Entä jos ateismi(kin) "makes sense"?

Lontoon eläintarhassa gorilla pitää suojapeitettä, peitteenä sadetta ja huomiota vastaan.
Suomen kirkko soveltaa Alister McGrathin sapenkarvaista retoriikkapeittoa.

Savon Sanomat kertoi, että Kuopion kirkkopäivät olivat saaneet arvostetun teologin vieraaksi. Alister McGrath on suuri nimi. Suomen kristityt ovat varmasti olleet innoissaan kun ovat saaneet noinkin suuren nimen mukaansa. Hänen sanomansa oli uskovaisia kannustava. Hänen pääviestinsä on, että kirkko on joutunut uusateismissa kohtaamaan uuden ongelman mutta että tämä on ohimennyt asia. "Heidän teesinsä eivät todista mitään. Uusateismi on eksyksissä ja heidän maailmanselitys hajoamassa. Heidän keväänsä meni." Vierailulle nähdään tärkeä rooli. Kari Kuula, tilaisuuden juontanut teologi kotimaamme puolesta korosti että McGrathilla on tärkeä rooli "2000-luvulle saakka kristinusko sai olla aika rauhassa, mutta sitten alkoi uuden ateismin hyökkäys. Se on ollut hurjan näkyvää esimerkiksi mediassa. Nyt kirkko on heräämässä siihen, että usko tarvitsee uudenlaista selittämistä ja puolustusta. Tästä syystä McGrath on kutsuttu tänne"

On melkolailla selvää että kirkko on joutunut tunnustamaan kriisinsä ja McGrathia tarvitaan luomaan uskoa projektin onnistumiseen. Valitettavasti hän on myös ongelmallinen hahmo. Itse kutsuisin häntä ns. valikoiduksi asiantuntijaksi. Hän on informaationa yhtä valaiseva kuin jos kysyisi uusateismin romahtamisesta kantaa Richard Dawkinsilta, joka tietysti uskoo juuri päinvastaista kuin McGrath. Tässä mielessä lohtutarkoitusteoriani hänen mukaankutsumisestaan vahvistuu.
1: Herra Alister on nimittäin ollut vuosia vihaisesti ja leimallisesti uusateismin vastainen. Hän on kirjoittanut "Dawkins delusionin" ja ollut kovasti ateismia vastaan. Hänen henkensä on ollut juuri se, että ateismi ei ole ollenkaan järkevän ihmisen valinta. ; McGrath ottaa samalla etäisyyttä menneisyyteensä. Hän kertoo menneisyydessään itse olleensa ateisti. On selvää että hän on tässä suhteessa hieman kuten entiset alkoholistit jotka ovat kovimpia raittiusintoilijoita. Tai uskontokritiikkipuolelta hän on kuten minä. Tämä ei toki tee hänen sanomaansa suoraan vääräksi.

Aloitan positiivisesta. Ensinnäkään en usko että skientismi tulisi koskaan olemaan relevantti uhka millekään taikauskolle. Uskon loppua on manattu valistusajoista lähtien. Ja suoraan sanoen nämä projektit ovat toimineet niin hyvin, että vaikka usko ei kenties ole lopullisen kumottu, pitäisi hyvin moni ottaa tämäkin puoli relevanttina vaihtoehtona huomioon. Kuitenkaan tätä suosiobuumia tai lopullista uskon romahdusta ei ole koskaan tullut. Syy voi olla siinä että todellisuus on laajempi tai siinä että ihmiset ovat idiootteja. Tällä ei ole väliä. Uusateismi ei tarjoa tässä mitään keinoja joita ei olisi ennen sovellettu. Skientismi on koeteltu valistusprojektissa ja onnellisuusteemat on läpikäyty jo epikurolaisten kohdalla antiikin kreikassa. Jos asiaa katsotaan yhteiskuntatasolla, on selvää että uskonto ei ole voimassa huonosti.

Toisaalta, kun olen tutustunut McGrathin teologiaan ja pidän siitä että hän on oivaltanut että tietyssä mielessä uusateismi joutuu tekemään kategoriavirheen. Tätä asiaa, uusateismin ytimessä olevaa virhepäätelmää, voidaan selventää itseyden avulla. "New Scientist (11 May 2013)" -lehteen tullut kirjoitus kritisoi David Hobdayn näkemystä jossa ihmisen omakuva itsestä jaetaan oikeaan minään ja illusionaariseen minään. Hobday nimittäin ottaa perustaksi totuuden ja olettaa että jos meillä on todellinen persoona ja harhainen kuva siitä mitä ollaan, asia on ratkaistavissa tieteellä. "Hobday is greatly mistaken if he thinks Alice has no beliefs. She beliefs that the physical, natural world, is all that exists. Her counterpart, Bob, believes that it is not. The question of self is one of those philosophical/semantic conundrums on which we must largely, make up our minds - whatever that means. It is a categorical error to suppose that science has any bearing on that judgement." Tämä on hyvin kuvaavaa, koska se ei suinkaan osoita että Alice voisi olla sisäisesti ristiriidaton. On vain virheellistä ensin rakentaa ongelma, ja sitten ratkaista asia siten että päättää miten se valittava asia on. Ongelmana tässä on tietysti se, että tosiasiassa jos torjuu Alicen maailmanselityksen vääränä, tekee saman kategoriavirheen Bobin kanssa. Totuus taas riippuu jostain semantiikasta riippumattomasta, siitä onko maailma naturalistinen vai ei. Hobdayn rakennelman perusongelma onkin se, että meidän täytyy siis tietää se mitä haemme jotta voisimme tietää sen. Jolloin emme tietysti tarvitse koko Hobdayn ratkaisuprosessia. Filosofit kutsuvat tätä petitio principii -rakennelmaksi.

