"Laastarisuhteet"

Netissä keskusteltiin siitä, onko tervettä tai normaalia vaihtaa pian uuteen suhteeseen edellisen parisuhdeen kariuduttua. Tässä moni korosti sitä että odottaminen olisi hyvin tärkeää. Tässä korostettiin surutyön merkitystä. Ideana on siis se, että eron jälkeen on "ryvettävä" asia läpi. Tässä saattaa esiintyä jopa arvioita joissa korostetaan että parisuhdetta suree puolet siitä ajasta mitä siinä on ollut.

Tässä kohden puhuttiin "selviytymissuhteista" ja "laastarisuhteista". Konsepti on tuttu. Mutta tosielämä näyttää tarjoavan yllättävän paljon Mika Sipuraa ; Hän kertoi positiivisia asioita parisuhteesta ja tämä nähtiin epäonnistuneena ja huonona surutyönä. "Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut." ... "Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet." ... "Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi." ... "Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain."

Kontrasti laastarisuhdekäsityksen yleisyyden ja oman elinpiirin välillä oli kova. Mutta oma elämänkokemukseni on tietenkin otoskoltaan riittämätön jotta voisin sen pohjalta kumota tämänlaista konseptia. (Tai luoda sitä.) Yritin googlata aiheesta psykologisia tutkimuksia. Tässä kohden ilmiötä ei löytynyt. Viittaukset tuntuvat olevan sellaista "arkipsykologiointia" jota löytyy sellaisilta osastoilta kuin "oma apu". Teoksista jotka ovat sellaisia että minäkin voisin kirjoittaa sellaisia, läimiä ISBN -tunnuksen kanteen ja myydä. (Jos kehtaisin.) Tämän tietenkin voi päätellä jo siitä että sitä kutsutaan "laastarisuhteeksi", joka viittaa enemmän siihen että on luotu konsepti joka toimii arkijärjen ja vertauksen enemmän kuin todellisuudenhavainnoinnin kautta.

Sen sijaan tilanne näyttää suunnilleen samalta mitä "Psychology Today":ssa kommentoitiin. "But as a therapist, I don't think there is a "too soon." I don't see the choice to get into a new relationship as one of timing at all. I see it as a matter of emotion and healing. Rather than quantify the space between relationships in amount of months or years, I'd like to see people focus more on how "healed" or "emotionally raw" or "in grief" someone is or isn't." Tämä on ymmärrettävää. Moni kituuttaa tylsässä suhteessa pitkään ennen sen kariutumista. Entistä ei tule ikävä. Joku taas voi räytyä vuosikausia. On katsottava sitä yrittääkö elää vanhaa suhdetta uuden suhteen kautta, vertaileeko entiseen suhteeseen ja kokee uuden suhteen varjona ja korvikkeena. Ei sitä onko suhteen loppumisesta viikko vai viisi vuotta. Itse asiassa näyttää jopa siltä että nopea uusi suhde nopeuttaa surutyötä. Ja vielä enemmän ; "Brumbaugh and Fraley (2014) also discovered that less time between a break-up and a new relationship generally predicts greater well-being, higher self-esteem, and more respect for a new partner. Further, contrary to what many people might predict, having less time between a break-up and a new relationship is linked to attachment security—which refers to habits of trusting, comfort with intimacy, and feelings of safety in relationships. In other words, individuals who tend to be emotionally stable were actually more likely to have a shorter amount of time between a relationship’s end and a new one’s beginning."

Rehellisimpiä taisivatkin olla ne jotka sanoivat että uuteen suhteeseen ei pidä mennä että ei saisi "helpon" tai "epätoivoisen" mainetta. Kysymys on moralismista. Kysymys on moralismista jolla rajoitetaan käytöstä. Keksitty kyökkipsykologia on tässä kätevää. Vähän kuin uusi uskonto. (Niiden kyseenalaistaminenkin näyttää muuten tuottavan samanlaisia kiukkureaktioita kuin uskovaisilla kun heidän dogmiaan raaputellaan.)

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.

---

Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

PersKustarallaa ~ "Eli tämä koskee minuun enemmän kuin sinuun"

Tanakat erektiot tulevaisuuteen.

Moni on ollut pahastunut. Syynä on tietenkin se, että Sipilän SSS/PersKeKo -hallitus on saanut vatulointinsa vatuloitua. Ja lopputuloksessa on tehty kovia päätöksiä. Osa on nähnyt nämä päätökset jopa "kipeinä päätöksinä", sanan "mielipuolista" koskevassa merkityksessä. Siinä merkityksessä jossa uutisotsikko "Loput ministereistä selviävät tänään" vihjaa siihen suuntaan minkä iloliemen vaikutuksesta näitä päätöksiä on tehty.

Asiasta on levinnyt paljon monenlaista paheksuntaa.Osa niistä on jopa melko lystikkäitä. Vesa Linja-aho päivitteli asiaa "Meillä on rokotekriittinen sosiaali- ja terveysministeri ja kuolemantuomiota kannattava oikeusministeri. Enää puuttuu luudalla lentämiseen uskova liikenneministeri." Mika Sipura kiteytti ajatuksen analyyttisemmin "Olenkohan ymmärtänyt tämän demokraattisesti valitun suunnan oikein? Koulutus, sivistys, kulttuuri, hyvinvointi ja ympäristö eivät ole suomalaisten mielestä niin kovin tärkeitä. Aseet ja asfaltti ovat." Tässä tärkeää on nyt vain että paheksuntaa on ollut.

Olen jossain määrin sitä mieltä että asia ei ole aivan niin katastrofaalinen kuin voisi luulla. Suoraan sanoen : Taloustilanne ei ole kovin kaunis. Kenties paras todiste tästä on se, että Timo Soinille ei kelvannut valtionvarainministerin salkku. Hän on ulkoministerinä. Tämä on kenties yhtä ironista kuin Teuvo Hakkarainen kulttuuriministerinä. Tämä on kenties yhtä ironista kuin kokemusasiantuntijuuden läpitunkema Timo Soinin lausunto "Helppohan oppositiosta on räksyttää". Mutta ironiasta huolimatta ratkaisu on ymmärrettävä. Tässä valtiontalouden tilanteessa valtionvarainministeristä tulee taatusti hyvin vihattu. On pakko leikata. Ja se minkä olen oppinut ihmismielestä ja menetyksestä on endowment effect. Ihmiset arvostavat enemmän asiaa siksi että ne omistavat sen. Siksi myyjä ylihinnoittelee asian arvoa. Luopuminen on vaikeaa. Tämä koskee myös saavutettuja etuja. Ja taantumassa jostain on pakko leikata.
1: Ja valitettavasti Sademiehen leikkausehdotukset eivät paikkaa valtiontaloutta, kenties siksi että islamistitaustaisten maahanmuuttajamiesten irtileikattujen pallien jälleenmyyntiarvo ei ole ollut entisellään sitten sen jälkeen kun Ilse Koch loi postmodernia tekotaidetta lampunvarjostimineen.

Olen tässä Timo Tiaisen linjoilla ; "Jos oppositio olisi tekemässä hallitusohjelmaa ja on pakko tasapainottaa julkinen talous niin miten oppositiopuolueet sen tekisivät paremmin, koskapa isoimmat rahat liikkuvat sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetusministeriön sektoreilla. Ja jos säästää pitää on säästöt vaikea aikaansaada ilman noihin hallinnonaloihin kajoamista, valitettavasti." (Tiainen on hyvin maltillinen, ei fanita lujasti kaikkia ratkaisuita. Laajempi konteksti tai siitä mainitseminen on tarpeen väärinkäsitysten välttämiseksi.)

Toki itse näen että tässä on tehty muutamia omituisia ratkaisuita. Kilpailukyvyn kannalta ymmärrän että viedään terveysministeriöltä. Kilpailukyvyn kannalta mummot ja papat esimerkiksi eivät ole enää tuottavia kansalaisia eikä heistä sellaisia tule joten he eivät ole "näppärä investointi". Tällä tavalla saadaan rahaa moraalisesti kyseenalaisin keinoin mutta helposti. Asioista jotka vievät mutta eivät tuo. Valitettavasti tiet lisäävät mukavuutta mutta eivät paranna kilpailua. Suomessa myyntivalttina on ollut perinteisesti aivovienti ja koulutus. Se parantaa kilpailukykyä. Probleema on tietysti se että se tuo rahaa kassaan vasta "liian myöhään". Persnetto iskee nyt eikä kymmenen vuoden päästä.

Olen sitä mieltä että ongelmana ei ole se, että äänestyksellä tuotettu omasta mielestäni epämiellyttävä hallituskokonaisuus tuottaa ratkaisuja joista en pidä. Suoraan sanoen ; Olemme saaneet juuri sellaisen hallituksen kuin olemme äänestäneet. Demokratian ydin tiivistyy tähän. Saamme sellaisen eduskunnan kuin ansaitsemme. Toki kansalaisen tehtävänä ei ole pistää suutaan kiinni epäkohdista vaalien välillä. (Äänestämisellähän piti muka olla joku Stetson-Harrison -menetelmällä vedetty yhteys valitusoikeuteen monista.)

Mutta näen joka tapauksessa päätöksissä ongelman. Aivan toisenlaisen ongelman. Väittäisin että syvemmän ongelman. Sellaisen joka ei ole miellyttävä. Sellainen jonka miettiminen yöllä ei kuiski lohdun sanoja. Asian ydin on siinä että kun katsotaan oikeutuksia valinnoille katsotaan jostain syystä vain siltä kannalta että onko kyseessä ovela byrokraattinen manööveri vai ei. (Ja yleensä tämä liittyy siihen että onko strategiat itselle miellyttäviä jota sitten oikeutetaan after the fact. Tervetuloa normaaliin poliittiseen keskusteluun siis.)

Luotetava hieno mies,
jonka kanssa toisaalta tietää
aina mitä saa koska
"KePu pettää aina".

Oikeasti se mitä tässä on katsottava on se, että olemmeko todella aidosti saneet sellaisen hallituksen jonka ansaitsemme. Ja tässä on kysymys siitä että (1) onko meidän äänellämme vaikutus ja (2) onko äänen vaikutus ennustettava. Poliitikot tekevät edustuksellisessa demokratiassa päätöksiä. Äänestäjää tulee kiinnotaa äänestysprosessin "validiteetti" ja "reliabiliteetti". Eli on katsottava että saako sitä mitä tilaa. Oheen laitoinkin kuvan jossa Sipilä tekee koulutuslupauksen. Sen on tehnyt moni muukin valtaapitävä ministeri. Mutta Sipilä on voittajapuolueen ehdokkaana hyvä esimerkki. On selvää että tuo on otettu ennen äänestyksiä tarkoituksella. Sillä saa ääniä ja kannatusta. Nyt kun opintotukia leikataan, nämä äänestäjät joilla tämä on vaikuttanut yhtään päätöksentekoprosessissa menettävät äänestystuloksensa luotettavuutta. He eivät saa mitä tilaavat. (Eivät Sipilän kohdalla eivätkä muiden kanssa muissa asioissa.)

Lopputuloksena on tietenkin se että tämänlaiset "kepu pettää aina" -pääsäännöt mahdollisesti ilman poikkeusta nakertavat suoraan demokratian uskottavuutta. Miten demokratia jossa äänestäjä eitiedä mihin hänen äänensä vaikuttaa eroaa harvainvallalta jossa päätäntävalta suoraan delegoidaan jollekulle jonka sitten toivotaan tekevän "ovelia byrokraattisia temppuja". Ovela virkamieskunta on eri asia kuin demokraattinen virkamieskunta.

Jos asiaa kysyttäisiin minulta niin tämä asia olisi helppo ratkaista. Vaatimaton ehdotukseni (viittaa ironian alkamiseen) on se, että tehtäisiin todellakin kipeä ratkaisu. Tällä kertaa kipeä edustajille. He joutuisivat tekemään vaalilupauksia ennen vaaleja. Ne listattaisiin ylös papereille. He eivät voisi käyttää muita lupauksia tai jos käyttäisivät nämäkin tulisivat listalle. Hallintoaikana sitten jokainen petetty lupaus läpikäytäisiin julkisessa televisiossa aina perjantaisin. (Tai lauantaisin, ei sillä ole niin väliä, kunhan on viikonloppu ja kansalla juhlamieli.) Ja jokaista petettyä vaalilupausta kohden ehdokkalta amputoitaisiin yksi sormi. Sormien loputtua jatkettaisiin varpaisiin. Sitten lopulta mietittäisiin karsitaanko petturiehdokkaalta korvia vai palleja. (Puhelinäänestys!) Väittäisin että tällä saataisiin rehelliset poliitikot että hilirimpsis! Eihän tämä tietenkään eettistä ole. Mutta luottamuspersnetto on vähän kuin rahapersnetto. Jos sitä ei ole niin se on tehtävä. Tai muuten eduskunnalla ei ole mitään virkaa.

Toki sitä on kokeiltu persnettoa kerääviä valtioita. Ja sitä että ollaan humaaneja niillekin jotka sitä eivät kunniansa (honour) puolesta ansaitse. Ne toki nojaavat nykyhallitukselle ilmeisen vieraisiin ihmisarvon (dignity) konsepteihin, joten en tiedä miten koherentti on ihminen joka kannattaa nykyhallitusta ja näitä ajatusmalleja. Kun kerran alkuun on päästy niin miksi ei? Kyllä nyt on turha niuhottaa kun pitäisi kääriä hihat, uhrautua ja olla valmis kestämään kipeitäkin päätöksiä. Kaikkien parhaaksi!

---

Modernissa UFO -populaarikulttuurissa humanoidit ovat äimistyttävän kiinnostuneita anaalisondauksesta. Tämä mieltymys persläpiin voi tuoda uutta kulmaa perinteiseen avaruusmuukalaisen pyyntöön "viekää meidät johtajanne luo".

Pertti Kurikan Nimipäivät on ruma

Pertti Kurikan Nimipäivät ei hävinnyt siksi että euroviisuissa oltaisiin suvaitsemattomia. Syynä on se, että Pertti Kurikan Nimipäivät on ruma. Sen laulu on rumaa. Sen esitys on ruma. Sen esiintyjät ovat rumia. Punk on rumaa. Kaunis punk on oksymoroni, ellei vielä tätäkin vahvempi ristiriita.

Punk on hieman kuten sammakonkutu. Punk on hieman kuin Mika Sipuran biologiantunnilla dissektoidusta rotasta löytyneet 11 rottasikiötä. Kuin Pectinatella magnifica -sammaleläin. Jos ei niitä katsoessa vatsa kovetu eikä konkreettisesti tiedostu elämän limaisesta, yrjöisestä ja visvaisesta perustasta niin jotain on tehty väärin.

Luultavasti tämän vuoden euroviisut voitetaan suvaitsevaisuutta ja yhtenäisyyttä korostavalla kappaleella joka on tyylillisesti kitchiä. Antipunkkia.

Miten yleissivistys on määritelty?

Koululaitoksella on monia tavoitteita. Osa niistä perustuu siihen, että koulutukseen saadaan työpaikkoja joka kasvattaa kansalaisiin lisäarvoa. Osa niistä perustuu siihen, että koulu on paikka jonne lapset laitetaan päivän ajaksi säilöön, siis eräänlainen isojen lasten päiväkoti.

Yleensä koulutuksen tavoitteita katsotaan kuitenkin oppisisältöjen kautta. Tällöin koulutusjärjestelmän katsotaan (a) valmistavan työelämän tarpeisiin ja (b) olemaan yleissivistäviä.

Koulutuksen uudistusyritykset saivat negatiivista julkisuutta. Koska valinnaisuuden lisääminen tarkoitti luonnontieteistä vähentämistä. Uskonto sen sijaan pysyi pakollisena. Koska uskontoa ei voi ainakaan työmarkkinoiden tarpeella selittää, ei pidä ihmetellä jos uudistuksen sisällöksi nähtiin se, että yleissivistyksen määritelmä rakennettiin kouluinstituutioon varsin erikoisella asenteella. Asenteella jossa pakkouskonto kuuluu yleissivistykseen toisin kuin luonnontieteet. Muutoksen nähtiin osoittavan että uskonto on lukio-opetuksen pyhä lehmä.

Tämänlaatuinen muutos ei ole mitenkään yllättävä. Ja nähdäkseni sen takana ei ole se, että teokraatit ohjaisivat maata. (Ja jos minua ei saada paranoijineni tähän myllyyn, se lieneekin varsin epätodennäköinen.) Sen sijaan yleinen sivistysaineiden arvohierarkia on olemassa. Ja se näkyy jopa opettajanhuoneissa asti. Mika Sipuran arvohierarkia on tässä mielessä hyvä vaikka ulkoa opeteltavaksi.

"Arvostetuimpia ihmisiä kouluissa ovat äidinkielen opettajat, sillä heillä on monopoli kieleen, ja siksi avaimet ihmismieleen ja kaikkeen tietoon. Seuraavana tulevat kieltenopettajat, jotka eivät välttämättä ole penaalin terävimpiä kyniä, mutta pitävät itse huolta siitä että heidän arvonsa tunnustetaan. Sitten matematiikan opettajat, jotka eivät ole sosiaalisia, mutta sen verran älykkään oloisia ja extraterrestraalisia, ettei heitä uskalla haastaa. Seuraavana jonossa kuikoilevat humanististen reaaliaineiden opettajat. He ovat luonnontieteiden opettajien yläpuolella, koska heillä on yksinoikeus ihmiseen. Äidinkielen opettajien tapaan he ymmärtävät, muuta kieli tökkii. Sitten viimein tulemme me luonnontieteellisten reaaliaineiden opettajat, joissa matemaatikon kylmyys yhdistyy ei-matemaatikon tyhmyyteen. Toiseksi viimeinen ryhmä on kuvaamataiteiden ja musiikin opettajat, jotka ovat etenkin lukiossa pohjan tuntumassa vain siksi ettei heidän aineensa osallistu YO-kokeeseen. Ja vielä eeroina pohjalla jumppamaikat, jotka aika ajoin viipottavat verkkareissaan opehuoneen halki. Ja väki ihmettelee, onko vaksilla sijainen?"

Se nimittäin toteutuu tietämäni mukaan muissakin kouluissa. ; Tarkalleen ottaen olen vaivihkaa tentannut kaikkia nykyään koulussa opetuspuolella pyöriviä tahoja reagoimaan mitä aloja arvostetaan eniten ja mitä vähiten ja se tuntuu pätevän kaikkiin. Ihmiset, jopa ilman alustamista, tuottavat samansuuntaisia listoja. Syynä hierarkiaan on postmodernismi, joka keskittyy maailmankuviin ja kieleen. Luonnontieteitä haukutaan yleisesti elämää imeviksi, tylsiksi ja kylmiksi. (Ja tätä angstia ei lievennä se, että elokuvakliseenä on klassisissa humanistisissa aineissa syvästi sivistynyt ja ehdottomasti klassista musiikkia kuunteleva psykopaatti.)

On kuitenkin huomattavaa, että uskonnon erityisasema on varsin syvässä. Uusi koulutusjärjestelmä arvottaa sitä hyvinkin korkealle. Joku voisi ajatella, että tämä ei haittaa ketään koska sitä saisi kuitenkin syvää ymmärrystä monikulttuurisessa maailmassa elettäväksi. Tämän toteutuminen on kuitenkin varsin kyseenalaista. Jouni Vilkan läpikäytyä lukion uskonnonkirjojen opettamaa, huomiota herättää se, että uskonnottomuutta ei opeteta ollenkaan. (Tämä voi olla hyväkin, kun katsoo niitä logiikkavirheitäkin pursuilevia olkiukkotekeleitä joita esimerkiksi eräät Suomen piispat tuottavat iloksi ja riemuksemme.)

Sitä usein kuulee että uskonnottomuuskin olisi uskonto, ja että kaikki hyötyvät uskontojen ymmärtämisestä. Samoin toki kuulemme siitä miten oma maailmankuva on hyvä opetella hyvin koska vasta sitä kautta voi onnistua ymmärtämään muita. Siksi opetuksen puute pistää erityisen vahvasti silmään. ; Suhtautuminen onkin se, että uskonnottomuus ei ole ideologia, maailmankuva, kulttuuria tai uskonto silloin kun siitä olisi jotain etuja.

Jos haluaisin tavoittaa postmodernin yleisöni, sanoisin asian kielellä jonka hekin ymmärtävät ; Yleissivistykseen on liitetty arvostuksia ja koulutusjärjestelmään liittyvää institutionaalista valtaa. Siihen on määritetty uskonnoton paarialuokka sellaisella vahvuudella että se on muuttunut hegemoniseksi diskurssiksi. Järjestelmä on niin indoktrinoitu ihmisiin, että siitä poikkeamista ei osata enää edes ajatella, eikä valtahierarkiaa siksi tunnisteta eikä tunnusteta. Vapautumista ei voi tapahtua ennen kuin tiedostaminen asiasta taotaan ihmisten päähän. Ja kun tätä tehdään voidaan odottaa raivostumista esimerkiksi - uskonnollisen toiminnan kohdalla normaalina ja soveliaana ja jopa tavallisena pidettyyn - pamflettien ja bussimainosten levittelyä kohtaan.

la guerre

"Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen totesi aikoinaan luennoillaan, että koska fundamentalistit eivät suostu rationaaliseen keskusteluun, ei heitä voi enää myöskään kritisoida rationaalisesti - heitä voi vain joko halveksia tai sääliä."
(Rauno Räsänen)

Thomas Hobbes kuvasi sloganissaan "Bellum omnium contra omnes." maailmaa, jossa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Yhteiskuntaa tarvittiin jotta tästä luonnontilasta päästäisiin eroon. Tätä kautta yhteiskunta on ennen kaikkea turvallisuuskysymys. Ja vasta tämän tason jälkeen päästään miettimään muita yksityiskohtia, kuten taiteita, tieteitä, kulttuuria tai käsitöitä. ; Ajatus voidaan sovittaa yhteen vaikkapa Maslown tarvehierarkian kanssa. Siinäkin vasta ravinnontarpeen ja turvallisuudentarpeiden jälkeen harrastetaan muita, hienompia, tasoja.

Ajatus sopii yhteen vaikkapa "Sarasvuo" -televisio -ohjelman tämän viikon kysymykseen joka oli koskenut lasten ruumiillista kurittamista. (Eli vitsaamista.) Korkeasti koulutetut eivät kannattaneet asiaa, mutta huonommin koulutetut kyllä. Kulttuuriero voidaan tietysti leimata tyhmyyskysymykseksi, mutta toisaalta se voi kertoa myös siitä, että tosiasiassa elämänpiirit ja konkretia jossa ollaan voi olla hyvinkin erilaista.

Hobbesin näkemystä ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti - se on hyvä ottaa sopivan vakavasti. (Mikä on erinomainen, joskin äärimmäisen ympäripyöreä ohje lähes kaikkeen.) Levinas on nähnyt, että yhteiskunta itse asiassa on juuri se, joka erottaa. Siitä on tullut turvallisuutta turvallisuuden vuoksi. "Pais raisonable" -kulttuurissa olemme säyseitä rationaalisella ja oman hyödyn tasolla. Levinasin maailmassa sotatila (la guerre) on tässä maailmassa sisäinen. Viidakkoviidakon ja asfalttiviidakon ero on siinä, että luonnontilassa konflikti on ulkoista, kun taas asfalttiviidakossa se on sisäistä. Epätäydellisyydestä eroon pääseminen johtaa Levinasin maailmassa vallitsee sotatila jossa ollaan taistelussa kaikkia vastaan. Hänestä eteenpäin, parempaa kohti, kiitävä ihminen elää juurettomuudessa.

Toki on selvää, että omassa sisäisessä maailmassa käyty yksinolon kokemus ja konflikti on aivan eri asia kuin toisia ihmisiä tappava väkivalta. Ongelmana onkin tavallaan viestintä. Sillä se, mitä viestintä tekee, on juuri sitä että ihmiset levittävät sisäistä maailmaansa kohti julkista (jopa poliittista) maailmaa. Se, mikä on joskus ollut pelkkää mielipiteenvapautta on laajentunut julkistamisvapaudeksi. Sananvapaus on laajentunut mediatilansaamisvapaudeksi. Jos puhutaan median hyporealisoitumisesta, kysymys on juuri siitä että sisäinen maailma luo itselleen kuvan todellisuudesta, ja tätä laajennetaan muiden ihmisten parille.

Elokuvassa "Crash" voidaan nähdä vastaavaa kun se kuvaa sitä miten ihmiset ovat autoissaan. Autoilukulttuurissa ihmiset eivät tungeksi kaduilla kosketusetäisyydellä. Ihmiskontaktilta on suojauduttu metallikuoreen. Ihmiset jotka pyrkivät tekemään asioita joita on nähty yhteiskuntaa rakentavaksi (kuten työpaikoille) tai yhteisöllisyyttä rakentavaksi (lomille) he jäävät jonottamaan. Ja tässä jonossa ei todellakaan pysähdytä, vaikka jono mateleekin hitaasti. Sillä toiset jonossa olevat nähdään vihollisina, eikä kanssavaikeuksissa olevina.

Voi olla erikoista että internetkeskustelu on suosittua. Se ei useimmiten ole
1: Kovin mukavaa. Ihmiset kohtelevat toisiaan netissä sikamaisesti. He räyhäävät. Ja ihmiset ovat kuitenkin ihan oikeita ihmisiä eikä mitään virtualialgoritmeja. (Tai jos näin on, reptiliaanit ovat jo voittaneet.) Mika Sipuran verkkopäiväkirjaa lukiessa koin fiiliksen siitä että hän kirjoitti minun elämästäni. Jokaisesta päivästä useamman vuoden ajan. "Tänään oli paha päivä. Sain kuulla olevani huono opettaja, huono autoilija ja työyhteisön märkärupi, jolla on väärät mielipiteet, väärät ostopäätökset ja väärät arvot. Siihen univelkakooman päälle kun vielä rakensi tuppuisen flunssan, pakkaa raivostuttamaan kaikenmaailman johannakorhosten omaa erinomaisuutta korostavat syyllistävät pakinat." Pelottavinta oli, että tämäkään ei tuonut minulle sosiaalisuuden, jakamisen ja samastumisen kokemuksia. Olin miltei vihainen. Vihainen siitä, että hän on ikään kuin vieraillut paikassa jossa minä olen asunut koko ikäni. Ja jotenkin, aivan yht'äkkiä se olisi jotenkin uusi ja tärkeä asia. ; Pahinta oli se, että tämän tunteen huomaaminen itsessäni sai minut päättämään että olen taas jaloillani ja terve. Että ei ole ahedoniaa, vaan se vanha tuttu tunne-elämysmaailma! Yritin olla rakentava. Päädyin kommentoimaan jotain joka muistuttaa omaankin silmään ivalliselta tukemiselta. (Joka on tukeva, mutta ivallinen mutta tukeva.) "Älä sure, voit viettää pari vuotta pahaa kuunnellen. Kyllä siekin vielä kyynistyt. Karisee sisäinen sankaruus itse kultakin, kunhan vaan ensin kerrotaan riittävästi että ei se sankaruus ainakaan ulkoista ole." Mikä ihme minua oikein vaivaa?
2: Vielä vaikeampaa on ymmärtää miksi suuri osa ihmisistä kirjoittaa mitään, kun valtaosalla kirjoittajista ei ole oikeastaan ole (a) taitoa (b) omaa näkemystä (c) taitoa tuoda esiin suunnilleen mitään omaa tai merkityksellistä. Internet on malliesimerkki siitä, miten joka paikka voidaan tunkea täyteen turhaa tekstimassaa. Ja voin tässä tiedottaa teille, että ylenkatse aiheuttaa huolimattomuutta tai en mä nyt jaksa teille toopeille selittää mitä se aiheuttaa. Olen nimenomaan mukana prosessissa, osana sitä. En vain jaksa keksiä "halusin vain herättää keskustelua" tai "hyvä jos ajatuksia ja tunteita syntyy, sehän tarkoittaa että tekstini on onnistunut" tai "mulla on mielipiteenvapaus, älä leiki sensuristia orwellilaista totalitarismia mässynmässyn" -tyylisiä tekosyitä tehdäkseni perseilystäni jotenkin eettistä ja oikeutettua. Korostan, että minulla ei ole oikeutusta, toimintani suhde luvallisuuteenkin on lähinnä sitä että sitä ei ole suoraan kielletty joten teen sen siitä huolimatta. En luultavasti ole yksin tässä lokerossa. Siitä huolimatta että harva nostaa kättään ylös kun tähän lokeroon ilmottautuneita kysellään. - Joku voisi jopa esittää, että juuri käsien vähyys vihjaa että lokeron koko on melkoisen suuri. ; Aaron Jamesin mukaan aidointa ja syvintä kusipäisyyttä kun kuvaa juuri se, että itse kokee että omalle teolle on oikeutus. Ja että kysymys on tärkeiden asioiden puolustamisesta, kenties jopa jonkinlaisesta itsepuolustuksesta.

Levinasin huomion jälkeen ei liene vaikeaa ymmärtää miksi niin monet ihmiset ihmiset - minä mukaanlukien - kuluttaa aikaa siihen että he riitelevät, konfliktoivat, mouhottavat, valittavat, vittuilevat, tappelevat, haastavat riitaa, provosoivat - tai ovat muuten vaan egoistisia nuijia ja törpösti käyttäytyviä ihmisiä. Sotatilassa aggressio on ytimessä, ja tavallaan puheet siitä onko pohjimmiltaan kyse pelkopuheesta vai vihapuheesta on sotatilateeman hukuttamista sodankäynnin detaljeihin.

Tietotekniikka on pohjimmiltaan vain väline. Ja ihmisten koulutus ei yleensä tarjoa kovin kummaisia taitoja tietotekniikan käyttämiseen. Ja vielä vähemmän koulutuksessa panostetaan vaikkapa ilmaisutaitoihin. Netti on kiivastahtinen, joten ihmiset eivät pysähdy vaan kiitävät joko osoittamaan maailmassa olevaa epätäydellisyyttä tai korjaamaan sitä jossakussa toisessa. Ja internet on kuitenkin nopeudestaan huolimatta ainakin toistaiseksi etäinen joten se maksimoi juurettomuutta. Se on tässä mielessä ihanteellinen alusta Levinasin varoittamalle sotatilalle.
1: Pelottavimpia tässä prosessissa ovat ne ihmiset jotka ovat tiedostaneet että kysymys on sodasta. He keskittyvät voittamiseen. Vielä pelottavampia ovat ne, jotka kiistävät koko sodan olemassaolon. Ja tätä pelottavinta pelottavampaa pelottavampia ovat ne, jotka tunnistavat sodan ja irtautuvat siitä ajatellen, että tapelkoot keskenään. Sillä tässäkin on huonoja puolia. Katsotaan vaikkapa sitä, kun keskustelu on lopetettu. Jos vaikenemiseen ollaan oltu tyytyväisiä "En ole menettänyt mitään." vastaus on että "Näin varmaan on. Keskustelu ehkä on kuitenkin jotain menettänyt." Minä taas kysyn että jos viisaimmat vaikenevat, niin muut tosiaan jäävät ilman, joten teko on itsekäs aktio. Ja kun asialliset vaikenevat, jäljelle jää vain meitä idiootteja.

Siksipä ei ehkä ole ihme, miksi olen kaiken kaikkiaan pärjännyt "omalla tavallani kohtuullisen hyvin" netissä. Strategiani on hitusen outo, mutta minulle tyypillinen. Kirjoitin aikaisemmin tunteista adaptaatioina. Siellä nostin esille sen, että oma perustilani ei ole pelko, viha, uteliaisuus vaan niitä hitusen muistuttava orientaatio. Tämä on erinomainen valppaustila jos tarkoituksena on toimia "sotatilassa" jossa tila on "kaikki kaikkia vastaan". Siinä varaudutaan ja kehitetään itseä paremmaksi ilman että koskaan päästetään irti. Valppaus ja varovaisuus ei laske - ei välttämättä edes aggressiota tehdessä tai aggression alla. Se strategia ei toki ole voitokas samalla tavalla kuin aggressiiviset populistiset keinot joita voisi verrata dobermanneihin. Se ei ole saalistavan tarkka kuten terävänäköisten kotkien. Mutta jos katsotaan luonnon opetusta orientaatiosta, niin huomaamme, että pirulauta niitä oravia on vaikea napata!
1: Itse asiassa jo adaptaationäkökulma tunteisiin korostaa tätä, koska siinä tunteita katsotaan hyödyn kautta. Selviytymisnäkökulma korostaa hyvin vahvasti tilaa josta Levinas varoitti. ; Tunteissa ei ole enää kysymys autenttisuudesta, siitä kuka on, tai siitä että voidaan olla ja kohdata toisia ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa. Tässä näkökulmassa tunteet ovat väline, joita tarvitaan koska on olemassa sellaisia riesoja kuin muut ihmiset, jotka ovat ongelmia koska ollaan jonkinlaisessa sotatilassa kaikkia vastaan.

Kivenpyörittäjän kyylä

Vierailin aiemmin talvella Sinenmaan kivilinnassa. Silloin oli talvi. Ja paikka vaikutti itseään pienemmältä. Tällä kertaa kävin siellä "ninjaystävän" kanssa. (Hän on oikeasti ystävä ja oikeasti ninja, silti heittomerkit tuntuvat tarpeellisilta.) Nyt oli kesä ja lumi sulanut ja sama paikka oli näin kesällä suurempi. Lisäksi sulanut lumi paljasti piilottaneensa jännittäviä yksityiskohtia, kuten ylläolevan holvikaaren. Nyt paikasta ei tosin saanut samanlaista yleiskuvaa kuin talvella, koska kivilinna on kuitenkin metsikössä jossa puiden lehdet piilottavat paljon. ; Toisin sanoen kävin kyyläämässä kivilinnan asioita, oikein seuran kanssa.

Tällä kertaa satuimme myös paikalle siten että itse kivenpyörittäjä Sinenmaa oli paikalla. Hänellä oli pieni Suomen lippu ja pientä tarjottavaa - jopa kaltaiseni pakana sai oluen, joka mainosti asiaankuuluvasti olevansa "positiivisesti suomalainen". - Onneksi minulla oli tarjota vaihdossa inkivääriolutta, jota ilman en nykyään mene oiken mihinkään. - Tilanne sujui itse asiassa aivan leppoisasti ; Tilanne joka voisi rehellsiesti sanoen internetissä olla haasteellisempi.

Sinenmaa oli tekemässä huoltotöitä, koska lapset ja muunkin ikäiset vandaalismieliset hahmot tekevät tuhojaan. Hän myös esitteli paikkaa. Esimerkiksi kuoppaa joka oli talvella piilossa. Sinenmaa kertoi että se on nimetty maailman vaarallisimman polun, tai ainakin sellaiseksi sanotun, El Caminito del Reyn mukaan. Antamani linkki kertoo että tätä polkua kulkevat vain kaistapäät, joten aivan asiaan kuuluvasti kuljin sen ympäri.

Sinenmaan läsnäolo oli hyödyllistä, sillä aiempi vierailuni oli korostetun esteettinen. Se taas jättää monet asiat salatuiksi ja mysteerisiksi. Esteettinen näkökulma onkin rajoittunut. Ja vaatii täydentämistä ollakseen kokonaisvaltainen. Kyselinkin häneltä enemmän funktionaalisista puolista. Tämä saattoi kenties ihmetyttää häntä. Sillä hän nosti esiin sen, miten kysyin että onko asialla jokin funktio. Toki tälläinen instrumentalismi on kammottava henkisyyden latistavaa reduktionismia, joka sopii erinomaisesti kaltaiseni paatuneen naturalistin asennevammastoon.

Tämä on tietysti myös filosofinen kannanotto siihen että estetiikka ei ole samalla tavalla tentattava aihe. Ja muistutus siitä että en ole yhtä taitava mietiskelijä kuin vaikkapa Mika Sipura, josta "Kivinta on miettiä mitä ihminen on miettinyt silloin kun on miettinyt. Vaikka tuollaista luontopolun kävelysiltaa suunnitellessaan, lupiaskin tai Samsung Galaxy Noten pintaa raapustellessaan. Onko nojannut auktoriteettiin vai rimpuillut pakkomielteisesti irti?" Tähän voi tehdä arvailuja, jotka kertovat arvailijasta itsestään. Paitsi jos voi tiedustella asiaa "suoraan hevosen suusta". (Vaikka hevoset eivät puhu eikä lahjahevosen suuhun saa katsoa, niin silti seison sanomani takana!)

Esimerkiksi kuulin miten prosessia oli aloitettu vaatimattomasti. Oli ollut vain teltta ja oli ikävää joka päivä ottaa telttaa pyörän selkään. Kivien pyörittely oli sitten saavuttanut jonkinlaisen kulminaation. Että ei ollut aikaa pysähtyä miettimään koska silloin tulisi mieleen että temppu on hullun hommaa. Joten prosessia on jatkettava. (Mielestäni tämä kertoo mielenterveyden olevan edes jokseenkin kantimissa. Sillä vasta siinä vaiheessa kun itse ajattelet olevasi aivan terve ja kaikki muut ovat erimielisiä, on kyseessä jotain jota voidaan kutsua vakavaksi todellisuudentajun vääristymäksi.)

Junaradan läheisyys on pakottanut eristyksiin ja kivimuuria on tarvittu senkin vuoksi. Koska kivilinna on rinteen juurella, pienikin sade laskee vesiä joten niitä ohjaillaan. Sinenmaalla on kivilinnansa etualalla jopa allas johon vettä kerääntyy. Funktionaalisuutta löytyykin jopa yllättävän paljon. Muuri on siis hyvin suunnitelmallinen. Ja sen tekemisessä on jopa kokeiltu erilaisia kivirakentamisen keinoja. Kyseessä ei siis ole pelkkä latomistyö, jokin jossa kokonaisusu on suuri vain siksi että siihen on uhrattu paljon aikaa ja voimaa. Sinenmaa on myös tarkasti miettinyt mitä menee minnekin. Kiviä ei vain ladota satunnaisesti niin että ne pysyvät kasassa ja synnyttävät kohtuu pystysuoria seinämiä. Satunnainen kasaaminen tuottaisi kekoja tai sortuvia pinoja joista tulee kekoja. (Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi minusta olisi tuskin hyötyä.)

Sinenmaalla on tosin pienoinen ongelma. Häntä itse asiassa voisi auttaa kivilinnaprojektissa. Työn lisäksi ongelmana ovat tietysti vandaalit. Sinenmaan maailmankuvassa hajottaminen kuuluu luonnolle ja ihminen ei ole luonto. Ja vandaalismi kivilinnassa ovat ainakin minun silmissäni tätä kautta hyvin loukkaava aktio. Itse toki näen ihmisen osana luontoa ja ymmärrän vallankumousaktion motivoivuuden ; Rikkominen kun on helpompaa kuin rakentaminen. Ja jos kokee itsensä  voimattomaksi, on kenties helppoa "huijata" ja saada itselleen merkitsevyyden tunnetta siitä että on muuttanut jotain. Tällöin tarina on tietysti jotain joka vaatii taustoituksen "tässä oli ennen jotain jota ei enää ole".

Ja tämä kenties selittää miksi osa on niin innostunut vallankumouksesta, mutta harvempi on innokkaana miettimässä paremman järjestelmän yksityiskohtia. ; Vallankumoushenkinen haluaa rikkoa järjestelmän, koska se on järjestelmä joka ylläpitää itseään. Kun taas klassisempi konservatiivi näkee että jos järjestelmä ei ylläpidä itseään se on rikki ja että yhteiskuntaa arvioidaan sen pragmaattisuuden kautta. Ja ajatus vakaudesta on tässä luultavasti se tärkein yksittäinen elementti.

Lisäksi Sinenmaalla on erikoinen ongelma. Sillä vandaalejakin on eri kokoisia. Ja suurin niistä on joskus valtio. Kivilinna minusta ansaitsisi virallisen nähtävyyden statuksen. Mutta sillä ei ole sellaista. Ja Ilmalan alue on nyt kaavoituksessa. VR:ää yritetään itse asiassa sysätä tällä alueella ahtaammalle, joka tarkoittaa sitä että kivilinnan päälle saatetaan suunnitella jotain muuta. Eli linna tullaan mahdollisesti purkamaan alas ja sen päälle rakennetaan muuta.

Ja tässä nolona yksityiskohtana on mainittava se, että alueen maa on myrkyttynyt. Paikalla on ollut kaatopaikka ja sinne on laitettu paljon teurasjätettä. Itse asiassa Sinenmaa näyttikin miten alueelta löytyy runsaasti vanhoja luita. (Mikä on itselleni hyvinkin kiinostavaa, koska olen kuitenkin ollut sikojen kanssa tekemisissä porsimisesta vierotuksen kautta teurastukseen ja lihanleikkuuseen asti. Ja koska mikään uskontojen tabu ei ole minulle pyhää, olen ikonoklastisesti jopa syönyt sianlihaa vain siksi että se on erinomaisen haram.) ; Saastuneisuus tarkoittaa sitä että alueelle ei rakenneta asuintaloja. Se ei kuitenkaan tarkoita että alueelle ei rakennettaisi toimistorakennuksia. Näin ollen Sinenmaan kivilinna pitäisi suojata ja alueen maaston viat jotenkin käsitellä. (Jotenkin uskon että maan saastuneisuuden korostaminen ei toimi tässä hyvänä argumenttina.)

Tälle asialle pitäisi tehdä jotain, mutta se voi tietysti olla vaikeaa koska ainakaan toistaiseksi valtiomuotomme ei ole kovin runsaasti kuunnellut lausuntoja joiden argumentaatiopohja on että "älkää jyrätkö pientä kun kolme etelä-suomalaista hippiä tykkää siitä." En kuitenkaan usko että tämän tuhoaminen ja jonkin muun tilalle rakentaminen johtaisi kokonaisuuden paranemiseen.Siksi toivon että ehyt osa jäisi ehyeksi, eikä koko paika romuttuisi pahemmin kuin mihin ne aiemmat tuhopolttelijavandaalit ovat kyenneet.

ajasta paikkaan

Blogaaja Lontoon Towerin "Traitors Gatella".

Perinteisesti länsimainen historia on ollut fasinoitunut nimenomaan ajasta ; Tämä heijastuu siten että usein historian opiskelua pidetään ikään kuin ratkaisuna ongelmiin ja ikkunana olemiseemme. Esimerkiksi Heidegger huomauttaa että historia ilmenee meille kahdessa muodossa : (a) ontologisesti (b) onttisesti.
1: Ontologisessa mielessä kunnioittaa perinnettä henkisenä lahjana ja kunnioittaa tätä perintönä.
2: Onttinen näkökulma pitää historiaa perinteen tuotoksena. Eli muinaiset kulttuuriset elementit ovat säilyneet ja siirtyneet. Tässä kohden historia heijastuu nykyhetkeen ja olemiseen. Menneisyys siis ymmärretään enemmänkin suhteessa nykyisyyteen.

Heideggerin kanta oli että ontologinen kanta on perinteisen filosofian suurimmista moottoreista, mutta se on samalla sen pahin vaiva. Hän näki että kulttuurin periminen ja sen kunnioittaminen ovat jopa keskenään ristiriidassa. Ontologiaan keskittyminen johtaa siihen että unohdamme kysyä sitä kysymystä mihin vastaus on annettu. Fasinoidumme vastauksesta ja teemme tästä kahleen joka raahaa meitä. Heideggerin mukaan perinteestä voi tulla huonolla tapaa juuri ihmiselle. Tällöin perinteen idea erottaa meidät aidosta ajan tuomasta perinnöstä. Siksi hän korosti tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Heideggerkään ei siis irtautunut ajasta. Hän päin vastoin kirjoitti ajallisuudesta. Hänelle ihminen on ajassa elävä olento jonka tulee tiedostaa lähinnä rajallisuus ja kuolema. Aika on rajoite jota ihmisen tulisi miettiä. Hän lähinnä hylkäsi kaksi klassisesti filosofiassa korostettua ääripäätä :
1: Historiafiksaation joka näkyy nykyään esimerkiksi niissä ihmisissä jotka katsovat ideologioiden provenienssia arvioidessaan niitä. Kuten niitä jotka katsovat että joogasta tai hääsormuksesta ei millään tavalla saa kristillistä koska sen alkuperä on pakanallinen. Tai niitä jotka hakevat termeille määritelmän ja sisällön etymologiasta, eli sanoan syntyhistoriasta.
2: Ikuisuusfiksaation joka korostaa ihmistä ikuisesti elävänä sieluna jossa rajallisen mittainen elämä ei ole kovin relevanttia verrattuna ikuisuuteen. (Sillä on toki arvo mutta arvo on suhteellinen ja alempi.) Rajallinen aika teki ajan antamisestamme aidon uhrauksen ja tätä kautta arvokkaan valinnan, päätöksen ja tekemien ilmauksen.

Filosofit muutenkin tykkäävät sitoa ajattelua juuri perinteisiin. Että ajattelijan pitää tutustua muiden tuotoksiin jotta voi irtautua niistä. Tällä toki estetään "pyörän keksimistä uudestaan", mutta samalla tässä kuitenkin sidotaan että filosofia olisi jotenkin erityisesti ajallista. Että pitää opetella mahdollisesti jopa historiallisia kieliä ja menneitä aikoja ja maailmankuvakokonaisuuksia jotta voidaan sanoa mikä nykyhetken ajatus on hyvä. Vetoamalla menneiden viisaisiin ja perinteisiin johtaa siihen että se, mistä ajatus kumpuaa muuttuu perusteluksi sille miksi se on hyvä. Intellektuellismi on siksi aikafiksoitua, tosin tätä ei aina jakseta huomata - ja vielä harvemmin tästä välitetään. Historian omistus on myös tärkeä kaikille alakulttuureille. Kristityillä pitää olla oma tulkintansa historiasta. Samoin naisilla ja mustilla. Itse asiassa näiden historiantulkintojen voima ja kannatus on yleistä. Jokainen maailmankuva rakentaa - tai heidän vaaditaan tai odotetaan rakentavan - itselleen jonkinlaisen syntyhistorian.

Minulla on hieman erikoinen suhde aikaan. Näkemyksessäni tilanne on kuitenkin enemmän sitä mitä Mika Sipura huomauttaa "Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa. No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa. Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä."

Aika ja läsnäolo on niitä teemoja joihin ihmisellä ei tavallaan ole valtaa. Aika on resurssi jolla on ihmisen kannalta vain yksi ulottuvuus : Priorisoiminen. Tämä teema tekee elämästä tylsää. Sen sijaan jos mietimme aidosti täälläolevaa elämää, meidän tulee puhua nimen omaan paikasta. Aikateema korostaa kuolemaa ja tämä johtaa siihen että elämästä tulee ahdistavaa. Kun elämme paikassa, tilanne on helpottavampi. Sillä ajassa meillä on enemmän vaihtoehtoja ja ulottuvuuksia. Paikallisessa elämässä tilanne on kenties jopa epikurolainen : Kun kuolema kohtaa meidät, emme ole paikalla. Sillä ei ole eksistenssimme kanssa mitään tekemistä ; Ainoastaan tuskalla on.

Tämä johtaa siihen mielenkiintoiseen huomioon, että kristillinen perinne on tavallaan ohjannut meitä miettimään aikaa kaikessa. Esimerkiksi evoluutioteoria "satuttaa" monia kristittyjä koska se on syntykertomus. Se kertoo ihmisen provenienssin. Se on paitsi paikkatietoa, myös aikatietoa. Historiaan sidottuna teoriana se johtaa ajallisuuden merkittävyyden paisuttamiseen. Onkin mielenkiintoista miten "aikatieto" (historia ja luonnonhistoria) ovat monista oleellisempia maailmankuvan rakentamisessa kuin "paikkatieto". Ajatus näiden priorisoinnista on filosofisesti kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Molemmat ovat ihmiselämän oleellisia ulottuvuuksia.

Sipuran aiempi linkki käsitteleekin Harm de Blijin "Why Geography matters?" -teosta. Siinä korostetaan että ihmiset ovat hyvin ignorantteja maantieteellisistä kysymyksistä. "de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: yksi seitsemästä jenkistä osaa sijoittaa Persianlahden kartalle ja yksi neljästä tietää missä on Irak. Pommittaa silti täytyy. Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja (onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis?), mutta niitä on paljon. Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA:n perustuslain mukaisesti (tai jossa on öljyä)? Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: kyllä ihmisen on tiedettävä vähintään niiden ihmisten sijainti joiden elämään hän aikoo suoraan vaikuttaa." Lisäksi maantieteen ydintä on itse asiassa tuhottu. "Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän."

Näkisin että fenomenologian vaikutus humanistisissa aineissa "salakuljettaa" perinneajattelua ja ajallista teemaa myös maantieteeseen. Ja tämä ei tietysti ole itsessään väärin ; Tapahtumilla on sekä aika että paikka. Jännittävää onkin se, että kuitenkin esimerkiksi itse olen todella vajaa maantiedossa. Paikkojen tenttaaminen on tuntunut turhalta detaljilta. Luettelot pohjanmaan joista ja vuoristojen paikoista ovat olleet epäkiinnostavaa. Historiassa sama koskee tietysti vuosilukuja. Pidän niiden pänttäämistä toisarvoisena. Mutta kuitenkin pidän historiassa oleellisena sitä että tietää tapahtumajärjestyksen ja että tapahtumilla on järjestys. Paikkatiedossa tätä vastaavaa ei ole. ; Kartografia ei tietyti kiinnota kovin paljoa ihmistä joka ei karkeasti sanoen matkustele. Olen elänyt valtaosan elämästäni ympyrän sisällä jonka säde on 30 kilometriä. Pohjanmaan joet ovat elämässäni yhtä konkreettisia kuin marsin vuoret.

Silti minusta on innostavaa huomata miten esimerkiksi Tabula Peutingeriana (kts. kuva) 400 -luvun roomalaisesta kartasta tiettävästi tehty tarkka kopio (1200 luvulta) kuvaa maailmaa kuin metrokarttana. Maantieteelliset etäisyydet eivät ole kartalla 1:1 muodossa, vaan niillä korostetaan enemmän verkostoitumista ja kulkemista. Ja tästä on syntynyt erikoinen litistynyt muoto. Muoto jota ei voi olla tunnistamatta juuri em. metrokartoista. Siinä paikka on kuvattu liikkumiskätevyyden eikä etäisyyden mukaan. Näkisin että tämänlaiseen filosofiaan olisi hyvinkin paljon tilaa. Ja kun aika on toistettu - kenties jopa tylsyyteen asti loppuunkaluttu - aihe, olisi kenties hyvääkin tilaa siirtyä paikan filosofiaan.

Se olisi humanistisesti mielenkiintoinen ainakin fysikaaliseksi kappaleeksi itsensä mieltävälle ihmiselle ja maailmanmiehelle. Turismihedonismin aikana voisi olla kätevää unohtaa historian pänttääminen ja keskittyä paikka -aistimuksiin? Ainakin filosofinen metafora suunnistuksesta, kartalla pysymisestä ja suunnan hakemisesta olisivat jotain muuta kuin tuuliajolal oloa ja historian ja ajan riepoteltavissa olevana. Maailma jossa ihmisen omilla valinnoilla on ns. "yhä suurempi eksistentiaalinen merkitys" on kenties hyvä siirtää huomio Jumalallisesta ajasta inhimillisempään paikkaan. Ehkä tämän jälkeen tämänpuoleinen ei enää olisi tuonpuoleistesti vaan läsnäoloa? Maailmaan heitetty ei olisi siis vain ajan armoilla vaan paikkaansa ja suuntaansa etsimässä. Perusteemaksi voidaan jopa saada sloogan "Wherever you go - there you are."

Paskan tärkeydestä

Mika Sipura kuvasi sitä, miten tiedemieselämässä korostetaan teemoja joista yksi korostaa sitä, että tiedemiehen tärkein asia on tietää muiden tutkijoiden tekemisistä. Ja toinen puoli taas korostaa innostumista ja tekemistä. Ensimmäistä kuvasi John Lawton joka "paheksui nuoria tutkijoita jotka säntäsivät tekemään kokeita, ja laiminlöivät hänen mielestään tutkijan tärkeimmän työn: toisten tekemiin tutkimuksiin ja artikkeleihin perehtymisen." Toista versiota taas kuvastaa E. O. Wilson, jolle "innostus on kaikkein tärkein tutkijan ominaisuus". Sipura on tässä välimaastossa. "Lawton oli jälkikäteen ajateltuna useimmissa kohdin oikeassa, hänen piiskauksensa ydinongelma oli sama kuin ylhäältä huudelluissa säännöissä yleensä: ohjeet ovat ohjeita vain joillekin, muille ne ovat innon latistajia." ... "Innostus ja täydellinen omistautuminen on tuottanut Wilsonin uralle erivapauksia, joten hänen viisaat ohjeensa on suunnattu lähinnä niille jotka ovat jo astuneet menestyksen tielle. Ne rivitutkijat jotka tieteentekemisen sijaan ramppaavat kissanristiäisissä ja kirjoittavat säätiöille anomuksia pysyäkseen leivän syrjässä kiinni eivät Wilsonin kirjeistä kostu. Kyynikkona eli tieteen tapauksessa realistina pidän tätä puhtaasti hyvänä. Huonoja ja keskinkertaisia tutkijoita koulutetaan aivan liikaa köyhyysrajalle ja hanttihommiin. Jospa joku miestä ymmärtäisi tämän kirjan luettuaan hankkiutua ajoissa oikeisiin töihin."

Tässä kohden otan aiheeksi tieteenteon sijasta amatöörimeiningin. Tässä voidaan ottaa vaikka "evolutionistien" parista eriävät linjat. Olen itse enemmän niitä "lukumiehiä", kun taas esimerkiksi Kari Tikkanen on "tekijämiehiä", joka askartelee erilaisten projektien kanssa. Amatöörikonteksti on siitä mielekäs, että se tarjoaa vapautta. Painotukset ovat enemmänkin mieltymyksiä. Valitettavasti tässä on toinenkin puoli. Se on paska.

Joudun nimittäin tässä kohden ottamaan kantaa Daniel Dennettiin. Hän on tehnyt nettiin populaarille ihmisjoukolle suunnatun ajatteluprosessiohjeistuksen. Jollaisella siis aivan tavallinen amatöörikin voi hyötyä. Kuitenkin tätä katsoessa huomaa, että Dennettin kognitiotieteilijän tausta tuo oikeita huomioita. Mutta ne tuntuvat toimivan tiedemieselämävinkkelistä. Suurin osa niistä toimii kyllä mainiosti aivan kaikilla : Esimerkiksi se, että retorisiin kysymyksiin todellakin katsoo kysymyksinä eikä horse laugh -asenteina. Samoin jos kirjoitetaan "surely" -asenteella niin kannattaa todellakin katsoa onko sanoja todella esittämässä mitään ilmiselvää, vai onko tämä vain kyseenalaistamaton dogma. Jo tällä pääsee yllättävän pitkälle, ja tekee helposti paljon huomioita joita yleensä muutoin ei edes nähdä.

Mutta sitten on se paska. Daniel Dennet korostaa että ns. Sturgeon's law on, jos ei itsessään totta, niin ainakin hyvä nyrkkisääntönä. "Sturgeon's law is usually expressed thus: 90% of everything is crap. So 90% of experiments in molecular biology, 90% of poetry, 90% of philosophy books, 90% of peer-reviewed articles in mathematics - and so forth - is crap." ... "A good moral to draw from this observation is that when you want to criticise a field, a genre, a discipline, an art form …don't waste your time and ours hooting at the crap! Go after the good stuff or leave it alone."
1: Tämä toki tekee Dennettin ohjeesta keskustelukumppanin kunnioittamiseen helppoa, mutta samalla irrelevantisoi koko siihen liittyvän haasteellisuuden. Kunnioitusperiaate, joka ei karkeasti sanoen edes toimi jos ei puhuta koulutetusta sivistysnormiston etikettisäännöstämästä keskustelusta. "Poliittisen korrektiuden"/"Akateemisen korrektiuden" ulkopuolella elämä on sikojen kanssa painimista. ; Hyvin harva käyttäytyy tavalla jossa kunnioitusperiaatetta noudattava ei saisi ns. paskaa niskaan. Amatöörielämä on tässä mielessä "mielenkiintoisempaa". Konfliktit ovat odotettavissa. Ja on turha kuvitella että hyvät teot eivät jäisi rankaisematta. Hyvät tavat toimivat vain jos hyvät tavat ovat jaettu käyttäytymisnormi.

Omalta amatööripohjalta ponnistaen kummutan hieman siitä kammottavasta "kokemusasiantuntijuudesta", eli siitä että vahvistusharhan kautta läpikäytyä omaa kokemusmaailmaa reflektoidaan ja myydään jonkinlaisena ymmärryksenä. ; Kun aloitin kreationismin parissa vääntämisen, se oli pari vuotta melko kiinnostavaa. Se on hyvin monipuolinen siinä mielessä että sen moitekokoelma koostuu hyvin erilaisista aiheista. Olo oli sitä että "meni viikko kun otin selvää termodynamiikkaan liittyvistä asioista ja nyt minun pitäisi ottaa kantaa yht'äkkiä biokemiaan." Kreationistien toimintamalli kun on se, että otetaan jotain oikeaa tieteenalaa koskeva väite, ja heitetään niitä esiin. Alalla ei ole väliä. Tai on sen verran, että jos keskustelussa mennään tappiolle, niin on hyvä vaihtaa aihetta. Tämä olikin aluksi kiinnostavaa, koska selvitettäviä aiheita ja asioita oli paljon.

Valitettavasti niitä ei kuitenkaan myöskään käsitelty kovin syvällisesti. Pystyit oikeasti oppimaan oleellisen avaruustähtitieteen viikon istumistyöllä. Lisäksi se, että kritiikkien tekeminen vaati työtä kun taas niihin ei oikein reagoitu vastaavalla kunnioituksella, oli pidemmän päälle ärsyttävää. Tämä ei olisi haitannut niin paljoa, ellei kreationismin suuri salaisuus olisi ollut se, että tosiasiassa väitteet kiertävät. Niitä on monesta aiheesta, mutta tosiasiassa niitä väitteitä on kaikkiaan hyvin rajallinen määrä. ; Siksi saavutinkin sellaisen rajan jossa lopettelin aikaisemmin suosimissani paikoissa keskustelun, koska ne eivät antaneet minulle mitään. Kyselin esimerkiksi Kari Tikkaselta haasteellisempia metsästysmaita. Mutta nekin paljastuivat "tylsiksi".

Amatöörin ongelma on, että jossain on se raja kun pitäisi siirtyä "ammattilaistasolle". Ja sinne ongelmana on se, että näillä ammattilaisilla taso on oleellisesti kovempi. Ja siellä koulutus ja työ pitää sitouttaa yhteen tiettyyn aiheeseen myös. Ammattitason ja amatööritason ero on monesti huima. (Ja pseudotiedeaiheesta siirrytäänkin väittelemään siitä kumpi huippunäkemyksistä on parempi tutkimusohjelma ja kumpi on parempaa tiedettä. Pseudotiede ei ole tiedemaailmassa edes debatin arvoista. Se on paskaa joka ohitetaan Dennettin tapaan.)

Ammattilaisten kanssa kinaaminen on jotain joka kuvaa "kaikista laimpia" kreationisteja, niitä huomiohuoria jotka kuvittelevat oppineensa Radio Dein ohjelmaa kuullessaan kaiken oleellisen ja lähettelevät sähköpostiin haasteita erilaisille tutkijoille - ja jos ei saa vastausta julistaa itsensä voittajaksi, kun ei professorimieskään osaa vastata vaan sensuroi. Olin varma että tälläistä ... olentoa ... ei itsestäni tule. Ja niitä hyviä kiinnostavia asioita ei oikeasti amatööririntamalta helposti löydä.

Oma vastaukseni ongelmaan oli kirjoissa. Ne eivät sisällä debattia, mutta ne eivät ole nettikeskusteluja. Niissä on tiettyä ... laatua. Ymmärsin että sosiaalisessa elämässä amatöörin osa on toimia paskanlapijoijana. Siinä paskalle ei pidä antaa kunnioitusta koska muuten paska luulee olevansa haluttavaa kultaa. 90% kaikesta on paskaa, joten paska on itse asiassa yhteiskunnallisesti tärkeää. Kukaan muu ei siihen halua koskea, joten hyvän amatöörin tuleekin omistautua paskanlapioinnille tai lopettaa koko juttu. Tämä oivallus on kantanut hyvin pitkälle ajalle.

Lausunto kuin lausunto on kommentin arvoinen, kommentti on tehtävä työllä ja ehdottomasti "riittävän hyvin argumentoiden". Ja jos haasteesta ei selviä, tämä tuomitaan paskaksi jotta ei erehtyisi luulemaan että arviointi on tehty siksi että se on kiinnostavaa, merkittävää tai tärkeää. ; Tälläinen innostus kun tarkoittaa yleensä sitä että pian huomaat olevasi haasteen alla jossa sinun "tulee" kumota satoja sivuja copy-pastetettua tekstiä, koska muuten on väärässä. (Ja parhaimmillaan joutuu tekemään tätä tyypille joka kertoo että hänellä oli biologia kutonen, joten ei tarvitse teknisellä jargonilla hämmentää koska hän tietää miten asiat ovat.)

Nähdäkseni tässä kulmassa julkisuus on joko poliittista tai sitten ei. Itseäni ei kiinnosta se, mikä näyttää monelle muulle skeptikolle olevan oleellisen tärkeää ; Tämä on jonkinlaisena "kuluttajansuojelujärjestönä" toimiminen. Heitä motivoi se, että joku tuote paljastetaan toimimattomaksi huijaushumpuukiksi, koska tällä voidaan suojella ihmisiä petetyiksi tulemiselta. Heitä motivoi jos joku idea tai ajatus paljastuu humpuukiksi, jolla ihmisiä huijataan tottelemaan. En välitä ihmisistä riittävästi tehdäkseni tälläistä. Paskaa voisi lapioida yksinkin, koska vastapuolen mielen debatoimalla muuttaminen on ns. naurettava ajatus. (Enkä edes pidä siitä että ihmisten mielipiteistöjä pakotetaan tiettyyn kuoppaan.) Ainut syy keskustella olisi se, että yleisössä saattaa olla joku joka muuttaa mieltään. Mutta tämä ei innosta.

Ainut syy pitää esimerkiksi blogia on mökkihöperöityminen. Lopetin yhdessä vaiheessa vähäksi aikaa kokonaan julkisen omalla nimellä tehdyn internetelämän ja debatoinnin. Tikkanen korosti, että tässä riskinä on "omiin maailmoihinsa ajautuminen", kohtalo joka on jokaiselle crankin kohdanneelle tuttu näky. (He eivät ole tyhmiä, he ovat liiankin ovelia. Heitä voisi kuvata juuri "mökkihöperöityneinä".) Julkinen luonne blogissa tarjoaa sentään jonkinlaisen kulman siitä että joku tulee lyömään takaraivoon "NCIS" -sarjan malliin.

Teaser

Panu Raatikainen nosti tietoisuuteen Pekka Himasen "Sinisen kirjan" laadunvarmistukseen liittyvän kokeen. Siinä otettiin huomioon se, että kirjaa ei ole vertaisarvioitu, mutta toisaalta arvion tekeminen voi olla vääristynyttä koska Himasen kirjaan on liitetty vahvoja ennakko -oletuksia. On selvää että ne vaikuttaisivat jossain määrin arvosteluun. Siksi olikin tehty niin että Himasen teoksesta oli käännetty osia englanniksi ja esitelty englantilaisille ammattifilosofeille. Lopputulos ei ole mairitteleva. Arvioissa Himasen epäillään olevan keskinkertainen filosofian opiskelija,  innokas filosofian harrastaja, ehkä teologi, jonkun muun kuin filosofian ammattilainen. Lopputulos oli se, että filosofit, jotka ovat yleensä eri mieltä johtopäätöksien suhteen olivat yksimielisiä tuotoksen laadusta.

Tämä kertoo melko vahvatsi siitä että kirja ei ole laadukas. Se on vähän kuin antaisi kymppitonneja rahaa minulle siitä että kirjoittaisin tätä blogia. (Jokunen kymppi tai satanen kuussa voisi olla oikeudenmukainen palkkio - jos tämä siis olisi työ.)

Kuitenkin Himasen suhteen on tapahtunut jotain muuta. Ja se ei ole filosofista vaan sosiologista. Tämän ottaa esiin Jari Sarasvuo. Hän kuvaa Himasen kohtelua suomalaiselle kulttuurille tyypilliseksi. Ja hän näkee suomalaisen kulttuurin kiusaamiskulttuurina. Siinä ei riitä että asia tuodaan esiin, vaan häpeätuomion saanut tulee nokkia matalaksi. "Minua järkytti perusfiksujen ihmisten kyvyttömyys erottaa kritiikin oikeutusta hekumasta, joka syntyy tilaisuudesta haavoittaa jonkun identiteettiä. Henkilöön keskittyvä sosiaalinen pahoinpitely aiheuttaa kohteessaan identiteettistressiä. Identiteettistressi tarkoittaa rasitusta, joka kohdistuu ihmisen henkilöön, persoonaan ja maineeseen. Identiteettistressi heikentää terveyttä ja todennäköisesti tappaa, ainakin niin on luettavissa useista suurista väestötutkimuksista. Kriisissä käy niin, että tunteet käyttävät ihmistä ja ihminen alkaa ajatella tunteillaan järjenkäytön sijaan." Suuttumus rahanvetämisestä on tietysti ymmärrettävää, mutta se tapa jolla se tehdään on liioiteltu. ; Mika Sipura nostaa tämän kiusaamisteeman esiin jääkiekkovertauksella. Jääkiekossa väkivalta ja taklailu ovat jotain josta seuraa edes pelikieltoja ja potkittua hyysätään. (Sosiaalinen) Media sen sijaan jatkaa taklailuaan niin kauan kuin kohde on elossa tai kunnes väsytään tai tulee muuta potkittavaa. Hän sanoo asiat oleellisimmin ; "Kyllä Himaselle voi sanoa että teit muuten paskan raportin, mutta seuraavan lauseen kuuluu olla jotain tällaista: "Yritetään uudelleen, minä autan". Ei minulla tosin olisi Siniseen kirjaan mitään annettavaa, ei edes valkoiseen." Eikä muuten ole valtaosalla moittijoistakaan. Jos heidän blogitekstinsä, mielipidekirjoittelunsa tai fanittamiensa intellektuellien lehtiartikkelit nostettaisiin vastaavalla tarkkuudella moitteen piiriin, arviot olisivat surkuhupaisia. Himanen näyttäisi tässä seurassa luultavasti supernerolta ja laadun jättiläiseltä. Mutta tämän esiintuominen ei tietysti ole "asiallista". Kuulemma.

Tämä kiusaamisteema ei yllätä. Tämä on jotain joka on ollut uskontokritiikkini pohjalla aina. Esimerkiksi Pirkko Jalovaara -keskustelussa on ollut yllättävä piirre ; Jalovaaran kritiikissä on usein toistunut teema, että on täysin oleellista näpäyttää uusateisteja. Esimerkiksi rajuimmat riehunnat karsineen PR -uskonpuhdistuksen käynyt kotimaa -blogistokin sanoo : "Hengellisyyden saralla toisella laidalla ihan siellä ääripäässä ovat teknisrationaaliset uusateistit, joista jotkut ovat ihan ihme nipottajia." Joka on aiheeseen täysin liittymätön aihe - siis jos ei oteta mukaan sitä että he ovat tienneet Jalovaarasta ja kritisoineet kirkkoa ja tätä kritisointia on pidetty ja torjuttu suoralta kädeltä "epäosuvana" joka ei vastaa sitä tietoa ja kokemusta jota kirkossa valtaa pitävät asiantuntijat ja uskovaiset kohtaavat päivittäisessä arjessaan. Kysymys on juuri samasta ilmiöstä. Identiteettiä kutsutaan latteaksi hedonismiksi, vajaaksi ihmisyydeksi. Lupa - jopa mahdollisuus - onneen ja onnellisuuteen kyseenalaistetaan. Ja tärkeää on tietysti löytää joku Tapio Puolimatka sanomaan - suvaitsevaisuuden, moniarvoisuuden ja pluralismin nimissä peräti - että rationaalinen ateismi on sisäisesti mahdoton asenne ja asema. Ja sitten riviuskovat komppaavat tätä ja tästä seuraa Himaslainen identiteettivaino. On ikään kuin oikein ja jopa velvollista tuottaa nämä asiaankuulumattomat lauseet. Koska ne ovat merkki siitä omasta identiteetistä ja siitä että ollaan tietyllä puolella tiettyjä henkilöitä ja suuntauksia vastaan. ; Ihmisten on hyvin vaikeaa erottaa sitä että mikä on asiallisen kritiikin ja sillä hekumoinnin ero. Koulukiusattuna minun ei ole vaikeaa tunnistaa rakennetta ja strategiaa. Puolimatka onkin kiusaamisen ammattilainen, siis ei opetusalan ammattilaisena vaan kiusaajana. "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirja ei ole muuta kuin erimielisten kyykyttämistä joka on tehty sivistyssanoin.

Tosin on huomattava, että tosiasiassa hyvin harva ihminen on Himasen ja vastaavien kohdalla aktiivikiusaaja. Suurin osa on sivustakatsojia jotka joko hurraavat kiusaajalle. Tai jotka katsovat hiljaa sivusta eivätkä tee mitään ja puolusta maassamakaavaa. Emme ole kiusaajakansaa vaan sääliökansaa. Olemme liian passivisia, latteita ja omiin asioihin keskittyneitä edes ollaksemme kunnolla ilkeitä.

Mietteitä

Unkuri miettii, Sipura miettii. Sen siis täytyy olla ajankohtaista mutta ei muodikasta ja ehdottomasti ei trendikästä. Eli se, mitä tekee kaltaiseni tee-se-itse-snobbaileva pseudointellektuelli joka haluaa olla pinnalla olematta pinnallinen.

Mietin sitä, että jos ihminen miettii ja jos hän mietiskelee, on jälkimmäisessä syvällisempi sävy. Kuitenkin jos joku ensimmäinen kävelee ja toiseksi käveleskelee, on tässä vähättelevä sävy. Ja jos yksi tekee ja toinen teeskentelee, on tekemistä enää lumeeksi. Oleskelu on vähän kuin halpahintaista olemista, jonkinlainen eksistentialistinen epäonnistuminen jossa olemassaolo on tuhrittu hedonistisella pinnallisella ajanhaaskaustekemisellä joka on ikään kuin peittänyt olemisen alleen. Mietiskely on kenties vaatimatonta tai se opettaa että vähemmän on enemmän.

Mietin Kari Mäkisen kantaa siitä, että tehokkaan yhteiskunnan tulisi ottaa oppia vanhuksilta, etenkin kun elinikä kasvaa ja ihmiset elävät pitkään. Hän on pahoillaan siitä että elämänkokemus ja perimätieto on hylätty ja keskitytään uuteen tietoon joka täsmentyy ja muuttuu nopeasti. Että kertaamisen ja pysyvyyden tarjoaman vakauden sijasta keskitytään muutokseen, uutuuksiin ja kaikkeen jossa on nopeutta ja joustavuutta. Samalla hän moittii että vanhukset nähdään verovarojen kuluttajina ja tätä kautta riskeinä jotka rikkovat yhteiskuntaa. Mäkisestä kulttuuri tukee nuoruuden ominaisuuksia sen sijaan että käyttäisi hyväkseen vanhuuden tuomaa kykyä luopua ja peilata elämää taaksepäin. En tiedä mitä nuoruutta Kari Mäkinen tarkoittaa. Ilmeisesti keski-ikäistä uraputkessa elämistä. Sillä nuori, joka opiskelee yhä vanhemmaksi, on yhä pidempään puheissa lähinnä rasite. Ja ainakaan itselleni luopuminen ja ruumiiseen vammojen kautta pikavanhennuksia tuoneet kivut eivät ole mitenkään kasvattavia. Ei vaikka elämäni keskiössä onkin vanhuuden arvot, kipu ja luopuminen ja muistaminen.

Mietin miten joissain ihmisissä on rasvaa vain puheissa jotka koskevat toisten vaimoja, tyttöystäviä, äitejä tai tyttäriä. ; Vaikka koenkin olevani varsin tiiviisti mukana seksuaalisesti suvaitsevaisessa kulttuurissa jossa seksuaalisuuden toteutus ja siihen liittyvä kokeilu ja tunnustelu ovat asiaankuuluvia, kourii tämä sydäntäni kuin katolinen pastori kuoripojan ahteria. Voiko näille rasvaisille ihmisille sanoa että "läski"? Edes sanojen "pian" ja "tummenee" kanssa?

