1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.
Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.
Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)
Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.
Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.
Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.
Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.
Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.
Tästä löytyy esimerkki:
Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.
Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.
Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti