Tiedon alkuperä.

Käsitteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla voidaan havaita asioita. Jos asialla on käsite, asian luonnetta voidaan ymmärtää. Olennaista onkin selvittää, mistä käsitteet tulevat.

1: Rationalismissa ihmisellä on synnynnäistä tietoa. Eräällä tavoin tämä Descartesin kannattama näkemys on yhtenevä Platonin ajattelulle jostain muuttumattomista ideoista, jotka ovat jossain. Rationalismia kannatti myös Spinoza, jonka mukaan ihmisen ajattelu on kuin vasara, jonka valmistamiseen tarvitaan vasaraa. Ristiriitaa ei ole, koska hienompi vasara tehdään alkeellisemmalla vasaralla.
2: Empirismissä taas katsotaan että käsitteemme muotoutuvat kokemuksista, jolloin ollaan kuten John Locken "papereita, jolle elämä kirjoittaa". Tässä ajatuksessa oli taustalla idea, että ihminen olisi "tabula rasa", tyhjä taulu. Että ihmisessä on vain ajattelu itse, ja muu tulee aistien kautta.

Itse ajattelen että ihminen on syntyessään taulu. Siis hänellä on synnynnäisiä ja lajinmukaisia taipumuksia, geenit määräävät mitä voimme periaatteessa oppia. Elämä tekee itse maalauksen. Toisin sanoen, aivomme mahdollistavat sen että voimme oppia esimerkiksi propositiologiikkaa. Mutta että joudumme silti opettelemaan sitä. Tässä suhteessa muistutan Gottfried Leibniziä, jonka mielestä ihmisellä oli syntyessään järki, joka järjestää tietoa siten että tiedon hankinta on mahdollista. Tosin hänestä varsinaisia ideoita ihmisellä ei synnynnäisesti ole. Kannatan siis jonkinlaista näkemysten synteesiä. (Mikä ei liene yllätys edes itselleni.) Luotan Nagelin tapaan siihen että koska meillä ei ole radioaistia, emme voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vaikka opiskelisimme miten lepakkojen aistijärjestelmistä. Mutta jos biomekaniikalla rakennetaan kaikuluotainjärjestelmä, voimme selvittää miltä tuntuu olla ihminen joka aistii kaikuluotauksella. Tätä ei voi kuitenkaan filosofioida.

Kysymyksen selvittäminen on kuitenkin hieman monimutkaista, koska toisaalta käsitteet tarvitsevat muotoiluunsa havaintoja ja havainnot käsitteitä. Näissä on olemassa jonkinlainen muna-kana -ongelma. George Berkeley tulkitsi että emme voi tarkemmin tietää objektiivisesta totuudesta, että paras mitä meillä on, on omat ideamme ja havaintomme. Niiden avulla voidaan tuottaa ideoita, hypoteeseja. Ei tietoa. Tämä ajatus tunnetaan idealismina, josta syntyi fenomenologia. Moni on sitä mieltä että fenomenologia on filosofian skandaali: Koska subjektin kokemusten ulkopuolisen maailman olemassaoloa ei voida todistaa (Kanthan toki osoitti että havainnot ovat olemassa koska me olemme olemassa, Hän ei kuitenkaan todistanut että ne johtuvat jostain muusta, itsen ulkopuolisesta. Nehän voivat olla vaikka hallusinaatioita.) Kriisi syntyi siitä, että fenomenologia olikin sisäisesti ihan järkevä systeemi. Tämän kanssa on vain pakko elää - tai sitten hylätä filosofia turhana. (Miten hieno ratkaisu! Tosin tämäkin ratkaisu perustuisi jonkinlaiseen filosofiaan, järkeilyyn..) Tärkeää on kuitenkin huomata, että nimen omaan empirismi, joka korostaa kokemuksesta johtaa siihen että ihmisen tieto on hänen teorioitaan, joka johtaa fenomenalismiin. Obejktiivisen totuuden idea taas tulee Platonin tyyppisestä ikuisesta ja muuttumattomasta objektiivisesta ideamaailmasta, jota subjekti vain heijastelee. Tämä ajatus tuli olennaiseksi osaksi kristillistä perinnettä. On kuitenkin muistettava, että vaikka kristinusko jalosti Platonin idean eteen päin siten, että esimerkiksi foundationalistinen ajattelu ja objektiivisuuden päälle rakennettu positivismi on käytännössä täysin kehitetty kristillisellä ajattelulla, ideoiden väittäminen kristillisiksi tai edes uskonnollisiksi on geneettinen virhepäätelmä tai seurauksiin vetoamista. (Joko se, että jokin on syntyisin esimerkiksi natsismista, sen on oltava kauheaa ja väärin tai koska lopputuloksena on hyvää ja pätevää, on sen lähtökohtienkin oltava oikein. Kuitenkin jos natsi sanoo 1+1=2 se on oikein ja jos natsismin vastustaja sanoo 1+1=3, hän on väärässä. Se, että natsi sanoo jotain ei tee asiasta väärää, mutta toisaalta pelkkä natsin oikea lausuma ei tee natsismista oikeutettua eikä einatsin lausuma johda siihen että näkemys on oikea.) On vain huomattava, että kristinusko on keskeinen vaikuttaja ajattelun perinteessä, joka keskittyy objektiivisuuden tavoittelemiseen. Tämä vaikuttaa samaan tapaan kuin liikennesäännöt mahdollistaa liikkumisen kadulla, on tärkeää huomata syyt miksi ihmiset kävelevät juuri tuolla puolella tietä. Vasemmanpuoleisen liikenteen valinnan takana on miekankantoperinne. Tämä ei siis vain tarkoita että vasemmanpuolista liikennettä harjoittavien maiden ihmisten käytös olisi väistämätön pakko (de facto) sitoutua liikennesääntöihin : on aina mahdollista kulkea väärällä puolella. Sääntö vain säätelee (de jure) sitä. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole de facto, että empiristi olisi uskovainen tai että voidakseen olla empiristi olisi otettava uskonnollinen asenne : Eihän nykyajan hienostollakaan enää ole miekkaa vyöllä kadulla, vaikka liikenne onkin joissain maissa vasemmanpuoleista, perinteen vuoksi. Mutta objektiivisuuden perinne on oppihistoriallisesti kietoutunut de jure kristilliseen perinteeseen, joka taas rakentuu de jure monijumalaiseen kreikkalaiseen ajatteluun. Samaan tapaan kuin vasemmanpuolisen liikenteen maissa oleva tapa kulkea tiellä nojaa siihen että miekkaa on joskus kannettu. Ei enempää, ei vähempää. (Objektivismi ei siis ole sen enempää kristillistä kuin kristillisen ajattelun perinne on monijumalaista.)

