munaaja

"Manaaja" -elokuvaa esitellään usein elokuvana joka rakentuu sen varaan että jos uskoo pahaan, niin siihen vastapuoleenkin olisi pakko uskoa. Tällöin teemana on dikotomia siitä että etiikka vaatisi Jumalaa. Eli jos uskoo pahaan on eettisesti värittynyt ja tätä kautta myls pakko uskoa hyvään, jos ei toteutumana niin ainakin ideaalina. Ja näin Jumala tulisi todistettua.

Tämä on sinänsä erikoinen lähestymistapa, että perintiesen "ateistologian" kohdalla on usein viitattu nimenomaan pahan ongelmaan.

Tämä tiivistyy siihen että joku sanoo:
P1: Kaikkivaltias ja Kaikkihyvä Jumala on olemassa
P2: Jos (P1) Jumala on, tarpeetonta pahaa ei ole olemassa.
P3: Maailma on niin julma ja karuja tapahtumia täynnä että on helppoa nähdä että tarpeetonta pahaa on olemassa.
J: (P1)Jumalaa ei ole.

Tämä on se teema josta on muunnelmia. Toki tämä argumentti ei jää ilmaan roikkumaan. Pahan ongelma voikin tarkoittaa montaakin asiaa. (1) Se voi liittyä moraaliin. Silloin esiin nousee vaikkapa kysymys "Mitä me voimme tehdä jotta pahuutta ei olisi maailmassa?". (2) Se voi olla eksistentiaalisen kriisin ilmaisu, jolloin se on pohjimmiltaan kysymys "Kuinka voimme elää maailmassa joka on näin paha?" (3) Ja se voi olla jopa este uskonnolliselle uskolle, jolloin se esiintyy uteluna "Muinka muka voisimme uskoa Jumalaan joka antaa näiden asioiden tapahtua, hän ei joko ole hyvä tai kovin kyvykäs joten hän joko ei ole tai ei ansaitse palvontaamme?"

Mutta kysymyksen ytimessä on kuitenkin argumentti joka alkaa pahan olemassaolosta ja päätyy tulokseen siitä että ei ole kaikkivaltista. Argumenttiin voidaan suhtautua muutamalla tavalla.
1: Uskovaisen on helppoa ajatella että pahuus on jotenkin tarpeellista pahuutta. Hän voi vedota vaikka universumin hienosäätöön joka on ikään kuin pahan ongelman antiteesi. Uskova voi nähdä että antrooppiseen periaateeseen ja biologiseen kompleksisuuteen ID -mallilla viitaten hienosäätöargumentit painavat hyvyyden plussan puolelle ja että pahuus on siksi näennäistä.
2: Ateistin on helppo nähdä että joko julmuus kertoo siitä että maailmassa ei itse asiassa ole tarkoitusta - mielekkäät moraalimallit nimenomaan falsifioidaan - tai sitten se kertoo siitä että maailmassa on suoraan pahuutta.

Tästä itse asiassa päästään hyvin erilaiseen suuntaan kuin mihin Manaajan logiikka viittaa. Nimittäin pahan ongelma muuttaa kuvioita. Jos uskot että Jumala on, on sinun pakko uskoa että maailmassa ei ole aitoa tarpeetonta pahaa. Ja jos taas olet ateisti sinun on uskottava pahaan.
1: Demonit sopivatkin kristittyyn maailmankuvaan lähinnä sitä kautta että niitä ei pidetä "tarpeettomana pahana". Ne eivät siis ole aitoa pahaa joka kutsuisi vastavoimansa pakko-olevaksi.
2: Ateistin tilanne on vaikeampi sillä tosiasiassa demoni on myös sen tyypin olento joita on perinteisesti pidetty jonain joiden olemassaolon ateistit kieltävät. Ateistien kohdalla ei siis riitä että maailmassa on pahaa tai että toditaa että maailmassa vallitsee "hyvyyden puute". Näiden tulee lisäksi olla luonteeltaan tietyn tyyppistä.
+: Molempien puolien ongelmana on enemmänkin se, että "Manaaja" korostaa demonia. Demoni todistetaan. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan suuressa välttämättömässä syyseuraussuhteessa hyvän olemassaolon kanssa. Onhan esimerkiksi Lovecraftin maailmassa Suuria Muinaisia, jotka ovat joidenkin tarinoiden mukaan kenties enemmänkin "ulottuvuuksien välisiä tähtivaeltaja-avaruusolentoja". Hänen maailmassaan ei hyvyyttä vastapainoksi ole. Tämä on periaatteessa mahdollista. Demonin empiirinen todistaminen itsessään todistaa demonin olemassaolon, eikä se tarkoita että siihen sidottu uskomusjoukko olisi kauttaaltaan tosi. Onhan joku voinut kohdata demonin ja koska tämä on pahuutta ja ihminen on sen edessä avuton, hän on toiveajatellut itselleen "näkymättömän ystävän" joka voi tämän päihittää.