Tämä on hyvin tärkeää, koska uusateismi viittaa Jumalaan "naturalistisena kappaleena" ja käytännössä juurikaan muut eivät. Ainoastaan hyvin marginaalinen joukko, kreationistit, uskovat että tiede on se joka ratkaisee Jumalan olemassaolon ja olemassaolemattomuuden kysymyksen. McGrathin perusongelmana onkin se, että hän hyppää suoraan siihen että tämä antaa paitsi luvan sanoa että "Usko ei ole riidassa järjen kanssa, vaan ylittää sen" niin myös että "Sen kummemmin todistelematta uusateismin aika on McGrathista ohi." Valitettavasti asia ei voi mennä näin. Sillä tosiasiassa McGrath tekee kannanoton ja suhtautuu tässä implisiittisin oletuksin NoMa -periaateeseen ja moniin muihin vastaaviin asioihin.

Käytännössä uusateismi on väärässä jos ja vain jos Jumala on sellainen kuin McGrath sanoo sen olevan. McGrath myös ylikorostaa sitä että ateismi vaatisi Jumalien falsifiointia. Tosiasiassa hänen pitäisi Dawkinsin argumentteja "Dawkins delusionissa" ja monissa muissa teksteissään tietää että tosiasiassa uusateistit asettavat omalle Jumalauskolleen ehdon siitä että he menevät vain yhden Jumalan pidemmälle kuin normaaliuskovainen kiistäessään muiden uskontojen Jumalat. Ja että heille tärkeää on se, että ollakseen järkevä, Jumala tulisi todistaa. He eivät siis nojaa siihen että kumoaisivat kaikki Jumalat, he aivan päinvastoin vaativat että uskovaiset todistaisivat edes yhdenlaisen Jumalan.

McGrath itse asiassa pitää tätä vaatimusta turhana ja vääränä. Hänen ratkaisunsa on eksistentiaalinen. Tämä näkyy siinä miten hän ensin että "Ei ateismi, eikä tiede voi todistaa, etteikö Jumalaa olisi" , ja unohtaa että tosiasiassa Jumalatodistuspuoli teologiassakin on jättänyt tämän puolen tekemättä. McGrath itsekin heittää hanskat tiskiin selittäessään että "usko on järjen laajentamista. Usko ei ole hänestä kapinaa järkeä vastaan, mutta se on kieltäytymistä vanhanaikaisen rationalismin vankeudesta." Näin McGrath kiistää kreationismin ja klassisen apologetiikan. Hän nojaa eksistentialismiin asettaessaan kannakseen sen, että "Kristinusko tuo elämään enemmän valoa kuin ateismi."

Tämä kertoo siitä että McGrath tosiasiassa ei kumoa uusateisteja sisäisesti ristiriitaiseksi. Hän ei osoita että heidän maailmanselityksensä olisi tieteenvastainen. (Uusateisteja kiinnostaa vain tämä. Ei filosofiset kiemurat. He sanovat tämän aivan itse niissä kirjoissa joita McGrath on itse omissa teksteissään kritisoinut. Eli hän on joko lukenut ne tai hänen olisi pitänyt lukea ne.) Tässä kohden McGrath - Dawkins -kriisin ytimessä onkin se, että Dawkinsin mukaan tietyt kysymykset ovat uusateisteille irrelevantteja ja McGrath taas selittää että uusateistien kysymykset ovat vääriä. "Tiede ei selitä asioita, jotka ovat kaikkein merkityksellisimpiä kuten kysymystä elämän tarkoituksesta. Vain onttoja totuuksia voi todistaa. Vasta usko voi tieteen palasista luoda vakuuttavan kokonaiskuvan todellisuudesta." McGrath arvolausuttaa nämä kysymykset.

Hupaisa onkin se, miten kysymys latistuu juuri samalla tavalla kuin Hobdayn näkemys itsestä ja minuudesta. Karkeasti sanoen "Alicen" kantaa edustaa Dawkins ja "Bobin" McGrath. Se voittaa jonka keskusteluehdot valitaan. Agnostikon on helppo hyväksyä tämä huomio. Edes eksistentialismi ei muuta mitään ; McGrathin mallissahan ytimessä on se, että uskonto antaa kokemuksen asioiden ymmärrettävyydestä. Tämä on esteettinen, emotionaalinen ja eksistentiaalinen kokemus. Itsekin olen kuvannut että naturalistillekin tieteen kokonaisuus värittyy ja syntyy kokemus ikuisesta ja kestävästä ja varmuudesta, ja että tämä ymmärryskokemus värittää vaikkapa eksistentialis-älyllistä museossakäymiskokemusta. Dawkinsin "The Magic of Reality" itse asiassa kuvaa juuri sitä miten ateisti-naturalisti saa esteettisyyttä ja valoa. Uusateistien bussimainokset korostavat jopa ärsyttävissä määrin iskulauseita joissa korostuu kaksi puolta (a) Jumalaa ei todennäköisesti ole ja (b) joten voit nauttia elämästä. Moni hakee ja saa varmuutta ja kokee että maailma on ymmärrettävä tätä kautta.

Tieteenfilosofiassa McGrathia vastaan voisi laittaa vaikkapa Quinen. Hänen holistisessa verkostoitumismallissaan tiede ei voi tehdä muuta kuin tuottaa kokonaiskuvan ; Mikään ei ole ratkaistu ennen kuin sen suhde muihin asioihin on selvitetty. Quinella ei ole yksittäisiä väitteitä tai teorioita jotka todistetaan. Kaiken arvo löytyy kokonaisuudesta. Ja tämän soveltaminen on innostanut äärimmäisen paljon esimerkiksi kaltaistani monen paikan soheloa, ja se tuo kokonaisuuteen järkyttävän paljon nautintoja. (Elämäni harvoja aitoja iloja ja voimanlähteitä.) Tämä on kuitenkin koko ajan nimenomaan "skientististä", sillä verkossa millään joka ei ole mukana tiedeverkossa ei ole mitään sisältöä tai mieltä. Eksistentiaalinen kokonaiskuva ja maailmanselitys syntyy siis muullakin tavalla.
1: Eikä siihen tarvitse yliluonnollista elementtiä. Quinelaisen holistisen esteettisen kokemuksen voi saada siitä että mekanistinen materiaalinen luonnonlaki vaikuttaa sellaisessa naturalistisesa mekanistisessa laitteessa kuin aivokudoksessa ja tästä seuraa mekanistisia... no sait jo irti mitä tässä tarkoitetaan. McGrath tekeekin tässä kategoriavirheen ajatellessaan että loogisen positivismin epäonnistuminen, eli se että uskomukset eivät koskaan ole lopullisesti todistettuja, seuraisi väistämätön yliluonnollisuus. Quinen mallissa analyyttinen ja synteettinen sekoitetaan ja kysymys on uskottavuusmääristä, harmaan sävyistä. McGrath ajattelee että oletus on sama kuin yliluonnollinen elementti. Kuitenkin Duhemin-Quinen teesi on käsiteverkon ominaisuus jolla testataan myös sitä mitkä oletukset ovat laadukkaampia kuin toiset. Näin ollen laatukysymys muuttaa muotoaan. Tieteenfilosofisesti tilanne onkin fallibilismin alusta lähtien ja siitä seuranneiden muidenkin mallien mukaan se, että tosiasiassa meillä voi olla täydellinen teoriakokonaisuus todellisuudesta, mutta varmuus siitä ei saada koskaan. Voimme tietää lopullisen totuuden mutta emme tietää tietävämme todella lopulliseksi. Parempi voi aina olla nurkan takana.

McGrath siis esittää uusateisteille vaihtoehtoisen tulkinnan ja kieltää tämän vaihtoehtoisen tulkinnan olemassaolon kautta kaikki muut vaihtoehtoiset tulkinnat. Tämä voisi olla agnostic paradice. Mutta en voi jättää asiaa tähän. Sillä tämä on hyvin oleellista muulla tavalla. Koska uskontopolitiikka. Sillä kun se huomataan, tajutaan että tosiasiassa McGrath on pahaksi uskontokeskustelulle. Jos kirkko todella valitsee McGrathin linjaman, uusateisteilla on sen jälkeen välittömästi oikeus - ellei peräti velvollisuus - hermostua. Sillä McGrathin teema iskee uskonnonvapausteemaan hyvin alentavasti. Hän voittaa vaatimalla omat ehtonsa keskustelulle. McGrath määrittelee itsensä voittajaksi määrittelemällä sen mikä Jumala on, millä aihein ja teemoin hänestä tulee puhua ja millä ehdoin ihmisten tunteita ja kokemuksia kuunnellaan ja otetaan vakavasti. Tämä on uskonnonvapauden vastakohta. Tämä on sitä että keskusdogma määrää mitkä ovat tärkeitä kysymyksiä ja miten niihin saa vastata. Samalla McGrath syyttää vastapuolta siitä että he tekevät samantapaisia rajauksia selittäessään uskontoa harhaksi.

McGrath ei kestä koska jos vastapuoli saa tehdä samat temput uskolle kuin hän tekee ateismille, uskonto kumoutuisi kestämättömänä maailmanselityksenä. McGrath ei kestä koska hänen selityksensä siitä miten eksitentiaalinen "make sense" tai "valoisuuskokemus" syntyy voidaan sellaisenaan muokata ja siirtää ateisteihin ja tehdä tästä argumentti sille miten tämä on "perimmiltään parempi kuin uskonto". McGrath ei ikinä hyväksyisi että uskontoa kohdeltaisiin samalla nuljuudella kuin minkä varaan hän on rakentanut oman uransa ja uskottavuutensa. Ja jonka teemoilla hän btw. "asiantuntijoi". (Miten vitussa kukaan voi olla uskon asiantuntija? Miten asiantuntijuus mitataan? Tieteellä?)

McGrathin ytimessä on nimittäin ateismin halveksuminen lähtokohtaisesti ja syvästi. (Hän toki peittää tätä kohteliailla sanavalinnoilla, mikä valitettavasti tekee hänestä uskovaisten Dawkinsin. Sillä siinä missä uusateistejen Harris on sydämellinen hahmo joka käyttää todella rajua kieltä, Dawkins vaikuttaa sanavalintoineen helposti viileän kohteliaalta vaikka hän on oikeasti Harrisia extreemimpi.) McGrathille uusateismi on ongelma ja ensi sijassa tämä. Ei siis maailmankuva jonka kanssa tullaan toimeen vaan jokin jota kumotaan. Silloinkin kun hän on terävimmillään minulle tulee hieman huvittunut fiilis. Sellainen olo joka tulee silloin kun kuolemanrajakokemuksen sairaalassa saanut ihminen kertoo uskonkokemuksestaan ja ateisti lähtee kumoamaan tätä listaamalla aivokemiaa ja laittamalla tälle tieteelliset referenssit. McGrathin kohdalla hän lähinnä näyttää katergoriavirhekorttia ja selittää miten uskonto antaa subjektiivisesti kannattajalleen iloa ja valoa ja kiistää lähtökohtaisesti että muilla olisi sananvaltaa siitä että tuleeko uusateismin samanlaisia kokemuksia vai ei.

McGrathille on siis niin että uskovainen voi määrittää millä ehdoin Jumalasta tulee puhua. Uusateisti joka ottaa eri lähtökohdan omalle vakaumukselleen ei saa näin tehdä koska McGrath määrää mikä on naurettavaa ja mikä ei. McGrath myös selittää uusateistejen tunteet näiden puolesta ja tekee niistä laatuarvioinnin. Hän selittää uskovaisen kokemuksen ja rinnastaa sen ateistejen tuntemuksiin. Vastapuoli ei saa tehdä samaa ja selittää että he saavat ateismista jotain jota uskonto ei heille anna. Sillä uskontoa ei tälläin ole koeteltu oikein, uusateistin tuntemus ei ole aito ja lisäksi McGrath on itse joskus ollut ateisti joten hän kykenee suoraan vääristymättä sanomaan että miltä kaikki ateistit kaikkialla maailmassa tuntevat. Itsekin olen ennen ollut uskovainen ja olen nyt agnostikko ja olen välillä ollut ateisti. Mutta minulla ei ole riittävästi egoa päätyäkseni kirjoittamaan kirjoihin ja kansiin yhtä kaikenkattavia syvimpien subjektiivisten tuntemusten analyysiä kun McGrath. Ja muistutukseksi : minulla on aivan vitun iso ego.

McGrathin tapa on siis käsitellä ateismia huonona elämäntapana jonka maailmanselitys ei kestä. Ateisti on hänelle siis "onneton ja tyhmä". Ja tässä on hänen sanomansa. Lohdullisuus tulee siitä että McGrath ajattelee että uusateismi on turha ja väliaikainen ilmiö. Että koska hän on taistelussa kritisoinut ateismia filosofisesti, on ateismi kaikista väärä ja se yhteiskunnallisena ilmiönäkin on tuomittu sammumaan. Jos kirkko todella hakee tälläistä keskusteluyhteyttä, ei pidä ihmetellä jos syntyy skismoja. Ja tottakai se tekee koska ei kirkopäiville muuten kutsuttaisi tälläisiä lausujia. Ne pitäisivät kenties luentoja kirkoilla, mutta kirkkopäiville päästäminen on nimenomaan kirkkopoliittinen kannanotto.

Nähdäkseni tämä on myös kirkon kannalta virhe. Sillä tosiasiassa kirkon kriisi on muualla. Näkisin että kirkkoa hajottavat seuraavat asiat : Kirkon eettiset kannanotot eivät vastaa eivätkä ole vastanneet yhteiskunnan jäsenten arvoja, tosiasiaväitteitä ja mielipiteitä, vaikka yhteiskunnan jäsenet ja kirkon jäsenet ovat kirjoissa olleetkin "miltei yksi ja sama". Tässä ei yleensä ottaen ole edes kuva Jumalan olemassaolosta tai uskon kokemuksista. Kirkon toinen ja oleellisempi ongelma on uushengellisyydessä. Se taas koostuu siitä että vaikka enemmistö kuuluukin kirkkoon, niin uskon opit eivät sitten enää olekaan enemmistönäkemyksiä. Koulutusjärjestelmämme nojaa siihen että opetetaan mitä kristityt ajattelevat. Ja tätä myydään "oman vakaumuksen opettamisena". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että "oma vakaumus" tarkoittaa omien vanhempien vakaumusta, eikä itse asiassa edes tätä vaan kirkon virallista dogmastoa joka ei ole uskonjäsenten "enemmistönäkemys". Eli tässä ei oikeasti opeteta edes vanhempien maailmankuvaa. Kirkon keskushallinteisuus ja uskonnonvapauden päälle tallaaminen korostuu.

Kirkko onkin näköjään muutoinkin korostanut sitä että päävastustaja on uskonnottomuus ja ateismi. Sillä kun katsoo miten kirkko reagoi esimerkiksi uushengellisyyteen, on reagointina perinteisesti ollut se, että ihmiset hakevat uskoaan erilaisin keinoin esimerkiksi New Agesta ja päätyvät leikkaa-liimaa kollaaseissaan tukemaan sitä että ihminen on homo religiosus. Ei siis maailmanselitystä hakeva ihminen, ei leikkivä ihminen, tai ei itseegoistisia kehäilypieruja rakentavia idealistiidiootteja, eivät ympäristön ja sosiaalisen elämän ymmärtävyyttä menneisyydessä ja tulevaisuudessa korostavia koherentisoijia. Vaan nimenomaan uskonnolisia maailmanselityksiä hakevia ihmisiä. Tässä unohtuu se, että tosiasiassa kirkko instituutiona elää vain kahta kautta (a) jäsenmäärä tuo rahaa (b) sen opit, dogmat ja rituaalit ovat se mikä elää ja näkyy perinteissä ja jotka pohjimmiltaan tekevät kristinuskon. Ja ennen kaikkea että kirkko näkyy opetuksessa ja vastaavissa vain sitä kautta että riittävän monilukuinen jäsenmäärä ei  dissaa sen oppeja, dogmia ja rituaaleja vaan päinvastoin haluaa yhteisöllisesti osallistua. Ja kirkon kohdalla on ollut nopea ja suuri romahdus. Kotimaamme kirkossa suosio on vähentynyt paljon enemmän kuin uusateistit ovat saaneet suosiota.
1: Joten ilmeisesti uusateistit ovat aiemmin maksaneet useita kirkollisveroja ja nyt ovat sitten eronneet monta kertaa kirkosta. Koska ongelmanahan on ateismi eikä ihmisten hengellisyys joka kauniisti ilmenee tarotuskovaisuudessa, homeopatiahöhhelöinnissä ja enkeliterapoinneissa tai Pirkko Jalovaaran demoninajamissessioissa jotka ovat kirkon maineelle hitusen vittumainen asia..

McGrathin kutsuminen vieraaksi - etenkin kun tietää että before the fact hän on sanonut juuri samoja asioita mitä hän on sanonut after the fact jolloin kirkko ei voi vetää Jalovaaroja ja selittää sitä että "emme tienneet kun äijä oli radikalisoitunut" - kertookin siitä että kirkko peittää monenlaisia ongelmia ja dumppaa ne uusateistien syyksi. Homokohu ei siis johdu kristityistä kirkon maksavista jäsenistä joiden arvot eivät vastaa vaan vain ja pelkästään uusateisteista. Ateismi on myös vain ja ainoastaan ongelma koska siitähän uskonnonvapaudesta on kysymys. Ylipäätään strategia jossa se, että uusateistit nostavat keskusteluun jotain josta ei ole ennen puhuttu - että kirkko on ennen saanut olla rauhassa - ja josta seuraa se, että uusateismiin pitää reagoida keksimällä kritiikkiä jonka ydin on kehittää - keinolla millä hyvänsä - aseistusta jotta nämä uusateistit voidaan murskata irrelevantiksi kestämättömäksi maailmankuvaksi kertoo siitä että maassamme ei aidosti ole mitään uskonnonvapautta sanan aidosa merkityksessä.

Uskonnottomana olen huomannut, että tilanne on se, että jos ei ole uskovainen, joutuu perustelemaan kantansa. Sillä asia on niin iso ja tärkeä että ihminen ei ole ihminen jos ei keskustele, tuo omaa kantaansa esille ja perustele asiaa. Jos tässä ei kumoa Jumalia, niin lupaa ei anneta ja tuomitaan typerykseksi. Jos taas kumoaa jumalia tai perustelee miksi ei usko niihin, on välittömästi hyökkäävä. Ja jos omalle kannalle ei saa tukea, on yksin ja onneton. Jos saa, niin sitten kirkko kutsuu vihapuheeksperin asiantuntijoimaan jotta tälläinen vakavuus voitaisiin tuhota tai vähintään saataisiin kuulla että asia tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa, kun ei ole ihmisen maailmankuva tuollainen ollenkaan.

Jos joku sanoo että hänelle Raamattu on ikuinen totuus, minun tulee kuulla ja kunnioittaa. Mutta jos joku selittää että hän ei saa mitään kokemuksia ja tunteita tästä, vaan se on satukirjan tasolla, käy kuten Enbuskelle jolle vihastunut piispa saadaan lehtiin selittää että tälläistä ei saa sanoa ja tehdä. "Seppo Häkkinen kommentoi Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ollutta Tuomas Enbusken kolumnia. Hän viittaa siihen, että toimittaja Enbuske kirjoitti, että Raamattu on hänelle "paimentolaisheimojen sienipäissään kirjoittama epälooginen, rasistinen ja homofobinen myyttikokoelma". "Jatkuvasti julkisuudessa esiintyy heittoja siitä, että uskonto on hölynpölyä ja uskova ihminen - uskonnosta riippumatta - on epä-älyllinen, ajattelun lopettanut surkimus", Häkkinen hämmästelee. "Minun on vaikea arvostaa sellaista, joka kyseenalaistaa toisen vakaumuksen tekemällä hänestä naurettavan ja tyhmän. Sellainen on pikemminkin sivistymätöntä ja huonoa käytöstä. Sen sijaan tarvitsemme toista arvostavaa keskustelua vaikkapa Enbusken kirjoituksessa esille tulevasta tieteen ja uskonnon suhteesta tai Raamatusta, sen synnystä ja merkityksestä", piispa jatkaa. Häkkinen toteaa, että usko ja tiede eivät ole hänelle toisensa poissulkevia vastakohtia. "Tiede tutkii sitä, mitä on olemassa, uskonto etsii vastausta siihen, miksi kaikki on." "Keskustelua tieteen ja uskonnon välillä tarvitaan. Tuomas Enbusken tapa leimata uskova ihminen jo lähtökohtaisesti hölynpölyyn ja humpuukiin luottavaksi ei vain ole rakentava lähtökohta keskustelulle"". Samanaikaisesti Alister McGrath raivoaa ateisteja vastaan koska hänelle uskonto "makes sense". Suomessa piispat sitten hokevat täsmälleen samaa NoMa -retoriikkaa jossa paitsi esitetään että tämä NoMa periaate on jotain joka olisi pakko ottaa kannaksi Jumalasta puhuessa, eikä muunlaisia Jumalia saa kaivata tai hakea. Lisäksi piispa korostaa että tämä NoMa on luonteeltaan sellainen että usko ja tiede ovat erillisiä magisterioita sillä omituisella tavalla jossa tiede on alisteinen uskolle. Että tieteellä ei saa kritisoida Raamattua koska Raamattu ei ole sellainen. Mutta kuitenkin pappejen täytyy saada tehdä teologisia tulkintoja evoluutioteorioista ja säiefysiikoista ja näitä täytyy kuunnella ja kunnioittaa. Eli magisteriat ovat erillisiä jos ja vain jos ja vain silloin kun piispa sanoo. McGrath tekee juuri samanlaista päsmäröintiä samalla sisällöllä.
1: Uskonnollisen vallankäytön ja junttaamishengen oikein konkretisoi sekin, että tosiasiassa NoMa -teemassa uskovaiset määrittelevät tieteen rajat ja sanelevat että mitä tiede saa ja voi sanoa ja mitä ei. Tieteentekijöillä ei ole valtaa puuttua teologiaan ja sen rajoihin, mutta teologit käytännössä vain tuoliltaan ilmoittavat esimerkiksi että "moraali ja ihmisen luonto on sitten täysin teidän tieteen ulkopuolella". Kuitenkin evoluutioteoria ottaa suoraan kantaa ihmisyyteen ja Sam Harriskin argumentoi sellaisen moraalimallin puolesta jossa se on nimenomaan tieteen alueella. Uskovaiset moittivat näitä, eivät suinkaan osoittamalla Harrisin sisäisesti koherentin näkemyksen vääräksi, vaan selittämällä että he eivät ole tyytyväisiä Harriksen moraalin määritelmään. Ja tämän jälkeen he palaavat siihen lähtökohtaan että tiede ei missään tapauksessa voi tutkia ja selvittää moraalia. Samat tyypit muistavat muualla sitten kerta että tieteellisyyskysymys on mutkikas ja että demarkaatiokriteerit vaihtelevat filosofin mukana. Samalla he kuitenkin ilmaisevat tasan tarkkaan tietävänsä mitkä kysymykset ovat NoMa:n mukaan tieteen ja mitkä uskon asioita.

Tässä ei tietysti ole mitään uutta ; Uskonnonvapaus ei yksinkertaisesti ole sama kaikille. Elämme kulttuurissa jossa teemana on nostaa uusateistejen uskontokritiikki jonain joka toistuvasti loukkaa idiootiksi samalla kun otetaan oikeudeksi monen piispan voimin moittia ateismia "vähemmän valoisaksi elämäntavaksi" jonka maailmanselitys ei ole järkevä tai kestävä. Teemana onkin se, että ensin meille opetetaan että on uskonnonvapaus ja että uskovaisilla ei ole privileegiota. Seuraavaksi perustellaan miksi kristinusko on niin vallitseva ja sen perinteet ovat kaikkialla ja sen rituaaleihin pitää osallistua "kulttuurin kunnioituksesta" ja miksi se on muuten niin erityinen että se ansaitsee tämän havaittavan privileegion jota ei ollut.

Jos saisin markan aina kun virallisessa totuudessa tai lehdistössä joku teologi tahi uskonmies selittää että uskonnottomuus on lähtökohdiltaan nihilismiä, arvotyhjiötä tai "vähemmän valoisa maailmankuva jonka todellisuuskuva on kestämätön" olisin, en nyt rikas, mutta varakas. Kuitenkin virallisessa mallissa pitää paheksua vain jos uusateisti tai uskonnoton kritisoi tai perustelee syitä miksi ei kannata jotain ajatusta. Sillä McGrathilaisuus on henkevää ja kaunista eikä yhtään vittu pätkääkään epäkunnioittavaa. Piispakin kehittelee kristinuskon suojaksi juuri McGrathilaisuuden jossa pohjimmiltaan kielletään ateisteilta tietty mielipide "epäkunnioittavana" ja se voidaan liittää ideologiakritiikiksi. Vaikka siis samalla juuri tämälainen käytös tuomitaan.
1: Piispa moittiikin vain Enbuskea eikä muistuta että kirkon ja uskon piirissä aivan vastaava on normi ja että tämä on yhtä tuomittavaa. Ei. Piispa muistaa aina vain ateistit. Sillä sillä lailla saa hakata ongelmatyyppejä ilman että itse kantaa vastuuta viiteryhmistä joihin kuuluu. Ei pidä tuon jälkeen ihmetellä jos keskustleukenttä ja sen määrittely ei ole tämän jälkeen jokin joka hyväksytään ja jos muut eivät suostu juttelemaan noilla uskovaisten ehdoilla!

Loppukaneetti

McGrath on teologiassa vähän kuten merihevonen biologiassa.
Merihevosistakin pidetään, ne ovat sieviä ja mukavan näköisiä.
Kuitenkin ne ovat julmia, saalistavia vaanimalla metsästäviä petoja.

Herra uusateistien suurmestaaja McGrathia lukiessa tuntuu siltä että hän on malliesimerkki ihmisestä joka on ehkä lukenut uusateisteja mutta ei ole ymmärtänyt heidän juttujaan ollenkaan. Ehkä hänelle ei ole vielä selvinnyt muualtakaan filosofis-teologisen koulutusensa varrella sellainen seikka, että "elämän tarkoitus" ja "merkityksellisyys" ja muut vastaavat termit eivät todellakaan tarkoita täsmälleen samaa kaikille. Joillekin McGrathin "elämän tarkoitus" on pelkkää sanahelinää, että elämälle teleologisten selitysten hakeminen on itsessään turhuutta. ; McGarth on varsin arrogantti - jopa minun mittapuilla joissa olen standardimittana sentään minä itse - väittäessään, että "kysymys elämän tarkoituksesta" olisi automaattisesti jotenkin objektiivisesti merkityksellinen tai jopa yksi "kaikkein merkityksellisimmistä". Näin ollen Alistair on kenties oikeassa siinä, että asia ei välttämättä kuulu tieteelle, mutta väärässä siinä, että asia olisi jotenkin puute tieteessä tai edes uusateismissa.
1: Toki tässäkin on muistettava että jos uusateismi pelaa skientismissä ei eksistentialismi edes paina mitään. Sillä eksistentiaalsiesti maailmassa ei ole mitään pahaa. Voin todistaa sen sillä, että täydellisen hyvä maailma on kivempi kuin maailma, jossa on pahuutta. Näin paratiisia ei tarvita koska elämme siinä jo nyt. Lisäksi McGrathin jaottelu "logiikkaa suuremmaksi" voidaan varsin helposti nähdä vain turhaksi määritelmäjaoksi jonka voi unohtaa. Tällöin on vain loogista ja eiloogista ja McGrath tarkoittaa vain sitä että hänestä on rationaalista jos ihmiset ryhtyisivät tekin irrationalisteiksi, ja niin elämä on paljon mukavampaa - ja muodikkaampaa, kun kristinuskon uutuudenviehätys ei tietenkään ole karsiutunut!
2: McGrathin ongelma on myös se, että hän niputtaa jotenkin tieteen ja täten uusateismin puutteeksi sen, että tiede ei käsittele asioita, kuten "elämän tarkoitusta". McGrath väittää että nämä tieteen ulkopuolelle määritett kysymykset ovat "merkittävimmistä" asioista maailmassa ja että tieteenmukaiset ovat onttoja. Tämä on melko karua väitelauseilua jonka kanssa on helppoa olla erimielinen. Harhaan kun mennään jo siinä, että oletetaan automaattisesti "elämän tarkoitus" itsessään merkittäväksi kysymykseksi joka olisi joka ikiselle yksilölle velvollisuus. Itse asiassa McGrathin kirjoissaan määrittelemät tärkeyspiirteet ovat ainakin itselleni täysin merkityksetöntä ja onttoa huttua ; Vai suurimmissa linjoissa koen minkäänlaista sympatiaa näille ajatuksille ja koen samastumista siihen että teemat ovat merkityksellisiä ja hyvälle elämälle sopivia.

