Polybius

Moni ihminen on muutosvastarintainen. Tähän väliin on mahdollista heittää leimaavia käsitteitä kuten "teknofobia". Ja ne kertovat vähintään puolet totuudesta. Tämä koskee usein etenkin viihdettä. Työnteko koneistuksella on muuttanut yhteiskuntaa - ja siinä teknologian riskitkin ovat konkretisoituneet - mutta tähän suhtaudutaan suopeammin kuin viihteeseen. Näin voidaan oikeuttaa vaikkapa negatiivista suhtautumista tietokonepeleihin.

On ikään kuin ajateltu, että narraatio on vaarallista, koska tarinat ohjaavat ihmisiä. Se on sukua sille ajattelulle, jossa uskonto korostaa dogmaattista oikeaoppisuutta ja jättää yhteiskuntarakenteet sivuseikaksi. Yhteiskunnan ongelmien korjaamisen sijasta hyökätään kerettiläisyyden kimppuun. Ja lopputuloksena on teokratioiden ongelma ; Jos dogma itse luo ongelmat, niin ongelmia tahdotaan silti tulkita siten kuin ei oltaisi oltu riittävän oikeaoppisia ja siksi syntiä vastaan pitää taistella entistäkin vahvemmin.

Esimerkiksi "Don Quijote" on kirja jonka ideana oli varoitella ritariromanttisten kirjojen harhauttavista vaikutuksista. Sittemmin televisio ja tietokonepelit ovat saaneet oman osansa. Moderneinta puolta tämän linjaman ilmiö on ns. saatanapaniikkiin liittynyt roolipelien kammo. Ilmiö joka sittemmin on redusoitunut miltei koomisilta näyttäviksi "Harry Potterien" kirjaroviolle laittamiselta.

Tälle sensuristiselle ja pseudotieteelliselle asenteelle on usein käytännössä syynä vain ideologinen pakkomielteisyys yhdistettynä siihen sidotuilla turhanpäiväisillä ennakkoluuloilla ja peloilla. Siihen on helppo suhtautua kriittisesti ja jopa huvittuneesti. Tai sitten pelolla kun tiedostaa että tämäntapainen asenteisto vaikuttaa nykyaikana poliittisestikin ja määrittelee yhteiskuntarakenteita ongelman sijasta fantasiaan sitoutuneena. Sen jälkeen voidaan miettiä miksi jotkut puhuvat uskonnon ja valtion erottamisesta. Kun pitäisi miettiä tämäntapaisten asenteiden ja valtion erottamisesta. (Mutta uskonto onkin ideologia, se on helppo nähdä vastanarraationa sen sijaan että katsottaisiin mitä yhteiskuntarakennemuutoksia siihen liittyy.)

Mutta sitten

Viihde on joskus osoittanut riskinsä. Joku voi muistaa "Nuoren Wertherin kärsimykset". Tämä on surullisesta rakkaudesta kertova kirja, johon liittyi itsemurha-aalto. Kirjan lukijat tappoivat itseään surevisssa emootioissaan. (Nykyajan nuori tappaa itsensä lähinnä jos joutuu lukemaan kirjan kannesta kanteen.) Jotain oikeutustakin pelkojen takana siis voi olla. Massahysterioita tunnetaan suuntaan jos toiseenkin - onhan esimerkiksi mainitsemani saatanapaniikki tämänlainen. Tämäntapaiseen joukkoliikehdintään kyetään kunhan kuulutaan ihmislajiin, typerehtiminen ei ole kristittyjen yksinoikeus. (Joskin kun touhujaan katsoo, joskus näyttää siltä kuin he olisivat tehneet siitä jonkinlaisen tekijänoikeusasian.)

Pelimaailmassa ollaan yleensä nuivia väitteistä joissa pelaaminen johtaisi murhaamisiin. Syy on selvä ; Aiheella on peloteltu käytännössä pelaamisen alkamisesta lähtien, ja sille on ollut hyvin vähän mitään todisteita. Todisteet jäävät irrallisiksi anekdooteiksi joiden väitetään edustavan suuria linjoja. Joita suuret linjat, eli tilastotiedot, eivät sitten näytä.

