"Ensin sä jätät sun tiimin pulaan ja sit sä tuut tänne leikkiin Immanuel Kantia ekonomipohjalta"
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, jakso "mielen aikido")
Olemme jo käsitelleet arvoja. Tästä on hyvä jatkaa normeihin. Karkeasti sanoen arvo on hyvä asia, ja normi on määräys, jossa sanotaan että jokin asia tulee tehdä. Näiden keskeisin ero nähdään, kun huomataan että kaikkia hyviä asioita ei tarvitse tehdä ja toteuttaa. On esimerkiksi hyvä antaa almuja, mutta jos laki määräisi että almuja olisi pakko antaa rangaistuksen uhalla, tästä voisi olla ikäviä seurauksia. Ainakin almujen tarvitsijoita vihattaisiin enemmän. Toisin sanoen arvot ovat se, joka tehee hyvästä hyvää. Normit ovat käskyjä, joilla tämä saavutetaan. Normeilla on välinearvoa, ne ovat tärkeitä koska niillä tavoitetaan hyviä asioita. Voidaan sanoa, että normit suojaavat arvoja. Kuitenkin on huomattava, että läheskään kaikki arvot eivät tarvitse - suorastaan niillä ei saa olla - normien suojaa. Jos maalaat rumia tauluja tai kokkaat huonosti, sinua ei laiteta vankilaan. Osaa taas laki, yhteiskunnan säätämä normi, suojelee. Tarvittaessa poliisivoimat kaappaavat kokaiinikauppiaat.
Russellin mukaan arvojen perustelut olivat kuin kysymyksiä siitä ovatko osterit maukkaita. Kuitenkin ihmisten mielipiteet eivät monista asioista ole satunnaisia ostereiden syömisen tapaan. Kun Russell kuitenkin arvottaa mielipiteiden, subjektioiden, mukaan, tässä on havaittavissa "pientä ristiriitaa". Tärkeä havainto on se, että on mielipidehierarkia. Tietyt asiat ovat useimmille tärkeitä ja toisissa saa olla variaatiota. Esimerkiksi kulttuurissa kuin kulttuurissa arvostetaan kunniaa ja muita vastaavia asioita. Toki näiden järjestys vaihtelee hieman, toinen kulttuuri arvottaa kunnian, toinen tottelevaisuuden ja kolmas armeliaisuuden muiden yläpuolelle. (Kaikki arvostavat vapautta ja lain noudattamista, mutta osassa kulttuureissa ensimmäistä korostetaan ja toisissa toista.) Mutta samat asiat ovat kärkipään sijoilla. Ikään kuin kyseessä olisi juoksukilpailut, joissa on satoja osallistujia, ja joissa samat saavat aina mitalit, tosin joskus kullan voittanut jää pronssille ja hopeamitalisti saa kullan ja niin edes päin. Voidaan sanoa että näiden mitalistiarvojen suojaavan elämää. Ne käsittelevät elämistä ja toisten kanssa toimeen tulemista. Nämä ovat vahvoja arvoja. Vahvojen arvojen päälle ja lisäksi rakentuvat arvot ovat korkeita arvoja näiden kohdalla on mielipide -eroja ; Toki esimerkiksi taiteessa runoilijoilla on tiettyjä sääntöjä, mutta niiden rikkomisesta ei tuomita. Samalla on tärkeää huomata, että taiteessa runoilijalla on lupa tehdä runoja, ja kriitikoilla lupa haukkua näitä. Kriitikko ei kuitenkaan voi sanoa että huonoa runoa ei saisi tehdä. Eikä runoilija voi sanoa että kriitikoilla ei olisi lupa haukkua heidän runojaan, esimerkisi syyttämällä tätä vainoamiseksi. Toki yksilöt voivat olla erimielisiä myös vahvoista arvoista. Psykopaatit eivät välttämättä arvosta muiden elämää kovin korkealle. He ovat kuitenkin poikkeuksia ja voidaan vakavasti kysyä, tuleeko näiden mielipide -erojen vuoksi sortua täydelliseen arvorelativismiinkaan. Kenties korkeiden arvojen kohdalla voidaan joustaa paljonkin, mutta jokainen yhteisö, joka ei halua olla itsemurhakerho, on turvattava vahvat arvot. (Siksi muunlaisia yhteisöjä ei olekaan. Jos sellaisen rakentaa, se ei kauaa ole olemassa. Esimerkiksi elokuvien psykopaateista koostuvassa yhteiskunnassa ei olisi kauaa jäseniä, kun Hannibal Lecterit söisivät ja murhaisivat Leatherfaceja.)
