, jolloin kysymys on poliittinen ja silloin kenties kannattaa välttää riskejä, joita tieteen tutkimus tuo. Tiedehän voisi vaikka olla antamatta vakuuttavia todisteita tästä asentelupuolesta.

Voidaankin sanoa että ID ei ole saavuttanut Behen Poofia Se on pelkkä ajatustasolle jäänyt. Kuitenkin ilman Poof -tason materialisointia tai aineen manipulointia ei mikään interaktioi aineen tai energian kanssa, jolloin kohdeo n havaitsemisen ulkopuolella eikä sitä itse asiassa edes voida pitää minkään aiheuttajana universumissamme. (Joko aineen, energian tai molempien määrä muuttuu.) ; Siksi jos meidän pitää selittää jokin asia Suunnittelulla, tarvitaan Ajatus, ja Teko. Ja kun Ajatus ja Teko kohtaavat, tapahtuu jonkinlainen POOF, joka sitten tuottaa asian. Jos siis halutaan osoittaa että jonkin takana on POOF, on osoitettava sille toimija joka on kyvykäs Ajatukseen ja jolla on resurssit Tekoon. Ilman Suunnittelijaa, tämän Tavoitteita ja  Toimintamalleja tätä ei tietysti voida kuvailla.

 Ajatus on kenties ajaton, ja sellainen kuin ID:läiset sitä kuvaavat. Mutta se ei yksinään voi selittää yhtään mitään universumissamme. Ei kompleksisuutta, eikä CSI -informaatiota jonka tunnistaminen ja mittaaminen on ID;ltä jäänyt jostain syystä toistaiseksi väitetasolle jossa CSI ilmenee maailmassa koska ID:läiset väittävät että sitä on jossain. Jos Selitettävä on yhtä abstrakti kuin Ajatus, sitä ei voida pitää kovin relevanttina. Yleensä tieteessä on jokin yleisesti tunnettu ongelma, jonka selittäminen on ongelmallista ja johon liittyy anomalioita. ID jostain syystä on niin puhtaan logoksen pauloissa, että se on keskittynyt enemmänkin ongelman (CSI:n olemassaolon) väittämiseen kuin sen synnyn ratkaisuun.

Toivottavasti jossain on enkeli joka vaihtaa abstrakteja idealamppuja ID:läisten aivoissa. Sillä ainakin minä olen varsin tympääntynyt tähän heidän uudelleenlämmittelyynsä jota tällä hetkellä tapahtuu. Uudelleenlämmittelyyn jossa näyttää olevan täsmälleen samat argumentit ja ydinteesit kuin esimerkiksi vuonna 2004 - edellisen vakavan kreationistisuuden nostoyritelmän - aikaan.

Äärettömien enkelten tanssi ja Craig.

William Lane Craigin alkusyyhyn keskittyvä argumentaatio ei ole klassista kreationismia. Nostan sen esiin tässä yhteydessä kaikesta huolimatta. Ihan siksi, että universumin luomisessa aineen ja energian määrä muuttuvat. Ja siksi, että äärettömyysaihe on kiinnostanut skolastikkojakin enkeleitä ja nuppineulanpäitä miettiessään. Olen toki usein ennenkin kritisoinut miehen sanomisia, mutta tässä kohden aihetta on siirrettävä kulmiin joita en aikaisemmin ole pitänyt relevantteina tai kiinnostavina. Ne ovat vähän haihattelevia ollakseen minun silmääni vakuuttavia. Moni kokee ne kuitenkin vetoaviksi. Enkeliaihe jotenkin välitti tätä vetoa minun kylmään sydämeeni asti.

Tässä yhteydessä on katsottava Craigia kokonaisuutena. Tyypilisesti Craig esittää argumenttinsa neljän argumentin kasana, jossa on kaksi tieteellistä ja kaksi filosofista argumenttia jotka ikään kuin toimivat yhdessä. Koska nykyiset fysiikan mallit ovat enemmän mahdollisuuksia kun aktuaalisesti todistettua kovaa tiedettä, niihin vetoaminen on varsin vajaata. On vaikeaa keksiä rajoitteita ja kieltoja universumille jonka luonnetta ei täysin tunneta. Siksi valtaosa ajatteleekin taatusti että filosofiset argumentit suorittavat valtaosan Craigin argumentaation voimakkuudesta. Ja tämä tekee Craigista valtaosan silmissä aika irrelevantin. Hän kokoaa argumentteja joissa on tietyt premissit, ja jos niistä on erimielinen ei voi tehdä paljon asian edestä suuntaan tai toiseen.

Silti Craigin tematiikka voidaan nostaa oleellisesti esiin. Sillä jos mietimme mistä universumin synty koostuu, voidaan nähdä että se on muutos aineen ja energian määrässä. Itse asiassa tämä ominaisuus on juuri se, jota pidetään alkusynnyssä haasteena fysikalismille. Jos ainemäärä pysyisi vain samana, voitaisiin ajatella että kaikki olisi seurausta jostain muusta. Ja tästä päädyttäisiin äärettömään regressioon jossa aineellisia reaktioita olisi pohjaan asti.

Craig toki kieltää tämän vaihtoehdon. Ja tämän tehdäkseen hänen on torjuttava äärettömyys. Tarkalleen ottaen siten että aktuaalista äärettömyyttä ei ole. Ääretön ei siis ilmene fysikaalisessa todellisuudessa. Tässä kohden hänen pääargumenttinsa on matemaattinen. Hän esitettelee äärettömyyden toimintaa Hilbertin hotellin kautta. Ja esittää että tälläinen ajatus tosimaailmassa on absurdi. Arkijärkeen se ei itse asiassa sovikaan ; Ideahan on se, että on hotelli jossa on ääretön määrä huoneita. Hotelli on täynnä, mutta sinne haluaa vielä yksi asiakas. Häntä ei voida laittaa hotelliin koska hotelli on täysi. Siksi jokaisen hotellissa olevan on siirryttävä yksi huone isompaan huoneeseen. Näin voidaan tehdä, koska numeroita on aina olemassa yksi suurempi. Näin asiakas sopii ensimmäiseen huoneeseen. Craigin mukaan tälläinen hotelli todellisuudessa olisi absurdi. Hän ei tässä teknisesti ottaen falsifioi äärettömyyttä vaan vetoaa siihen että se ei ole arkijärjen mukainen. ; Craig korostaa tätä esimerkiksi kuvittelemalla ajatusleikissä äärettömiä kirjastoja jotka toimisivat Hilbertin hotellin tavoin. Hän siis korostaa että tämä rajoite koskee kaikkea aineellista todellisuutta.

Moni on moittinut tätä lähestymistapaa ja esimerkiksi Hedrickillä on tähän mielenkiintoinen vasta-argumentti. Koska Craig rakentaa filosofisen Kalam -argumenttinsa erityisen vahvasti tiettyyn ajan teoriaan, sillä on erikoisia yhteisvaikutuksia myös Hilbertin hotelliin. Hänen argumenttinsa keskittyy siihen että tosiasiassa todellisuudessa tapahtumia ei voida siirtää eteenpäin "seuravaan huoneeseen" eli tuottaa alkupuolelta tilaa. Ilman tälläistä lokaationvaihtoa analogia Hilbertin hotellin ja äärettömyyden välillä ei päde. ; Joko Hilbertin hotellin absurdius on irrelevanttia koska se on epäanaloginen unviersumin kanssa. Tai sitten äärettömien manipulointiin liittyvät rajoitteet joita Craig käyttää eivät päde. Molemmissa tapauksissa Craigin argumentaatiossa on ristiriita joka pitäisi ratkaista. Argumentaatio on kiinnostavaa ja "Philosophical Disquicitions" -blogi on purkanut sitä helppotajuiseksi ja valaisevaksi kahdessa eri blogauksessa.

Itse olen kyhäillyt hieman toisenlaisen lähestymistavan - joka on kuitenkin jollain omituisella tavalla juuri Hedrickin inspiroima, se ikään kuin putkahti mieleen hänen juttuaan lukiessa - Se ei ole erityisen elegantti - se on enemmänkin kirves kalloon tyylistä lähestymistä. Se antaa hyvän syyn olla ottamatta asioita liian vakavasti. ;Koska Craigin argmentti nojaa siihen että universumi on selitettävä, hän on vaikeassa tilanteessa. Tosiasiassahan klassinen ajatus alkusyystä nimittäin vaatii huomion siitä että jos asioilla on syy, niin joko päädytään äärettömään tapahtumaketjuun tai sitten on jokin syy jolla ei ole syytä. Eli on yksi asia jota ei tarvitse selittää toisilla asioilla. Jostain syystä Craig nojaa että tämän syyn olisi pakko olla Jumala. Päästäkseen edes tähän asti, hän fiksuna miehenä eliminoi äärettömyyttä korostamalla että aktuaalisia äärettömiä asioita ei ole, ja koska ikuinen sarja tapahtumia vaatisi äärettömän sarjan asioita, joten sitä ei tapahdu. Tähän Hilbertin hotelliargumentti on tarkoitettu.

Korostan aktuaalista äärettömyyttä juuri samasta syystä miksi Craigkin sitä käyttää. Koska se on oleellista hänelle. Ja koska se on oleellista vasta-argumentihkolleni. Craig nojaa aktuaaliseen ja potentiaaliseen varsin klassisesti. Hänellä ei ole mitään potentiaalista ääretöntä vastaan. Eli että maailmassa on potentiaalisesti tapahtumia jotka voivat jatkua ikuisesti niin että on aina seuraava tapahtuma. Menneisyyteen on kuitenkin aina vain rajallinen aika. Universumissa selitystä vaatii vain se että jokin potentiaalinen aktualisoi. Jumala taas on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi potentiaalinen ääretön ei ole ongelma. (Samoin matematiikka on abstraktio, joten matematiikassa äärettömyydet eivät ole samalla tavalla rajoitettuja. Ne eivät ole olemassa "oikealla tavalla" ollakseen relevantteja Craigille.)

Kuitenkin voidaan nähdä selvä kuilu aktuaalisen äärettömän ja Kalamin välillä. Sillä jos mietitään tarkasti, voidaan huomata, että tosiasiassa se, että jollain asialla ei ole mitään syytä ei tarkoita että sen takana olisi jotain aktuaalista. Voidaan jopa sanoa että se, millä Craig rakentaa tilaa Jumalalle on sitä että hän ottaa universumin koko olemassaolemisketjun - joka voi olla ääretön koska Craig ei kiistä mahdollisuutta että universumissa tapahtumia olisi edessä ikuisesti tulevaisuuteen. Hän katkaisee sen alkupäästään, ja määrittelee että koko tapahtumaketjua siirretään eteenpäin yhdellä pykälällä ja tähän pykälään määritellään Jumala. Ensimmäinen syy ei siis ole ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma, vaan Jumala.

Toisaalta on erikoista olla puhumatta aktuaalisesta alkusyystä ja mainita Craigin pahan ongelman vastustamisen kohdalla puolustama kaikkihyvä ja kaikkitietävä Jumala. Jos Jumala on täysin aktuaalinen, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, en tiedä että jos tämä ei ole aktuaalinen ääretön, niin mikä on!

Voi tietysti olla että Jumala on erikoistapaus, koska se ei ole universumin normaalissa vaikutuskentässä. Mutta jos tälläisiä poikkeuksia ruvetaan tilaamaan, niitä voidaan oletella muuallekin. Näin esimerkiksi ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma on jokin jota ei tarvitse selittää samalla mallilla kuin toista fysikaalista mallia, koska ensimmäisellä tapahtumalla ei ole syytä kun taas toisella on.

Perhekokonaisuus

Jason Lepojärvi jäsentää kirjassaan "Ruumis Jumalan kuvana. Johdatus Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaan" edellisen paavin näkemyksiä perheestä ja seksuaalisuudesta. Merkityksellistä on se, että hän oli paavina suurten yhteiskunnallisten seksuaalisuuskuvan muuttumisten kanssa. Vatikaani luonnollisesti reagoi tähän. Klassinen seksuaalisuutta skolastisesta kulmasta luonnollisuuteen ja luonnonlakeihin liittämä Humanae Vitae -seksuaalisuuskuva vaihdettiin Imago Dei -kokonaiskuvaan jossa ihminen on Jumalan kuva ja tätä kautta koko seksuaalisuus laitetaan aiempaa laajempaan kontekstiin. Tämä muutti seksuaalisuuskuvan yhden asian ja teeman sijasta hyvinkin monisäikeiseksi kokonaisuudeksi. Lepojärvi selittikin että Johannes Paavali II seksuaalisuuskuvassa ei enää ollut yhtä punaista lankaa, vaan jokainen elementti oli punainen lanka. Ja jos yhden osan muutti, syntyi muutoksia koko järjestelmään.