Mutta tämä ei lopu tähän. Fenomenologiasta askel tiedon konkreettisuuteen uskomiseen päin on perspektivismi. Siinä kokemusten sisältö riippuu näkökulmastamme. Se ei ole identtinen fenomenologian kanssa, koska siinä tieto ei rajoitu kokemuksiin ja ideoihin. Nietzsche kannatti tätä ideaa. Hänestä sanan tieto takana ei ollut yhtä merkitystä vaan lukuisia merkityksiä. Hän vastusti positivistista ajattelua sanoessaan että tosiasioita ei ole, on vain tulkintoja. Koska ihminen ei ole mikään kaikkitietävä Jumala, hän ei koskaan näe asioita objektiivisesti. Tässä kohden on muistettava että ei sorruta liioitteluun. Perspektivismi kun ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi ymmärtää toisen ihmisen perspektiiviä. Tai että hän olisi perspektiivinsä vanki. Perspektiivi voi muuttua, ja luultavasti muuttuukin, koko ajan. Perspektivismi korostaa että ymmärtäminen ei tarkoita samaa mieltä olemista. Sen mukaan se, että tiedät sen mihin toisen näkemykset nojaavat, voit ymmärtää miksi näkemys on mikä se on. Ja mitä paremmin tiedät, sitä paremmin ymmärrät. Oman rajan ylitys voi onnistua esimerkiksi itsetransendenssin kautta. Tämä taas voi onnistua ihan sillä, että tiedostaa mihin oma näkemys perustuu. Kun nämä pilarit on selvillä, voi kokeilla mitä tapahtuu jos näitä pilareita vaihtelee. Tästä onkin jo palattava Nageliin, joka esitti että objektiivista näkemystä ei ole, vaikka kaikkien ihmisten kaikki näkemykset liitettäisiin, tätä ei olisi. Tätä kuitenkin käytetään objektiivisuuden mittana. Toisaalta jokaisella on subjektiivinen näkemys, joka on havaittavissa. Tämä on todellinen havainto, mutta subjektiivisuutta ei kuitenkaan käytetä todellisuuden mittana.

Nagel korosti, että "maailmanhenki" on jokin joka katselee maailmaa kenen tahansa silmien läpi. (Itse korostaisin että ne voisivat olla antenneja ja tuntosarviakin. Sammakko aistii rajoitetusti, ja monet eläimet eivät aisti värejä. Miksi me emme olisi vajavaisia samaan tapaan?) Tämän lähestyminen onnistuu vain, jos kykenee myöntämään että oma näkemys ei ole välttämättä sen oikeampi kuin muutkaan näkemykset. Tilanne on mutkikas, koska omasta näkökulmasta ei voida kuitenkaan täysin irrottautua. Et voi nähdä maailmaa lepakkona. Omien rajojen ylittämisen kokemus kun voidaan nähdä myös astetta eri asiana, kuin niiden ylittäminen. Tämän unohtaminen jotaa eräänlaiseen tieteelliseen realismiin, jonka mukaan se mitä on todella olemassa riippuu siitä, mitä hienoimmat tieteelliset teoriat sanovat. Tässä näkemyksessä lähdetään Duhemin-Quinen teesistä, jossa kaikki havainnot ovat teorioita, joka voidaan mitata. Väri on jotain jota voidaan mitata jollain laitteella, kuten silmällä. Se mitä väri on, riippuu teorioistamme näiden laitteiden toiminnasta. Tälläinen väri, joka ymmärretään, on käsite, jonka havainnot ovat muokanneet, jos tämä otetaan totuuden mitaksi, päädytään tieteelliseen realismiin jossa teoria on yhtä kuin todellisuus. Minusta edellinen on totta, mutta se on kuitenkin vain jotain, jona se nähdään, ei sitä mitä se on. Toki siis olen sitä mieltä, että tieteellinen lähestymistapa vie meidät niin lähelle objektiivisuutta, kuin se on mahdollista. Olen siis tieteellisen realismin kanssa niin vähän erimielinen, kuin mahdollista.

Mutta tämä ero on oleellinen.

Emme ole maailmansieluja, Jumalia. Voimme vain haluta olla sellaisia, ja tavoitella tätä. Tätä, ideaa. Jotain jota ei ole olemassa. Mutta jota voi lähestyä.