Filosofinen ongelma on tietysti perustella se, mitkä arvot ovat vahvoja ja mitkä korkeita arvoja. Tämä ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi monien kristittyjen mielestä kristinuskon normit ovat kaikki vahvoja arvoja, sellaisia jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Heidän mukaansa Suomen Laki toimii vain koska siinä on kristilliset arvot. Muita uskonnäkemyksiä ja vakaumuksia kannattavat ovat tietyisti erittäin erimielisiä tästä, heille uskonto voi edustaa jotain vapautta, josta on oikeus valita. Heille uskonto on korkea arvo, sellainen josta voi olla erimielinen ja edustaa eri kantoja samaan tapaan kuin taiteessa.
Karkeasti voidaan sanoa että filosofit käyttävät perusteluissaan neljää tapaa:
1: Konsekventialistinen, eli seurausetiikka. Sen mukaan normi osoitetaan viittaamalla sen seurauksiin. Normit perustellaan niiden tuoman edun vuoksi. Tätä näkemystä edustaa muun muassa jesuiittojen Tarkoitus pyhittää keinot -ajattelu. Nykyään merkittävää osaa tässä näyttelee utilitarismi. Utilitarismi pyrkii yleisen hyödyn maksimointiin. Utilitarismin perustajat, Bentham ja John Stuart Mill, rakensivat utilitarismin mallin sen varaan, että olisi tehtävä sellainen teko, jonka seuraukset olisivat parempia kuin vaihtoehtoisten tekojen seuraukset, mikä kuulostaa arkiajattelulla aivan järkevältä.
2: Deontologinen, eli velvollisuusetiikka. Velvollisuusetiikka ei viittaa normista saatavaan hyötyyn. Sen mukaan esimerkiksi normi, joka määrää vähemmistön orjuuteen ei olisi moraalinen, vaikka se vapauttaisi enemmistön työstä. Sen mukaan kokonaishyödyllä ei voida perustella asioita, jotka ovat moraalittomia vähemmistöille ; Enemmistö ei voi loisia vähemmistön kustannuksella. Esimerkiksi Immanuel Kant oli sitä mieltä, että utilitaristista ajattelua seuraa se, että yhteisölle olisi edullisinta, että sen kaikki jäsenet olisivat muurahaisten kaltaisia tottelevaisia henkilöitä, jotka eläisivät velvollisuuksilleen. Tälläiset ihmiset eivät Kantin mukaan kuitenkaan olisi hyötyjä ja haittoja punnitsevia utilitaristeja. Utilitaristisen näkemyksen sijasta Kant korostikin kategorista imperatiivia, ehdotonta käskyä toimia aina sellaisen periaatteen mukaan, jonka voisit toivoa tulevan yleiseksi laiksi.
3: Hyve -etiikka. Deontologia ja konsekventialistinen näkemys ovat molemmat kolmannen osapuolen moraaliteorioita. Ne eivät siksi käsittele moraalia yksilön tasolla. Aristoteelinen hyve -etiikka taas lähtee tarkastelijatasolta, ensimmäisestä persoonasta. Teorian tasolla hyve -etiikka häviää, koska se ei voi esittää mitään eleganttia sääntöä, jonka mukaan hyveellisyyttä tavoitellaan. Toisaalta voidaan kysyä kuinka hyvin abstraktioista voidaan laskeutua arkielämän tasolle. Voidaan vakavasti kysyä, toimiiko ihminen rationaalisen perustelun mukaan tavoitellessaan hyvää. Ihminen toimii rajoittuneen tietonsa mukaan eikä voi rationalisoida että "minkä arvoinen moraalinen teko on ja minkälainen ihminen olen kun teen näin". Etiikan ei välttämättä tarvitse olla algoritmi tai kone, johon syötetään syöte ja joka tuottaa oikean vastauksen, koska tämä oikean syötteen antaminen ei ole käytännön tasolla lainkaan mahdollista. Vajailla tiedoilla tulisi joka tapauksessa joko "Garbage in - Garbage out" tai jopa "Garbage in - Gospel out" -tilanne. Aristoteelinen hyve pyrkii kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon. Se korostaa näkemystä että liiallinen minkä tahansa asian korostaminen johtaa huonoihin tuloksiin. Hyve etiikka ei kuitenkaan syötä tätä absoluuttina sääntönä Kantin tapaan, vaan on pikemminkin muotoa kohtuus kaikessa - kohtuudessakin. Samantapaista ajattelua edustaa euroopan ulkopuolella Jing-Jang -tyyppinen tasapaino -ajattelu. Moni yhdistääkin harmonian ja hyvän.
4: Kuuliaisuusperiaate, jossa jokin sääntökokoelma sanoo miten toimitaan. Tämä sääntökokoelma voi olla esimerkiksi kommunistinen manifesti, jonkun maan lakikirja tai vaikka uskonnollinen Pyhä Kirja. Ongelmana tässä on tietenkin se, että millä juuri tämä tietty sääntökokoelma valitaan. Erilaisia näkemyksiä kun on monia. Pohjimmiltaan tämä valitaan perustelematta, jonka seurauksena tämä ei valota yhtään mielipidettä enempää sitä, miten moraali oikeutetaan. Yleisesti tämä perustellaan pelkästään valtaan tai viisauteen tai molempiin vetoamalla. (Näitä todistamatta. Loppupeleissä päädytään aina siihen kuinka Konfutse/Jeesus/Allah/Rakastettu Diktaattorimme on viisas koska on oikeassa, ja on oikeassa koska on viisas.) Loppupeleissä ero on vain siinä, vedotaanko auktoriteettina johonkin lähteeseen vai vaikka itseen. Jos kirjoitat kirjan ja teet tästä uskonnon, ennästään häilyvä ero muuttuu vieläkin sumuisemmaksi, kun ero itsen ja korkeamman auktoriteetin välillä katoaa.
On tärkeää huomata, että utilitarismia on kritisoitu muutamalla tavalla:
1: Tietämisen ongelma: Utilitarismi vaatii ihmisten yleisen hyödyn maksimoimista. Tästä voi olla seurauksena "huviretki Abileneen", eli se että ihmiset luulisivat toimivansa yhteisen edun nimeen mutta tosiasiassa tulos olisi jotain, jota kukaan ei halua.
2: Ihmiset käytännössä tavoittelevat omaa etuaan. Emme pidä pätevänä ajattelua, jonka mukaan rikkaiden tulisi antaa satanen köyhille vaikka köyhälle satanen on iso raha, ja rikkaille se ei ole paljoa. Utilitaristejen mukaan kuitenkin jonkinlainen "näkymätön käsi" takaisi sen, että maksimaalinen hyyöty saavutetaan silloin, kun kaikki ajavat omaa asiaansa. Tosin tässä perustelussa on ongelmana se, että utilitarismin näkemyksen mukaan lähtökohtana on se, että tulee ottaa yleinen hyöty etusijalle oman edun sijasta. Tässä tilanteessa kuitenkin utilitarismi unohtaa tämän ja muuttuu egoismiksi.
3: Normaalielämässä ihmiset eivät yleensä maksimoi muiden hyötyä, vaan välttävät muiden edun tuhoamista. Eli että moraalin lähtökohtana olisikin se, että ihminen etsii omaa etuaan ilman että vahintoittaa muita. Tämä ajattelutapa on sukua Wiccojen "tee mitä haluat kunhan et vahingoita muita" -periaatteelle.
4: Laskennallinen ongelma. Eli voidakseen toimia yhteisen hyvän edestä, pitäisi olla jokin tapa laskea hyvää. Tässä on kuitenkin paljon vaikeuksia: Jos esimerkiksi laskemme kannattaako joku elinkautisvanki tappaa, meidän tulisi määrittää hänen elämälleen arvo. Sama pohdinta olisi suoritettava myös kotiäidin kohdalla. "Älä tapa" tuottaisi eri ihmisille jonkinlaisen tuloksen, hyödyn. Jos yksittäisen tapon arvo on miinus joku luku, tuottaisin koko ajan utiliteettia vain sillä että en tapa ketään. Tämä johtaa hieman erikoiseen tilanteeseen.
5: Utilitarismissa joutuu välttämättä tekemään moraalittomia ratkaisuja: Esimerkiksi kaikkien AIDS -potilaiden eristäminen hoitolaitoksiin koe -eläimiksi tuottaisi etua. Kukaan uusi ihminen ei sairastuisi ja heidän parantamisekseen tehtäisiin hoitotoimenpiteitä, jotka saattaisivat jopa parantaa heidät. Kuitenkin tässä olisi tiettyjä heikkouksia. Lisäksi resurssien niukkuus johtaa pakosti hankaluuksiin. Ceausescun viimeisinä hallintovuosina Romaniassa ambulanssia soitettaessa kysyttiin uhrin ikää. Koska kaikkia ihmisiä ei voitaisi hoitaa, ambulanssi lähetettiin auttamaan vain nuorimpia. Koska katsottiin että heistä olisi eniten hyötyä. Tämä strategia tuntuu "hieman" moraalittomalta.
Mutta eipä Kantin etiikkakaan ei ole ongelmatonta:
1: Kantin etiikan ei ole katsottu sopivan hyvin korkeisiin arvoihin. Jos olen musiikillisesti lahjakas, Kantin mukaan en voisi haaveilla Sibelius akatemiasta, koska jos kaikki haluaisivat Sibelius akatemiaan, ei olisi ketään tekemään normaaleja töitä. Vahvoihin arvoihin se kuitenkin näyttäisi sopivan paremmin. Kant siis sortuu samantapaiseen virheeseen kuin Russell. Russell näki etiikan vain korkeina arvoina ja Kant vahvoina arvoina.
2: Kantin kategorinen imperatiivi ei itse asiassa kerro lainkaan mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä eivät. Sehän sanoo vain että jos sääntö X sallitaan jollekkin, se sallitaan kaikille. Yleistäminen voi toki olla hyödyllistä, mutta tässä muodossaan se on tyhjä.
3: Kantin näkemys on rigoristinen, eli liian ankara. Kantin kategorisesta imperatiivista, joka nojautuu utilitarismin kritiikille, joutuu ongelmiin tilanteessa jossa piilottelet ystävää joka pakoilee väkivaltaista hullua. Kun vainooja ovella kysyy onko ystävä talossa, Kant sanoo vain, että hyötynäkökulma ei ole lähtökohta, vaan säännön yleistävyys. Valehtelu on väärin. Joten tekisit moraalisesti aivan oikein jos täyttäisit velvollisuuden puhua totta. Toki voit keksiä myös erikoistilanteen, jolla kaikkien tulisi vaieta tämänkaltaisissa tilanteissa, mutta Kantin kategorinen imperatiivi ei kykene erottamaan onko tämä parempi laki kuin "älä valehtele" -laki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti