Anu Silfverberg moitti vanhempainliiton kampanjaa, joka puhuu kotiintuloajoista ja lasten toimien vahtimisesta. Hän piti sitä pahkasikakampanjana. Tämä on tietysti hieman loukkaavaa "Pahkasika" -lehdelle, sillä hän roimii kampanjaa melko kovasti. "Se ei ollut Pahkasika, eikä se ollut Studio Julmahuvi, vaan Suomen Vanhempainliiton kampanjan nimeksi annettiin oikeasti, tosielämässä ”Kotirintama”. Eikä se siihen jäänyt, vaan sotaretoriikka jatkuu läpi kampanjan. Bussipysäkkijuliste vaatii ”ulkonaliikkumiskieltoa alaikäisille”, kuvassa valtava koura roikottaa niskasta pientä hahmoa. Ja kuten sodassa aina, rintamalinjojen takana on myös soluttautujia: ”Joukossamme on lapsia, jotka puhuvat palturia”, paljastetaan. Ja juopotteleva ipana, mitä sille tehdään? No, se täytyy tietysti ”pysäyttää”!"
Nähdäkseni rinnastus ontuu sinänsä, että "Pahkasiassa" on itse asiassa ollut sellaisia kampanjoita kuin "Hakkaa lastasi oikein". On selvää että niissä on kysymys huumorista jonka perussävynä on ironia. Tässä "Kotirintama" -kampanjassa oli kuitenkin enemmän kysymys sarkasmista ja liioittelusta. Siinä sanottiin mitä haluttiin sanoa ja sanottiin suoraan mitä tarkoitettiin ja vain korostettiin tätä.
Jos tekstin lukisi sellaisenaan, voisi päätyä sellaiseen tulokseen kuin Silfverberg. Itsekin toki näen että tämä kampanja lietsoo myös huonoa vanhemmuutta. Sellaista jossa lasten toimia rajoitetaan koska heitä halutaan "suojella" ... pohjimmiltaan elämältä. Suoraan sellaisenaan kampanjan lukeminen tukee sekä ylisuojelukulttuuria jossa lapsia pidetään pumpulissa jotta elämässä ei olisi vastoinkäymisiä että sitä toista ääripäätä jossa panikoidaan ja pidetään lasta lähinnä sosiopaattina joka odottaa ensimmäistä tilaisuutta tehdä pahuuksia ja että siksi heitä täytyy vartioida ja pitää äärimmäisen vahvassa kurissa. Ja on selvää että tämänlaisiakin vanhempia on olemassa.
1: En sano että minut olisi kasvatettu kummallakaan yllämainituista tavoista, mutta sanon kuitenkin sen verran että menemisiäni vahdittiin ja elämäni oli tässä mielessä jotain jota lapset ja nuoret itse voisivat kutsua "tapahtumattomaksi". Piiska ja alkoholinkäytön vahdinta olivat osana kasvatusta ja siltikin, aivan hyvä sosiopaattihan minusta kasvoi. Pointtinani on siis se, että kontrolli tuntuu lapsista ikävältä ja epäreilulta silloinkin kun se on epäreilua. Mutta toisaalta myös ylikontrollointi ja valvonta voi tuntua perustellulta silloin kun se itse asiassa karsii lapsen kyvyt oppia elämästä asioita ennen kuin sinne joudutaan aikuisena. Molemmissa tapauksissa kysymys on konfliktista joka voidaan vääntää "sotatilaksi".
Tässä mielessä Silfverbergin kannanotot olivat melkoisen agressiivinen hyökkäys ilman pienintäkään pyrkimystä ymmärtää kampanjan viestiä. Hän otti sotaretoriikan sotaretoriikkana tajuamatta että se oli läpikäynyt vahvistimen. On selvää että lasten elämästä huolehtiminen kuuluu kasvattamiseen - jopa siinä hyysäävässä kasvatuskulttuurissa jossa puhutaan lapsen suvaitsemisesta ja vapaasta kasvatuksesta. Lasten ja nuorten alkoholinkäyttö on kuitenkin todellinen ilmiö. Siihen on asiallistakin puuttua. Sillä tästähän vanehmmuudesta nimenomaan on kysymys. Vanhempi ei ole kaveri. Hänellä on elatus- huolenpito- ja huoltovelvollisuus. Ei rakastamisvelvollisuutta vaan käsky olla dumppaamasta lasta heitteelle.
On kuitenkin hyvin holhoavaa mennä olettamaan että kaikki lukisivat tekstiä näin. Medianlukutaito on toki monilla heikko, mutta journalistin olettaisi kykenevän tuottamaan ja arvioimaan kampanjaa muutakin kautta kuin heikoimpien lenkkien lukutapaan samastumalla. - Ironista kyllä on juuri kampanjan ajamaa holhous- valvonta ja rangaistuskulttuuria olettaa että "simppelimmät kanssaihmiset" eivät mitenkään osaisi lukea viestiä sarkasmin takaa. Provokatiivinen sotaretoriikka voisi jopa ajaa sitä että asia pysäyttää ja vaikuttaa. Silfverbergin oma reaktio näyttää että tämänlainen sarkasmi voi toimia jonain joka ohjaa ihmisiä keskustelemaan vaikkapa siitä mitä on vanhemmuus.