Muutoin ne ovat syvällä eksistentiaalisella tasolla pöljiä. Ne antavat kokemuksen jossa maailmassa ei tuolta kannalta ole mitään iloa, valoa, mieltä tai merkitystä. McGrath yrittää tuoda maahan hegemoniaa joka ei tee enempää ja vähempää kuin tuomitsee uusateismin lähtökohtaisesti eettisesti, esteettisesti, moraalisesti ja tiedollisesti ala-arvoiseksi. Ja tekee tämän määrittelemällä mitkä kysymykset ovat ihmisten kysymyksiä ja mitkä puoli-ihmisten. Tämänlainen tuodaan asiantuntijaksi kirkkopoliittisen päätöksenteon avuksi maassa jossa on virallisesti uskonnonvapaus.
1: Yllätys karisee kun muistaa että meillä on käytännössä valtionuskonto, jossa esimerkiksi omaan koulutuksesta valmistumisjuhlaansa kuuluu pakotettu suvivirsi joka on laulettava oman vakaumuksen vastaisestikin koska ilman tätä vihaa Suomen kulttuuria ja on siksi huono kansalainen. McGrath ajaa suomessa tällä hetkellä vallitsevaa uskonnonvapaudenvastaisuutta joka on virallisesti kunnossa koska uskovaiset sanovat niin ja vain heidän kannallaan on merkitystä. Sillä jos on ateisti, piispa saa lehdessä määritellä mitkä näkökulmat ja mielipiteet ovat sallittuja yksityisen omiksi kokemuksiksi Raamatun merkityksestä ja asemasta. McGrathin ainut varsinainen ansio onkin siinä että hän toistaa kliseet niin hyvin ja värittää ne läpitunkevalla ateismin halveksunnalla, ja tuo täten uskonnon vastahankaisen vihan ääneen ilmituoduksi. Tämä rehellisyys voi tietysti lietsoa vihaa, mutta ei kirkko siitä muutenkaan välitä. En ihmettele että jos kuva on todella se että kirkon kriisi johtuu ateisteista, niin että jollekulle syntyy "joko me tai ne" -henki. Ja että tässä moni heittää uskonnonvapauden kaltaiset konseptit hiiteen ja päättää että "mieluummin ne". Ja jos joku jäsen tekee tämän mukaan vaikka väkivaltaiskuja kirkko pesee kätensä vastuusta. "Emme sanoneet mitään tälläistä". Ydin onkin siinä, että eivät sanoneetkaan, implikoivat vain.
2: Itse asiasa näiden ajatusten vuoksi tilanteeni subjektiivisena tuntevana yksilönä on se erikoisuus jonka olenkin joskus esiintuonut : Aina kun koen sympatiaa kristinuskoa kohtaan, mielessäni herää syviä suisidaalisia tuntemuksia. Riskinä on siis se että jos minut käännyttää kristityksi teen itsemurhan. Tämä ei ole vitsi, tämä on totta. Ja mikä huolestuttavinta "it makes sense" peräti juuri sillä McGrathin eksistentiaalisella suurella linjalla. Kristinuskossa ei siis ole minulle kovin paljoa iloa tai valoa tarjolla. Vain kuolemaa. En toki valtavasti kärsi kristittynä koska tuskin olen kristitty montaa minuuttia. McGrathin rakastava tematiikka on jotain jolla yhteiskuntaan luodaan ideologinen hegemonia jolla minut ei enempää ja vähempää kuin yritetään tappaa!