Tämänlainen on luonnollisesti merkki hyvin taitavasta filosofianteosta. (Kyllä. Kehun katolista paavia. Minä. Luit oikein. ; Tosin en ole katoliseksi kääntymässä, koska monet näistä punaisista langoista on nähdäkseni hyvinkin eri lailla kuin Paavi ne asettelee, joten kokonaisuuskin vääntyy niin että minun on kannatettava jotain muuta.) Tämä monisäikeisyys nostaa kuitenkin esiin toisen seikan joka on tärkeää; Seksuaalisuus, perhe ja monet muut asiat ovat konsepteja jotka on aina nähtävissä ennen kaikkea siten miten se on liitoksissa ja osana laajempaa kontekstia. Tämä on merkittävä muistutus. Se nimittäin helposti unohtuu. Sillä usein mieleen tulee yksi idea jonka kautta jäsennetään kaikki. Tällöin on vain yksi punainen lanka. Ja se tekee lopputuloksesta vähemmän hienoa filosofiaa.

Tämä on tärkeää muistaa, kun esille otetaan perhekonsepti ; Nykyään vallitseva perinteinen perhemalli "ydinperhe" ei nimittäin tarkemmassa miettimisessä ole kovinkaan tuore. Kun nimittäin katsotaan historiassa taaksepäin, on huomattava että maatalouden aikana perhemalli oli aivan erilainen. Perhe oli enemmän koko kylä. Yhteiset pellot on hoidettu ja perhe on ollut yhteistyöyksikkö. Esimerkiksi sadonkorjuu ei ole olut mitään sellaista jossa isä on mennyt niittämään ja äiti olisi jäänyt kotiin kokkaamaan. Tämä yhteisöllisyys on näkynyt myös avioliittokuvassa. Itse asiassa tilanne on ollut historiassa niin että avioliitto on ollut "naimakauppa", joka on ollut myös yhteisön asia. Näin esimerkiksi tyttären käden pyyntö isältä muuttuu tärkeäksi ja olennaiseksi osaksi koko konseptia.

Ydinperhe onkin syntynyt vasta teollistuneella ajalla. Christopher Lasch esittää "Haven in Heartless World":issä että teollistunut aika toi mukaan samanlaisena toistuvampaa, mekaanisempaa työtä. Tämä oli myös työtä johon lähdettiin pois kotoa. Ydinperhe onkin sitten ollut irrotettu yksikkö. Siinä missä maanviljelijä on ollut illalla puhdetöitä tekevä maanviljelijä, teollistunut työ on jätetty töihin ja kodista on tullut suojapaikka joka on erillinen työstä. Näin ihminen ei enää ole ollut "kokonaisvaltaisesti ammattinsa". Tällöin oli luontevaa että kun toinen tekee työt muualla, toinen tekee työt kotona. Näin äidistä tuli lasten huoltaja. Hän spesialisoitui tähän yhteen ja tiettyyn tehtävään koska se oli taitoa vaativa. ; Tämä eristyneisyys onkin klassisessa muodossaan viktoriaanisena aikana jolloin ulkopuoli oli sitä että ulkona oltiin sieviä ja/tai edustavia ja esimerkiksi seksielämä eristettiin ja piilotettiin täysin kodissa tapahtuvaksi ; Seksiä tapahtui kodin seinien sisällä paljon - ja aikaa tutkivien mukaan paikoin yllättävän "kinkyäkin" - mutta sitä ei näytetty kodin ulkopuolella. Ydinperhe ei enää ollut osa yhteisöä, vaan koti oli irrallaan yhteisöstä. (Vasta tässä maailmassa oikestaan sellaiset käsitteet kuin uskonnonvapaus olivat mahdollisia. Sitä ennen ne olivat yhteisöllisiä.)

Nyt kun molempien sukupuolten osana on käydä töissä, on palkat ja muut tietysti muuntuneet tähän. Käytännössä nykyään kaikkien onkin yritettävä käydä töissä. Tässä maailmassa vapautus muuntuu helposti naisen orjuutukseksi. Ei siksi että hänet orjuutettaisiin palkkatyöhön kuten mies. Vaan siksi että jos nainen ja mies tekevät työt ja nainen tämän päälle kotityöt (jos se nähdään on naisen osaksi) naisen työtaakka kasvaa suuremmaksi kuin miehen. Siksi modernissa maailmassa molempien sukupuolten olisi entistä voimakkaammin panostettava sekä kotitöihin että kodin ulkopuolisiin töihin. ; Tosin naisen meno töihin on muuttanut tilannetta niin että monen ihmisen tehtäväksi on tehdä osa entisistä kotitöistä. Esimerkiksi lastentarha on paikka jonne mennään eikodissa olevaan palkkatyöhön tekemään jotain joka viktoriaanisena aikana oli selkeästi kotityö. ; Näin ollen ei pidä ihmetellä että nykyään "perinteinen sukupuolirooli" on huomattavasti epäreilumpi kuin mitä se oli viktoriaanisena aikana. Ydinperhesysteemi ei siis selvästi enää toimi tässä muuttuneessa ympäristössä.

Koska tilanne perhe-työ-yhteisö-yhteiskunta -klikissä on pakosti jotenkin toisiinsa liittynyttä, on selvää että tilanne on muuttunut dramaattisesti. "Unabomber" Kaczynski selittikin tähän liittyen siitä miten konservatiivit ovat vaikeuksissa. Sillä he ajavat muuttumattomuutta perheessä samalla kun he kuitenkin kannattavat teknisiä muutoksia jotka taas vaativat niihin reagoimista. Hänestä oli omituista että konservatiivit vain uskovat että asiat eivät muutu. Hännikäinen kuvaa samaa tilannetta "Ilman" -kirjassaan ja ihmettelee että "Olisi houkuttelevan helppoa syyttää 1960 -lukulaista naiiviutta ja lyhytnäköisyyttä kaikesta. Siihen virheeseen lankeavat monet "konservatiivit", joiden historiakäsityksen mukaan itsestään syntyvät ideologiat muokkaavat reaalimaailmaa. He kuvittelevat että partaradikaalien sukupolvi putkahti tyhjästä pyyhkimään pois siihen asti ongelmattomasti toimineen ydinperheen. Samaiset "konservatiivit" kieltäytyvät itsepintaisesti näkemästä, kuinka juuri moderni teollinen kapitalismi on syntymästään asti kalvanut perheen ja perhearvojen perustuksia. Heidän ideologinen sokeutensa sikiää siitä, että yksilön taloudellinen vapaus on heille samanlainen pyhä lehmä kun sananvapaus on liberaaleille ja vasemmistolaisille."

On ymmärrettävää että ideologiat heijastelevat ihmisten kokemuksia jotka kumpuavat elämänkokemuksista. Näin esimerkisi sisällissotaa suomessa ei suinkaan aikaansaanut kommunismi. Vaan sen ajan järjestelmä oli vain sellainen että se ei toiminut tilanteessa jossa väkiluku kasvoi. Kun suuret tilat perittiin vanhimmalle pojalle mahdollisimman suurena, samalla kun väkiluku kasvoi, oli selvää että lopputulos oli se, että tarjolla oli pieni määrä maata yhä kasvavalle ihmisjoukolle samalla kuin tietty tietynkokoinen (mutta prosenttiosuutena koko väestöön suhteen marginalisoituva kun väkiluku kasvaa) pitää yllä korkeaa vaurauttaan. Yhä useammalle yhä vähemmän ja kasvava kontrasti niiden välillä joilla on ja niiden joilla ei ole, johtaa lähinnä yhteen tulokseen. Jared Diamondin "Romahdus" -teoksen mahdollisesti julmalta tuntuvat lainalaisuudet toimivat tällä tavalla. Ihmiset eivät yksinkertaisesti laajoissa määrin kuole ylläpitääkseen yhteiskuntajärjestystä joka hyödyttää jotain heistä itsestään erillistä eliittiä.
1: Onkin merkittävää huomata, että vanhoilliset konservatiivit näkevät maailman ideologoiden kautta syntyvänä. Eli heille maailma toimii vain ylhäältä alas. Heille uskonnonopetus on siksi yhteiskuntakontrollia ja yhteiskunnan pelastamista. He panostavat mielellään ongelmatilanteissa oikeaoppisuuden huolehtimisesta sen sijaan että panostaisivat itse ongelmaan ja sen taustalla oleviin konkreettisiin syihin. Heistä yhteiskuntakatastrofi on parannettavissa "sielunhoidolla". Heille tiede on kristinuskon ansiota. Heille kaikki eikristillinen on tuhoa. Näille taantumuksellisille konservatiiveille ympäristön vaikutukset ovat "kommunismin peikkoa". Dialektinen materialismi on heille kauhistus jolta vähänkin maistuva pitää heittää syrjään. Tämä myös selittää miksi uskontojunttaaminen on heille niin vahvasti sydämen asia. Kysymys ei ole ilkeydestä vaan tästä aivan omituisesta todellisuuskuvasta. Itse, joka en ole liberaali, en vanhoilline taantumuskonservatiivi, en kommunistinkomukka enkä uuskonservatiivi enkä montaa muutakaan asiaa ... olen skientistinen konservatiivi joka näkee että tottakai yhteiskuntaoloilla on vaikutusta siihen minkälaiset ideologiat tuntuvat houkuttelevilta. Esimerkiksi tiedän että "Rikkaat kuvittelevat että elämässä tärkeintä on onnellisuus. Köyhät tietävät että se on raha." tai jotain sinne päin.

Onkin tavallaan huvittavaa että tasa -arvo on lisännyt seksuaalista vapautta. Joka taas tekee seksistä jotain jota voi todellakin lähestyä markkina -arvoteorian kautta ; Toisilla ihmisillä on tässä huomattavasti parempi seksuaalinen arvo kuin toisilla. Kun kaikki saavat valita, he valitsevat mieluummin parhaita. (Ei siksi että he haluaisivat kiusata, vaan koska seksuaaliset mieltymykset ovat osittain synnynnäisiä ja piirteet jotka saavat meidät ihastumaan eivät ole täysin satunnaisia.) Näin seksuaalisuuteen syntyy sama kilpailutilanne jonka kapitalismi tekee työn kohdalla ; Ja kun se on vapaata, syntyy helposti jakoa jossa toisilla on ja toisilla ei. Tasainen jakautuminen yksinkertaisesti vaatisi kontrollia ja rajoitteita.

Tämä on johtanut erikoiseen paradoksiin ; Aikaisemmin, yhteisölliseen aikaan, avioliitto oli naimakauppa. Tällöin sitoutumaa ei tehty pelkästään tunteella. Silloin valtaosa sai avioliittoja joita pidettiin hyvinä tai kelvollisina. Nyt taas pidämme järjestettyjä avioliittoja melko kamalina ja korostamme romanttista rakkautta. ; Kuitenkin kun tämä on ainut kriteeri, tästä seuraa se, että harvempi väistämättä saavuttaa sen mitä yleensä pidetään ihanteena, "hyväksyttävänä avioliittona".

Itse asiassa menneisyydessä tilanne on ollut jopa niin että jossain määrin taloudellinen varallisuus ei ole lisännyt seksuaalista vapautta, vaan on sen sijaan jopa vähentänyt sitä. Mitä suurempi omaisuus, sitä tärkeämpää naimakauppojen poliittiset ja yhteisölliset puolet ovat. Näin ollen on hyvinkin mahdollista että aatelissa oleminen on vähentänyt romanttista rakkautta, joka taas on ollut tavallisen väen kohdalla helpompaa. Nykyisin taas seksuaalinen valta ja poliittinen ja taloudellinen valta tuppaavat niputtumaan. Ei siis voida sanoa vanhan sanonnan mukaan että "Jos ei onnea rahassa niin sitten rakkaudessa." Ennen on kenties ollut niin että sääntö on toiminut hieman nykyistä paremmin. Nykyään se on yhä enemmän sitä että etenkin jos sinulla on rahaa, ei sen rakkauden kanssa ole niin suuria vaikeuksia.

Tämä tilanne luonnollisesti miellyttää kaikkia. Paitsi köyhiä. Mutta kaikkiahan ei kuitenkaan pystytä miellyttämään. Onneksi markkinatalous hoitaa itsensä ja kuplansa. Eli kaikki ongelmat ratkeavat viimeistään anarkiavaiheessa. Sen ratkaisun taas muistamme lopun elämäämme. Mikäli siis elämme niin pitkään.

Perustavasti väitetty

Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" referoi sivulla 73 (ja aiemmin ja myöhemmin) eksorsismikirjan tarinaa jossa on ihmiskohtalo. Ytimessä on Marianne, riivattu tyttö. Kirja kuvaa Mariannen olleen vaikeuksissa koulussa. Hän oli debatoinut skolastiikkaa kannattavan Äiti Vigiliuksen kanssa. Ytimessä oli ollut olemassaolo. Skolastiikan kanta olemassaoloon oli, että se että olemassaolo oli kyllä-ei tila. Olemassaolemattomuutta ja olemassaoloa ei voitu samastaa. Marianne oli kyseenalaistanut tämän ja tästä oli seurannut seuraava keskustelu:

""Väität vaan mutta et voi todistaamaan", Marianne ivasi "Perustavia väitteitä ei voi todistaa" Äiti selitti. "No miksei minulla voisi olla jotain toista perustavaa väitettä, vaikkapa, että olemassaolo ja olemattomuus ovat erottamattomat?" Väittely jatkui aikansa ja sai kaikki kiusaantuneiksi, kunnes Marianne lopulta poistui luokasta."

Myöhemmin Mariannen erakoitumista kuvattiin huolestunein sävyin. Mikä on tietysti luontevaa jos ihmisen peruskokemus on ignoraatio johon muut reagoivat. Ignoraatio johtaa siihen että ainut vika joka on on "alipaino ja rakkauden nälkä" jona Mariannen tilaa kuvattiin siinä vaiheessa kun demonisten voimien katsotaan tulleen mukaan kuvioihin. Tämä ei sinänsä yllätä. Tämä kohta on asiassa se, joka on sosiaalisesti tärkeää.

Filosofisesti tärkeää on se, että vaikka eksorsismikirja esittikin Mariannen argumentit varsin halveksivaan sävyyn, näytetty osio päin vastoin näytti että skolastikko oli argumenteissaan varsin heikoilla. Kirja toki näyttää keskustelun jossa "perustavan aksiooman ohittaminen" on samaa kuin järkkynyt mieli, typeryys, irrationaalisuus, hulluus ja mielenvikaisuus. Vihjailu tässä muodossa onkin vain ns. horse laugh -argumentti jossa näkemys kumotaan vain esittämällä väite ja laittamalla sen perään "on niiq naurettavaa LOL".

Teologisessa argumentaatiossa on usein keskitytty olemassaoloon aktuaalisen ja potentiaalisen kautta ; Alkusyy Jumala on tässä "liikkumaton liikuttaja". Tämä selitys ei itse asiassa selitä miksi jotain on, eikä mitään. Synnyn sijaan se keskittyy siihen miksi fysikaalisessa maailmassa, universumissamme, tapahtuu muutoksia. Se ei selitä olemassaolon alkua, vaan olettaa olemassaolon ikuiseksi. ~ Tässä maailmassa olemassaolon määrittely on tärkeää, koska sen premissin varassa elää väite siitä että universumin olemassaolo vaatisi ikään kuin "ikuisen olemassaolon". Tämän premissin varassa lepää väite että universumi ei voisi syntyä ilman Jumalaa. Ja se on tosiaan vain alkuoletus jota tuetaan siksi että sitä pidetään "intuitiivisesti oikeana". (Lähtökohta jonka sallimisesta päästään siihen että miksi emme voisi saman tien väittää mitä tahansa pelkkään vakaumukseen vedoten ja lopettaa koko argumentoinnin?)

Onkin hupaisaa että Daniel Lane Craigin myötä kristitytkin ovat oppineet luultavasti ymmärtämään miksi eksorsismikirjan halveksittu ärsyttävä tyttö on sanomisissaan järkevä ; Craigin argumentaatiossahan huomioidaan se, että aika on fysiikkaa. Ennen universumia oleva Jumala olisi ristiriitainen, joten Craig on ottanut mukaan "samanaikaisuuden". Tässä käsitteessä olemassaolo ja olemassaolemattomuus kietoutuvat toisiinsa. Jumala ennen universumin alkua on arationaalinen, ei siis missään nimessä oikea tai väärä katsantotapa. Kun Jumala aktuaalisuuksine ja potentiaalisuuksineen ei olekaan "ajassa sisällä" tai "ajassa ulkona" vaan "aikaulottuvuuden yläpuolella" ei Jumalan olemassaolo ja olemassaolemattomuus ole enää ollenkaan samanlaisia kuin perinteisessä maailmassa sallittiin.

Mielenkiintoista on myöskin se, että - "jostain syystä" Craigin moittimassa - Hawkingin näkemyksessä aika on yksi ulottuvuus, samanlainen osa kuin vaikkapa taso (2D) tai tila (3D). Hänellekin on alussa "itsekäynnistyvä samanaikaisuus", siinä ei vain ole mukana Jumalaulottuvuutta. Tämänkaltaiset mietteet näyttävät että vaihtoehtoinen aksiooma voidaan todellakin tehdä, eikä tämä ole minkään horse laughin arvoinen. Tietyssä mielessä voidaan jopa sanoa että ajan tajuaminen big bangissa alkaneeksi fysikaaliseksi suureeksi ja kvanttifluktuaation ihmeet ovat jotain jotka on tehnyt tästä uudenlaisesta aksioomasta enemmän kuin uskonvaraisen premissin ; Näkemys joka oli aluksi pelkkä perusaksiooma onkin itse asiassa saanut tukea tutkimuksen kautta.

Yksinäisyyteen ja hulluuteen sortunut manattava oli siis aikaansa hyvinkin paljon edellä. Samalla on selvää että sosiaalista ulottuvuutta ei voida täysin erottaa filosofisesta ulottuvuudesta. Sillä jos sosiaalinen tilanne rakennetaan dogmaa tukevaksi jossa erimielinen eristetään, seurauksena on sekä ylenmääräistä kärsimystä että filosofisen keskustelun hedelmättömyyttä. Syntyy ilmapiiri josta on haittaa molemmille puolille, koska rajoitteet estävät monenlaiset kehittelyt. Skolastikko -opettajan torjuvassa ilmapiirissä (jota eksorsistikirja komppaa erilaisin asenteellisin leimakirvessanoin) sekä Hawkingin että Craigin näkemykset olisivat olleet yksinkertaisesti "kerettiläisiä".

Monille voi olla yllätys, että argumenttien premisseistä voidaan yllättävän monesti keskustella ja joskus joku vastaus on peräti parempi kuin jokin toinen. Eikä se paras ole välttämättä se intuitiivisesti helpoin tai oman kulttuurin ja oman itsen maailmankuvaa hellivä.

Yliopiston alku.

Tämä juttu liittyy yliopistoihin, joista kirjoitinkin aikaisemmin.

Varhaiskeskiajalla kirjallisen perinteen harjoittaminen oli puhtaasti kirkollisten instituutioiden toimintaa. Näistä merkittävin oli luostarilaitos, joka kehittyi Benedictus Nursialaisen luostarisäännön päälle. Hänen sääntönsä 48 luvussa määrättiin munkin harjoittamaan ruumiillista työtä ja kirjojen lukua silloin kun muu toiminta ei sitä estänyt. Paaston aikana lukemiseen käskettiin varata erityisen paljon aikaa. Tavoitteena oli tutustua kirjoihin hitaasti mutta syvällisesti, joten yllättävän pieni kirjamäärä pystyi kattamaan luostarin tarpeen. 800 -luvulta on saatu ensimmäiset tiedot siitä että luostarikoulu on ottanut myös luostarin ulkopuolisia opetettavakseen. Nämä siirtyivät kirkon tai valtion palvelukseen.

Kaarle Suuri yritti kouluttaa kansaa laajemmin 700 -luvulla. Hän kun tarvitsi virkamiehiä. Hän palkkasi siksi Yorkin katedraalikoulun rehtorin Alcuinin, joka taas kokosi oppineita. He keräsivät kirjoja suuria määriä ja niiden pohjalta rakennettiin opetusohjelma. Tämä rakentui antiikin seitsemän vapaan tieteen seuraavanlaisella kahtialuokittelulla:
1: trivium -aineet, jotka käsittelivät kieltä ja kielenkäyttöä. Se sisälsi (1)grammatiikkaa, (2)retoriikkaa, (3)dialektiikkaa ja logiikkaa.
2: quadrivium -aineet, jotka olivat matemaattisia. Nämä aineet olivat (4)musiikki, (5)matematiikka, (6)tähtitiede ja (7)geometria.

Tämä Alcuinin piiri aikaansai sivistyksen kasvua ja rakensi perustan tiedon viljelylle. Perimmäinen ansio on siis jälleen yhteisöllisessä tarpeessa. Pakko onkin yllättävän usein edistyksen lähde: Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" kirjan mukaan tarve, ja tyytymättömyys johonkin asiantilaan löytyy aina innovaatioiden takaa, olipa kyse sitten kivikirveistä, silloista tai koneista. Tai luostarilaitoksesta. Kuitenkin sivistyksen yleistyminen onnistui vasta kun vesivoima ja uudet viljelymenetelmät toivat vaurautta - jota tarvittiin koulutuksen järjestämiseen. Tämän seurauksena syntyi uusi ammattiluokka: Opettajat.

Myös kaupunkikulttuuri oli uudenlaista. Ylempi koulutus kuului katedraalikouluille, mutta alempaa ei oltu järjestelty, joten siinä eroja oli paljon. Opetusta pitivät seurakuntapapit ja julkiset yhteisöt. Opetuksen tavoite ei ollut kirkollisiin tehtäviin opettaminen, ja ne olivat avoimia kaikille joilla oli varaa maksaa opiskelusta. Koulujen määrän kasvu aikaansai sen, että syntyi kilpailua ja "fuusioita", joten koulutuksen laatu parani. Niille syntyi koulutusohjelma, jossa opetettiin trivium ja quatrivium -aineita vaihtelevasti. Yleensä keskityttiin latinan kieleen ja logiikkaan, ja tämän lisäksi opetettiin esimerkiksi teologiaa, lainoppia ja lääketiedettä. Oppikirjat olivat myöhäisantiikin perua. Kun yhteydet Konstantinopoliin lisääntyivät, eurooppaan virtasi myös kreikkalaisten tekstejä. Muslimien hallitsemasta Toledosta tuli kulttuurin keskus, josta löytyi näiden lisäksi myös arabifilosofien, kuten Averroësin ja Avicennan tuotantoa.

Intellektuaalinen henki oli tähän aikaan vahvasti skolastinen. Siinä korostettiin auktoriteettia ja järkeä. Tämän vuoksi tiede oli Raamatun tapahtumien selittämistä. Apuna käytettiin Raamatunselitysteoksia. Niistä poimittiin valittuja kohtia, jotka laitettiin selittävien teoksien marginaaleihin. Näitä lisäyksiä kutsuttiin nimellä glossa. Näitä tutkittaessa huomattiin että niissä oli jännitteitä. Skolastikot olivat varmoja että nämä olivat näennäisiä. Siksipä dialektiikan harjoituksissa näitä jännitteitä nostettiin esiin ja korkein tavoite oli niiden syntetisoiminen ristiriidattomiksi. Tästä perinteestä syntyi keskiaikainen metodi, questatio -menetelmä, jota käytettiin laajasti.

Tässä metodissa käsittely jaoteltiin seuraavasti: Tuotos jaettiin viiteen osaan:
1: titullus quaestionis, eli otsake. Siinä kerrottiin käsiteltävän aiheen kysymysmuodossa. Se alkoi aina sanalla utrum (onko?) Kysymys oli sellainen että siihen oli voitava vastata joko "kyllä" tai "ei".
2: argumentit puolesta. Tässä esitettiin 4-6 argumenttia, jotka käsittelevät myöntävää kantaa. Yleensä ensin katsottiin ketkä auktoriteetit ovat kannattaneet tätä näkemystä.
3: argumentit vastaan. Tämä jakso alkoi aina sanoilla sed contra (mutta tätä vastaan) ja tässä esitetään sen antiteesi. Tässä ei kritisoitu luvun 2 argumentteja, vaan kysymystä.
4: corpus quaestionis, eli vastaus. Tämä jakso alkoi joko respondeo(vastaan) tai dicendum quod (on sanottava että) -ilmauksella. Tässä esitetään vastaus, tai joissain erikoistapauksissa voidaan huomauttaa että kysymys on selvästi väärin aseteltu, jolloin argumentit puolesta ja vastaankaan eivät ole relevantteja.
5: Vastaukset vastaesimerkkeihin, joka oli joko luku 2 tai 3, riippuen siitä mihin lopputulokseen luvussa 4 oltiin tultu. "Väärän kannan argumentit" saivat tässä luvussa osakseen kritiikkiä.

Menetelmän ongelma oli tietenkin siinä, että se ei mahdollistanut mutkikkaampien tehtävien ratkaisemista. Rakenne teki kuitenkin menetelmästä seurattavan ja selkeän. Skolastinen metodi kehittyi, ja myös koulutus organisoitui paremmin, vähitellen. Aikaisemmin opettaja vastasi koulustaan, mutta nyt he järjestäytyivät. Opettajat järjestäytyivät killaksi, jonka tyyliin syntyi erityinen korporaatio, yliopistolaitos. Oppilaitoksia oli neljä. Keskeisin oli artistinen, eli filosofinen koulukunta, jota vaadittiin usein jotta pääsisi opiskelemaan muita aineita. Filosofinen koulukunta koostui trivium ja quatrivium -aineista, ja niiden päälle opetettiin metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja moraalifilosofiaa. Logiikka oli korostetuin aine.

Yliopistojen opetus perustui lukemiseen (lectio) Oppikirjaa luettiin opettajan johdolla kahdessa vaiheessa:
1: Ensin oppikirjoihin tutustuttiin johdantoluennoilla (cursorie) pidemmällä olevien opiskelijoiden kanssa. Sellaisten jotka olivat suorittaneet välitutkinnon (baccalaureus).
2: Näiden jälkeen kirjoihin tutustuttiin maisterien pitämillä oppitunneilla (ordinarie).
+: Lisäksi näiden pakollisten luentojen jälkeen oli mahdollista erikoistua. Oli erityisiä valinnaisia kursseja (extra-ordinarie)

Luennoinnin lisäksi maisterit johtivat väittelyharjoituksia:
1: Teologiassa tekstien tulkinnan sijasta alettiin keskittyä yksittäisiin kysymyksiin ja ongelmiin (da quaestione). Harjoituksessa maisteri esitti erilaisia teesejä, joita opiskelijoiden tuli sitten puolustaa. Lopuksi maisteri teki yhteenvedon siitä minkälaisia argumentteja oppilaat olivat tarjonneet ja kertoi oman ratkaisunsa (determinatio) kysymykseen. Lisäksi ennen pääsiäistä ja adventtia oli erityinen väittelytilaisuus, jossa kuka tahansa yleisöstä (a quolibet) sai esittää keskusteltavaksi minkä tahansa hänestä kiinnostavan aiheen (de quodlibed).
2: Filosofiassa oli väittelyitä (de sophismatibus), joissa oli aiheena monimerkityksellisiä ja vaikeasti tulkittavia väitelauseita. Toinen filosofinen harjoitustyyli oli de obligationibus -väittelyt, joissa vastaaja (respondent) yritti tuottaa johdonmukaisesti ja annettujen sääntöjen mukaisesti vastauksen haastajan (opponent) kysymyksiin.

Kouluopetus johti siihen että tarvittiin enemmän kirjoja. Kirjoja tietenkin myös julkaistiin enemmän. Yliopistokaupungeissa kirjanvälittäjät ja kirjankopioijat olivat uusia mutta hyvin menestyviä ammattikuntia. Tietenkin systeemiä yritettiin myös huijata, ja osa kopioi huolimattomasti. Siksi välittäjät tarkastivat laatua vertaamalla kopioita mallikirjoihinsa (exemplar) ennen kuin ottivat kirjan myyntiin. Kirjantuotantoa tehostettiin jakamalla kirjoja vihkoiksi (pecia), jolloin useampi saattoi kopioida samaa teosta. Luentojen pohjalta tehtiin teoksia, joita kutsuttiin kommentaareiksi.

Erikoislaatuista oli kuitenkin se, että tähän asti oltiin luotettu Aristoteleeseen järjen auktoriteettina: Joko niin että sanoma oli Aristoteleen lausuma, tai ei tätä vastaan tai vähintään että Aristoteleen olisi voinut uskoa hyväksyneen näkemyksen. Nyt tilanne muuttui ja hyväksyttiin että Aristoteles olisi voinut erehtyä. Auktoriteettinäkemys alkoi heikentymään ja kysymyksiin keskittyminen korostumaan. Tieteen kehitys oli asteittainen, ja tämä oli yksi pieni mutta merkittävä vaihe.

Vallanvaihto: nousujohteiset kokemukset & laskujohteinen ennaltatietäminen.

Tämä on toinen näkökulma ja käsittelytapa aiheeseen, josta kirjoittelin jo aikaisemmin.

Varmasti miltei koko ihmisen olemassaolon ajan ollaan etsitty jotain ratkaisuja joilla on yritetty hallita ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. (Järjestys on sitten vaihtunut yksilön ja aikakauden mukaan.) Luultavasti aina on ollut jossain määrin mukana sellainen tapa, jossa vastausta maailman ymmärtämiseen etsitään luonnosta itsestään. (Siis hieman samaan tapaan kuin jos yrität tuntea jonkun tyypin, et rukoile sisäistä tuntemusta häneen, tai lue kirjaa jossa kerrotaan hänestä, vaan kutsut hänet sen sijaan kahville.) Tätä näkemystä, jonka mukaan tietoa saadaan kokemusten kautta, tekemällä yleistäviä, induktiivisia, teorioita, kutsutaan empirismiksi. Tänään keskityn näihin veikkoihin.

Yleensä empirismi yhdistetään 1600 -lukuun, tarkemmin renessanssiin ja valistukseen, koska tässä luonnonfilosofinen traditio kehittyi matemaattiseksi luonnontieteeksi.

Tämä ei minusta kuitenkaan ole alku. Koska alussa oli esisokraatikot. He yrittivät nähdä maailman elementtien kautta. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot pohjaavat induktiiviseen päättelyyn, ja hän käytti perusteluissaan havaintoaineistoa sen verran kuin se nyt oli siihen aikaan mahdollista. (Itse olen sitä mieltä että empiria muuttui järkeväksi vasta kun havaintolaitteisto oli tarpeeksi hienoa. Kun ihmisellä on havaintolaitteistona silmät ja muut aistinelimet, hän kyllä käytti niiden tuloksia. Siksi Aristoteleskin selitti auringon palavan. Kyllähän hänellä oli silmät päässä, eikä se taivaan pallo ainakaan vesielementtiä edustanut. Ihmisen rationaalisuus taas on historian aikana ollut suunnilleen sama, eli emme ole mitään supertietäjiä verrattuna historian ihmisiin, joten rationalismin haipuminen empirian jalkoihin johtuu enimmäkseen siitä että rationalismi on pysynyt vakaana ja havaintolaitteistojen taso on koko ajan kivunnut eteen päin. Kyseessä on siis ikään kuin eräänlaisen "punaisen kuningattaren hypoteesin" seuraus: Jos kaikki muut juoksevat ja itse pysyt paikallasi, häviät pitkässä juoksussa vaikka saisit etumatkaakin.) Ensimmäisenä sanaa empiirinen käytti kuitenkin vasta Sekstos Empeirikos, ja hänelle empiriaa edusti lääketiede.

Keskiajalla empirian kehitys siirtyi islamilaisiin maihin. Tietenkään empirian tutkimus ei lakannut täysin euroopastakaan, vaikka keskiaikaa miten "pimeäksi" kutsutaankin, ja osittain syystä. Esimerkiksi Willelmus Concheslainen yritti etsiä kaikelle luonnolliset syyt. Hänellä oli neljä luonnonvoimaa (vires naturae). Hän lainasi metodinsa Islamilaisista maista, jonne Aristoteleen induktioon perustuvat päätelmäntekotavat olivat levinneet. Myös Theodoricus Charteslainen pyrki luonnonmukaisiin selityksiin. Hän keskittyi toissijaisiin syihin (causae secundariae) jotka Jumala ylitti alkusyynä, ensimmäisenä syynä (causa prima). Keskiajallakaan ei siis vastustettu empiriaa sinänsä, nämäkin miehet saivat jopa kehuja oppineisuudestaan. Tosin monet sen avulla tehdyt päätelmät olivat oma lukunsa. Karkeasti voi sanoa että keskiajalla empiriaa sai hyväksytysti käyttää tietyin ehdoin, kunhan niiden tulokset eivät loukanneet tiettyjä näkemyksiä. (Tämä suhtautuminen ei ole niin järkyttävän ihmeellistä. Esimerkiksi Luonnontutkija 5/2007 sisälsi Henry Väreen artikkelin nimeltä "kasvitiede Suomessa ennen hyödyn aikakautta" kertoi että jopa kasvitieteen oli Suomessa seurattava luterilaista oppia. Esimerkiksi 1600 -luvun loppupuoliskolla vaikuttanut Helsingin yliopiston rehtori Enevaldus Svenonius edusti sitä näkemystä, että kaikki tieteet olivat alisteisia teologialle. Siis hieman samaan tapaan kuin nykyään kaikki luonnontieteet ovat alisteisia fysiikalle. Eli jos se oli Raamattua vastaan, se oli pakosti väärässä. Jotenkin minulle syntyy joitakin "deja vu" -tuntemuksia tästä.)

Syykin oli selvä: Keskiajalla luotettiin nimen omaan vedenpitävään, aukottomaan, deduktiiviseen päättelyyn. Heistä vain varma tieto oli tietoa. Siksi jos lopputulos ei ollut varma, sitä ei oikein voinut kutsua tiedoksi. "Filosofian historian kehityslinjoja" -kirjassa kerrotaankin (s 215-216), että tuohon aikaan empiriaakin harrastettiin, mutta tällä ratkaisiin nimenomaan eettisiä kysymyksiä. Sillä se ei tuottanut tietoa, vaan mielipiteitä (opnions) Empiirisestä tieteestä kutsuttiin nimeä "Luonnonfilosofia", ja termi "scientia" oli varattu juuri sen ajan deduktiiviselle päätelmille. (Luonnontutkijat taas tunnettiin Raimo Lehden "lumihiutaleet ja maailmankuvat" -kirjan mukaan luonnonfilosofian harjoittajat tunsivat pitkään nimen "virtuoosit".) Taustalla oli siis ajatus siitä että tarvittavat premissit saatiin Raamatusta ja Aristoteleen ja Platonin kirjoituksista ja skolastisessa perinteessä filosofian ja logiikan tehtävänä oli näiden tietojen järjestäminen aksiomaattisiksi kokonaisuuksiksi. Eli jo tunnetuista totuuksista etsittiin suoria seurausjohtopäätöksiä. "Kaikki oli jo keksitty".

Francis Bacon kuitenkin vakuuttui empiriasta sotateknologian myötä, kun hän näki kuinka insinööritaito ja aritmetiikka olivat olennaisia sodankäynnille. Nämä menetelmät noudattivat tiettyjä yleisiä periaatteita, jotka eivät täyttäneet sen ajan "varman tiedon" vaatimuksia. Bacon ei siis tuominnut tykistön käytön menestystä tuuriksi ja säätämiseksi, vaan sen sijaan hän moitti sen aikaista (1500 -luvun) filosofiaa siitä että sitä arvostettiin vaikka se oli monoliittisen liikkumaton, joka ei kehittynyt. Baconista tämä oli kirjanoppineisuutta, sen sivistys oli siis hänen mielestään eräänalinen luettelo ulkoa opeteltavia asioita, vaikka ei olisi pitänyt. Samanlainen ajatus kuin ajanlaskun alun ajan Israelissa fariseuksista : Olet sivistynyt koska osaat ulkoa kirjoja. Onhan se toki työn takana ja sinänsä ansiokasta. (Mutta että sivistystä, saman tien voisi kutsua tätä blogia niin hiton sivistyneeksi.) Empiria iski yli, kun kehitettiin ajatus tiedon karttumisesta. Tieteellä saatu tieto ei siis ehkä ollut ihan niin varmaa kuin deduktiivinen, sen tulokset olivat aukkoisia ja epätäsmällisiä. Mutta se parantui ajan saatossa.

Empirinen vallankumous jatkui, ja monet sen edustajista käyttivät luonnonfilosofia -terminologiaa. (Jopa Newtonin tiede oli luonnonfilosofiaa: Hänen klassinen mekaniikkansa esitettiin nimellä "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica") Keskukseksi tuli "Royal Society of London for the Improving of Natural Knowledge", jonka avainhahmoja olivat muun muassa Isaac Newton ja John Locke (ei siis se tyyppi Lostista) Seura valitsi tunnuslauseekseen "nullius in verba" (ei kenenkään sanoin, ei sanoista) vastustaakseen skolastiikkaa "omnius in verba" (kaikki sanoista). Empiirinen perusfilosofia jäi pääasiassa Locken ja joidenkin "pienempien nimien" tehtäväksi, suuri osa sen sijaan keskittyi enemmän tutkimiseen. Keskittyminen käytännön tutkimukseen filosofoinnin sijasta on merkille pantava ero siihenastiseen sekin.

Empirian käsite hienostui aikojen varrella. Esimerkiksi Bertrand Russell sanoi että "Matematiikka on tieteenala, jossa emme koskaan tiedä mistä puhumme emmekä myöskään pitääkö sanomamme paikkansa." Myös Albert Einstein vihjasi, että "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Toisin sanoen empiriassa oltiin täysin hylätty näkemys, jossa matemaattinen kaava toimisi argumenttina ilman testaamista. Tämä tarkoittaa sitä, että se oli erkaantunut mahdollisimman kauan antiikin kreikkalaisten näkemyksestä, jossa fysikaalinen maailma koostui kokonaisluvuista, tai skolastikkojen näkemyksestä, jossa looginen ja paras varmuus saatiin abstraktien matemaattisten teoreemien kautta. Tieteellinen todistus ei enää voinutkaan tapahtua määrittelemällä puhtaasti abstrakti matemaattinen todellisuus omilla valitsemillaan ehdoilla, ja kutsumalla tätä luotua abstraktiotodellisuutta yhteenväksi reaalitodellisuuden kanssa. Sen sijaan empiristille matematiikka on abstraktia suhteiden tiedettä jonka aksioomia ja teoreemia voidaan toki soveltaa fysikaalisen maailman suhteiden jäsentämiseen ja rakenteen hahmotteluun mutta jossa ne eivät enää olekaan sama asia.

Onkin oikeastaan mielenkiintoista huomata kuinka tämä muutos johti siihen, että nykyisin empirian katsotaan ratkovan todellisuuskysymyksiä ja etiikan olevan puhtaan logiikan valtakuntaa. Näyttää siltä, että kuninkaat ovat vaihtaneet valtaistuimia. Tai sitten voidaan sanoa, että jos "matematiikka on tieteiden kuningatar" niin kuin sanonta sanoo, niin siinä tapauksessa "naturalistinen, empiirinen, luonnontiede on kuningas ja valtakunta on patriarkaalinen." Laskujohteisuus on siis muuttunut hallitsijasta enemmänkin palvelijaksi, ainakin kysymyksissä jotka käsittelevät ympäröivää todellisuuttamme.