1: Fundamentalistiset perinteisiä perhearvoja ajavat konservatiivi-idiootit ovat sitten oma lukunsa. Mutta he ovat idiootteja joka tapauksessa eikä tätä asiaa voi muuttaa pätkääkään mitenkään. Silfverbergin kolumni ei siis tältä osin voi edes periaatteessa toimia.
Tästä huolimatta näkisin että vanhempainliiton kampanja oli perseestä. Mutta syyt ovat hieman toisaalla. Kysymys on retoriikasta jossa ytimessä on kohdeyleisön tunnistaminen. Tässä hyvänä vertailukohtana on huumori. Sillä aivan kuten "kotirintama" -kampanjan kanssa, on huumorinkin kanssa usein vaikeuksia. Vaikeuksia joissa ytimessä on se, että vitsinkertoja luulee kertovansa hyvän vitsin, mutta kuuntelijat eivät ole huvittuneita vaan järkyttyneitä. Niissäkin puolustuksena on yleensä se, että "ettekö te tajunneet että olin ironinen". Yleensä tämä puoli on yleisölle selvää ja kyseessä on tekosyy. ; "Crackedissa" on tähän liittyvä artikkeli. Siinä "kotirintama" -kampanjaan soveltuva kohta on kohta joka korostaa sitä että aihevalinta on sellainen, että kohdeyleisö järkyttyy siitä eikä voi pitää sitä hauskana. Tilannetta kuvaa hauska lainaus : "So you told a joke, but instead of the expected gales of laughter, you're greeted by naught but silence, or perhaps a long, mournful record scratch. In the back of the room, someone coughs. A baby begins crying. Somewhere in the world, a dove falls from the sky, dead. What happened? You were sure that joke was going to kill. How did it go wrong? Is it someone else's fault? That'd be super. It's not, but boy, wouldn't it be great if it was? It's still not."
Esimerkiksi otetaan tuoreimmassa "Oscar gaalassa" ollut huumorinpätkä, jossa laulettiin "We saw your boobs". Ja kappaleessa oli lähinnä lueteltu elokuvia ja naistähtiä jotka olivat jossain vaiheessa kyseistä elokuvaa niin että tissit nähtiin. Ja juttuhan on periaatteessa aivan loistava vitsi. Mutta - Don't understood me wrong ; I'm libertarian and all - yleisönä oli ammattinäyttelijöitä, niitä joiden tissit oltiin nähty. Mutta kuten artikkeli huomauttaa, vitsianalyysi ei ole sama kuin vitsin toimiminen. "The gag, then, is in the juxtaposition: We have an adolescent discussion delivered not by two pimply teens, but via an old-fashioned song and dance number on Hollywood's biggest stage. Juxtaposition like this is an excellent formula for making jokes." ... "For an actress whose ability to find work is indeed quite distressingly tied to how nice her boobs are (instead of, you know, how good she is at acting), this isn't a funny thing to talk about. Without meaning to be venomous or mean-spirited (probably), MacFarlane stuck his foot right into a very big problem the movie industry has, one it hasn't come even close to addressing yet, and one at least half his audience absolutely did not want to hear any jokes about."
Siksi yleisö näyttikin hyvin vaivautuneita ilmeitä. Sillä elokuvissa näyttelijöiden tärkeyttä arvioidaan yleensä hahmon karaktäärin esiintuomisesta ja vain 13 -vuotiaille pojille tissien näkeminen on iso juttu. Vitsi tietysti perustui juuri tämän tiedostamiseen ja se, että tästä aiheesta tehdään gaalamusikaali on yllättävä ja humoristinen ja kaikkea sellaista josta hyvä huumori on tehty. Se on loistava ja provokatiivinen, jotain jonka tyylistä voisi toivoa Suomen varovaiseen ja yleisöä nuoleskelevaan stand-up -huumorikulttuuriinkin. ; Mutta jos tarkoituksena on viihdyttää yleisöä ja tehdä gaalasta mukava, se oli aivan maailman paskiten valittu juttu. Sillä yksikään näyttelijä ei viihdy tälläisestä, etenkin kun on selvää että näyttelijöille tissien näyttäminen miljoonille ihmisille on taatusti jossain määrin kiusallista ja on luultavasti jopa ammatin yksiä suurimpia haasteita. Jotain joka on näyttelijöille niin raskasta ja mahdollisesti maineen vievää että alastonkohtausten vaaditaan olevan jotenkin "perusteltuja" ja "hyvällä maulla tehtyjä" -toisin kuin väkivaltakohtausten. Tätä korostusta tarvitaan pääaiassa sen vuoksi että virallinen totuus ei myönnä tissien merkitystä joka on kuitenkin käytännössä paljonkin vaikuttava elementti. ; Se näytti että laulun tekijöillä ei ollut minkäänlaista pelisilmää tai kunnioitusta tai edes panostusta juhlan tekemiseen. Tämä tarkoittaa sitä että huumorilla on yleisön huomioinnin lisäksi myös erilaisia tavoitteita. Ja Oscar gaalassa tämä tavoite yksinkertaisesti epäonnistui.