Uskontokeskustelussa onkin jännittävä piirre, että uskonnonvapauteen ollaan tyytyväisiä jos ollaan uskovaisia. Muutoin ei olla. Uskovaiset tunkevatkin nokkaansa "tutustumaan" muiden uskontoihin omilla ehdoillaan samalla kun määrittävät koko sallitun mielipiteistön ja velvoittavat muut "oppimaan" heiltä samalla kun he itse ovat kovasti avoimia kriittisyydelle jossa määritetään mitkä asiat ovat tieteen kysymyksiä ja mitkä mielipiteet ovat lähtökohtaisesti loukkaavia ja vääriä. Kun uskonnonvapaus on tätä kautta määritelty, ei pidäkään ihmetellä sitä että valtaosa uskovaisista ensin selittää että he ovat ystävällisiä kivoja leppeitä ihmisiä jotka ovat asiallisia. Ja seuraavaksi he kuitenkin alkaavat hakkaamaan naamaan ja mitätöimään esimerkiksi uskonnottoman kokemia vainokokemuksia irrelevanteiksi ja tapahtumattomiksi. Koska enhän minä. Paitsi juuri sillä hetkellä. Ja aina muulloinkin kun sattuu katsomaan sinne missä kyseinen ihminen ei vain tee ostoja kaupassa vaan keskustelee uskonnosta.
Täytyy muistaa että suomessa uskonnonvapaus on virallinen oikeus joka toteutuu vain kristittyjen ja joidenkin hyvin tarkasti rajattujen uskontokuntien mielessä. Tämän taustalla on se, että "uskonto", "vapaus" ja "uskonnonvapaus" eivät ole neutraalisti määriteltyjä. Uskonnonvapauskäytänne on kristittyjen määrittelemää ja kristittyjen ehdoille määrittämää. (Kristityiltä kristityille, muiden elämästä voidaan tehdä niin vittumaista kuin huvittaa. Koska ilmeisesti ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat vain ... ihmisille.)
1: Kristityt määrittelevät uskonnot esimerkiksi siten että New Agejen ja Wiccojen oppeja ei ole saatu uskonnoiksi, koska vaikka niihin moni uskookin ne eivät ole kirjauskontoja. Ja vain ne painavat kristittyjen paperille takomassa uskonnonvapausmäärittelyssä. Se, mikä on uskontoa on kristittyjen ehdoilla tapahtuvaa.
2: Ja asia menee tätä syvemmälle sillä tasapäistämisen hengessä kristillisyys on muutettu Suomen viralliseksi kulttuuriksi joka on osa kansanperinnettä ja on siksi arvokasta lähtökohtaisesti. Kun kristitty pakottaa muut omiin palvontamenoihinsa hän kutsuu tätä muuksi kuin uskonnoksi ja näin ne eivät muka voisi loukata kenenkään vakaumusta. ;  Ja siksi enemmistönkään mietteistä ja henkilökohtaisista vakaumuksista ei ole väliä ; Edes paatuneen ateistiperheen vielä paatuneempi ateistilapsi ei voi Suomessa valtion virallisesta oppivelvollisuudestaan valmistua viralliseen juhlaan ilmestyen ilman että kristinusko tuppaa rituaalikäyttäytymiseen osallistuttavaksi pakkotempuksi. Vaihtoehdoksi tarjotaan poissaoloa, eli kielletään käytännössä lupa osallistua yhteisrituaaliin jonka ytimessä ei ole usko ja uskonto vaan koulutus ja tieto. Tästä ei saa loukkaantua koska kristityt määräävät mistä ateisti saa loukkaantua, kun taas uskontojen kohdalla uskonnot saavat määrittää omat tabuaiheensa.
___2.1: Siksi ei poikkeaminen onnistu edes alueilla joissa alle kolmannes uskoo valtionkirkon uskonnäkemyksiin ja joilla alle puolet lapsista kastetaan kirkon yhteyteen. Moneenko kaikkien kristittyjen vääräoppiseksi kokemaan palvontarituaaliksi heidän kokemaansa kaikkia kristittyjä vaaditaan toistuvasti? He toki jotkut ja joskus vierailevat joskus vapaaehtoisesti kiinostuneina eri vakaumuksien parissa. Mutta lienee olla helppoa olla tällälailla avomielinen, kun itselle se on vapaaehtoista ja voidaan tehdä omilla ehdoilla omissa rajoissa. Muut taas saavat samaa tutustuttamista muiden määräämillä ehdoilla pakotettuina. Tässä mielessä en ihmettele jos kristinusko on valoisaa. Mutta ei sillä että se on niin ihana uskonto, vaan se että se on sen verran vittumainen kaikille muille.
___2.2: Koulujen pakkokirkossa hauskaa on se, että siinä missä yleensä pitää ilmoittautua mukaan jos haluaa vaikka retkelle, niin kirkosta pitää ilmoittautua pois. Eli uskonnollisesti aktiivisella alueella pitää omalla naamallaan identifioitua eikristityksi sen sijaan että jäisi vaivihkaisesti pois. Tämä on ongelma koska kaikkia ei kiinnosta ilmiantaa itseään julkisesti ja ei ole hupaisaa joutua tähän liittyvään perustelurumbaan.

Uskontopoliittisesti McGrath on sitten uskonnonvapauden kannalta huolestuttava. Että lisäksi hän vaikuttaa olevan enemmänkin red herring, joka siirtää ihmisten huomioita syrjään kirkon todellisista ongelmista. McGrath on siis enemmänkin onnellisuuskonsultti joka tulee kirkon kriisiin luomaan eksistentiaalisen lohdun henkeä ja ajatusta kestävyydestä ja toivosta. Hänelle käytännön toimivat ratkaisut tuntuvat turhilta, ne ovatkin varmaan vain onttoa skientismiä. Valitettavasti kirkon kriisi on kuitenkin todellinen ja relevantti ja jos he haluavat selvitä, siihen olisi löydettävä oikeat ratkaisut. McGrath on tässä hieman kuten uskovaiset yleensä. Antamassa sanatasolla lohtua, mutta käytännössä lähinnä luomassa vaikeuksia uskolle.

Itse en ole niin uskontovastainen että toivoisin kirkon tuhoa. Kuitenkin toisaalta tilanne on se, että jos McGrathin juttuihin tartutaan työvälineinä, niin silloin kirkko kyllä myös tasan tarkkaan ansaitsee tuhonsa. Tosin ennen sitä joutunen ihan oikeasti tilanteeseen jossa uskontokeskusteluun reagointini on sama automaatio joka minulle on kehittynyt kysymykseen "onko sulla tupakkaa?" Ja se ei ole "anteeksi, en polta" vaan "ole kiltti, älä lyö, pyydän, armoa armoa" Suuret ja tärkeät kysymykset näyttävät saavan naamani ruvelle.