Kuitenkin on yksi tapaus, jonka kohdalla osa pelaajista tekee poikkeuksen. Syy on luultavasti se, että tässä tarinassa pelaaja ei ole konna, jokin joka vain odottaa napsahdusta jotta pääsisi ampumaan sarjatulella ihmisiä kouluihin vain koska on pelannut darwinismisymboliikan läpitunkemaa roolipeliä ja on tätä kautta menettänyt todellisuudentajunsa ja kuvitellut itsensä todelliseen demonien maailmaan.

Tässä tarinassa pelaaja on uhri.

Otsikossa oleva "Polybius" -pelikonsoli on tämän tarinan ytimessä. Ja siitä voidaan käytännössä vain kertoa tarinoita, sillä tietoa siitä on hyvin vähän. Tiedetään että sen niminen Tempest -tyylinen peli oli olemassa 1981. Se oli julkinen vain vähän aikaa ja sitten se vedettiin pois. Pelissä oli erikoinen avaruus, jossa oli värikkäitä vilkkuvia kohteita ja erikoisia ääniä. Ja siinä oli suunnilleen se, mitä tästä tiedetään.

Muu on sitten mielenkiintoisempaa. Pelin kerrottiin olleen hyvin suositun, sellaisen jota pelaamaan jonotettiin, siihen aikaan vielä joutui tekemään niin. "Polybiuksen" pelaajien kerrottiin sitten olleen unettomia, nähneen painajaisia, masentuneen ja jopa tappaneen itseään. Kerrottiin, että pelin lähelle ilmestyi vakavahenkisiä miehiä jotka seurasivat pelaamista vakavan näköisinä, mutta eivät sanoneet mitään. Pian pelikone poistui.

Katoamisen ympärille liittyy vahvoja tarinoita. Pelikoneen kerrotaan olleen jonkinlainen aivopesukone. Koska itse laitetta ei ole ollut tutkittavana, on tämän ympärille kehittynyt rikas salaliittokulttuuri. Selitykset alkavat vilkkuvista värivaloista ja siihen liittyvien mielenterveysvaikutusten aikaansaamisesta, joka voi liittyä aseteknologian kehittämiseen. Usein esille nostetaan subliminaaliset viestit, joilla pelaajia on suoraan ohjattu. Pääkonnaksi päätyy yleensä USAN hallitus. Ja joka tapauksessa keskustelu päätyy MKULTRAan.

Ja ei, se ei ole mikään pelulamujen märkä uni kuten jokin "Mortal Kombatin" spesiaaliversio. ; Tämä ei ole huonosti perusteltu veto. Sillä USAn todella tiedetään kokeilleen aivopesumenetelmiä laidasta laitaan. Psykotrooppiset huumeet, totuusseerumi, hypnoosi, erilaiset keinot päätymättömistä ääninauhoista sähköshokkeihin ... ja monet muut vastaavat olivat kokeilussa. Huomattavaa oli, että usein koekaniineina käytettiin tavallisia ihmisiä jotka eivät tienneet, saati että olisivat suostuneet, tähän rooliinsa. ; MKULTRA oli sotilaallista tutkimusta, joten ainut syy miksi tiedämme siitä ylipäätään on "vahinko" tai "tietovuoto" ; Tämä osuus ei ole salaliittoteoriaa vaan salaliittotietoa. Ilman sitä emme esimerkiksi tietäisi Donald Cameronin laittaneet lievistä mielenterveyshäiriöistä kärsiviä lääkekoomaan ja hirveisiin koettelemuksiin jotta voitaisiin voittaa neuvostoliittolaiset kylmässä sodassa ja kylmässä ihmisten kohtelussa. 
1: Tähän liittyen suosittelen Streatfeildin "Brainwash" -kirjaa. Se on siitä hyvä, että se läpikäy hyvin monia MKULTRAan liittyviä aiheita ja lähestyy niitä myös muuta kautta saatujen tieteellisten tutkimusten kautta. Ja karkeasti ottaen osa asioista toimi, osa epäonnistui. Osa kokeista oli lähes koomisia, osa oli pirullisen julmia. Tämänlaisia teoksia tarvitaan koska "musta psykiatria" on aihe, josta on myös julkisesti saatavia eivaltiontekemiä tutkimuksia. Ja aihepiiriin liittyy valtavasti karismaattisten ihmisten kertomia ihmeellisiä väitteitä jotka ovat yhtä tosia kuin jokin joka ei ole yhtään totta.

MKULTRA on toki varsin löyhä aihetodiste. Polybiusta ei ole onnistuttu liittämään tähän projektiin. Se kuitenkin kertoo sen verran että ajatus siitä että valtio ei kykenisi tekemään jotain tämänkaltaista on naïvi. USA on nimenomaan ollut valmis. Tässä mielessä Polybiussalaliittoteoria on mahdollinen. Vahvuutta voidaan hakea siitäkin että "Battlezone" -peli oli Atarin tuotantoa, ja se oli tehty yhteistyössä armeijan kanssa - henkenä oli että peli voisi auttaa sotilaiden kouluttamisessa. Armeijan ja peliteollisuuden yhteys ei sekään ole "aivan kaukaa haeettu".
1: Simulaatiolla harjoittelu on idea jota toteutettiin myös minun aikanani armeijassa ; Komppaniamme luuseri Jumpponen kulutti aikaansa it -kiväärisimulaattorin kanssa ja oppi ampumaan tankkeja kolmella luodilla. Minä taas seikkailin Aragornina keskimaassa kiitos Playstation II, joka tupaamme salakuljetettiin.

Pidän tätä salaliittoteoriaa kuitenkin melko ohkaisena.

Lähes kaikki argumentoinnissa käytettävä aineisto perustuu siihen että mitään suoraa aineistoa pelin rakenteesta itsestään ei ole. Tämä tietysti tekee kaikesta kannanotosta arvailua. Osa arvailuista voi kuitenkin olla astetta parempia kuin toiset eivät.

Pääsyy omaan salaliiton poissulkemiseeni on se, että peliin liittyvät puheet masennuksesta ja unettomuudesta ovat jotain jota on liitetty nörttikulttuurin ylle aina. Myös saatanapaniikissa nämä piirteet nostettiin esille. Niidenkään kohdalla näyttöä ei ole ollut. Kun joku näyttää pelotteluhysterialta, se todennäköisesti on täsmälleen sitä.
1: Voidaan sanoa että luonteva selitys tälle on se, että nörttinuorten elämäntapa on sellainen, että siihen voi liittyä kiusatuksi tulemista ja muuta vastaavaa joka liittyy masennukseen. Ja masennukseen liittyy esimerkiksi unettomuutta ja itsemurhan tekemistä. Voidaan mennä vielä pidemmälle ja sanoa että mainitut oireet ovat masennuksen oireita ja masennus on itsessään yleinen. Kun pelaaminen on kohtuu yleistä ja masennus on kohtuu yleistä, se että nuorella on molemmat näistä tapahtuu niin usein että ihminen kasaa helposti anekdootteja. Yhtä hyvin vanhemmat voisivat kuitenkin hakea syyllistä hammastahnasta. Sitäkin kun löytyy itsemurhanneiden nuorten talouksista. (Mutta hammastahnaa ei pelätä koska se ei kerro tarinoita.)
2: Huvittavaa on, että pelivastainen kulttuuri, joka on yleensä ollut hanakka tarttumaan pieneenkin epäilykseen ja vaaran vihjeeseen, ei ole 1980 -luvulla maininneet Polybiusta varoittelukirjoituksissaan. Suositummat pelit ja pelikulttuuri yhteensä ovat olleet sen moitteissa sitäkin enemmän - ja esimerkiksi Zelda -pelisarjaa on kohdeltu asenteella jota voi kuvata lausumalla "en ole pelannut tuota Zeldaa, mutta se on varmasti sekin jokin tapposimulaattori". Polybiuksesta vastaavaa ei löydy aikalaisten aineksesta. Muutenkin näyttää siltä, että anekdootit kuolemista ovat vielä tavanomaista abstraktimpaa mallia. Sitä ei sidota edes oikeisiin itsemurhiin, toisin kuin roolipelivainoissa joissa sentään oli "hammastahnayhteys" tiettyihin oikeasti itsemurhan tehneisiin nuoriin. Edes tätä post hoc ergo propter hoc -tyylistä tarinointia ei löydy Polybiuksen kohdalta.

Toinen syy on siinä, että MKULTRAssa tarkkailu tehtiin paljon paremmin kuin mitä Polybiukseen liittyvissä tarinoissa. Valvontaa tehtiin esimerkiksi "puoliläpäisevän peilin takaa". ; Tokin tässä kohden on hyvä miettiä sitäkin että jos valvontaa ei ole ollut, sellainen on voitu keksiä. Tämä kertoo kuitenkin siitä miten vähän evidenssiarvoa tarinoilla valvojista oikeastaan on. MKULTRAN piilovalvonnan ollessa olisi keksitty kuvitteellinen valvoja nörttisalaliittoteoriakulttuurin parissa! Ja lisäksi MKULTRAlla ei olisi ollut mitään pakkoa ottaa pelejä nopeasti ja vaivihkaa pois.

Itse näkisin, että asialle on varsin yksinkertainen selitys. Ja se on itse asiassa "animesta tuttu". Nimittäin epilepsia. Se on jotain joka tiedetään liittyvän välkkyviin valoihin. Etenkin jos ne tapahtuvat tietyssä rytmissä. Joka ikinen nykyään pelikonsolilla pelaamani peli on pitänyt sisällään jonkinlaisen disclaimerin jossa pelintekijät pesevät kätensä epilepsiaongelmista. Tämä tehdään koska välkkyvalot voivat aikaansaada kohtauksia.

Joskus tämä yhteys on ollut uusi vakava löytö. Ja usein se tiedosta huolimatta konkretisoituu. Ja pelit ja lastenpiirretyt aivan vahingossa aikaansaavat kohtauksia ihmisille.

Tämä sopii siihen, että polybiuksen aikaan pelit olivat ärsyttävän yksinkertaisia. Subliminaalisten viestien teorioissa näytetään unohtavan se, miten vähän nopeasti välähtävää ja ihmisen reagointikykyä nopeammin pois-piiloon menevää informaatiota sen ajan masiinat kykenivät tekemään. Samoin äänikomennot, olivatpa sitten takaperin tai etuperin, olivat varmasti haasteellisia "sellaisella alkeellisella piipperityylisellä" äänivalikoimalla. ; Kaikki mitä pelistä itse asiassa tiedetään, ovat juuri välkkyvalot, jotka sopivat epilepsiaongelmiin.

Myös puheet valvojista sopivat itse asiassa ohjelmointiyrityksen virkamiehiin. Heillä ei usein ole lupaa puhua asioista koska he ovat tarkkailemassa. Yrityksilläkin on yrityssalaisuuksia joita ei usein paljasteta, etenkin jos siitä voisi seurata kalliita oikeusjuttuja. Jos tarkkailussa tulee esille ongelmia, on juuri pelikonsolin tekijän etu vetää tuote vaivihkaa markkinoilta.

Tuhoisat hapot.

Arkeologiassa ja kulttuurintutkimuksessa on tilanteita, joissa tutkiminen voi tuhota tutkimuskohteen. Tällöin ratkaisuna saattaa olla jopa sen harkitseminen, jätetäänkö tutkimatta, tai ainakin mietittävä millä tavalla tutkitaan. Tästä helppona esimerkkinä ovat tietysti pienet heimot ja näiden tavat; Kun sinne hypähtää länsimaisen kulttuurin edustaja tavaroineen, heimo voi muuttua. Siksi esimerkiksi lähetyssaarnaajien toimintaa rajoitetaan joillakin alueilla: Hehän tekevät eräänlaista monokultturisoimista ja ovat tähän peräti motivoituneita.

Otan kuitenkin toisen esimerkin, jonka sisällön vuiksi saan samalla salakuljetettua joitakin muita asioita koskevia argumenttejakin.

Juttu lähtee siitä, kun R. Gordon Wasson oli kiinnostunut historiasta. Hänen vaimonsa Valentina Wasson mietiskeli hänen kanssaan Claudiuksen myrkyttämistä. Tarinoiden mukaan kyseessä oli sieni. He tulivat siihen tulokseen, että kyseessä olisi Amanita phalloides -sieni. Heitä kiinnostivat sienet muutenkin ja tämän vuoksi he saivat kuulla vuonna 1952 vihjeitä siitä että joissain myyttisissä sienissä saattaisi olla perää. Kyseessä oli sieni jota kutsuttiin nimellä teonanácatl, "the flesh of God". Siitä puhuttiin konkistadorien kirjoituksissa. He lähtivät Mexico Cityn lähimaastoon, jossa tämä sieni jota kutsuttiin nimellä Nti-sheeto eli "The Little Ones that Spring Forth", luultavasti kasvaisi. Wasson osallistui Richardsonin kanssa tutkimuksiin ja päätyikin intiaanien pyhään seremoniaan. Sienen lajiksi paljastui Psilocybe mexicana. Tämän seurauksena oli tietysti eläviä hallusinaatioita. Ne olivat aidompia kuin aidot. Kun niitä käytti, tuntui että näki ikään kuin asioihin asioiden takana. Kokemukset olivat niin voimakkaita että ne saivat kuvauksen "soul-shattering". Wassonin artikkeli "taikasienistä" julkaistiin 1957 Life -lehdessä.

Tarinaan liittyy myös toinen herra. Albert Hofmann eritteli jo hieman Wassonin kokeiluja aikaisemmin sienistä aineksia ja sattui vahingossa ihokosketuksen kautta hallusinaatioita, vaikka määrä oli pieni. Me tunnemme tämän nimellä LSD(C₂₀H₂₅N₃O). Myöhemmin Hofmannista sai johtotehtäviä luonnontuotetutkimuksen alueelta ja matkusti tämän tiimoilta tutkimaan alkuasukkaiden käyttämän Psilocybe mexicanan psykoaktiivisia ominaisuuksia. Tämä johti esimerkiksi psilosybiinin(C₁₂H₁₇N₂O₄P) eristämiseen ja lisäksi eristettiin esimerkiksi tajuntaan vaikuttava tryptamiini(C₁₀H₁₂N₂)

CIA kiinnostui hallusinogeeneistä ja kokeili niiden tehoa BLUEBIRD ja ARTICHOKE ja MKULTRA -ohjelmissaan. Tavoitteena oli siis totuusseerumin keksiminen ja mielenhallinta, joka mahdollistaisi ns. "Manchurian Candidaten" luomisen. LSD:tä oltiin tutkittu pitkin matkaa, sitä oltiin tutkittu vapaaehtoisilla potilailla, joihin oltiin annosteltu tiettyjä määriä ainetta. Sidney Gottliebiä kuitenkin kiinnosti myös saada kenttäkäyttöön sopivaa tietoa. Siksipä "acid testejä" pistettiin myös ovien ulkopuolelle. "Tämän tarinan" kannalta olennaista on se osa, jossa oli vapaaehtoisia osallistujia. Nämä testit johtivat hippikulttuurin erään osa -alueen syntymiseen, kun "acid testit" saivat suosiota; Vaikka agentteja hallusinoivat aineet kammottivat, monet vapaaehtoiset kokeilijat pitivät niistä. Koehenkilönä olo oli ikään kuin "party time".

Timothy Leary kiinnostui psilosybiinin vaikutuksista, josta hän sai tiedon Wassonin jutusta. Hänkin kokeili aineita, ja hänkin sai eläviä ja todentuntuisia hallusinaatioita (kuten kaikki muutkin kokeilijat. Tosin näyt olivat jokaisella erisisältöisiä, niille yhteistä oli vain se että ne tuntuivat käyttäjistä todella todellisilta.) Hänestä hallusinaatiot voisivat parantaa ihmisiä, tai kuten hän sanoi ; "Let's see if we can turn the criminals into Buddhas" Matkan varrella "haposta" tuli tuttua. Merkittävä "happopoppoo" oli esimerkiksi Ken Keseyn vetämä "Merry Pranksters". Kesey toimi koekaniinina MKULTRAN yhteydessä ja oli myös tavannut Learyn. Kesey kirjoitti koekaniinikokemustensa inspiroimana sinänsä fiktiivisen kirjan "One Flew Over the Cuckoo's Nest" (Suom. "Yksi lensi yli käenpesän".)

Kun asia levisi julkisuuteen, kävi niin, että tärkeä tietolähde, shamaani Maria Sabina García joutui kohtaamaan paljon matkalaisia. Siinä missä aikaisemmin hallusinaatiosienet olivat osana kulttuuria, jonka tavoitteena oli parantaa sairaita, hän joutui yhä useammin käsittelemään länsimaisia hippejä, jotka tulivat paikalle koska halusivat "tietää Jumalan". He olivat meluisia eivätkä kunnioittaneet intiaanejen tapoja. Vierailijat käyttäytyivät huonosti ja jos heidän ei annettu osallistua seremonioihin, he ostivat happonsa joltakulta. Länsimaislaatuinen jumalanetsintä ja puhdas halu vetää pää sekaisin tuhosivat tällä toiminnalla kulttuurin.

Tätä nykyä "happoa" voi ostella halutessaan epämääräisiltä päämäärättömiltä ohikulkijoilta Suomen epämääräisistä nurkkauksista. Sen sijaan kulttuurillisena ilmiönä intiaanien parannusrituaalia ei enää voida nähdä. Näyttää siltä että eurooppalaiset osasivat ottaa pahimman osan toisesta kulttuurista tuhotessaan sen hyvän mitä siinä oli. Ironista on, että juuri kulttuurin tutkimus toi esiin sienet, jotka sitten tekivät kulttuurista kuuluisan, joka taas johti sen tuhoutumiseen. On kuitenkin vihjattava myös siitä että lopullinen tuho ei kuitenkaan tullut halusta tietää, tai halusta ymmärtää, vaan nimen omaan halusta kokea. Subjektiivisuus, ei objektiivisuus, oli kulttuurin kohdalla se tuhoisin asia ; Halu tietää ja ymmärtää paljasti ja halu kokea asioita ajattelematta seurauksia/seurauksista välittämättä tuhosi.

Totuus pullosta.

Kuulustelutaktiikat ovat etenkin sotilaskäytössä korostaneet halua saada mahdollisimman varmasti tietoa kuulusteltavalta. Ongelmana on usein se, että etenkin kun kyseessä on sota, kuulusteltava ei kerro totuutta, vaan valehtelee tai vaikenee. Yleensä vaikeneminen saadaan poistettua murtamalla kohde jollain tavalla. Näihin taas yleensä liittyy totuuden vääristyminen;
1: Kidutus kyllä murtaa uhrin, mutta hän on valmis kertomaan mitä vain. Tulokset voivat olla luotettavia tai sitten ne ovat valetta joka on sepitetty jotta tilanteesta selvitään.
2: Hypnoosissa ja esimerkiksi Recovered Memory Therapyssa joka kehiteltiin ajatukselle, joka rakentui psykoanalyysin tärkeille elementeille, eli tiedostamattomalle sekä torjunnalle, on johtanut erikoisiin tuloksiin. Kun terapian tai hypnoosin tarkoitus on poistaa mielen estot ja tätä kautta saada muistiin se, mikä "muistetaan mutta ei uskalleta muistaa", tavoite ei täyty vaan se tuottaakin erittäin helposti valemuistoja, jotka tuntuvat potilaasta ehdottoman aidoilta ja omilta kokemuksilta, mutta joita ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kokeissa on onnistuttu jopa luomaan halutun sisältöisiä valemuistoja. (Ja luultavasti meillä kaikilla on paljon valemuistoja ihan normaalistakin elämästä.) Valemuistoterapialla on saatu aikaan valheellisia muistikuvia esimerkiksi lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sekä saatanallisista rituaaleista joihin on osallistuttu uhreina, avaruusolentojen kaappaamisista ja vaikka mistä muusta.

Tietenkin totuutta on tavoiteltu myös kemian avulla. Totuusseerumille olisi kysyntää, koska se vähentäisi kuulusteluissa vaadittavaa aikaa ja voisi tehdä tilanteesta nopean ja loppujen lopuksi sekä kuulustelijalle että kuulusteltavalle miellyttävämmäksikin. Tätä asiaa on siksi tutkittu jonkin verran.

Eräs varhaisimmista ja tärkeimmistä huomioista alalla 1931 oli kun J.S. Horsley huomasi, että kun potilaalle annettiin nukutuksessa erästä barbituraattituotetta, nembutalia, hänet saatiin avoimeksi tasolla, joka normaalisti vaatisi valtavasti terapiaa ja luottamuksen rakentamista. He kertoivat mitä intiimimpiä asioita elämästään. Horsley kehitti tästä menetelmää, jossa barbituraattia annosteltiin pikku hiljaa; Tavoite oli ikään kuin unen ja valveen välimaastossa pitäminen. Horsleyn potilaat alkoivat terapiassa usein myös kertomaan lapsuuden asioistaan, jotka he olivat unohtaneet. Horsley olikin varma, että hän oli kehittänyt uuden terapiamuodon, hän antoi sille nimeksi narcoanalysis. Se ei saanut suurta suosiota, ja Horsleyn huomiot otettiinkin käyttöön vasta 1940 -luvulla kun William Sargant sai potilaakseen traumatisoituneen henkilön, joka oli niin kauhuissaan että ei ollut voinut virtsata muutamaan päivään. Kun hän helpotti potilaan tuskaa antamalla tälle barbiturate sodium amytalia, potilas alkoi puhumaan ongelmistaan ja rakko -ongelmakin raukesi. Keinoa käytettiin sotilaiden sotastressin lievityskeinona, mutta englannin tiedustelupalvelu, MI5 kiinnostui asiasta kuulustelukeinona. (Nykyisin "totuusseerumiksi" kutsutaankin nimen omaan amobarbitaalia.) Myös monia muita aineita on kokeiltu. Esimerkiksi on yritetty yhdistellä erilaisia kiihdyttäviä aineita, kuten amfetamiinia, kofeiinia sekä aistiharhoja aiheuttavia aineita kuten meskaliinia, LSD:tä tai muita vastaavia. Esimerkiksi natsien keskitysleireillä juutalaisia käytettiin koekaniineina. USAssa CIA kiinnostui myös aiheesta 1950 -luvulla ja totuusseerumeiden kehittäminen kuului osana MKULTRA -projektia. (Merivoimilla oli tosin ollut jo aikaisemmin aihetta koskeva BLUEBIRD -projekti, jossa tavoteltiin sekä kuulustelua sekä tavoiteltiin keinoja joilla kohde saadaan tekemään haluttuja asioita olivatpa he vastentahtoisia tai eivät.) CIA kokeili muun muassa LSD:tä, heroiinia, morfiinia, tematsepaamia, meskaliinia, psilosybiiniä, skopolamiinia, kannabista, alkoholia ja tiopentaalia ja niiden vaikutusta. Järjestelmä tuli tunnetuksi siitä että he kokeilivat asiaa pyytämättä koehenkilöiltä suostumusta.