1: Karkeasti ottaen tissivitsi voisi toimia tässä blogissa, koska tämä on yleensä ottaen ... tämänlainen. Minä rakastan provokatiivista, ärsyttävää ja repivää huumoria. Mutta minä en olekaan poliittinen vaikuttaja tai viestijä. Olen tässä mielessä enemmänkin sosiopaatti kuin sosiaalinen. Tällä tarkoitusperällä on aivan valtava merkitys siihen mikä on perusteltua ja mikä taas ns. ei.
Teksti kertookin suoraan että humoristin on turha selitellä että miksi vitsi oli hyvä ja yleisö ja tulkitsijat tampiota, sillä syyllinen on hän itse. "But I was being satirical!" - "Yes of course you were." Vitsin analyysi ja ymmärtäminen ei tarkoita samaa kuin että vitsi olisi tilanteessa hauska tai perusteltu. Ja ero on juuri tässä, pahastuminen johtuu vikatikkikontekstoinnista joka on viestijän eikä viestin vastaanottajan vika. Karkeasti sanoen : yleisö tietää kyllä. Jopa Silfverberg ymmärtää. Ja tämä on se vika "kotirintama" -kampanjassa. ; Siinä ytimeen on otettu konservatiivinen kotirintamahenki. Ja tämä taas on jotain sellaista jolle oikein yksikään vanhempi ei naura tai mene mukaan. Vitsi olisi kenties hauska toisella yleisöllä ja toisella tavoitteella. "Pahkasiassa" ja "Studio Julmahuvissa" se voisi todellakin olla rastavan hauska. Sellaisenaan. Tässä muodossa isoin synti on siinä että yleisö kenties huomioidaan - hieman samaan tapaan kuin Oscar gaalan tissikappale oli elokuvista ja sovitettu siksi yleisö erityisesti huomioiden - mutta kampanjan tavoitetta ei soviteta siihen.
Liberaalit vanhemmat jotka eivät halua vahtia lasta kokevat sotateeman vieraannuttavana ja tulkitsevat viestin oikeistolaiseksi "perhearvoroskaksi" johon ovat tottuneet vain aivan kaikessa muussakin kasvatukseen liittyvässä keskustelussa. (Ja joka on siellä aina loukkaavaa ja usein turhaa ja todellakin määrittää vanhemmuuden sellaiseksi että sen kanssa ei halua olla tekemisissä jos on lapsensa parasta tarkoittava tervejärkinen vanhempi.) Ja osa heistä kokee syytöksen kenties osuvanakin, mutta jonain jota he eivät itse halua korostaa asiassa. He haluavat antaa lapsille vastuuta ja mahdollisuuden yrittää omia siipiään ja mahdollisesti jopa erehtyä projektissa. ja vastustavat sen henkeä erityisen vahvasti. (Puhumattakaan siitä täysin vaietusta mutta reaalisesta seikasta että tosiasiassa kaikki vanhemmat eivät rakasta lapsiaan yhtään ja pitävät näitä jonain kontrolloitavana vihollisjoukkona. Moni vanhempi vihaa vaikeaa teiniään, ja tästä ei saa puhua koska se nähdään samaksi kuin huono vanhemmuus. Eikä rehellisyytenä jostain vaietusta epämiellyttävästä totuudesta joka koskettanee hyvin suurta, yllättävän suurta, prosenttiosuutta ihmiskunnasta. Tämä mainos loukkaa näitä, jotka vihaavat lastaan ja yrittävät silti olla vanhempia velvollisuudentunnosta. Sotatilalaki on rinnastus jota he eivät halunne kuulla.) Konservatiivimpi ja oikeistolaisempi puoli voi taas yli-innostua ja korostaa sitä että lapsi ei saa epäonnistua tai oikeastaan edes elää ennen kuin muuttaa pois kotoa liian nuorena ja aivan maailmassa ummikkona.
Kampanjassa on lähinnä riskejä. Se on vanhemmille perustuvana arvokeskustelua ja yhteiskuntavastuuta tavoittelevana kampanjana yhtä asiallinen ja hyvä kuin Hollywoodtähdille kohdistettu jossain muusa yhteydessä hauska tissilaulu. Kampanja oli yksinkertaisesti väärässä paikassa väärällä tavoitteella väärille ihmisille.
Tämä teksti on kenties "hieman ironine"n koska se tulee henkilöltä jota ei koskaan ymmärretä oikein ja jota aina väärinlainataan ja olkiukotetaan. Mutta toisaalta tämä tarkoittaa juuri sitä että hän on viestinnässä epäonnistumisessa jonkinlainen kokemusasiantuntija. Hän on epäonnistunut niin monilla tavoilla että osaa tunnistaa omat virheensä muidenkin toiminnassa. (Ja etenkin siellä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti