Paskan tärkeydestä

Mika Sipura kuvasi sitä, miten tiedemieselämässä korostetaan teemoja joista yksi korostaa sitä, että tiedemiehen tärkein asia on tietää muiden tutkijoiden tekemisistä. Ja toinen puoli taas korostaa innostumista ja tekemistä. Ensimmäistä kuvasi John Lawton joka "paheksui nuoria tutkijoita jotka säntäsivät tekemään kokeita, ja laiminlöivät hänen mielestään tutkijan tärkeimmän työn: toisten tekemiin tutkimuksiin ja artikkeleihin perehtymisen." Toista versiota taas kuvastaa E. O. Wilson, jolle "innostus on kaikkein tärkein tutkijan ominaisuus". Sipura on tässä välimaastossa. "Lawton oli jälkikäteen ajateltuna useimmissa kohdin oikeassa, hänen piiskauksensa ydinongelma oli sama kuin ylhäältä huudelluissa säännöissä yleensä: ohjeet ovat ohjeita vain joillekin, muille ne ovat innon latistajia." ... "Innostus ja täydellinen omistautuminen on tuottanut Wilsonin uralle erivapauksia, joten hänen viisaat ohjeensa on suunnattu lähinnä niille jotka ovat jo astuneet menestyksen tielle. Ne rivitutkijat jotka tieteentekemisen sijaan ramppaavat kissanristiäisissä ja kirjoittavat säätiöille anomuksia pysyäkseen leivän syrjässä kiinni eivät Wilsonin kirjeistä kostu. Kyynikkona eli tieteen tapauksessa realistina pidän tätä puhtaasti hyvänä. Huonoja ja keskinkertaisia tutkijoita koulutetaan aivan liikaa köyhyysrajalle ja hanttihommiin. Jospa joku miestä ymmärtäisi tämän kirjan luettuaan hankkiutua ajoissa oikeisiin töihin."

Tässä kohden otan aiheeksi tieteenteon sijasta amatöörimeiningin. Tässä voidaan ottaa vaikka "evolutionistien" parista eriävät linjat. Olen itse enemmän niitä "lukumiehiä", kun taas esimerkiksi Kari Tikkanen on "tekijämiehiä", joka askartelee erilaisten projektien kanssa. Amatöörikonteksti on siitä mielekäs, että se tarjoaa vapautta. Painotukset ovat enemmänkin mieltymyksiä. Valitettavasti tässä on toinenkin puoli. Se on paska.

Joudun nimittäin tässä kohden ottamaan kantaa Daniel Dennettiin. Hän on tehnyt nettiin populaarille ihmisjoukolle suunnatun ajatteluprosessiohjeistuksen. Jollaisella siis aivan tavallinen amatöörikin voi hyötyä. Kuitenkin tätä katsoessa huomaa, että Dennettin kognitiotieteilijän tausta tuo oikeita huomioita. Mutta ne tuntuvat toimivan tiedemieselämävinkkelistä. Suurin osa niistä toimii kyllä mainiosti aivan kaikilla : Esimerkiksi se, että retorisiin kysymyksiin todellakin katsoo kysymyksinä eikä horse laugh -asenteina. Samoin jos kirjoitetaan "surely" -asenteella niin kannattaa todellakin katsoa onko sanoja todella esittämässä mitään ilmiselvää, vai onko tämä vain kyseenalaistamaton dogma. Jo tällä pääsee yllättävän pitkälle, ja tekee helposti paljon huomioita joita yleensä muutoin ei edes nähdä.