Mietin, miten ihmiset osaavat luokitella toisiaan hyvin. Hikipedian vandalismi -artikkeli osaa nimetä minut erityisen nimityhmäilyvandalismin vastaiseksi. Olen torpannut ties keitä, ja estolistani ja muut ovat varsin pitkiä. Mitään en ole sanonut, olen vain tehnyt. Nämä pienet jutut jossa jotain koulukaveria pilkataan homoksi tai idiootiksi ja julkaistaan vitseinä, yleensä koululaitosten atk -luokan tietokoneilla peräti, ovatkin suuri inhokkini. Tämänlainen kiusaaminen on loukkaus paitsi toista ihmistä, myös huumoria, kohtaan. Ne vievät uskoni siihen että lapsissa on tulevaisuus. Tosin olen armelias. Jokainen näistä peukalollatapettavista nimityhmäilijöistä on elossa. Heissä ei kenties ole tulevaisuutta, mutta heillä on yhä sellainen.

Mietin miten kaikkia ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella olevia eläimiä kuvaa luonnollisuus ja vapaus. Ihmisen on vaikeaa toteuttaa näitä, ja ne ovat eläimillekin inhimillisiä konstruktioita. Hyvin moni haluaakin eläimelliseksi. Tosin kun metsästys tulee mukaan kuvioihin he jotenkin korostavat että ihminen on vapautunut luonnosta. Että hän on harkitseva intentionaalinen olento joka tarkoittaa sitä ei saisi metsästää vaikka pitäisi vapautta ja luonnollisuutta elämännuorinaan. Mutta toisaalta mikä tahansa on mahdollista ihmisille jotka rakastavat luontoa siitä huolimatta mitä tämä heille teki.

Mietin sitä, että miten sama miekkailutunti voikin antaa sekalaista palautetta omasta taidosta. Kun aiheena oli potkiminen, nöyrryin koska tiedostin sen, että potkimisen tarkoitus ei ole tarjota luovaa tapaa kaataa itsensä. Kun tässä välissä leikittiin tikarilla, kokeneemmat tyypit ottivat 20 cm tavallista pidemmän etäisyyden. Ja sitten potkittiin.

Mietin sitä miten Douglas Adams teki vitsejä näkymättömyydestä ja tiedostamisen puutteesta. Jonkun Toisen Ongelmakenttä oli erityisen tehokas näkymättömyyskenttä. Lisäksi tarjolla olivat erikoiset Joo Jantan aurinkolasit jotka tummenevat vaaran uhatessa. Jostain syystä Douglas Adams ei kehittänyt Jonkun Toisen Syy -generaattoria jolla mikä tahansa asia saataisin esille ja jonka piilottaminen olisi mahdotonta. Nykyään juuri mitään ei ole tarjolla ilman Jonkun Toisen Syy -generaattoria. Ilmeisesti Jonkun Toisen Ongelmakenttä on niin muodikas ja tämä on ainut mahdollinen tapa nähdä yhtään mitään.

Mietin sitä, miten minulla on pienet kädet. Käteni ovat pienemmät kuin suurella osalla naisia. Vain hyvin hyvin harvalla miehellä on yhtä pienet kädet. Näin kuitenkin vielä omianikin pienemmät kädet. Ne olivat peräti ammattisoturin kädet. Ja miehen kädet. Ne olivat myös muumioituneet kädet jostain vuodelta 1000 ennen ajanlaskun alkua. Näin ne Tampereella muumiomuseossa. Tämä oli jotenkin kannustavaa.

Mietin miten monella on rohkeutta sellaisella erityisellä itsereflektoidussa muodossa, jota kaikkien muiden voi olla vaikeaa tunnistaa rohkeudeksi, mutta josta kuitenkin tulee näille ihmisille rohkeusidentiteetti. Korostetusti tässä puhutaan siitä että ihminen uskaltaa ottaa rohkeasti esiin jonkun mielipiteen tai aiheen joka on sillä hetkellä muutenkin muodikkaasti ja yleisesti kritisoitu. Ja miten hän uskaltaa räväkkään rohkeasti eli tahdittomasti kutsumaan tätä rajuilla adjektiiveilla ja alatyylisillä huomautuksilla. Ja miten vastaan paneminen kuitataan rohkeasti eli röyhkeästi "jos  ei miellytä niin vaihda kanavaa" -tyylisillä lausunnoilla. Ei sillä, että en tunnistaisi näitä piirteitä itsessäni vahvasti. En vain näe sitä rohkeutena tai hyveellisyytenä. Tässä sitä kaikki ollaan Nalle Wahlroosin ja Jari Sarasvuon ideologisia äpärälapsia tältä osin.

Mikä on tuottavaa työtä?

Yhteiskuntamme pyörii rahan ja tienaamisen ympärillä. Karkeasti ottaen loisimispuhetta harjoittavat sekä köyhät että rikkaat. Rikkaiden mielestä köyhät eivät tee työtä vaan laiskoina loisivat työttömyyskorvauksia. Heistä loisimista on se, että ei yritä. Köyhien mielestä rikkaat loisivat kabineteissaan kun muut tekevät työt.

Tässä keskustelussa usein tuodaan mukaan myös taiteilijat. Taiteilijoiden ei nähdä tekevän tuottavaa työtä sanan oikeassa mielessä. Tämän vuoksi perussuomalaisetkin halusivat antaa taiteelle funktion kansallisen moraalin ja etiikan tukipilarina. Ja sen ulkopuolella se ei ole tuottavaa työtä, vaan postmodernia tekotaidetta. Jotkut ateistit antavat saman roolin kirkolle. Että se on kulttuurillinen kuriositeetti jossa piispat vetävät kohtuu tuloja taidolla jolla ei ole mitään tuottavaa sisältöä.

Ja joskus jopa siivouksesta puhutaan joskus työnä joka ei ole tuottavaa työtä. Mika Sipura kirjoitti siitä miten opettajan työ voidaan nähdä jonain jonka tuottavuus on joko olematonta, kyseenalaista tai ainakin vaikeasti mitattavaa. ; En edes uskalla ajatella omaa työtäni, koska sen abstraktiokerroin on aivan omissa luokissaan. Markkinatutkimusala on itsessään varsin omituisessa suhteessa varsinaisiin ilmoille putkahtaviin tuotteisiin. Puhumattakaan siitä että työpaikkani on näiden suhteessa palveluntarjoajana, eli suhteemme tähän alaan on "metatasolla". Se, miksi yritys toimii ei ole se onko työ tuottavaa, vaan tuottaako se lisäarvoa. Karkeasti ottaen oma työni tuottavuus on muille pelkästään ajan säästöä. Aika taas on vaikeaa laittaa viivan alle. Vaikka jotkut väitävät sen olevan rahaa, jota se onkin jollain tavalla. Siitä se minun lisäarvoni syntyy.

Lisäarvo taas on siitä omituinen ajatus, että se ei noudata oikein mitään lakeja. Kuuluisan taiteilijan nimikirjoitus lisää taulun arvoa paljon enemmän kuin työmäärään nähden olisi järkevää. Samoin nimikirjoitus muuttaa tyhjän paperin arvon - paitsi että tämä tietysti riippuu siitä kuka sen kirjoittaa ja missä yhteydessä. (Minun nimikirjoitus on arvoton, paitsi lainapapereissa.)

Pörssissäkin kauppaa käydään usein odotuksilla. Ei ole väliä onko tuote ja yritys hyvä vai huono. Merkittävää on se, onko kurssi nousussa ja laskussa. Tämä taas leikkii yrityksen tulevaisuudella, joka on kaikille jossain määrin arvoitus. Kaikki keskustelevat siitä vastaako jokin asia odotuksia vai eivätkö. Ja keskustelevat jopa siitä että vastaavatko odotukset muita odotuksia. ; Ja jokaisessa pörssipaperikaupassa toinen osapuoli uskoo että kurssi kasvaa ja toinen että se laskee. Koska jos näin ei olisi, toinen ei myisi eikä toinen ostaisi. Samasta tiedosta katsovat asian kumpikin ja heijastavat sen näihin odotuksiin.

Näissä kaikissa ylläolevissa teemana on jotakin sentapaista, jota itse olen miettinyt. Se ei koske niinkään asioiden arvoja ja merkityksiä, kuin enemmänkin instrumentalismia jonka taustalla on survivalistista ympäristöaatetta. Sellaista jossa mietitään luonnonvaroja ja niiden säilymistä.

On nimittäin selvää että ihmiskulttuuri elää ruuan ylijäämällä. Tarkalleen ottaen sillä, että joku tuottaa ruokaa niin paljon että ei syö sitä kaikkea itse. Tällä ylijäämällä joku voi irtautua tekemään jotain muuta. Tai vaihtoehtoisesti jäämään työttömäksi. Tässä näkökulmassa korostuu se, että oikeastaan vain maatalous ja ruuantuotantotekniikka ovat tuottavaa työtä. Tässä siivoaminen, lääketiede ja vastaavat ovat semituottavaa työtä, koska niissä ennaltaehkäistään tappioita. Sotkut lisäävät esimerkiksis sairastumisia, joten siivooja ennaltaehkäisee. Lisäksi voidaan nähdä että on rakentavia töitä joita tekevät erilaiset rakennusmiehet. Heidän jälkeensä jää jotain pysyvää jonka päälle muut voivat rakentaa. Muut työt ovat abstraktia sepeämistä. Tässäkin taiteissa taulu sentään jää pysyvästi jäljelle mutta sivistys katoaa viimeistään yksilön kuollessa.

Tässä mielessä maailmaan on vain yksi negentropian lähde, aurinko. Ja sen tuottama energia jäsentyy kasveihin ja eläimiin ja tämä kanavoituu ihmisiin. Lopulta kaikki menee lämpöhaaskiona ympäristöön kasvattamaan kokonaisentropiaa. Syntyy systeemi jossa aineet kiertävät, energia virtaa systeemin läpi.

Tässä valtaosa on kuitenkin tyhjän sepeämistä. Sillä aineiden kierto takaa sen, että maailma näyttää jotakuinkin samalta kuin teoksessa Magnus Millsin kirjassa "The Scheme for Full Employment". Sen perusideana kun on, että yhtiö on kuljetusalalla. Sillä on reitit ja aikataulut. Autot, Univanit, ovat kaikille tuttuja autoja. Yhdistys kukoistaa. Se takaa että jokainen halukas saa 8 tunnin päivän ja tästä palkan. Transportaatio on eloisa ala ja uusia autoja tarvitaan koko ajan. Ainut ongelma on se, että Univanit kuljettavat uusia osia uusiin Univaneihin. Koko ketju on sitä varten, että autot kuljettavat omia osiaan, joilla rakennetaan uusia autoja ja huolletaan vanhoja. Tämä yritystoiminta laajenee joten se on kannattavaa. Mielenkiintoiseksi kirja käy lähinnä sen vuoksi että pitkällä tähtäimellä on vaikeaa nähdä miten mikään tästä Univan -pyörityksestä on tuottavaa sanan oikeassa mielessä. Yritys ylläpitää itseään. Ja lopulta kaikki tiivistyykin siihen työllisyyteen ; Kirjan tärkein ja oleellisin skisma tulee siitä että osa ihmisistä ei halua tehdä koko 8 tunnin työtä vaan haluaisi tehdä lyhyempiä päiviä. Lopulta firmalle tulee ongelmia koska työntekijät menevät lakkoon kun skisma lyhyemmän päivän haluavien ja koko 8 tunnin ahkertajien kanssa nousee liian syväksi. Lakon jälkeen ihmiset näkevät että teillä on vähemmän ruuhkaa ja muutenkin elämä sujuu paremmin. Millsin esimerkki näyttää että ahkera ja maanläheinen työkin voi olla tyhjänpäiväistä epätuottavaa oravanpyörää.

Koska aineet kiertävät ja energia virtaa systeemin läpi, ja ihmiset eivät investoi entropiaan vaan tätä abstraktimpaan lisäarvoon. Tältä kantilta miltei kaikki ihmisten tekemä on turhaa.

Sitten on tietysti mahdollista ajatella että tosiasiassa kaikki tämä aines on vain sitä varten että voidaan tuottaa esimerkiksi kulttuuria. Tämä muistuttaa hieman sitä ihastuttavaa ajattelutapaa, jossa ihmisten perimmäiseksi tarkoitukseksi nähdään saasteiden tuottaminen. Sillä ihmisten lopputuote on saasteet. Ja kun maailma on saastunut tarpeeksi, ihmiset kuolevat pois. Eivät kostoksi vaan koska he ovat täyttäneet tarkoituksensa, eikä heitä enää tarvita.