Kuitenkin kun MI5 kokeili totuusseerumia upseereihin, havaittiin että vaikutukset koskivat enimmäkseen ruumista, eivät mieltä. 1948 narcoanalyysissä paljastui ihmeellisyyksiä: Eräs potilas esimerkiksi kertoi että hän oli ollut tekemässä aseistettua ryöstöä vaikka todisteet osoittivat vahvasti että hän ei ollut ollut sen tapahtumisaikana lähelläkään tapahtumaa. Toisessa tapauksessa nainen kertoi että hänellä oli lapsi, vaikka todellisuudessa näin ei ollutkaan. Nämä ja monia muita vastaavia fantasioita paljastui ; Esimerkiksi Edwin Weinstein löysi potilaan joka kertoi olleensa tietyssä taistelussa, ja joutuneensa kahlaamaan ruumiiden yli, vaikka todellisuudessa hän oli ollut kyseisen taistelun aikana kotonaan. Jopa Sargant ja Horsley huomasivat, että vaikka psykiatri tuntisi potilaan hyvinkin, hänkään ei voinut erottaa mikä puhetulvasta oli totta ja mikä fantasiaa. Osa oli taustatietojen pohjalta selvästi totta, osa selvästi fantasiaa. Ongelmana olikin se, että kun oikeiden tietojen saaminen oli tavoitteena, ei voida ensin tietää mikä totuus on. Jos tämä tiedetään, ei tarvita koko totuuseerumin antamia paljastuksia. Fantasian erottaminen oli kuitenkin mahdotonta. (Kyseessä on fenomenologinen ongelma: Valemuistot ovat muistajalle aidon tuntuisia, mutta eivät muille. Jos ihminen kokee sen minkä uskoo kokevansa tai fantasioi kokevansa, fenomeenien seuraaminen vakavasti otettavana on samaa kuin subjektiivisten uskomusten, harhojen ja fantasioiden seuraamista objektiivisina tosiasioina.) Ja jopa Sigmund Freud oli törmännyt tähän ilmiöön hypnoosiin liittyvissä tutkimuksissaan.

Jutut voivat olla tosia, valhetta tai siltä väliltä. Eikä psykiatri, tai henkilö itse, kykene useinkaan erottamaan mikä tilanne on mitäkin.

Aitoa totuusseerumia ei ole nykyään olemassa. Totuusseerumin käyttö kuulusteluissa on kuitenkin tavallaan perusteltua: Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan on havaittu, että jos ihminen luulee että hänelle annetaan totuusserumia, hän lakkaa vastustelemasta ja kertoo totuuden. Tämä on ikään kuin placeboa - tosin tässäkin kohden on huomattava, että eri aineet antavat paremmat tulokset kuin toiset. Jos aine tuntuu hieman sekoittavan päätä tai vähentävän estoja, potilas kokee entistä enemmän että aine vaikuttaa. Kun aine antaa mielelle täydellisen rationalisoinnin, joka poistaa syyllisyyden, henkilö kertoo helposti asioita. Samaan tapaan myös valheenpaljastuskonetta voidaan käyttää kuulustelussa ja se toimii totuuden saamisessa - vaikka sitä ei olisi edes kytketty seinään. (Valheenpaljastustestitkään eivät anna varmaa tulosta, sen antamat tulokset ovat ainakin toistaiseksi "suuntaa antavia". Ne toimivat kuitenkin "arvaamista paremmin".) Kun ihminen luottaa laitteen tai aineen toimivuuteen ja uskoo että tiede osoittaa hänen sanojensa totuusarvon tai pakottaa hänet johonkin, se voi toimiakin. Ei siksi että tiede olisi pakottavan hyvää, vaan koska usko sen toimivuuteen on pakottavan hyvä.