Mutta sitten on se paska. Daniel Dennet korostaa että ns. Sturgeon's law on, jos ei itsessään totta, niin ainakin hyvä nyrkkisääntönä. "Sturgeon's law is usually expressed thus: 90% of everything is crap. So 90% of experiments in molecular biology, 90% of poetry, 90% of philosophy books, 90% of peer-reviewed articles in mathematics - and so forth - is crap." ... "A good moral to draw from this observation is that when you want to criticise a field, a genre, a discipline, an art form …don't waste your time and ours hooting at the crap! Go after the good stuff or leave it alone."
1: Tämä toki tekee Dennettin ohjeesta keskustelukumppanin kunnioittamiseen helppoa, mutta samalla irrelevantisoi koko siihen liittyvän haasteellisuuden. Kunnioitusperiaate, joka ei karkeasti sanoen edes toimi jos ei puhuta koulutetusta sivistysnormiston etikettisäännöstämästä keskustelusta. "Poliittisen korrektiuden"/"Akateemisen korrektiuden" ulkopuolella elämä on sikojen kanssa painimista. ; Hyvin harva käyttäytyy tavalla jossa kunnioitusperiaatetta noudattava ei saisi ns. paskaa niskaan. Amatöörielämä on tässä mielessä "mielenkiintoisempaa". Konfliktit ovat odotettavissa. Ja on turha kuvitella että hyvät teot eivät jäisi rankaisematta. Hyvät tavat toimivat vain jos hyvät tavat ovat jaettu käyttäytymisnormi.

Omalta amatööripohjalta ponnistaen kummutan hieman siitä kammottavasta "kokemusasiantuntijuudesta", eli siitä että vahvistusharhan kautta läpikäytyä omaa kokemusmaailmaa reflektoidaan ja myydään jonkinlaisena ymmärryksenä. ; Kun aloitin kreationismin parissa vääntämisen, se oli pari vuotta melko kiinnostavaa. Se on hyvin monipuolinen siinä mielessä että sen moitekokoelma koostuu hyvin erilaisista aiheista. Olo oli sitä että "meni viikko kun otin selvää termodynamiikkaan liittyvistä asioista ja nyt minun pitäisi ottaa kantaa yht'äkkiä biokemiaan." Kreationistien toimintamalli kun on se, että otetaan jotain oikeaa tieteenalaa koskeva väite, ja heitetään niitä esiin. Alalla ei ole väliä. Tai on sen verran, että jos keskustelussa mennään tappiolle, niin on hyvä vaihtaa aihetta. Tämä olikin aluksi kiinnostavaa, koska selvitettäviä aiheita ja asioita oli paljon.

Valitettavasti niitä ei kuitenkaan myöskään käsitelty kovin syvällisesti. Pystyit oikeasti oppimaan oleellisen avaruustähtitieteen viikon istumistyöllä. Lisäksi se, että kritiikkien tekeminen vaati työtä kun taas niihin ei oikein reagoitu vastaavalla kunnioituksella, oli pidemmän päälle ärsyttävää. Tämä ei olisi haitannut niin paljoa, ellei kreationismin suuri salaisuus olisi ollut se, että tosiasiassa väitteet kiertävät. Niitä on monesta aiheesta, mutta tosiasiassa niitä väitteitä on kaikkiaan hyvin rajallinen määrä. ; Siksi saavutinkin sellaisen rajan jossa lopettelin aikaisemmin suosimissani paikoissa keskustelun, koska ne eivät antaneet minulle mitään. Kyselin esimerkiksi Kari Tikkaselta haasteellisempia metsästysmaita. Mutta nekin paljastuivat "tylsiksi".

Amatöörin ongelma on, että jossain on se raja kun pitäisi siirtyä "ammattilaistasolle". Ja sinne ongelmana on se, että näillä ammattilaisilla taso on oleellisesti kovempi. Ja siellä koulutus ja työ pitää sitouttaa yhteen tiettyyn aiheeseen myös. Ammattitason ja amatööritason ero on monesti huima. (Ja pseudotiedeaiheesta siirrytäänkin väittelemään siitä kumpi huippunäkemyksistä on parempi tutkimusohjelma ja kumpi on parempaa tiedettä. Pseudotiede ei ole tiedemaailmassa edes debatin arvoista. Se on paskaa joka ohitetaan Dennettin tapaan.)

Ammattilaisten kanssa kinaaminen on jotain joka kuvaa "kaikista laimpia" kreationisteja, niitä huomiohuoria jotka kuvittelevat oppineensa Radio Dein ohjelmaa kuullessaan kaiken oleellisen ja lähettelevät sähköpostiin haasteita erilaisille tutkijoille - ja jos ei saa vastausta julistaa itsensä voittajaksi, kun ei professorimieskään osaa vastata vaan sensuroi. Olin varma että tälläistä ... olentoa ... ei itsestäni tule. Ja niitä hyviä kiinnostavia asioita ei oikeasti amatööririntamalta helposti löydä.

Oma vastaukseni ongelmaan oli kirjoissa. Ne eivät sisällä debattia, mutta ne eivät ole nettikeskusteluja. Niissä on tiettyä ... laatua. Ymmärsin että sosiaalisessa elämässä amatöörin osa on toimia paskanlapijoijana. Siinä paskalle ei pidä antaa kunnioitusta koska muuten paska luulee olevansa haluttavaa kultaa. 90% kaikesta on paskaa, joten paska on itse asiassa yhteiskunnallisesti tärkeää. Kukaan muu ei siihen halua koskea, joten hyvän amatöörin tuleekin omistautua paskanlapioinnille tai lopettaa koko juttu. Tämä oivallus on kantanut hyvin pitkälle ajalle.

Lausunto kuin lausunto on kommentin arvoinen, kommentti on tehtävä työllä ja ehdottomasti "riittävän hyvin argumentoiden". Ja jos haasteesta ei selviä, tämä tuomitaan paskaksi jotta ei erehtyisi luulemaan että arviointi on tehty siksi että se on kiinnostavaa, merkittävää tai tärkeää. ; Tälläinen innostus kun tarkoittaa yleensä sitä että pian huomaat olevasi haasteen alla jossa sinun "tulee" kumota satoja sivuja copy-pastetettua tekstiä, koska muuten on väärässä. (Ja parhaimmillaan joutuu tekemään tätä tyypille joka kertoo että hänellä oli biologia kutonen, joten ei tarvitse teknisellä jargonilla hämmentää koska hän tietää miten asiat ovat.)

Nähdäkseni tässä kulmassa julkisuus on joko poliittista tai sitten ei. Itseäni ei kiinnosta se, mikä näyttää monelle muulle skeptikolle olevan oleellisen tärkeää ; Tämä on jonkinlaisena "kuluttajansuojelujärjestönä" toimiminen. Heitä motivoi se, että joku tuote paljastetaan toimimattomaksi huijaushumpuukiksi, koska tällä voidaan suojella ihmisiä petetyiksi tulemiselta. Heitä motivoi jos joku idea tai ajatus paljastuu humpuukiksi, jolla ihmisiä huijataan tottelemaan. En välitä ihmisistä riittävästi tehdäkseni tälläistä. Paskaa voisi lapioida yksinkin, koska vastapuolen mielen debatoimalla muuttaminen on ns. naurettava ajatus. (Enkä edes pidä siitä että ihmisten mielipiteistöjä pakotetaan tiettyyn kuoppaan.) Ainut syy keskustella olisi se, että yleisössä saattaa olla joku joka muuttaa mieltään. Mutta tämä ei innosta.

Ainut syy pitää esimerkiksi blogia on mökkihöperöityminen. Lopetin yhdessä vaiheessa vähäksi aikaa kokonaan julkisen omalla nimellä tehdyn internetelämän ja debatoinnin. Tikkanen korosti, että tässä riskinä on "omiin maailmoihinsa ajautuminen", kohtalo joka on jokaiselle crankin kohdanneelle tuttu näky. (He eivät ole tyhmiä, he ovat liiankin ovelia. Heitä voisi kuvata juuri "mökkihöperöityneinä".) Julkinen luonne blogissa tarjoaa sentään jonkinlaisen kulman siitä että joku tulee lyömään takaraivoon "NCIS" -sarjan malliin.