Jos ajatellaan että ihmisen tarkoitus on tuottaa taidetta, huumoria, uskontoa, kulttuuria, sivistystä, biologiatietoa nuorille, pornokuvia, Grumpy Cat -kissakuvia ... on kaikella muulla vain välinearvo näiden itseisarvoisten asioiden aikaansaamiseksi. Tällöin muuttuu täysin kaikki. Pääasiassa tietysti se, mikä on tuottavaa työtä ja mikä loisimista. Esimerkiksi maanviljelijä voidaan nähdä taiteen tukitoimia tuottavana työläienä joka menee illan tullen tv:n ääreen loisimaan katsomalla vaikkama poliisisarjoja. Sellaisia kuin "Wireä" jota on kyllä mukava loisia.

Kuinka paljon olet valmis maksamaan sisällöistä?

Internetlehdet eivät oikeastaan ole lakanneet ihmetyttämästä minua. Niillä on nimittäin voimakkaana tapana olla ilmaisia. Paperilehdestä kaikki ovat valmiita maksamaan. Nettilehdessä on se hyvä puoli, että se ei kasaudu nurkkiin. Nettilehteä ei tarvitse kärrätä kierrätyspisteeseen. Tämä on ekologista että etenkin kotitöitä säästävää. ~ Kuitenkin toisaalta lehti on paperia ja tässä mielessä sillä on muitakin funktioita. Niistä voi tehdä paperihattuja. Osa on "Helsingin Sanomien" uudistuksen kohdalla pahastunut siitä että nyt lehteen ei voi enää kätevästi kääriä isompia kaloja. Virtuaalilehteen ei sitten tietysti voi kääriä edes pienempiä.

Virtuaalisuus vie jotain ominaisuuksia ja tuo toisia tilalle. Näin ollen voi olla hyvinkin vaikeaa määritellä onko nettilehti arvokkaampi vai vähäarvoisempi kuin paperilehti. Jotain kuitenkin voidaan sanoa. Se on se, että jos virtuaalinen lehti on ilmainen, sisällöntuotantoa pidetään jotenkin arvottomana. Tai jotain josta ei ole oikein maksaa mitään.

Kysymys on tietysti tätä vaikeampi. Mika Sipura kuvasi tähän liittyviä kysymyksiä valokuvien kohdalla. Hänen kuviaan oli kopioitu luvatta käyttöön, mutta hänestä tämä oli ihan OK. Hän jopa ihmetteli sitä miten osa voi kokea amatöörivalokuvauksen uhkana ammattivalokuvaajien leivälle. Mika Sipuralle luominen on itsessään palkinto. Ja kuten muissakin "vakaumusammateissa", olisi jotenkin väärin ottaa palkkaa asiasta josta pitää. - Näin siitä huolimatta että aristoteelisessa maailmankuvassa työn pitäisi olla juuri sitä että tehdään asiaa josta muuta hyötyvät ja joka vastaa omaa osaamista ja telosta - johon liittyy onnellisuus. Aristoteles siis kannustaa saamaan rahaa siitä mistä pitää ja jos saa palkkaa jostain josta ei pidä, niin pitäisi kenties harkita alanvaihtoa.

On hyvä huomata, että Sipura ja muut puhuvat tässä kohden tekijänoikeuksista. Tässä huomio keskittyy yleensä taiteilijaan ja sisällöntuottajaan. Tämä on tietysti hyvä keskustelun kulma käytäväksi. Mutta tosiasiassa sisältö näyttää melko usein liittyvän johonkin hieman muuhun. "Crackedissa" tähän viitattiin tekstissä "4 reasons the internet has made everyone an entitled dick". Kirjoittaja ottaa esimerkiksi musiikkilevyn ostamisen. Tässä kaupankäynti muuttaa kuitenkin näkökulmaa ; "From my point of view, I gave my money to the music store, and they gave me a record. I wasn't rewarding the content creation. I was rewarding the content delivery." CD -levyn ostamisessa saadaan jotain konkreettista ja maksat sille joka välittää tämän materiaalin ulottuvillesi. ~ Tässä kulmassa alkuun laittamani paperilehdestä mukisematta maksettu hinta ei johdukaan itse paperin kätevyydestä, siitä että halutaan erityisen usein kääriä kaloja siihen. Eikä edes siitä että nettilehti on abstrakti ja vaikeasti ymmärrettävän esoteerinen konsepti jossain virtuaalissa jossa se miltei tavallaan ei ole olemassakaan. Se johtuu siitä että haluamme enemmänkin maksaa postipojalle kuljetuksesta kuin journalisteille heidän tekemästään työstä. ; Tämä kulma selittää sen, miksi internetlehtien hinnat ovat usein ongelmallisia. Ihmiset eivät yskinkertaisesti halua maksaa siitä, koska siinä jakelu on torpattu.

Vastaava toimii kaikessa, jossain määrin ; CD -levyt ovat konkreettisia. Niitä keräytyy nurkkiin. Ihmiset maksavat niistä jonkin verran rahaa. CD:istä maksetaan rahaa eikä kukaan selitä että he haluaisivat CD -levyjä ilmaisiksi. Sen sijaan musiikkidataa ladataan ilmaiseksi riemulla, ja pienikin maksu tuntuu liian suurelta - siitä huolimatta, että sen jälkeen kun dataa on kuunneltu ja kappaleet on omistuksessa, ei ole mitään intoa maksaa cd -levyistä enää mitään. Piratisoitu kappale vähentää CD:n arvoa. CD:n välitysmaksu on tietysti kaupalle sama kuin ennen piratismia, joten tavallaan sisällölläkin on jokin arvo. Kenties se on arvo jota sillä ei ole ennen latausta (koska se koetaan abstraktiksi), mutta joka tulee sille latauksen jälkeen (koska kappaletta voidaan kuitenkin kuunnella aina kun halutaan).

Piratismikeskustelussa välittäjäpalvelun idea sopii kuvioon hyvin kun "piraatit" selittävät että he eivät pidä teoston tukemisesta. Että he eivät halua tukea ahneita kauppiaita. Tekijänoikeuksilla on siis tavallaan yllättävän vähän tekemistä asian kanssa. ; Kapitalismissa on tietyllä tavalla järkeä miljonääriartistien kanssa, mutta yllättävän suuri osa ammattimuusikoista ei nimenomaan ole heitä. Vain ne yleisimmin tunnetut starat ovat merkittävän rikkaita. Heidän rikastumisensa ei johdu siitä että he ovat erityisen ahkeria, vaan siitä että teknologia kopioi heidän työtään. (Musiikissa tuotantokustannus on jokin jota uhrataan aina. Ja raha tulee siitä että tätä kopioidaan ja myydään, toisia enemmän, toisia vähemmän. Tuntipalkka tehdystä työstä ei siis riipu tehdyn työn määrästä vaan muusta.)

Piratismissa ongelmana onkin se, että leikataan "välittäjäpalkkioita" mutta tästä ei siirretä rahansiirtoa tekijöille. Ja esimerkiksi musiikinteon kohdalla on muistettava että se ei ole helppoa. Itse en osaa tehdä kappaleita, en vaikka itkisin. Kysymys onkin että miksi pitäisi harjoitella ahkerasti 10 vuotta jotta osaisi soittaa ja tehdä biisejä, kun voisi saman tien laiskasti loisia musiikkia ja runkata piraatisti ladattujen pornopelien äärellä. (Tämä kysymys on relevantti myös muodossa "miksi kirjoitat jotain tyhmää blogia kun sinulla olisi ihan oikeasti tarjolla jotain mielekästä tekemistä.")

Lopputuloksena on se, että ihmiset eivät halua maksaa välittäjille mutta he arvostavat taiteilijaa. Piratismi korvaa välityspalvelun, mutta piratismi ei ole kappaleiden säveltämistä. Piratismi tarkoittaa sitä että ei tarvita CD:n myyjää. Näin ollen se iskee "vaihdon näkyvään osaan", eikä musiikista enää haluta maksaa koska se mistä musiikissa maksetaan (eli ei säveltäminen vaan musiikin välittäminen kuluttajan kouraan) jää pois. Tästä seuraa kuitenkin se ongelma että tuotantoon voi olla vähemmän intoa. Se kun pitäisi tehdä pro bono. Ja on selvää että jos joudut käymään töissä tienataksesi elannon ja tekemään musiikin vapaa-ajalla, panostus on rajoitetumpaa kuin se "taiteilijaelämä" jossa kappaleiden tekeminen on juuri se mistä leipä tulee pöytään.

Tässä kohden ainakin minun on paha selittää olevani jotenkin muita parempi. Olen nimittäin itsekin huvittunut omasta suhtautumisestani kirjoihin joita voidaan ladata kannettaviin lukulaitteisiin. Kun ensin kuulin niistä olin aivan järkyttynyt. Sillä tämä on suunnilleen sama kuin länsimaisen sivistyksen tuhoaminen. Olen niitä ihmisiä jotka pitävät kirjoista. Siis paperista jota pidetään käsissä, ja jonka väliin laitetaan paperilappuja merkeiksi ja selattaviksi.
1: Minulla on sellainen systeemi että luen kirjat läpi ja laputan ne samalla. Ja aina kun kirjoitan jostain kohden, niin otan kirjan välistä lapun pois. Välistä katson että onko kirjoissa joitain lappuja jäljellä ja katson näenkö niissä jotain arvoa miksi olen ne aikanani laputtanut. Tällä pyrin välttämään toistoa. Toisto nimittäin on ihmiselle helppoa ja ainakin itse olen "rutinoutunut kaavamaisuuteen asti" pyörimään tietyissä aihepiireissä ja asioissa, joten selkeästi tarvitsen tässä kohden jarruja ja jotain joka hajauttaa asioita.

Kuitenkin kun olen ajatellut tarkemmin, niin sähköisiä kirjoja saa kannettua aivan älyttömän paljon siinä laitteessa. Se ei saastuta eikä vie kotona tilaa. Kirjat lisäävät kotitöitä, tomuttamista ja vastaavia asioita. Olen jopa hieman kiinnostunut tämänlaisen lukulaitteen hankkimisesta. Ne ovat kuulemma käteviä sängyssä luettavia, kun ne eivät ole niin kirkkaita että vieressä ei voisi nukkua. Ja toisaalta niitä voi lukea ilman että laittaa valot päälle. Tämä on erityisen kätevää kaltaiselleni ihmiselle joka tykkää lukea sängyssä ja joka menee myöhään nukkumaan toisin kuin puoliso taas ei. (Tähän asti olen lukenut aina aamulla, ennen töitä. Työmatkoilla se sekoittuu johonkin ja lopputuloksena on blogitekstejä.)

Joku voisi kysyä onko blogini kirjoittaminen pois ammattifilosofeilta. En usko. Se lisää kilpailua ihmisten vapaa-ajasta, mutta ammattilaisten ja amatöörien välillä on aina jonkinlainen osaamiskuilu. Filosofia taas on niin omituinen laji, että jos se kiinnostaa, niin kyllä sitä haluaa myös laatua. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin itselleni näyttänyt varsin konkreettisesti sitä, että sisällöntuottaminen on yllättävän työlästä, aikaavievää ja vaativaa. Tulokset eivät ehkä ole kummoisia, mutta niiden eteen on siltikin huhkittu (paremmat vaativat taustalleen vielä enemmän panostusta, harjaantumista jne.) Itse olenkin nähnyt että "ilmainen blogityö" ja muu ilmainen sisällöntuotanto vaatii yllättäviä määriä työtä. Samalla ei voi olla miettimättä sitä että jos ihmisellä on oikeasti taito, joka ilahduttaa muita, eikö hänen kannattaisi tehdä siitä aristoteelisessa perinteessä itselleen ammatti tai sivuammatti. Ja kenties tienata siinä sivussa vähän.

En tässä mieti niinkään amatöörejä, itselleni olisi irvokasta ottaa rahaa töistäni, ihan sen takia että vaikka minulla on ego, on minulla sen verran itsekritiikiä että tiedän mikä on rahanarvoista ja blogeamiseni ei. Tosin kun katson historiaa ja siinä tehtyjä pamfletteja ja muita vastaavia ideologisia pieniä lehtiä, niin niitä on tehty vähän samalla tavalla kuin tätä blogia pidetään. Mutta niistä on otettu maksu. Tosin ne ovat yleensä tehneet persnettoa niin että lehden tulot ovat hädintuskin peittäneet menot (jos sitäkään). Tämä tilanne taas vihjaa että kenties nämä lehdet olivat todellakin kanssaihmisille arvokkaampia paperina, ennen kuin niitä sutattiin painomusteeseen.