Ressukat (jo joutui laulutaiston aika)

Vierivä kivi ei sammaloidu. Tai asiallinen edistävä ja rakentava keskustelu ruohotu.

Koulujen lomat ja todistuksenjaot ovat jälleen ajankohtaisia. Ja asiaan liittyvä jokavuotinen "Suvivirsi" -teemainen keskusteluki on jälleen, yllätyksettömästi, toistanut vanhoja latujaan. Itse asiassa näyttää siltä että asia ei oikein ratkea. Ei ainakaan keskustelulla. Vuosi vuoden jälkeen teemat vain korkeintaan jyrkkenevät.

Ajattelinkin, että tässä olisi kenties rakentavaa huomauttaa että tosiasiassa suvivirsikeskustelussa esitetään ratkaisuja ongelmaan. Ja nämä ratkaisut näyttävät muodostavan kompromissi -teemaisen keskustelun. Kummatkin osapuolet ovat omasta mielestään tulleet toista vastaan ja tehneet joustoja asiaan. Uskovainen puoli korostaa että "suvivirressä" jätetään laulamatta neljäs säkeistö, joka kertoo Jeesuksesta. (Se on siis kristityille.) Myös kolmas säkeistö jätetään laulamatta usein, koska siinä kiitetään armon Herraa. (Se on laajemmin teisteille, myös eikristityille teisteille.) Sen vaihtoehtona on "suvilaulu" joka ei ole ateistinen eikä uskonnollinen. Kompromissien jälkeen tilanne näyttääkin siltä että on vertailtavissa kaksi kappaletta.

Nähdäkseni näistä molemmat ovat ns. pseudokompromisseja. Ne on tehty jotta voidaan sanoa että kompromissin tekevä puoli on se asiallinen ja toinen liioittelee. Että vastaan on tultu ja toinen ei suostu astumaan vastaan, joten tämän pitää olla ekstreemi. Tosiasiassa tässä kuitenki piilotetaan taustalla oleva syvin tematiikka. Se, mikä Suvilaulussa poistetaan on se joka tekee suvivirrestä oleellisen kristityille. Ja kristittyjen versiossa lauletaan yhä Jumalasta, joka on se kinan alkuperäinen syy. (Kun kinan aiheena on se, laulavatko kaikki Jumalasta, uskovaisten kompromissi sanoo että lauletaan.)

Tässä kohden on syytä muistaa, että "suvivirsi" on symboli muista asioista. Kun ihmiset kinaavat suvivirrestä he itse asiassa lataavat laulun taakse paljon muuta. Ja varsinainen keskustelu käydään näistä asioista. Ja kaikki pseudokompromissit vain ajavat tätä agendaa eivätkä ne voi ratkaista tilannetta koska ne eivät käsittele näitä oleellisia asioita. ; Tilanne on vähän kuin väittelisi vaateostoksista teinin kanssa. Hän voi esittää perusteluja miksi juuri tietty vaate pitäisi ostaa ja ne voidaan kumota, mutta hän keksii vain toisia perusteluja. Työhönhukuttaminen on kätevä keino, koska siinä siirretään huomio syrjään niistä perimmäisistä syistä miksi vaate halutaan hankkia.

Siksi, kun suvilaulua vastustetaan esimerkiksi tekijänoikeuteen tai nimenonaan suvivirren perinteisyyteen vedoten, tässä perussyy viitata asioihin on käytännössä aina jokin muu. Ja se on merkityksen poisto. Sen merkityksen jonka läsnäolon kristityt joko kiistävät tai väittävät laulun olevan vapautumisen symboli tai jotain muuta, joka kuitenkin maagisesti katoaa heti kun se "viimeinenkin Jumalan nimimerkki" poistuu. Samoin kuin lyhennettyä suvivirttä ei hyväksytä, on tässä edelleen taustalla tietty merkitys joka tähän versioon liitetään. Kysymys tuskin on suoraan edes uskonnonvapaudesta, vaan siitä että omaa vakaumusta vastaan repii niin perkeleesti osallistua "yhteislauluun" joka on kristityille "yhdistävä yhteysvoima" mutta joka muille symbolisoi enemmänkin että "kuka ei kuulu joukkoon".

Tässä on siitä mielenkiintoinen tilanne, että tavallisesti ateisti ja uskonnoton kiistää yliluonnollisen elementin ja uskovainen korostaa sitä. Suvivirren kohdalla tilanne on kuitenkin se, että ateisti korostaa laulun mahtia kun taas uskovainen vähättelee sitä. Syynä on tietysti se, että vaikka ei usko hengelliseen todellisuuteen ei se tarkoita sitä että ei kykenisi tulkitsemaan merkityksiä ja valtahierarkioita. Tässä kohden on pakko ottaa esille Émile Durhkeimin näkemys ; Hän korosti että myytti on riitin teksti. "Suvivirren" ja "suvilaulun" koko ideana on itse asiassa olla osa kalendaaririittiä. Rituaaleilla on merkitystä, myös ateisteille. Ne vähintään kertovat kuka on alisteinen kenellekin.

Ja perusongelma on koko yhteiskunnan kattava. Luterilainen kirkko myy uskonnonvapautta, mutta se tarjoaa vaihtoehdoksi jotain joka on enemmänkin etatismia. Se muistuttaa tässä kohden hyvin paljon muinaista roomaa, joka oli tunnettu siitä että siellä palvottiin ties mitä jumalia. Jokainen valtakunta toi omat jumalansa soppaan. Ja ihminen sai uhrata ties mille jumalille monikulttuurisesti, kunhan muisti kumartaa keisarille. Ja luterilainen kirkko on keisari. (Tosin ateisteja ei heitetä leijonille ... ainakaan vielä.)

Peruskysymys on siitä olemmeko etatistinen perinnevaltio vai onko meillä uskonnonvapaus.

Itse asiassa tässä kohden keskustelua on herännyt siitä että suvivirsi on monissa paikoin pienin uskonnottomien kanssa kikkailukeino edes koulun joulujuhlassa. Esimerkiksi Sonkajärvellä osa kouluista käy hakemassa todistuksensa kirkosta. Syynä on se, että kouluilla ei ole tiloja ja kirkolla on. Ja pienissä pitäjissä tiloja voi olla vaikeasti hankittavissa. Näin ollen teko on tietyssä määrin ymmärrettävä. Sen ongelmana on toki se, että jos esimerkiksi tutustuu Zizekin "väkivalta" -teokseen, voisi ihmetellä rakenteellista väkivaltaa. Kysymys voidaan nimittäin siirtää siihen, miksi kirkolla on tiloja ja muilla ideologioilla ei. Asia palautuu kukkaroon, valtahierarkiaan. ; Tämä on niin konkreettista rakenteellista väkivaltaa että se on arkkitehtuuristen seikkojen vuoksi sanaleikkimäinen ; Se on konkreettisempi kuin se vertaus jona rakenteellisuutta rakenteellisessa väkivallassa käytetään. Tässä ei tietysti hakata ketään, mutta kertoo siitä että rakenteet tukevat toisia ideologioita paremmin kuin toisia. Rakenteellisia valtahierarkioita on usein kallis purkaa ; Itse asiassa jos ne olisivat helposti ja halvalla purettavissa, ne tuskin olisivat rakenteellista väkivaltaa.

Mutta jos Sonkajärvi saa synninpäästön koska tiloja ei ole, Helsingissä pitäisi ainakin olla tiloja. Kuitenkin sain Esa Turkulaiselta tietoa koskien hänen käymäänsä Ressun lukiota. Hän kirjoittaa tänä kesänä, ja saikin tietääkseni erinomaisen ylioppilatutkinnon. Ressun lukiolla on perinne. "Minutpa lakitetaan 1.6. Vanhassa kirkossa Helsingin ruttopuistossa." Ajatus on Turkulaisen tietäville hitusen makaaberi. Hän on paatunut ateisti. (Ei kyllä kovin paatunut, en ole ehtinyt turmella häntä.) Lukiolaisuus tarkoittaa sitä että kysymys ei siis ole mistään alaluokista, vaan täysi-ikäisistä ihmisistä. Syy on erikoinen. Turkulainen oli turhautunut ja esitti että "Ressu on "perinteikäs" koulu ja täten meillä nuollaan evlutin kengänpohjia. Evankelisia aamunavauksia ei voi kieltää koska me "tarvitaan" (?) vanha kirkko tilana." Tämä turhauma on ymmärrettävää, sillä uskonnollisia aamunavauksia on perusteltu sillä että lakkiaiset ovat kirkossa. Uskonnollinen eriarvoisuus oikeutetaan vielä isommalla uskonnollisella eriarvoisuudella. Asiaa oikoo eteenpäin vielä se, että tämä ei ole pelkkää tyhjän natinaa. Helsingissä ateisteja ja ateistinuoria on yksinkertaisesti paljon. Ja he ovat yrittäneet vaikuttaa asiaan asiallisin ja normaalein keinoin. "Oppilaskunta äänesti viime lukuvuonna, että suvivirrestä lauletaan uskonnoton versio juhlassa. Rehtori kumos päätöksen yksinvaltiaana ja näpäytti uuden lukuvuoden puheessaan että on se niin hyvä juttu kun ollaan perinteikkäitä, että meilläpä edelleen lauletaan suvivirsi vanhassa muodossa. Teki mieli huutaa, että "no vastoin kaikkien toiveita tietty"." Tämä on malliesimerkki siitä mitä etatismi tarkoittaa käytännössä. Nyt jos Ressulaiset valittavat asiasta joku tietysti suuttuu kun asiasta vain möykätään sen sijaan että yritettäisiin ratkaista ne. Tosiasiassa kaikkia asiallisia keinoja on käytetty. Lukio joka ohittaa aikuisikäisten opiskelijoiden näkemyksen auktoriteetilla kertoo siitä että "kaikkien paras" ohitetaan ja yksilöiden mielenilmaukset ovat vain jotain joka osoittaa että on jotain vaarallista jolta ihmisiä pitää suojella. ; Valtionkirkon kannalta kätevää onkin juuri se, että tässäkin tilanteessa se voi tietysti olla "viaton". Joku rehtori ei tietysti edusta kirkon virallista kantaa. Etatismin kannalta on aivan yksi ja sama onko kirkon valtahierarkiaa rakenteellisesti tukemassa kirkkorakennus, Presidentti Niinistön juhlapuheet tai lukion rehtori.

Todistustenjako vertautuu koulukirkkoihin. Tosin koulukirkkoihin saa yleensä vapautuksen kun vain kehtaa pyytää. Esimerkiksi tiedostuin siitä, että Espoon Tapiolassa kirkkoon ei ole aikoihin ollut pakko mennä vaikka kuuluisi kirkkoon. Mutta jos kirkkoon ei mene, oli kirkkoon kuuluva tai ei, saadaan koulutehtäviä joita piti jäädä koululle tekemään. Kirkossa läksyjä ei tule, joten käytännössä kirkkoon menemisestä saa sanktiota jota voisi rinnastaa jälki-istuntoon.   Kuitenkin todistuksenjako on pahempi. Todistuksenjaossa on se ongelma että se on pirun tärkeä rituaali jo normaalinakin vuotena. Ja ihan oikeasti, Esa Turkulaisella on tasan yhdet viralliset ylioppilasjuhlatilaisuudet koko hänen elämänsä aikana. (When you bastards get the idea that it is not at all wice or healthy to fuck with my friends?) Ja todistus on pakko hakea, koska sitä tarvitaan koska sitä haetaan yliopistoihin ja muihin oppilaitoksiin ja laitokset ovat kesällä kiinni niin että todistuksen saa haettua kenties paikoitellen vasta syksyllä, jolloin se voi olla joidenkin paikkojen -etenkin elokuun kesätöiden- kannalta liian myöhäistä.   Suvivirsi on siis vain yksi esimerkki. Se heijastaa samaa henkeä kuin todistusten jako kirkossa - joka on ollut kenties ymmärrettävää säätyjaon aikana, siis aikana kun sukuperinnön määräämä aateli soti ja papisto hoiti koulutuksen. Suvivirsi on vain konkreettinen symboli siihen että uskonrituaalia voidaan pitää kalendaaririittinä jossain joka on kuitenkin käytännössä pakko käydä. Meillä ei ole toki kouluvelvollisuutta, mutta meillä on oppivelvollisuus. Ja vain hyvin harva itse asiassa konkreettisesti kykenee rahoittamaan lapsilleen kotiopettajan tai muun vastaavan vaihtoehtokeinon. (Ja osa näistä on kristillisiä laitoksia, joka ei ratkaise tätä ongelmaa.) Kysymys on rakenteellisesta väkivallasta.
 1: Ja kuten Zizek kuvaakin rakenteellista väkivaltaa : Sitä on joskus vaikeaa huomata, jos se ei kohdistu itseen. Hän käyttää tässä esimerkkiä miehestä jonka epäillään varastavan työpaikaltaan. Mies tulee kottikärryjen kanssa ja hänet tarkastetaan ja kärryt tarkastetaan. Joka päivä sama ja ikinä mies ei vie mitään. Lopulta selviää että mies varastaa kottikärryjä. Suvivirsi on sitä että uskonnonvapauden tilasta viedään kottikärry ja selitetään että "se on perinnettä ja yhdessäolon tunnetta" ja kiistetään että sillä voisi olla mitään uskonnollisia merkityksiä koska virallisen uskovaisten kertoman ja ainoan luvallisen tulkintatavan mukaan "kysymys on vapaudesta". (Kuten Jolkkonen asian esitti.)

Omia ehdotus ratkaista tilanne.

Suvivirsikinastelun perkeleellisin puoli on se, että sen on oppinut tuntemaan. Se on vain toistoa. Argumentaation sijasta on rituaali jossa on jotain jonka molemmat puolet tuntevat. Lopulta mitään ei tapahdu. ~ Kyseessä on tavallaan eräänlainen kalendaaririitti, taikauskoa jossa tehdään jotain koska on kiva ajatella että siitä seuraisi jotain toivottuja juttuja. Mutta maailma kulkee tästä huolimatta.

Nähdäkseni tässä on kolme tapaa jotka ovat mahdollisia:
1: Täyssekulaari ratkaisu jossa "Suvivirsi" poistetaan kokonaan. Tilalle ei tungeta mitään "suvilaulua" jonka vastapuoli voi kokea parodiallisena tai ivallisena. Keinon puolustus : Kiista ratkeaa kerrasta. Ja tosiasiassa laulun melodiassa ei ole mitään sellaisia ansioita, että kulttuuri mitenkään köyhtyisi vaikka se pyyhittäisiin historiasta. Tätä kappaletta ei voi puolustaa sillä että se olisi merkittävän hieno laulu. - Monia musiikillisesti ansiokkaita ja hyviäkin uskonnollisia lauluja on. Tämä ei ole yksi niistä.
2: Juhlita tehdään korostetun monikulttuuriset, joten suvivirsi on sellaisenaan koska emme voi tallata evankelisluterialisia laulusensuurilla ja meillä on seassa islaminuskoistenkin kappaleita. Eli tilaisuutta ei väritetä pelkällä "luterilaisuudella ja neutraaliudella" jossa luterilaisuus on ainut maailmankuva joka saa äänitilaa kun taas muita saa sitten kivasti palvoa kotona virallisen tilaisuuden ulkopuolella. Tämän hyvä ratkaisu on se, että oikeastaan ketään ei tarvitse sensuroida. Eikä lauluilla ole samaa symbolista latistusvoimaa kun ne eivät edusta vain yhtä tiettyä kulttuuria ja vihjata että "tämä rituaali on sitä mitä on olla suomalainen", ja että "perinne ja kulttuuri" ovat tässä niin vahvasti mukana että jos ei laula tätä yhtä tiettyä uskonnollista laulua tai vastustaa sitä niin ei arvosta kulttuuria tai perinteitä ollenkaan vaan halveksii kaikkea tämänlaista ja on sortava sika. Eli niitä puolustuksia joita nykyisessä suvivirsitilanteessa kummutetaan - toki edellämainittua kauniinnim retorisin ratkaisuin mutta samalla sisällöllä - käytetään ahkerasti.
3: Itse suosimani ratkaisu, jota ajetaan esimerkiksi monien keskustalaisten näkemyksissä. Tässä korostetaan paikallista päätäntävaltaa. Näin ollen esimerkiksi Sonkajärvellä voisi olla aivan asiallista vittuilla parille ateistille, kun parempia tilojakaan ei ole. Että purkaa hammasta kun on pakko. Toisaalta tässä kuitenkin olisi pakko purkaa etatismi, jossa oppilaskuntien ja muiden vastaavien näkemykset ohitettaisiin. Suunta hallinnossa olisi enemmän alhalta ylös kuin ylhäältä alas. Nähdäkseni jos yhteiskuntamme oikeasti olisi kansankirkon hengellä liikkeellä, he korostaisivat että uskontoon ei voi ketään pakottaa. Silloin tärkeää on että kirkko on mukava ja ihmiset haluavat ihan itse valita sen. Tässä kohden etatismi olisi myrkkyä ja pahuutta. Kuitenkin näyttää siltä että käytännössä erilaiset kirkkoa boostaavat instanssit joista vain osa on "kirkollisiksi nähneet" ovat ajamassa juuri valtionkirkko -ajattelua. Ja siinä etatismi on mitä luontevinta.

Yksikään näistä ei myy itseään kompromissina. Ne ovat ärsyttäviä keinoja ja teitä. Syy tähän on selvä : Kompromissienteko on jotain jossa kinaa eskaloidaan ja pitkitetään ja ajetaan omia agendoja. Sisimmät tuntemukset ja vaikuttimet ovat tässä irrelevantteja. Se miten hyvää tarkoittaa on turhaa kun asiana on se, miten ihmisiä kohdellaan. Siksi tarvitaan ratkasuja. Ja esittämäni ovat kuitenkin nähdäkseni nimenomaan ratkaisuja. Jotain jolla tämä tympeä, toistuva ja kansakuntaa selvästi konfliktoiva ja vuosi vuodelta pahemmin toisistensa kurkkuunrepivä biisiasia saataisiin kuntoon.

Olemme kokoontuneet nauttimaan yhteisistä todistusten arvosanoista.
Tai siis monesti emme. Ja sen pitäisi olla kevätjuhlan kamalin asia.