PIV olet hypnotisoitu

Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. #metoo -kampanjan ympärillä kulkeva keskustelu on johtanut monenlaiseen. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi. Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta.

Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita. Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa.

Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja. Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia.

Otetaan esimerkiksi takavuosina keskustelua herättänyt ”PIV is rape” -juttu. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä – joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä. Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei.

Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia. Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen. Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys.

Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle. Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein.

Hänen väitettiin sanoneen että ”All sex, even consensual sex between a married couple, is an act of violence perpetrated against a woman.” Tässä kohden Catharine MacKinnon on itse kiistänyt sanoneensa koskaan mitään tämänlaista ja esimerkiksi Snopes on ansiokkaasti näyttänyt että syytös on uutisankka, keksitty syytös. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan. Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna.

On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmisten idiotiasta. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi. Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.

MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista. Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus. Edes patriarkaatissa. aan se tarkoittaa sitä, että patriarkaatisa kaikkia seksiaktioita on katsottava tarkemmin. Niissä on aina epäilyttävyyttä.

Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä. Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa (1) ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin (2) olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.

Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Esimerkiksi John Gardner on kirjoittanut siitä miten ihanteellinen seksi on kiinnostava mietittävä. Hänestä seksuaalikeskustelussa on sokeita pisteitä jotka johtuvat juuri siitä että vain tietyt näkökulmat ja niiden dikotomiat ovat vallanneet keskustelukentän.

Gardnerin juttu on herättänyt moitetta. Osittain juuri siksi että hänen huomautuksensa ovat niin osuvia. On helppoa olla dikotominen moralisti joka voi ääliömäisesti pitää joko tunteettomana tai vastaavasti epämääräistäjänä ja hyvän tekemisen vaikeuttajana jos hakee näkökulmia jotka peittyvät sen taakse kun ihmiset vääntävät siitä onko jokin partikulaari seksiaktio hyvä vai paha, hyväksyttävä vai kiellettävä. Pahaa mieltä on synnyttänyt etenkin se, että Gardner on esittänyt aivan suoraan, että naisia voimauttava politiikka on nostanut esiin aseman joka on jontanut siihen että naisia jatkuvasti esitetään jonain joilla ei ole seksuaalista agenttiutta. Josta voidaan ajatella että hän alleviivaa enemmän sitä että tämä voi jarruttaa naisten seksuaalista vapautumista. Mutta tietenkään tätä ei ole nähty tällä tavalla. Koska sehän vaatisi pyshtymistä ja ajattelua. Joka ylittäisi sen, että oma asia ja omat tavoitellut johtopäätökset on sidottu niin vahvasti yhteen että jos vastustaa ideologiaa ja sen käyttämiä keinoja vastustaisi sitä johtopäätöstä…

Itse näen että on hyvin relevanttia tiedostaa että seksiä on; (1) ihanteellista seksiä jossa on molempien suostumus ja halukkuus (2) huonoa ja indifferenttiä seksiä jossa on suostumus mutta seksi on esimerkiksi huonoa. Tai suostumus on esimerkiksi säälipanon kaltaisessa kontekstissa. Tämä ei ole raiskaus eikä ihanteellista seksiä mutta suostumuksenalaista se on ja tuomittavaa se ei myöskään ole. Vielä vähemmän kiellettävää. (3) Epämääräistä seksiä joka on kenties teoriassa suostumuksenalaista tai ainakaan ei-vastusteltua mutta takana on manipulointia ja painostusta joka ylittää reiluuden. Tätä on vaikeaa kriminalisoida, usein. (4) Sitten on raiskauksia joita tehdään tiedottomaksi juotetuille tai väkivaltaa apuna käyttäen. Tai muuta vastaavaa. Usein harmaasävyisyys liittyy kolmoskategoriaan. Tämä on se jonka pitäisi kannustaa kaikkia. Sillä suurin osa erimielisyyksistä johtuu siitä mihin tätä kategoriaa laajennetaan ja lavennetaan. Tämä on siksi eniten debatoitu kategoria. Mutta se haittaa kokonaisuuden ymmärtämistä koska kategoriat katoavat kun ei tajuta että yleensä sitä kuitenkin ollaan samaa mieltä kolmesta neljäsosasta kategorioita..

---

Lähteet:
Samuli Suonpää, "Suonpää: Suostumuslomakevitsit kertovat maailmasta, jossa mies ruinaa ja nainen suostuu"
Radical Wind, ”PIV is always rape, ok?” 
Renessanssimies, ”Uskottomuus (elostelua vai pettämistä)”
Snopes, ”Rape Seeded : Did feminist Catherine MacKinnon state that 'all sex is rape'?”
Catharine MacKinnon, ”Toward a Feminist Theory of the State” (1989)
John Gardner, ”The Opposite of Rape” (2017)

Vapaa-ajattelijoihin kuulumattomuudesta

Samuli Suonpää kirjoitti siitä miten Vapaa-ajattelijoilla ja kirkolla on jotain yhteistä. Nimittäin kannattajakunnan väheneminen. (Tähän liittyen voin mainita että kirkko kirjoitti kannattajamääriensä muutoksista. Tämä inspiroi minua syvästi. Se synnytti lauseen "Tapaluterilaisten vanhempien imeväisikäisten lasten kastaminen pitää yhteyttä kirkon jäsenrekisteriin".)

Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Sillä uskonnottomuus on yleistynyt. Kirkko on kokenut olevansa "haastettu". (Vaikka itse asiassa se on lähinnä jätetty.) Maassa on aika paljon uskonnottomia. Vuonna 2015 tiedot olivat sen suuntaisia, että Suomessa on jotakuinkin 1 336 000 uskontokuntiin kuulumatonta. Näistä osa on tietenkin kristittyjä. Mutta kun otetaan huomioon se, että kirkkoihinkin kuuluu ateisteja, päädytään siihen tilanteeseen että mielipiteistöjä eikä jäsenistöjä mitatessa 28% ei usko Jumalaan tai jumaliin. Tämä tekee uskonnottomien määrän tuota reipasta miljoonaa suuremmaksi. (Itse latistan tilastoja ja ilmaisen hieman virheellisesti ja ympäripyöreästi että "suomessa on noin miljoona ateistia." Tämä ei ainakaan liioittele ateistejen määrää. Se on kätevä ja runsas luku. Ja pyöreä kuin Willendorfin neitsyen tissi.)

Itse näen että vapaa-ajattelijat ovat enimmäkseen rasite uskonnottomille.

En esimerkiksi itse oikein näe miten voisin kuulua Vapaa-ajattelijoihin. Kun Suonpää sanoo, että "Vapaa-ajattelijat tekee parhaana, mutta jos liiton jäsenmäärä on promillen luokkaa uskontokuntiin kuulumattomista, mandaattia ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua vahvaksi." Valitettavasti tätä viestiä ei ole ilmeisesti oikein saatu leviämään.

Pidän Suonpään huomiota hieman vihjeettömänä. Trendi liitetään hieman erikoiseen asiantilaan ; "Kun kirkosta lähtee jäseniä prosentin verran vuodessa, vaparit ovat viidessä vuodessa hukanneet vahvuudestaan peräti neljänneksen. Jäsenkunta ukkoutuu ja lähtijöitä on ollut enemmän kuin liittyjiä. Hyvinvointivaltiossa, jossa uskonnonvapaus on hyvällä mallilla, on vanhempien sukupolvien nähtävästi yhtä vaikea siirtää ateistista järjestöperinnettä lapsilleen kuin pitää nuoria uskonnollistenkaan instituutioiden jäseninä."

Ongelmana ei ole se, että uskonnonvapaus olisi kunnossa. Pikemminkin kyse on siitä ajaako VA -järjestö todella uskonnottomien asioita. Yhdistys näyttää työskentelevän juridisten trivialiteettejen kanssa. Ja silloin kun nämä ei-normaalin-uskonnottoman arjessa vaikuttamattomat yksityiskohdat eivät ole aiheena, liike tuppaa tuottamaan provokatiivisia kampanjoita jotka lähinnä lietsovat ärsyyntymistä uskovaisissa.

Toki minusta on itsestänikin hupaisaa - yksityishenkilönä ja vittuilijana ja yleisesti kusipäisenä ihmisenä;
1: Kierrellä kaduilla kyselemässä katujulistajilta että "Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa olla keskustelematta Jeesuksesta?"
2: Käydä pesemässä julkisesti kasteita pois tilaisuudessa jossa ympärillä on monia kristittyjä.
3: Vaihtaa pornolehtiä Raamattuun.
4: Käyttää fundamentalistien vakiona käyttämiä viestinnän kanavia ja muotoja ja sitten nauraa siitä miten tämä analogisuus tunnistetaan ja miten tämä on argumentti uskonnottomuuden hillitsemiseksi samoilla tyypeillä joista uskonnollinen julistaminen on kyseenalaistamattoman arvokas fundamentalisteilla oleva uskonnonvapauden ilmentymä.

Mutta let's face it. Raamattujen vaihtaminen pornoon tapahtui vuosikausia sitten. (Se tapahtui 2010. Yhden kerran.) Siitä kuulee yhä. Tämä tapahtuma on kuitenkin monista symbolinen. Se kuvaa jotenkin hyvin ateisteja monista. Se on muistiin jäänyt kuvaus joka kertoo mitä Vapaa-ajattelijat tekevät monista. (Ja asian korjaaminen on hauskaa kun liikkeen toiminnasta 3% tietävä siihen kuulumaton korjaa uskovaista joka tietää 1% liikkeen toiminnasta. Vain siksi että liikkeeseen kuulumaton kuulemma jotenkin oleellisesti on sidottu tähän toimintaan vain siksi että ei ole kristitty.)
1: Vaihtotapahtuma toki demonstroi asenenvammoja ja kaksoisstandardeja. Ihmiset pitävät tapahtumaa hirvittävänä. Eivätkä suostu muistamaan että tapaus poiki tappouhkauksia tilaisuuden järjestäjille. Ja jos asiasta muistuteaan ei tästä synny reagointeja. Samat henkilöt voivat pahastua siitä miten metalliputkella käydään divareissa ja syytetään tähän liittyvästä vaikenemisesta vaikka Helsingin Sanomatkin uutisoi tapauksesta. (Tästä lähteet ja yksityiskohdat tarkemmin toisessa blogissani ja sen kommenteissa.) Se, että ei tiedetä ja tiedoteta on ongelma jos uhrina on kristitty. Muuten täytyykin käyttää aikaa ikivanhan kampanjan bashaamiseen. Eikä siinä olevista vaikenemisista ja tietämisistä saa vetää mitään päätelmiä asennevammaistoista.

Nämä kampanjat ärsyttävät kristittyjä. Ja on oikeasti omituista ensin olla epäkunnioittava ja sitten vaatia kunnioitusta ja kohteliaisuutta itselle.

Vapaa-ajattelijoiden ongelma on se, että sitä käsitellään kuin se olisi se paikka jossa kaikki ateistit ovat. Sitä kuulee jopa sitä että ateismi on merkityksetöntä koska vapaa-ajattelijoita on vain parisen tuhatta. (Oikeasti.) Että koko uskonnottomuusasia on muutaman tuhannen yliaktiivisen tyypin mekkalointia. Suonpään mandaatinantohuomio olisikin hyvä saattaa näiden ihmisten tietoon jotenkin. (Mielellään lempeästi. Mutta jos tämä ei onnistu niin sitten puolestani vaikka väkisin ja virheestä sakottaen.)

Kaikkien uskonnottomien ongelma on tällä hetkellä se, että heidät leimataan ja nähdään vain vapaa-ajattelijuuden kautta. Ja vapaa-ajattelijoilla on huono maine. ; Ja tämän mukaan uskonnottomia sitten kohdellaan. (Tilanne on outo koska edes kirkon eri seurakuntain jäsenten ei tarvitse allekirjoittaa jokaista seurakunnan työntekijän tai aktiivin omissa tai järjestön nimissä tekemäänsä tempausta. Tai irtautua niistä. Vapaa-ajattelijoilla on siis vahvempi suhde ei-jäseniinsä kuin kristikunnalla on yhteiseen Kristuksen Maanpäälliseen Symbolisen Ruumiiseen.)

Selvästi kampanjat luovat imagoa ja mainetta. Koska tosiasiassa ihmiset odottavat tälläisiä ja haluavat että ateistit ovat vastenmielisiä. (Koska se kasvattaa sitä itseriittoista ajatusta että uskovaiset olisivat niin paljon parempia. Ja minä kuten suurin osa kristityistä tietysti saa ainakin jossain määrin hyviä fiiliksiä itseriittoisuudesta. Tämä on ihan inhimillistä.) Ja kun mielikuva on syntynyt ja vahvistettu, ihmiset uskovat niihin. Vähän kuten MV -lehdessä uskovat ihan kaikki huhupuheuutisetkin koska se vastaa odotuksia. (Väite ei ole että MV lehti koostuisi pelkästään huijausuutisista, vaan että seassa on ihan selviä scheissenbergejäkin. Ja nekin otetaan tosissaan ja vakavissaan.)

Pornonvaihtokampanja Tuotti tappouhkaukset kampanjoijille ja näistä ei välitetä. Saan tappouhkauksia ihan riittävästi ilman tämänlaisia apujakin. (Kiitos.) Saati että haluaisin rahoittaa tätä. Ärsyttäville ihmisille kostaminen on ihanaa. Ärsyttävien ihmisten ärsyttäminen on ihanaa ja reilua. Mutta valitettavasti suurin ongelma uskonnonvapaudelle ei ole sidottu siihen että meillä ei olisi hyvää uskonnonvapauslainsäädäntöä. Vaan siinä että uskonnottomuuteen liittyy konflikteja ja käytänteet eivät ole uskonnottomien puolella. Jonka vuoksi lain kirjaimen noudattaminen näyttäytyy byrokratiana jossa ohitetaan yleinen kokemusmaailma. Eivät ihmiset halua tunnetasolla antaa reiluja tasapuolisia oikeuksia paskiaisille. Ja tämä asenne on se joka värittää elämänkulun.

Mitä haluaisin.

Itse haluaisin yksinkertaisesti sellaisen maailman jossa voisi elää ateistina tai uskonnottomana niin että se ei vaatisi sitä että joutuu valitsemaan seuraavien lokeroiden väliltä (1) on hiljaa kaapissa ja kokee "kuka ei kuulu oikeasti joukkoomme" -tilanteita (2) poistuu paikalta ja leimaantuu tuomittaavksi ihmiseksi (3) tuomitaan käänteiseksi fundamentalistiksi.

Haluaisin elää maailmassa jossa ensimmäinen kommentti on lähteetön ja perustelematon ja viitteistämätön lausunto joissa on kenties filosofisia käsitteitä kuten "ei riittävän hyvin perusteltu", mutta joista puuttuu niiden tieteellinen substanssi niin että nämä jäävät epämääräisiksi syytöksiksi joilta ei voi tämän epämääräisyyden kautta puolustautua. (Kertomatta mikä argumentti on epätieteellinen tai tieteen kanssa ristiriidassa. Ja miten kristityt tekevät tämän paremmin ja tieteellsiemmin...) Ja jos lähtee puolustautumaan asenteellisesti tämä tuomitaan käänteiseksi fundamentalismiksi. (Kertomatta mitä fundamentaalisuuden teoriaa tässä käytetään...)

Käytännössä uskonnonvapaus on perseestä. Mutta vapaa-ajattelijoihin liittyminen parantaa korkeintaan uskonnottomien asemaa paperilla. Ja mitä olen itse oppinut laista, se on suunnilleen se että paperi ei pysäytä luoteja. Ei vaikka paperissa olisi mustetta. Laki on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Ja tämän ulkopuolella ovat suurimmat ongelmat.

Olisi kivaa elää maailmassa jossa voisi olla tasapuolinen ja arvostettu jäsen uskonnottomana. Ilman, että joku Muukkosen-Weberin paradigma tulee ja sanoo sinun olevan uhka yhteiskuntarakenteille. Ja joku muu tulee sanomaan että sinulla ei voi olla moraalia - ja vielä pahempaa joka korjaa sitä että jos sinä olet älyllisesti koherentti sinulla ei ole moraalia. Tätä ei valitettavasti voida korjata vapaa-ajattelijamaisilla provokaatioiskuilla.

Sanomatta jätetystä

Voltaire kehotti kiinnittämään huomiota niihin asioihin ja ihmisiin joita ei saa moittia. Tämä on hyvin viisas ajatus. Sillä usein ihmiset puhuvat pehmeitä ja muotoilevat viestiään siten, että totuutta muunnellaan. Tässä syntyy maailma jossa tärkeitä asioita ovat ne joista haastateltu kieltäytyy puhumasta ja erilaisissa käsienheilutteluissa totuus tulee aina "mutan" jälkeen. On kätevää tiedostaa mitä "en ole rasisti, mutta" -aloite tarkoittaa. On kätevää huomata, että esimerkiksi Sipilän toiminnan selittämisen kannalta tärkeimmät arvot ovat vahvasti niitä joita hän välttelee. (Perhe, henkilökohtainen talous ja lestadiolaisuus sekä edellä mainittujen erilaiset kombinaatiot.)

Tässä mielessä voidaan ottaa Schmittin ajatus poliittisesta vihollisuudesta. Jossa poliittinen vihollinen saattaa saada aikaan jonkinlaisen säälireaktionkin, mutta heidät ollaan valmiita uhraamaan. Ja jossa voidaan välttää hyökkäämistä omia "poliittisia kavereita" kohtaan vaikka muuten oltaisiin kovasti selittämässä, että heillä ei ole mitään tekemistä niiden omien juttujen kanssa.

Itsenäisyyspäivään liittyen voin ottaa kaksi asiaa jotka liittäisin suoraan tähän ; Ensimmäiseksi viittaan uutiseen jossa perussuomalainen kansanedustaja Ari Jalonen on vaatinut 612 soihtukulkueen tutkimista. Syynä on se, että tämä kansallissosialismia puolustanut kulkue oli suorittanut vandalistisia temppuja Hietaniemen hautausmaalla. ; Jos perussuomalaisissa on totuttu väistelyyn joissa irtaudutaan natseista lähinnä sanoissa - on kiistetty se että ollaan natseja ja ollaan kenties painostettuna Timo Hännikäisen "ei kiinnosta onko kulkueessa natseja" asenteellisia - tämä on niitä asioita jotka todella konkreettisesti näyttävät että perussuomalaiset eivät kaikki ole natseja.

Toisaalta taas voidaan ottaa uutinen joka velloi ja muutti muotoaan pitkin iltaa. Kansallissosialistien mielenosoituksen sisällä oli ollut kähinää ja aluksi tiedotettiin että kyseessä olisi ollut natsien sisäiset kähinät. Mutta illan jatkuttua uutinen päivittyi siihen että kähinöijät olivatkin antifasisti vs. fasistit -linjalla. Samuli Suonpää on blogannut siitä mielestäni näppärästi. "Kun ensin uutisoitiin poliisin ottaneen kiinni kaksi natsimielenosoittajaa, Twitter täyttyi naureskelusta ja vahingonilosta. Natsit tapelkoot keskenään. Myöhemmin uutista korjattiin, kun kävi ilmi, että kyse olikin natsien vastustajasta, joka oli päättänyt syöksyä keskelle poliisin vahtimaa natsimielenosoitusta vähän epäjärjestystä aiheuttamaan." ... "Ääni Twitter-kuplassani muuttui nopeasti. Nyt väkivalta olikin hieno ja ihannoitava asia: ”Natseja turpaan!” Väkivalta oli jälleen osoitus rohkeudesta."

Suonpää edustaa liberaalia kristillisyyttä jossa ei hyväksytä väkivaltaa edes natseja kohtaan. Hänellä sympatiaa tulee myös natsille joka oli vieläpä poliisin maijassa hakattu kun antifasisti oli käyttänyt tilaisuutta - tilaisuutta joka kenties syntyi siitä että häntä luultiin natsiksi eli aatetoveriksi - hyväksi ja hakannut sidotun lajitoverinsa. (Ja henkilön jonka suhde väkivaltaan on hyvinkin samanlainen ja näin tekee heistä hyvin samanlaisia ihmisiä.) Suonpään tekstissä nousee esiin myös Saku Timonen. Tai se miten Saku Timosen poliittinen vihollisuus on muotoutunut. ”En minä tuotakaan väkivallantekoa hyväksy, sen enempää kuin mitään muutakaan väkivaltaa, mutta ainakin tämä mies yritti vastustaa natseja.” En ole lukenut pahempaa asenneroskaa sitten Päivi Räsäsen Pride-provokaation!

Miksi en itse suostuisi uskonnollisen lehden haastateltavaksi...

Samuli Suonpää kommentoi kirjoitusta jossa käsiteltiin islamista irtautuneita. Hän sanoi hienosti että "kirkossa tai sen liepeillä työskentelevillä on paljon opittavaa. Ei aina tarvitse kommentoida, tuoda toimittajan tai kustantajan katsomusta esiin. Voi myös antaa kaiken tilan haastateltaville." Tässä viitataan uskontojournalismin sisäisiin luonteisiin ja rakenteisiin.

Kommentoin itse siihen että en itse uskaltaisi antaa haastattelua yhdellekään uskonnolliselle taholle. Ja tämä johti hämmentävään vastareaktioon. Ongelma ikään kuin tunnisteaan mutta sitä ei tavallaan ole olemassa. Jos tuosta hyvästäkin jutusta saadaan irti sellaisia kommentteja kuin "Varmaa on, että jutusta irrotettuja kommentteja tullaan käyttämään islamvastaisena propagandana. Sille ei voi mitään. Ajattelen niin, ettei keskustelua voi käydä vihaisten idioottien ehdolla.", niin tilanne muuttuu kun länsimainen uskonnoton astuu kuvaan.

Tässä vaiheessa korostuu kaksi asiaa (1) "Samat journalistin eettiset ohjeet uskonnollisten lehtien toimittajia koskevat kuin muitakin." (2) Ja toisaalta uskontojournalismi, joka aiemmin oli viittauksena hyvin laveasti, muuttuukin joksikin jossa on pakko viilata pilkkua siellä missä sillä ei ole pragmaattisesti mitään merkitystä. (Koska erot joita omaan elämään tulee haastattelun antamisesta katoavat.) "Mitä tarkoitat uskonnollisilla lehdillä, Tuomo? Niitä, joiden sisältö ja linja on selkeästi hengellinen vai mitä tahansa, mikä on lähellä kirkkoa?" ... "Valomerkki.fi eli Kirkko ja kaupunki ei vielä oikeastaan ole uskonnollinen lehti, eikä Kotimaa24, vaikka molemmat ovat selvästi kirkollisia. Sanaa sen sijaan olen tottunut pitämään uskonnollisena, mutta ei sekään huono ole. Ja sitten on Seurakuntalainen.fi, jonka journalismi on kaikkein selvimmin uskonnollista. Paljon hyvää siinäkin julkaistavissa lehdissä."

Itselleni tämänlainen seulonta on melko turhaa. Minulle tilanne on se,e ttä jos mukana on kristillinen pohjavire ja kohderyhmänä ovat uskovaiset tai seurakunnan jäsenet. Tällöin riskinä on että haastateltava nimenomaan latistuu joksikin kyseenalaistamisen kohteeksi. Jos itse lehtiartikkeli ei herätä kommentaaria niin sitten vähintään nettiin ja sähköpostiin - ja mahdollisesti työpaikallekin - ns. "alkaa tulemaan palautetta". On turhaa väittää että maailmankuva ei vaikuttaisi myös tavallisissa lehdissä lopputulokseen, journalistiset ohjeet eivät tässä mielessä ole automaattinen pelastus.
1: Olen myös syvästi huvittunut siitä että lehtien laajalevikkisyys koetaan jonain joka pelastaa. Lausujina ihmiset jotka eivät itse hyväksy vahvana argumenttina sitä jos Perussuomalaiset korostavat että heissä ei ole rasistisia vireitä koska heitä on niin paljon. Itselleni haastattelun antaminen on kuitenkin nimenomaan tilastollinen riski. Kun oma perse on tulilinjalla, on katsottava että mikä mahdollisuus on että alkaa tulemaan paskaa niskaan. Mitä suurempi levikki, sitä suurempi todennäköisyys on sille että lukijoissa on vähintään yksi tyyppi jolla kilahtaa yli. Isolevikkisyys kohdallani vaatisi sitä, että kristityt olisivat vielä paljon marginaalisemmin vaarallisia. Eli tämä argumentti on enemmänkin pahennus kuin pelastus.

Seulonta on siinäkin mielessä turhaa että en itse ainakaan muista nähneeni sellaista haastattelua jossa uskovainen olisi ollut reilu uskonnottomalle. Kuten en myöskään ole tavannut internetissä kovin montaa tilannetta jossa uskovainen hyökkää ateistin kimppuun ja toinen uskovainen tulee väliin puolustamaan ateistia tätä asiattomuutta vastaan. Samalla moni sen sijaan korostaaa että "ei olla fundamentalisteja". Tämä puolustusliike tulee aina jos näiden fundamentalistien oikeita toimia nostaa esiin. Ei oikein näytä ensireaktio olevan että "jos ei ole meitä niin voidaan kohdella samoin kuin ateisteja jotka nekään ei ole meitä". Mikä vihjaa että kenties ovat enemmän "meitä" kuin halutaan itselle tunnustaa.

Toisaalta en muista että itseäni olisi uskonnollisessa kontekstissa koskaan kohdeltu reilusti. Paitsi kun olin seurakuntanuori ja "sisäpiirissä". Aika jänniä tapahtuu kohtelussa ja sosiaalisessa jos joutuu kohtaamaan maailmankuvaa romauttavia kriisejä. Perusoletuksenani on että kannattaa olla varovainen. Ja tämä on monesti täysin oikea ja viisas ratkaisu. On hämmentävää törmätä ihmisiin jotka ensireaktiona vaativat luottamusta tai pitävät "journalistisia ohjeita" jonain ilmiselvyysluotettavuutena jne. Mutta on tietenkin helppoa puolustaa omaa identiteettiä "vihollista" vastaan. Ja vaatia häntä laittamaan oma perseensä tulilinjalle kun itsellä ei ole mitään riskiä omalle itselle missään. On kivaa ja helppoa vaatia muilta.

Omat kokemukset ja muut eivät tässä paina paljoa. Jos tämä on kokemus, niin ensireaktio näyttää olevan aika kovasti se, että tätä halutaan kyseenalaistaa. Paikalle saapuu jopa uskontojournalisteja. (Ihmisiä joiden identiteetti on sidottu kysymykseen siten että ei ollenkaan ole oma lehmä ojassa.) Tarkasti ottaen Satu Lapinlampi. Viittauksissa löytyy positiivisia haastatteluja joissa korostuu esimerkiksi se että Röyhkää Raamattu innostaa. Sävynä on se että ateisti kelpaa jos hänellä on ns. "kulttuurikristillisyys vahvana". Mutta ongelmana onkin se, että itselleni kulttuurikristillisyys ei nyt niin hirveästi ole vahvana. Eli kannaltani oleellisesti epäanalogisia kohteita tuodaan esiin.

Toki jos joku haluaa luottaa niin se on hänen ongelmansa. Itse olen kokenut sen verran omakohtaisesti ja karusti kristittyjä että en näiden kokemusten vuoksi voi tätä luottamusta antaa. Ja jos tätä näkökulmaa ei ymmärrä vaan näkee sen pelkästään hyökkäävänä epätotuutena jolle on annettava väkevää kriittistä kommentaaria, niin aika vaikeaa olisi uskoa että kyseinen ihminen kykenee aidosti ottamaan haastattelun jossa haastateltavaa ei kontekstoitaisi kustantajan tai journalistin omien näkemysten pelikentäksi.

Mutta tämänlainen kommentointi on tietenkin tarpeetonta. Sillä vaikka näkökulmani oli "miksi en yksilönä ottaisi haastatteluun osaa" muuttui kategorisiksi. Viestini nähtiin kaiken tämän viestinnän jälkeen Lapinlammen asiantuntevassa kädessä seuraaviin onelinereihin "Nyt taitaa olla niin, että olet päättänyt uskonnollisiksi luokittelemissasi lehdissä olevien journalistien olevan epäkelpoja. Silloin keskustelu on turhaa." , "Toivottavasti et osoittanut kommenttiasi yksinomaan minulle. En nimittäin lue sitä, on niin järkkypitkä." ja "En lue noinkaan pitkää vastausta, kun en huomaa eka rivillä tietoa siitä, oliko edellinen tai onko tämä osoitettu minulle." Kun omakohtisuus ja kontekstointi ohitetaan, ja tästä sitten turhautuu ja sanoo että "Aijai että olet hieno ihminen. Varmasti tulee luotettavat haastattelut. "Tää jätkä on väärässä, en jaksa edes kuunnella mitä sanoo". Jess!", on hänen vastauksensa tähän "Niin, kun kieltäydyn keskustelemasta keskustelussa, joka ei johda mihinkään - ja jossa toinen osapuoli lisäsi heittäytyy ivalliseksi ja ilkeäksi. Selvä se." Kun katsoo, missä vaiheessa heittäydyin ivalliseksi ja katsoo mitä olen ennen tätä sanonut, en voi sanoa muuta kuin että "Minä. Olen. Yrittänyt".

Ja jos tässä yhteydessä turhautuu ja et ymmärrä tätä, niin keskustelu uskontojournalistin kanssa on aika turhaa. Mikä tietenkin onkin totta, sillä kukaan ei lopeta keskustelua uskonnottoman kanssa yhtä nopeasti kuin uskontojournalisti joka korostaa kykenevänsä itse henkilökohtaisesti keskustelemaan ties keiden julkkisateistien kanssa asiallisesti, reilusti ja ilman mitään ongelmia. Tässä kontekstissa on selvää että on tärkeämpää kommentoida pienemmällä tiedolla kuin kuunnella ja ymmärtää toisen näkökulmaa. En vedä tästä kuitenkaan päätelmää että kaikki uskontojournalistit olisivat epäkelpoja. Lapinlampeen en yksilönä toki tämän jälkeen luota, eikä sellaista tilannetta tule että hän voisi minua haastatella missään yhteydessä, edes ei-uskonnollisessa lehdessä. Ehkä tässä voi olla takana sama kuin nöyryydessä. Jos jonkun pitää korostaa olevansa nöyrä ja tämä provosoituu jos joku vihjaakin tästä poikkeamisesta, hän tuskin on kovin nöyrä. Tässä syntyy helposti tilanne jossa uskontojournalisti ei olekaan ratkaisemassa ongelmaa vaan on enemmän syvällä kuopassa ja alkaa siinä vaiheessa lähinnä käyttämään suurempaa lapiota. On aika ikävää jos uskontojournalisti on sellainen että hänen kanssaan kommunikoidessaan ironiamittari huutaa sellaisia kierroksia että ainut mahdollinen keino reagoida on ivallisuus. Ivallisuus josta tehdään vieläpä uskontojournalistin itsensä suunnalta mahdollisimman helppoa. I Rest My Case.

---

Kieltämättä ajatus siitä että minua haastateltaisiin johonkin uskonnolliseen lehteen on ns. ajatuskoe. Sen takana olisi muutoin tarpeettoman epäuskottavia perusoletuksia siitä että mielipiteeni olisivat merkityksellisiä tai kiinnostavia tai että minulla olisi mitään väliä. Uskon vakaasti että uskontojournalisteilla on kaikki motiivit unohtaa kaltaiseni kyyniset kaunakot, eivätkä he tule pakottamaan minua uskonnollisen lehden haastatteluun. Mutta toisaalta ; Argumenttini ei ole tämä. Kantani koskee sitä että voiko uskonnoton vain mennä haastatteluun ja luottaa. Ei voi. Huonoon mäihään on aika iso riski, tätä demonstroinee sekin että kirkon asiallisimmasta ja pehmeimmästä siivestä ns. "tulee lausuntoja" tämänlaisella hengellä kuin tässä. Lausuntoni haluttiin tulkita selvästi siten että kategorisesti vihaisin uskontojournalisteja, ja että tämä on jokin yleistotuus. Eikä henkilökohtainen ajatus siitä että riskit ovat niin suuria että en niitä itse ja yksilönä haluaisi ottaa. En muuten odottanut ihan tämänlaisia reaktioita kun kommentoin. Joka sekin osaltaan vihjaa siihen suuntaan että näkemykseni uskovaisista ovat optimistisempia kuin kenties olisi hyödyllistä oman elämän kannalta.

Syökää kakkaa!

Vesa Linja-aho ajaa "hyvin tietynlaista keskustelukulttuuria" kirjoituksessaan "Joskus on ihan suotavaa käskeä "väittelykumppania" syömään paskaa". Kykenen skeptikkona tunnistamaan takana olevan turhauman. "jossain skeptikkoryhmissä käppäukko voi kerta toisensa jälkeen postata jonkun MRA-artikkelin ja siitä pitää mukamas keskustella sen sijaan että toteaisi vaan suoraan että lol syö paskaa. Ei vaan jaksa sellaista." Eikä ole suoraan epätottakaan sanoa että "On kuitenkin tilanteita, jolloin keskustelu on käytännössä turhaa tai jopa vahingollista – tai vähintäänkin ajanhaaskausta."

Kuitenkin edustan keskustelukulttuuria jota blogaus kutsuu "toksiseksi". "Varmasti yksi toksisimpia asioita internetin keskustelukulttuurissa on se jostain tullut (liekö syynä ihmisten väärin ymmärtämät argumentointivirheoppaat tai ihan vaan etuoikeutettu asema) hölmö idea että jokainen argumentti pitäisi käsitellä erikseen ja yhtä validina." (Oma tapani on se, että jokainen argumentti kumotaan kerran. Sitten se on tehty. Ei sitä uudestaan tarvitse. Annetaan viittaus tai argumentintiivistelmä joka näyttää että on jo vastannut siihen, haukutaan papukaijaa idiootiksi jonka pitää opetella ajattelemaan. Koska ei jumiutuneeseen oman asiansa julistajaan tehoa kuin statukseen ja maineeseen iskeminen. Egonsa ja maailmankuvansa vuoksi he näitä asioita tekevät. On iskettävä sinne missä se tuntuu ja missä sillä on merkitystä.)

Tosin tämä tutunkuuloisuus ei varmasti ole sattuma. Onkin melko varmaa että minulla on henkilökohtainen panos asiaan. Sillä kun katselee tekstin sisällä olevia kohtia, tunnistan asioita joita olen sanonut Linja-ahon sosiaalisessa mediassa. "Ja tässä nauttimisessa – perustelipa sitä puhtaasti viihteellä tai ”argumentointitaitojen hiomisella” tai ”kuplautumisen ehkäisemisellä” – on se ongelma, että tämä vänkäys tuo samalla näkyvyyttä näille vastenmielisille mielipiteille ja näin ollen ruokkii ”ai joku muukin on tuollaista mieltä, ehkä tämä on ok” -ilmiötä." (Linja-aholla tosin näyttää olevan laajemminkin yleinen tapa viitata minuun abstraktisti "eräs kommentoija" tai "yksi kommentoija" -tyylisesti niin usein että hämmästyttää että hän todella ei muistaisi nimeäni. Tämä on varmasti jotenkin merkittävää. Aatetoverien nimet mainitaan helpommin, heille annetaan kunnia. Mutta toisaalta vihamiehetkin nimetään joskus. En tiedä mitä tämä tarkoittaa. Mutta se tarkoittaa jotain.)

Toki Linja-aho ei taida tiedostaa että aika moni tekee asioita siksi että heillä on liikaa kokemuksia eikä liian vähän kokemuksia asioista. Kreationistien uhittelun alle joutunut ei hiljennä vaan muuttuu paatuneeksi kreationistikriitikoksi joka jatkaa toimintaansa vielä siinäkin vaiheessa kun kreationismin kritisoiminen on kuolleen hevosen hakkaamista. "Nauttiminenkin onnistuu käytännössä vain, jos ei kuulu mihinkään sorrettuun ihmisryhmään jolloin näiden suoltama törky ei kohdistu omaan persoonaan." Kosto on kaunis motiivi.

Asenne on kuitenkin yleinen.

Poliittisesti epäkorrektit anarkistit ovat sellaisia että siihen skeneen tuollainen vielä asenteensa puolesta sopii. Se on tavallaan cool. Mutta sitten ymmärtämistä ja keskustelua ja humaania kohtaamista noin yleisesti puheissaan korostavat piirit harjoittavat samaa.

Mutta jostain syystä myös aika monet kolmannen aallon feministit - joita lainaamani Linja-ahokin edustaa - harrastavat tätä erikoista keskustelukulttuuria jossa vältetään keskustelua. Ollaan omissa feministiryhmissä ja harjoitetaan erimielisten automaattibannaamista. (Useimmiten saamani tilanne vasta-argumentaatioon on "jätä mut rauhaan" joka on siitä ikävä että tällaistä on myös toteltava että ei rinnastu johonkin "keskustelulla raiskaavaan". Pitäisikö minunkin alkaa vaan tomerasti työntämään banaania korvaan ja huutamaan "eitä" feminismille ja ennen kaikkea feministeille ja teeskennellä että tämä on jokin perustelu tai oikeutus jatkaa mitä tahansa menoani kritiikittä?) He ovat jopa ylpeitä siitä että eivät käy miesryhmissä ottamassa kantaa miesten sisäisten asioiden hoitamiseen. Olen itse sitä mieltä että feminismi on aktivismia ja sen kenties pitääkin sellaista olla. Tämä tarkoittaa toki sitä että he ärsyttäisivät laajakirjoisemmin erimielisiä. Mutta tämä ei ole vainoa vaan sananvapauden sivutuote.

Ärsytys ja ääliön ääressä turhautuminen on hinta jonka maksamme vapaudestamme. Jos niitä ei ole, tiedämme että emme oikeasti ole vapaita. Tämä on toki hyväosaisuutta ja etuoikeus. Mutta niin on puhdas vesi ja ruokakin. Eikä niitäkään tämän vuoksi halveksita.

Toisaalta voidaan kysyä että mikä etuoikeus.

Etuoikeus mihin. Echo chamberiin samanmielisten kanssa naiseutta miettimään pulahtavat kolmannen aallon feministit ovat mielestäni etuoikeutettuja voidessaan tehdä näin. Itselläni ei ole mitään sellaista alakulttuuria jota voisin kutsua henkiseksi kodikseni. Toisin sanoen minulla ei ole sellaista "privaattia" jossa voisin vain olla. (Huudankin tosin sitten ihmisille kaikenlaista ja usein.) Se, että voi läimiä ovia kiinni on valtaa.

Jopa rahamiehet tunnistavat ilmiön. Tunnetaan käsite "fuck you money" joka viittaa siihen että hallussa on sen verran rahaa että voidaan kieltäytyä työtarjouksista ja viettää vaikka sapattivuosi. Mahdollisuus omaan alakulttuuriin ja rauhaan on etuoikeus ja "syö paskaa" -huutaja tietää että ei jää tästä tempusta huolimatta yksin ja täysin kuulematta. He ovat kuten "Billions" -sarjan traileri joka kysyy että "Then again, what's the point of having fuck you money if you never say fuck you?"

Samuli Suonpää on ottanut kantaa siihen miten on etuoikeus puhua vain asioista jotka eivät koske omaa itseä. Otsikko on "On etuoikeutettua saada puhua vain muiden ongelmista" Teksti on kiinnostava. Ja tätä kautta voidaan saada rakennettua teoria siitä miksi suvaitsevaisen ymmärtävät piirit välttävät konfliktia ja ovat olevinaan ymmärtäviä vaikka ovatkin pikkusieluisia sensuristeja jotka käyttävät karkeita "syö paskaa" -tyylisiä kärkkäyksiä joiden tulo muotiin on kovasti Timo Soinin ansiota.

Suonpää kirjoittaa tässä naispappeudesta. Käytän tätä vertauskohtana. "keskustelimme valkoisten heteromiesten kesken naispappeudesta ja homojen vihkimisestä. Minua muistutettiin siitä, että naispappeudesta päätettäessä oli kirkolliskokouksen naisedustajilla ”tapana jättää koko teologinen argumentaatio sivuun”. Kirkolliskokouksen naiset puolustivat naispappeutta ”fiilispohjalta”, miesten viitatessa Pyhään Raamattuun, tunnustuskirjoihin, kirkkoisiin ja luomisteologiaan." ... "Keskusteltaessa – yhä edelleen – naispappeudesta Raamatun tai tunnustuksen pohjalta, minun mahdollisuuttani pappeuteen ei kukaan ole kyseenalaistamassa. Voin siksi sivistyneesti asettua asian yläpuolelle ja pyöritellä teologisia viisauksia, joiden kosketuspinta arkielämään jää hyvin etäiseksi. Minun ei tarvitse panna tunteitani peliin, vaan voin rauhassa olla "objektiivinen" asian suhteen tai mestaroida yksittäisillä Raamatun jakeilla." ... "Minä olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että yleensä kun puhutaan ongelmista yhteiskunnassa tai kirkossa, puhutaan muiden ongelmista. Kun on kaikki hyvin ja oma asema on selvästi ongelman yläpuolella, on helpompi keskustella analyyttisesti ja neutraalisti. Jos kouluttamattoman, nälkäisen tai sukupuolensa takia syrjityn näkemys ei ole yhtä kauniisti muotoiltu kuin minun, se näkemys on helppo hylätä vääränä." ... "Ne ihmiset, jotka päätöksiä tekevät, uskovat mieluummin minua kuin kouluttamatonta pitkäaikaistyötöntä tai takkutukkaista anarkistia. Tämä asetelma, oma etuoikeutettu uskottavuuteni, saa minut helposti kuvittelemaan argumenttejani paremmiksi kuin muiden."

Suonpään teksti korostaa itselleni sitä että vapaus ja siihen liittyvä valta voidaan jaotella sananvaltaan ja itse tekemisen valtaan. Ja että nämä ovat usein konfliktissa. Vapautta ajatellaan usein vain vapautena ja tässä unohtuu että joskus kyseessä on valintatilanne. Kenties jopa useimmiten kyseessä on valintatilanne. Meidän kulttuurissamme mielipiteenvapaus menee yleensä itsellisyyden yli. Ja tästä seuraa se, että usein enemmistö tekee päätöksiä jotka koskevat vähemmistöjä mutta ei heitä itseään.

On toki ymmärrettävää että vähemmistö ei saa puuhata mitä tahansa. Esimerkiksi aivan asiallista on rajoittaa uskonnonvapautta niin että vähemmistö saisi uskonsotia enemmistöä vastaan jos oppi niin sattuu oikeuttamaan. Tässä vähemmistö tekeekin ratkaisuja jotka koskisivat enemmistöä. Toisin kuin homojen avioliitto johon ei tietääkseni ole heteroita tulossa ja jonottamassa. (Paitsi joitain kristittyjä ehdottomasti eheytetysti heteroita ehkä?)

Jos mietimme vaikkapa sitä miten mielipiteenvapaus voi mennä tekemisen yli on homojen avioliitto. Heteroseksuaalilla kristityllä on mielipide siitä että tämä asia ei ole mukava. Hän itse ei kuitenkaan voi joutua homoavioliittoon vasten tahtoaan. Tästä huolimatta hän katsoo että hänellä on enemmistöasemansa kautta valta kieltää homoilta avioliitto kokonaan, olipa homon mielipide asiasta mikä tahansa. Mielenkiintoista kyllä tässä usein esitetään että homojen avioliittoon pääseminen jotenkin loukkaisi heteroiden mielipiteenvapautta ja uskonvapauttaan ja olisi epädemokraattista. Mutta samalla selitetään että mielipide seksuaalisuudesta ei voi olla mikään oikeuden perusta.

Sama asetelma paistaa feminismissäkin.

Tämä paistaa erityisesti niissä ryhmissä joita feministit halaavat ja ottavat omikseen. Toki feministit mielellään luovat vihollisryhmiä ja antavat heille nimiä ja kuvauksia. Mutta esimerkiksi sovinistit, CIS -heteroseksualistit, miesasiamiehet ja muut vastaavat ovat myös itse määrittelemässä itseään ja oikeuksiaan. Feministien suosikkiin pääseminen pitää sisällään hieman samanlaisia sävyjä mitä on perinteisesti liittynyt hyvintoimeentulevien rikkaiden valkoisten kotiäitien hyväntekeväisyyskerhoista. He ottavat itselleen säälin kohteen jota he sitten tukevat. Ja jonka olemuksen he määrittelevät.

Erityisen vahvasti tämä näkyy tällä hetkellä sukupuoltaan korjaavissa. Feministi joka "mietiskelee naiseutta" lokeroi ja määrittelee mielellään sukupuolta vaihtaen tilaa. Hän itse ei ole vaihtamassa sukupuoltaan tai ole tähän liittyvässä prosessissa. Mutta sen sijaan hän määrittelee siihen liittyviä dogmeja ja kielenkäyttöä. ; Tämän voi huomata esimerkiksi siinä miten he käsittelevät perheitä joissa ollaan sukupuolenkorjausprosessissa. Jos vaikkapa miehen vaimo on hormonihoidoissa mieheksi, ei mies saa kuvailla kokemiaan tilannemuutoksia siten että "nainen muuttuu mieheksi".

Muutosprosessiin liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja koska seksuaalinen viehätys on jotain jota ei valita ja päätetä. Mutta feministit suhtautuvat asiaan muutosprosessina hyvin dogmaattisesti. Muutosprosessi nähdään samanlaisena mustana vaatteena kuin "sukupuolenvaihdos" -sanan käyttökin. Koska opillisesti on päätetty naisten kesken mitä prosessissa tapahtuu metafyysisesti, niin se naiseutta kovasti pohtineiden päätelmä koskee sitten niitäkin jotka ovat perheessä jotka tämän määritelmän mukaan koostuvat kahdesta miehestä joista toinen on jonkinlaisessa kehonmuokkausprosessissa.

Koska feministit ovat päättäneet keskenään miten asia menee ja ovat ottaneet sukupuolenkorjausprosessissa olevan säälin ja suojan kohteeksi, dogman rikkominen nähdään sukupuolenkorjausprosessissa olevien loukkaukseksi. Ja näin mies joka pysyy puolisonsa kanssa siitä huolimatta että tämä muuttaa sukupuoltaan (pardon my french) muuttuu CIS -heteronormatiiviseksi sortajaksi. Ideaali on vahvempi kuin prosessissa elävien kokemus. Ja asiaan liittyy pahastumista ja muutosprosessia perheessään katselevan kommentointitarpeen mitätöintiä. Etuoikeutettu voi ottaa "siipiensä suojassa" valtaan ihmisryhmän ja päättää mitä tämä ryhmä haluaa, ei halua, tarvitsee, ei tarvitse ja on ja ei ole. Ja tätä valtaa vastaan taisteleminen nähdään sovinismiksi tai ainakin pahuudeksi.
 Jotain jolle on kätevää paiskata ovea ja jatkaa vallankäyttöä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Paluu taustateoriaan.

Aiemmin viittaamani Suonpään teksti kertoo sivistysihmisten taustalla olevasta ajattelutavasta. Se vaikuttaa itse asiassa melko ihanteelliselta. "Demokratia toimii muun muassa Jürgen Habermasin julkisen keskustelun teoriassa niin, että meistä jokainen tuo julkiseen keskusteluun ideamme tasa-arvoisina, sitten argumentoimme ja vertailemme niitä, ja lopulta valitsemme kaikille parhaan loppuratkaisun. Habermasilaisessa julkisuudessa paras argumentti voittaa, sen sijaan että kaikki ajaisivat itsekkäästi omia etujaan." Suonpään mielestä kyseessä on elitismi. "Habermasilaisen julkisuuden haikailu on etuoikeutettujen leikkiä, tekosyy olla ottamatta toista ihmisenä huomioon. Kyky aristoteeliseen argumentaatioon ei voi olla se, millä määritellään, kenen tarve yhteiskunnassa on oikeutetuin."

Tässä mielessä Suonpää on oikeassa tavalla joka on hieman nolo kaltaiselleni tyypille. Minä nimittäin olen elitisti. Siinä mielessä että korostan että filosofia on taito. Argumentaatio on taito. Jotkut ovat paskoja argumentteja. Jotkut ajatukset ovat epäanalyyttisiä ja objektiivisesti huonoja. Tämä on elitismiä by definition. Se ei tee siitä epätotta. Itse näen että ongelmana on se että itse ymmärrän että olen elitisti filosofiassa. Se on taito jota on harjoiteltava. Minulta puuttuu toisia taitoja, kuten autonkorjaustaito. Ja haluan että minun taitojani kunnioitetaan ja vastavuoroisesti yritän olla halveksimatta autokorjaajia "amispelleinä".

Politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta ei kuitenkaan ole ihan sama asia. Siinä on kysymys vallasta jossa vallanpäättäjät ovat aina käyttämässä rahoja jotka tavallaan eivät ole heidän. Ja rahan lisäksi käytetään myös ideoita, ajatuksia ja ideaaleja joilla niilläkin on valtaa. Ne vaikuttavat yhtä paljon kuin konkreettinen raha. (Tosin raha ei ole oikeasti täysin konkreettista. Se on sopimusjärjestelmä ja se arvon heilahteluun kuuluu sellaisia abstrakteja asioita kuin "luottamus".)

Ovien kiinni paiskominen ärsyttää ja turhauttaa. Sellaisen äärellä syntyy helposti vihaisuutta. Jota sitten voi kanavoida. PerusSuomalaisten menestys ei perustu pelkästään populismiin vaan siihen, että oli paljon ihmisiä jotka kokivat että heitä ei kuunneltu. Politiikan nähtiin pettäneen heidät. Internet on antanut jokaiselle, myös meille "ideologisesti kodittomille nomadeille" äänen. Ja sen lopputulokset eivät ole aina kaunista katsottavaa.

Ja tätä kautta esimerkiksi feminismi on nykyään jotain jolla on paljon valtaa. Tämä tietenkin auttaa tasa-arvotyössä, etenkin naisia koskevien oikeiden ongelmien purkamisessa. Valta sinällään ei ole pahaa. Ei edes agenda joka koskee vain osaa ihmiskunnasta. Parannus on parannus. (Toisen hyvä ei ole aina minulta pois.) Siinä on kuitenkin samalla elitistinen ja ylenkatseellinen asenne. Ja tämä on vanhaa perinteistä Habermasin tyylistä "keskustelullista snobismia". Jota vaan sitten uudelleenmuotoillaan muka-katuviisaaksi. Kun tälläinen kohtuu varakas kissakahviloissa jatkuvasti vierailuun varoissa oleva snobielitisti sanoo "syö paskaa" hän tosiasiassa toimii kuten ne hupsut mukanuorekkaat pastorit jotka kuvittelevat olevansa sinut nuorten kanssa kunhan vaan laittavat nahkatakin päälle ja keräävät muuta vastaavaa katuviisauteen ja nuorekkuuteen liittyvää ornamentiikkaa. Ongelma on kuitenkin sisuksessa. Ja ilman sitä ornamentiikka on turhaa. Ja sen kanssa ornamentiikkaa ei edes tarvittaisi.

---

On helpompaa luoda määritelmiä ja sisältöjä ihmisryhmille ja käsitellä heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan ideaaleina kuin antaa heille niitä. On helpompaa luoda dogmasto ja siihen liittyviä keskustelullisia etikettisääntöjä kuin kohdella heidän kokemuksiaan asiallisesti. On paljon helpompi määritellä marginaaliin jäävien toimijuutta kuin antaa sitä heille.

Sukupuolen takia

Sattuipa eräänä päivänä eilen niin että olin treenien jälkeen julkiseen liikennöintiin liittyvässä kontekstissa. Tässä sain mahdollisuuden kohdata ihmisiä. Tätä pidetään tärkeänä asiana sillä jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja kaunis ja sellaisenaan arvokas.

Tässä tapauksessa kohtaamani ihminen oli alkoholin vaikutuksen alaisena oleva nuorehko kaljupäistä skeneä edustava viehättävä mieshenkilö. Oli miellyttävää törmätä alkoholilta lemahtavaan ilmapiiriin. Mies oli selvästi kontaktia hakeva ja sillä tavalla sosiaalinen. Hän esimerkiksi huuteli ylipainoisille naisille siitä miten hän lokeroi heitä ja miten ymmärtää heitä koska on joskus "pannut läskiä". Hän oli tässä kaverinsa kanssa joka oli astetta maltillisempi.

Minä olen mies joten hänen reagointinsa olivat hieman erilaisia. Hän viittasi kieltämättä kunnianarvoisaan hattuuni. Kyseli että "onko mukavaa olla ufo". Lisäksi hän oli kovasti erinäistä mieltä homoseksuaaleista ja siitä miten hattu päässä olevia homoja hakataan. Tämä oli toki erityisen mielenkiintoista. En lähtenyt poistumaan paikalta vaan olin enemmän passiivinen. Hän koki tämän ärsyttävänä. Jonka vuoksi rakensin pikasuunnitelman. Koska hän oli tietyssä suunnassa, tiesin että hän joutuu käyttämään tiettyä hyökkäyslinjaa jos aikoo käydä suoraviivaisesti päälleni. Minun etunani taas on se että koska minä en hyökkää on minulla häntä enemmän vapauksia. Tavoitteni oli siis siirtyä humalikon linjalta syrjään, peittää hänen näkökenttänsä vasemmalla kädellä pidetyllä kunnianarvoisella hatullani. Ja iskeä miellyttävällä lantiolla ja jalkalihaksilla ja selkälihaksilla tuettu koukku suoraan hänen palleihinsa. Koska, no, olin enemmän kuin hieman hermostunut ja hänen puheensa rakensivat mieleeni assosiaatioverkon. (Hattutemppu ja siitä jatkettu lyöminen taas ovat selkärankaan treenattu rationaalinen reagointitapa johon olen kuluttanut useita ja useita tunteja. Sen sitä saa kun käy niissä treeneissä.)

Luonnollisesti vaivihkaisesti laitoin tähän lyömiskäteeni avainnippuni. Sellaisella tavalla jossa sormien välistä pistää esiin yksi avain. Arvioin että kyseinen kaljupää nostaa penkistä kolme kertaa enemmän kuin minut. Ja minut vielä useamman kertaa. En tietenkään lähtisi vääntämään kättä, painimaan avoimesti tai leikkimään hänen kanssaan peliä jossa yritetään kättelyotteella puristamaan kilpaa. Minua kiinnosti selviytyminen. Ja minun kanssani ei ehkä kannata lähteä leikkimään siinä mielessä että en välitä niin paljoa kunniasta. Väkivallassa ei ole kunniaa. Lopputulos olisi tietenkin ollut karman läpitunkema ; Mies joka on niin varma omasta machoseksuaalisuudestaan ja joka kyseenalaistaa nössiäisiksi ja hinttimäisiksi kokemiensa heteroseksuaalejen miehien seksuaalisuutta olisi saanut kyseenalaistaa omaa mieheyttään koko säälittävän loppuelämänsä. Koska ihan sama mitä hän nostaa penkistä. Hänen kiveksensä ovat hämmentävän heppoisassa nahkapussissa olevia melko pienikokoisia adadobimaisia pampuloita.

Yritin olla vaivihkainen. Mutta ilmeisesti humalikon ystävä huomasi jotain sillä hän varoitteli kaveriaan että "älä, tuolla on piru merrassa". Ja kas niin, mitään ei tapahtunut. Tosiasia on, että olisin varmasti saanut tappelussa aika pahasti turpaani. Sillä en ollut kehittänyt mitään tätä kaveria varten. Ja oletettavasti hän auttaisi kyllä sitä nolosti satutettua kaveriaan. Mutta hänellä oli tilannekäsitys kunnossa. Hän - toisin kuin hänen humalainen kaverinsa tai minä - edustaa niitä voimia jotka tekevät Suomesta ja kaduistamme vähemmän väkivaltaisia paikkoja sellaisella relevantilla tavalla joka on näkymätöntä ja näkymättömyydessään merkittävää. Hänen ansiostaan Suomessa on todenäköisesti kaksi kivestä ja yksi omituinen vankilatuomio vähemmän.

Itselleni oli selvää että tässä tilanteessa oli kysymys pääasiassa sukupuolesta ja seksuaalisuuden ilmentämisestä.

Ja näin onkin usein väkivaltatapauksissa. Mutta tätä ei oikein tunnuta ymmärtävän. Jostain syystä maassamme on omituinen reagointitapa sukupuolisuuteen ja siihen liittyvään väkivaltaan. Tämä kumpuaa joskus esiin hyvin omituisissa konteksteissa. Esimerkiksi "Valomerkin" Samuli Suonpäätä käsittelevässä jutussa. Jutussa on Suonpään ajattelutavalle tyypillinen rakenne. Suonpää kertoo usein että hänen ihonväristään, sukupuolestaan ja vastaavista ei välitetä koska hän on mies. Tässä hengessä hän kertoo esimerkiksi naisten tasa-arvosta seuraavaa "Koska olen mitä olen, aloin kokea, että vastineeksi velvollisuuteni on tukea huonommassa asemassa olevia. Suonpään mukaan heitä ovat Suomessa naiset, etenkin nuoret. Jos 25-vuotias nainen kirjoittaa jotain, sen on paljon vaikeampi lyödä läpi kuin keski-ikäisen miehen juttujen. Kukaan ei myöskään uhkaa raiskata minua tai kommentoi tissejäni, jos puhun, Suonpää toteaa." Samalla juttu on kuitenkin täynnä Suonpään saamia uhkailuja jotka ovat peräisin maahanmuuttokriittisestä skenestä.

"Näytätkin ihan homolta. Pesäpallomailan saat perseeseesi. Sinunlaisesi paskat tapetaan jokainen. Muut myöhemmin mutta sinä olet sellainen paska että sinusta aloitetaan." ... "Me tiedämme, missä asut. Seuraavan kerran kun hypit meidän nenällemme, saat varoa tosissasi. Tuollaisesta paskasta saadaan henki pois todella helposti." Tosiasia on, että Suonpää saa näitä koska on mies.

On hämmentävää että Suomessa on vallalla keskustelukulttuuri jossa naisten saamat raiskauspelottelut ja vastaavat johtuvat siitä että he ovat naisia. Ja jos mies saa hakkausuhkauksia se johtuu siitä että keskustelukumppani on maahanmuuttokriittinen. Toisin sanoen miesten saama väkivallan uha politisoidaan kun taas sen kanssa identtinen naisten kokema asiattomuus sukupuolistetaan.

Taustalla onkin se, että miesten kohtaamassa väkivallassa mukana on sävyjä joissa uhri on syyllinen. Josta olen aiemmin kirjoittanut, muun muassa siitä johtuen että jos korostaa jotain muuta kulmaa harrastaa victim blamea tai vastaavaa ; Joka on itsessään ällistyttävää koska nähdäkseni tilanne on vastakohta victim blamelle. Naisten kohdalla jos selittäisi että raiskauksen syynä on pukeutuminen, reagointi on toinen. Naisten puolustusta ajava suuttuminen on ymmärrettävää. Se, että miesten puolesta ei suututa on sitäkin ällistyttävämpää. Olen jopa kuullut väitteitä siitä että feminismi ajaa tasa-arvoa. Mutta se kuitenkin näyttää korostavan että naisten raiskaus on merkittävää koska se on miesten kohdistamaa väkivaltaa naisia kohtaan. Mutta miesten keskinäisestä väkivallasta ei tarvitse välittää koska miehet tekevät sitä toisilleen. Tai jotain vastaavaa.

Kun kulttuurissamme on nimenomaan feministien parissa tuotu esiin sitä että sukupuolisuus on enemmän kuin pelkät sukupuolielimet, on hämmästyttävää miten laajakirjoisesti tämä unohdetaan heti kun kyseessä on väkivalta. Naisten raiskaaminen koetaan sukupuolikeskeiseksi koska se kohdistuu sukupuolielimiin. Miesten keskinen väkivalta taas politisoidaan koska se kohdistuu sekundaarisiin sukupuoleen liitettyihin machomielikuvien tukemana mielikuvissa sukupuoleen liitettyihin ominaisuuksiin kuten lihaksiin ja vahvuuteen.

Asiaa voi lähestyä toisestakin kulmasta.

Tunnen läheisesti ihmisen joka on sukupuolenkorjausprosessissa. Hän on muuttumassa naisesta mieheksi. Tässä yhteydessä on jännittävää että häntä kiinnosti tässä yhteydessä asia joka ei häntä muuten ole kiinnostanut. Hän halusi oppia puolustamaan itseään. Sukupuolta vaihtavan on "noloa" tai muuten hankalaa mennä kamppailusaleille. Joissa monissa onkin tarjolla macho-äijätunnelmaa juuri sellaisessa muodossa että se ei saa sukupuolta vaihtavaa tuntemaan oloaan kotoisaksi. Suosittelin toki hänelle että menee harjoittelemaan jonkun sellaisen kanssa joka kestää huonoutta ja joka myös osaa opettaa. Ehkä hän oppii muuta kuin pysyvien ruumiinvammojen aikaansaamista. (Joka taas on omien väkivaltaan reagointejeni väkevää ydinmehua. Minä en tapa. Minä en hallitse kivulla. Minä en niputa kontrolliin. Käyt päälleni ja sinulta katoaa pysyvästi jokin ominaisuus. Period.)

Kiinnostavaa on, että hän koki tarvitsevansa itsepuolustustaitoja siksi että hän oli oppinut että miesten elämässä - etenkin jos asuu vähän turvattomammalla hintaluokaltaan edullisemmalla alueella - on yllättävän paljon väkivallalla uhittelua ja väkivallan uhkaa. Tavat eivät aina demonstroidu rikostilastoihin koska poliisi ei tosiaan listaa kaikkea - esimerkiksi minun kokemani eilinen tilanne ei rekisteröidy yhteenkään rikostilastoon. Ne ovat pelottavia ja itsepuolustus on miehelle helposti osa ratkaisupakkia. Tämänlainen asia ei ole ilmiselvä tai tuttu jos satut olemaan nainen. Koska naisia kohdellaan toisella tavalla. Heidän panemisestaan esimerkiksi huudetaan asiattomuuksia, jota tuo eilinen tapauskin näpsäkkäästi demonstroi.

Ennen kirkosta erottiin koska kirko teki pahaa, nyt kirkosta erotaan koska kirkko tekee hyvää...

Teologian opiskelijoiden lehti "Kyyhkynen" kertoo kirkosta eroamisesta. Samuli Suonpää korostaa, että eropiikkejä tarkastellen "Rasismi kaikkoaa kirkosta". "Vielä vähän aikaa sitten eropiikkejä aiheuttivat Päivi Räsäsen lausunnot ja kirkon käsitys avioliitosta vain miehen ja naisen välisenä liittona. On tapahtunut merkittävä käänne. Helsingin hiippakunnan hiippakuntadekaani Reijo Liimataisen kirjoitti Helsingin Sanomissa, ettei estettä homoparien vihkimiselle ei olisikaan, seurakuntalaiset keräävät vaatelahjoituksia pakolaisille, kolehteja ohjataan painotetusti kirkon ulkomaanavulle ja piispojen mielestä hädänalaisia on aina autettava. Nyt kirkosta erotaan, koska kirkko tekee oikein. Myös kirkkoon liittyminen on kiihtynyt, palaajat haluavat tukea kirkkoa, jonka pitkästä aikaa kokevat omakseen." Suonpää ei kuvaa tilannetta aivan otsikkoni mukaisesti. Mutta sanavalinnat ovat sen verran suggestiivisia että uskon että en ole ainut joiden assosiaatioihin teksti tuo tämänlaisia iskulauseita.

Itse en pidä maahanmuuttokriittisyyttä määritelmällisesti rasistisena tai edes ilmiönä käytännön tasolla rasistisena. (Lähinnä se, että jos olet nykyajan rasisti niin PR -puhut ja teeskentelet kyllä olevasi maahanmuuttokriittinen. Mikä ei silti kuvaa koko maahanmuuttoliikehdintää.)

Toisaalta sävytys on sen suuntaista että siinä on selvä liberaali näkökulma. Liberaali moderneilla arvoilla elävä kristitty ihminen varmasti näkee että ennen kirkosta erottiin koska kirkko edusti pahaa ja nyt siitä erotaan koska kirkossa tehdään hyvää. Mutta toisaalta patavanhoillinen konservatiivi saattaa edustaa sen sortin oikeaoppisuutta että hänestä ennen kirkosta erottiin koska kirkko teki sitä mitä sen pitää ja nyt sieltä erotaan koska kirkko on kerettiläisyyden asialla. Mutta en venytä tästä blogauksen aihetta.

Venytän sen sijaan sitä että Suonpäällä on muutakin sanottavaa.

Erityisesti ateisteista ja uskonnottomista. "Tilanne on uusi myös palvelun perustajalle Petri Karismalle. Hän iloitsee sekä kirkon työstä, että jäsenmäärän laskusta. Hän ei suostu rintamalinjan toiselle puolelle vaan katsoo nyt tekevänsä samaa työtä suvaitsevaisuuden puolesta yhdessä kirkon kanssa." Suonpää on optimistinen tämän suhteen. "Kristityt, muslimit, uskonnottomat yhdessä suvaitsevaisuuden puolella, vastassaan ahdasmieliset rasistit uskontokuntaan katsomatta? Lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus yhdistää enemmän kuin uskonto erottaa."

Tilanne on kieltämättä sellainen että se tuntuu helpottavalta. Hyvin vähän sitä on saanut lukea kirkollisten puolella yhtään mitään positiivista uskonnottomista. Sävy on ollut usein sellainen että jotkut eivät suostu näkemään kirkossa mitään hyvää. Mutta tosiasiassa uskonnottomien kohtelu positiivinen attribuutti edes sivulauseess oli silti järjestön kannattajille täysi mahdottomuus. Tässä mielessä tämä teksti oli kannustava.

Toki minulla on vähän sellainen kuva että tämänlaiset muutokset kertovat usein enemmän siitä miten isketään lokaa uutta vihollista kohtaan kuin aidosti rakennetaan sopua. Mieleen tulee vaikkapa Tapio Puolimatkan reagointi, jossa hän kehotti Setaa ottamaan oppia skeptikoista. Tällä tavalla saadaan luotua itsestä kuva messevänä ja moninaisena tyyppinä jolla ei ole jyrkkää ajattelua. Temppu voi tässä mielessä olla halpa, ellei peräti halpamainen.

Ei nimittäin ole pitkää aikaa siitä kun kirkon viestintä oli säännönmukaisesti sitä, että kirkosta eroamiseen ei ole yhtään ainutta hyvää syytä. Toki tätä mielipidettä haluttiin jakaa esimerkiksi "valomerkin" tapaan yrittämällä luoda sympaattista kuvaa haastateltavista jotka sanoivat näin. Kirkosta eronneille lähetettiin syyllistäviä-moralisoivia kirjeitä ainakin vuoden 2010 tiimoilla. (Vaikka asiallisempiakin tapoja olisi ollut tarjolla.) Sävy oli sen sorttinen että kirkosta eroamisen on täytynyt olla jonkinlainen virhe ja kirkosta eroaja moraaliton.

Samoin vakiovastauksena oli että kirkosta eronneet eivät oikeasti ymmärrä mitään uskonnosta josta eroavat. Jopa Suonpäältä löytyy kesäkuulta kirjoitus, jossa vihjataan siihen suuntaan että "Kirkon sisällä me työntekijät ja muut heavyuserit toki kuvittelemme hyvän tekemisen ja lähimmäisen tukemisen olevan kiinteä osa kristinuskoa, kuuluvan kirkon perustyöhön. Ei vain ole viesti mennyt perille, näköjään. Jos kirkosta tosiaan on erottu järkytyksen vallassa kirkon tehdessä niin kuin kirkko opettaa, on jossakin menty pahasti pieleen." Näkökulma toki tässäkin keskittyy maahanmuuttokriitikoihin. Mutta vapaa-ajattelijat ja vastaavat tulevat myös mainituiksi ja rinnastetuiksi.

Se, että näkökulma muuttuu nopeasti on ymmärrettävää. Kirkko on instituutio joka ei ajattele ensi sijassa arvoilla vaan lompakolla. Kirkko vastareagoi aina siihen tahoon joka heistä vahviten kulloinkin eroaa. Eropiikit opettavat tätä kautta sen, että kirkon sisällä vaikuttaminen on vaikeaa ja muutokseen saatavat tilastomäärät ovat haastavia. Mutta kirkosta eroamalla voi vaikuttaa paljonkin. Tosin vain kirkon retoriikkaan. Mutta sekin on sentään jotain. Arvot eivät ole rahaa ja tekoja. Mutta ne ovat kuitenkin jotain.

Ei vain ennakkoluulosta, osaamattomuudesta ja militantista typeryydestä.

Ainakin omien kirkostaeroamisieni takana ovat olleet nimenomaan antipatiat. Jotka eivät ole perustuneet ennakkoluuloihin vaan siihen että minulle on kenties opetettu että lähimmäisenrakkaus on oleellinen osa kristillisyyttä. Mutta kun olen katsonut niitä toimia käytännössä niin joko (1) ihmiset eivät ole tämän opin mukaisia vaan kirkko on "syntisten kroonikko-osasto" joka elää synnissä tai (2) uskonto mutatoi moraalisen kompassin niin kieroon että hyvin hämmentävät asiat ja ilmiöt - kuten saatanapaniikki - ovat monille vilpittömästi moraalisesti motivoituja hyvyyden asialla olemisia. Tätä on tietenkin mahdotonta saada perille kirkon hyville ihmisille jotka ovat samanaikaisesti hokemassa sitä että "he eivät tiedä mitä minulle on tapahtunut" mutta ovat samalla - tai viimeistään seuraavassa - lauseessa pitämässä tätä kaikkea irrelevanttina. Ja siksi minullakaan ei ole ollut kuin vääriä syitä erota kirkosta.

Erityisesti huomiota kiinnitti se, että kirkko rinnasti eroamisen erikoisella tavalla Räsäseen. Keskustelu keskittyi siihen että Räsänen ei edustanut kirkon ääntä. Mutta he eivät kertoneet että kuka ja mikä tätä kirkon virallista kantaa sitten edustaa. Eikä ihme, kirkon oma väki - esimerkiksi jopa siinä pahamaineisessa "homoillassa" vieraillut Tampereen piispa - edustivat hänen kanssaan samaa kantaa.

Tässä mielessä tekisi mieli ottaa vertaus Hannu Kiurun kuvaukseen Isä Mitron erojärjestelyihin liittyvästä pahastumisesta. Hänestä Mitron ei pitäisi pahastua vaan ottaa itseensä. "Nyt on meneillään alamäkivaihe. Suosio satojen ihmisten on jo vaihtunut syytöksiin. Olisikohan tässä metanoian, mielenmuutoksen, uudelleen, toisella tavalla ajattelemisen paikka? Voisiko mitenkään olla mahdollista, Mitro, että olisit ihan ikiomalla käytökselläsi voinut kenties joskus edes hitusen vaikuttaa siihen, että asiat ovat kohdallasi sillä tolalla kuin ne juuri nyt ovat?" Hannu Kiuru on, ainakin hänen kanssaan harrastamani henkilökohtaisen kommentoinninvaihdon perusteella, sen sortin ihminen että hän ei hyväksy samaa asennetta siihen miten kirkon tulisi reflektoida kirkosta eronneita. Sen sijaan hän on, huumorimiehenä, mielellään ja usein tehnyt kirkosta eronneista pilkan kohteita ja kehittänyt moniakin ateisteja vähätteleviä huumorijuttuja. Kirkon puolella vikaa ei ole koskaan löytynyt.

Tilanne ei ole kuitenkaan läpeensä paha.

Kirkon uudessa linjassa on nimittäin jotain mielenkiintoista. Aiemmin liberaalit olivat nimittäin selvästi inklusiivisia sellaiselle tasolle asti että se oli hyvin harmillista ja ei-toimivaa. Karkeasti ottaen tämä tarkoitti sitä että olen jaotellut kirkolliset ihmiset karkeasti kahteen alaluokkaan jotka nimesin ääripäidensä mukaan;
1: Klassiset fundamentalistiset jäärät. Näistä ihmisistä moraali on objektiivista ja heidän hallussaan. Ja he eivät pelänneet käyttää sitä. Avoimen keskustelun nimissä he tenttasivat ihmisiltä heidän mielipiteitään erilaisiin asioihin - yleensä muodikkaasti lasten vitsaamisesta homoseksuaalien kautta naispappeihin - ja jos sinulla oli väärä mielipide, he eivät pelänneet sekä tuomita että käydä toimiin asian puolesta. Näkökulma oli vahvasti eksklusiivinen, poissulkeva. On rajallinen ja pieni määrä "aitoja uskovaisia" ja sitten oli ateisteja, pakanoita ja muita kerettiläisiä.  Joita tuli pelastamismotiivin ja lähetyskäskyn oikeuttamana kohdella ärsyttävästi, ikävästi ja hankalasti. Koska viaton vilpitön auttamismotiivi ilmeisesti oikeuttaa lähes minkä tahansa käytöksen.
2: Leppoistoliberaalit jotka olivat inklusiivisia. Heistä kirkon moniäänisyys tarkoitti sitä että kaikki saivat kertoa mielipiteitään ja asiat tuli kertoa avoimesti. Fundamentalisteja vastaan ei saanut käydä vaan päinvastoin kirkon piti puolustaa heitä ja arvostaa heidän osuuttaan kirkossa. Aina. Etenkin jos kirkosta erottiin tämän fundamentalistien osuuden vuoksi. Silloin syy sai olla vain ja pelkästään eronneissa jotka olivat ymmärtäneet Tampereen Piispan olemassaolon väärin. (tjsp. Oikeasti häntä ei ilmeisesti ole olemassa. Eikun hetkinen. Se taisi olla se Jumala. No, Piispa, Jumala. Kirkon sisäisessä valtahierarkiassa nokkimisjärjestys on suunnilleen sama.) Tämän leppoiston tärkeimpänä roolina oli pitää kirkko pyörimässä huomenna samalla tavalla kuin tänään. Syvin merkitys tuntui olevan siinä että myötämielisellä väistävällä hymyllä saatiin pidennettyä heidän omia virkojaan.

Kokonaisuus oli selvä. Fundamentalistit saivat olla eksklusiivisia, niin eksklusiivisia kuin halusivat. Mutta jos edustit toista kantaa niin et saanut olla eksklusiivinen. Tämä kun oli sitä suvaitsemattomuuden suvaitsemista. Ja sehän oli suvaitsemattomuutta kato, joten sinulla ei saa olla kannanottoja jotka koskevat homoja, lasten vitsaamista tai naispappeutta. Ei vaikka sanoisit että suvaitsevaisuus hittoon, tässä on kyse hyvyydestä ja moraalin puolustuksesta. Ja jos kokemus maailmasta oli tämä et saanut erota kirkosta koska olit "ymmärtänyt jotain väärin". (Olit, vaikka osaisit ulkoa vasta-argumentit tunnettuihin jumalatodistuksiin, osaisit vastata rippikoulun tenttikysymyksiin paremmin kuin 90% tuoreista rippikoululaisista ja osaisit todistaa kirkollisia väärinkäytöksiä tapahtuvan massatuotteena. Ja vaikka kirkon nuorisotyö ajaisi sinut itsesi itsemurhaan. Et vain ollut ymmärtänyt jotain oikein!)

Tässä ilmapiirissä on hyvä huomata miten "Napoleonin komplekseissa" oli 2010 yllättävän aikaansa kuvaava kirjoitus. Siinä yksinkertaisesti kuvattiin miten toimisi uskonnollinen toimija joka olisi kuin fundamentalisti ja joka käyttäisi fundamentalistien keinoja. Mutta olisi ajamassa niillä liberaalien tukemia mielipiteitä. Kokonaisuus on hyvin hauskaa luettavaa. "Selvitä oman seurakuntasi henkilökunnan homokannat. Vaadi henkilökohtaista kantaa kirkkoherralta, papeilta, kappalaisilta, kanttoreilta, diakoneilta, nuorisotyöntekijöiltä ja suntioilta. Jos kanta on mikään muu kuin täysi ja yhdenvertainen hyväksyntä, sano heille mahdollisimman selkeästi ja yksiselitteisesti, että he ovat huonoja kristittyjä ja Jeesuksen hylkääjiä. Toista tätä heille jatkuvasti ja kaikissa yhteyksissä. Jos olet kirkon leivissä, kieltäydy kategorisesti yhteistyöstä homojen yhdenvertaisuutta vastustavien työtoveriesi kanssa. Lopeta heidän tervehtimisensä; älä vastaa heidän puhutteluihinsa ja poistu paikalta heti, kun he tulevat samaan tilaan kanssasi. Kyseenalaista julkisesti ja yksityisesti seurakunnassasi homojen yhdenvertaisuutta vastustavien seurakuntalaisten ja kirkon viranhaltijoiden kyky kontribuoida seurakuntaan tai yhteiskuntaan mitään arvokasta. Sano, että he eivät kykene kasvattamaan tasapainoisia lapsia. Sano heitä rikollisiksi tai sairaiksi. Järjestä seurakunnassa boikotti homojen yhdenvertaisuutta vastustavia kirkon työntekijöitä vastaan. Pidä huoli siitä, että boikotti on julkinen ja tulee varmasti kaikkien asianosaisten tietoon." Asia olisi täydellinen jos korostaisi kaiken päälle sitä miten tämä on rakkaudellista ja miten vilpittömästi hyvästä sydämestä tämä toimintamalli kumpuaa. Tämän sanomatta jättäminen olisi Päivi Räsäsen retoriikassa "julmaa" ja "sydämetöntä".

Jos tämä tuntuu fundamentalistista karulta, niin tuota sitä joutui liberaali kokemaan joka ikinen päivä. Ja se oli heistä OK. Jatkaa vuosia. Sarjatulella vaan aina välistä fundamentalistin pärstää vaihtaen. Tavalla jossa kirkosta eroaminenkaan ja uskonnottomaksi identifioituminenkaan ei tuo rauhaa. (Voisin floodata tähän muutaman sata sivua sähköpostiini tulleita palautteita vuosien varrelta. "Evopellet" saavat kaikenlaista palautetta. Ja maltilliset ovat osanneet tiedottaa että eivät identifioidu antamaani kirkkokuvaan joten tapahtumat ovat epätosia ja irrelevantteja vaikka he toisaalta tunnustavat että eivät tiedä mihin kaikkiin kokemuksiin referoin.) Tätä kokeillut kirkon jäsen voi sitten tulla kertomaan ihanteisiin ja filosofisiin arvoihin vedoten mitä kirkko oikeasti ajaa ja ei jaa. Ja miten kirkosta eroaja on vain "ymmärtänyt jotain väärin".

Suonpään tekstissä on kuitenkin siitä hyvä ja positiivinen merkki että se ei enää leiki että suvaitsemalla suvaitsemattomia saadaan turvallinen tila kenellekään muulle kuin niille kaikista koviten ja raivoisimmin asiaansa ajaville. On selvää että tuollaisessa vanhanmallisessa kritiikittömässä ja rajattomassa inklusiivisuudessa oli kysymys samasta kuin uusliberalistisessa vapaassa markkinatalouskeskeisessä kilpailuyhteiskunnassa. Suurimmat, vahvimmat, opportunistisimmat ja häijyimmät porskuttavat ja kaikki heidän vastustamisensa on määrittynyt "vapauden vihaamiseksi".

Suonpää näyttää ymmärtävän että kirkko voi tehdä yhteistyötä myös ei-kirkollisten kanssa. Ja että kaikilla tahoilla voi olla yhteinen vihollinen. Eli on olemassa ilmiöitä ja asioita joita tulee ja pitääkin vastustaa. En usko että tämä liberaalinpuolinen eksklusiivisuus on vale tai harhautus.

Tämä viesti taas on jotain jonka maahanmuuttokriittinenkin varmasti ymmärtää. Toki fundamentalistit ovat puhumassa suvaitsemattomuuden suvaitsemisesta ja siitä miten poliittisesti epäkorrekteja he ovat ja miten heidän vastustamisensa ja kritisoimisensa ääneen ja jatkossa rahoittamatta jättämisensä on vainoamista. Mutta hekin ymmärtävät ISIS -terroristien kohdalla sen että emme voi elää montaa mieltä olevassa maailmassa jos mukana on tahoja joiden toimintatavat estävät tämänlaisen käytöksen. Ja että ISIS -terrorismia ei voi puolustaa nimeämällä se poliittiseksi epäkorrektiudeksi ja omien mielipiteidensä näyttämiseksi ja niiden mukaan elämiseksi.

Kiinnostaako tälläinen ilmainen kyyti?

Ylläolevan Antti Natusen kommentti on kiinnostava. Huomiotaherättävää on, että hän puhuu siinä navetan taakse viemisestä. Viittauskohde on kontekstoitu Samuli Suonpäähän. Viestissä on mielenkiintoista Natusen ammatti, taksiyritys. Ja tämän yritystiedot ovat yhtä julkisia kuin tuo Natusen kommenttikin.

Asiasta on tiedusteltu ja hän ei näe tehneensä mitään väärin. Natusen pääteemana oli se, että hänestä kirkko ja suvakit on unohtaneet oman kansan ja etenkin suomalaiset tytöt. Hän ei ilmeisesti kyennyt samastumaan siihen että vaikka hän olisi oikeassa suvakeista ja kirkosta, niin hän on jakamassa rangaistukseksi kuolemantuomiota.

Se, että Natunen ei ymmärrä tehneensä mitään väärin on sinänsä kiehtovaa. En tiedä uskallanko minä tuollaisen taksin kyytiin mennäkään. Hän tuskin näkisi mitään väärää siinä että hän tekisi taksillaan Lapuan liike -tyylisiä kyydityksiä. So there.

Toki perussuomalaisretoriikalla tämäkin kääntyy sellaiseksi että hän on vain tarjoamassa ilmaista kyytiä. En tosin tiedä missä paikkakunnalla saatana navetta sijaitsee.

Hei, katsos tätä!

Monilla miehillä on erityinen selfie-munakuvagalleria. Tämä ei ole missään nimessä homoseksuaalia. On vain yksinkertaisesti hyvä olla valmiina jotta voi tarvittaessaan viestiä tunteitaan naisille nopeasti, tilanteessa missä hyvänsä. Bussissa ei esimerkiksi voi spontaanisti vilautella ja ottaa selfieitä. Ja siksi monessa arkisessa tilanteessa onkin oltava valmista materiaalia lähetettäväksi spontaanisti vaikka siksi että kuulee ensimmäisen kerran jostakusta omasta mielestään sievästä naisesta internetissä.

Lisäksi hyvän pippelikuvan ottaminen on vaikeaa. On mietittävä asentoa ja kompositiota. Aivan liian moni ottaa amatöörimäisiä salaman ylivalottamia kuvia jotka on lähinnä otettu suuntaamalla kameraa housunkauluksesta sisään. Kunnon kikkelikuva on vaikeaa ottaa selfienä, varsinkaan jos ei ole selvin päin. Siksi Teuvo Hakkarainen ei ollut ollenkaan homoseksuaali selitellessään omia kikkelikuviaan. ; On aivan asiallilsta pyytää ystävän apua jotta saa tehtyä omasta kikkelikuvastostaan mahdollisimman houkuttelevan ja mainostavan ja miellyttävän.

Hyvässä kikkelikuvassa on mietittävä asentoa, kompositiota ja sitä minkälaisen viestin haluaa sillä kertoa. Esimerkiksi kontrastia ja väritasapainoa säätelemällä  saa kikkelin näyttämään kovalta ja suuremmalta. Toisaalta "airbrushaamalla" ja pehmeillä suodattimilla ja sopivasti valaisemalla peniksestä saadaan suuren, pehmoisen ja puhtaan näköinen. Sopivalla kuvankäsittelysuotimella kuvaan saa myös tarkempia asenteita, jotka on syytä miettiä yksityiskohtaisesti ja tilannekohtaisesti. On oltava harkittu jokaista kuvaa tehdessä. Ja niistä on syytä tehdä itselle erityinen kansio jossa on erilaisia viestejä välittäviä kikkelikuvia. Sillä aivan kuten kikkeli voi tyydyttää jokaista naista eri tavalla erilaisina yksilöinä, on tämän saman viestin ja yksilöllistämisen syytä näkyä lähetetyissä kikkelikuvissa.

Kuvakulmilla ja esinahan asennoilla voidaan välittää viestiä. On aivan eri asia näyttää täydessä ojossa olevaa lähes tulkoon orgasmiin runkattua penistä kuin näyttää pullottelevaa elintä jonka esinahan uumenista terska vain hieman kurkistaa, ikään kuin leikkisästi kutsuen.

Liian usein peniskuvissa näkee ruttuisia, kenties jopa tahraisia, vaatteita. Tausta voi olla valkoinen, koristeellinen tai muuten kiinnostava. Peniksen voi myös asetella mielenkiintoisesti. Kultturellisti viinilasissa lepäävä penis nahkakantisten kirjojen ympäröimänä antaa erilaisen viestin kuin penis jolle on leikkisästi kiedottu pieni kravatti terskan ympärille.

Tai siis helvetti vieköön ei.

Tänään Marko "Fobba" Forss kirjoitti facebookiin viestin peniskuvien jakamisesta. Viesti keskittyy ns. sextortioniin. Eli siihen että erilaiset palvelut ovat erikoistuneet siihen, että "Kun se iloittelu siellä kameran edessä on suoritettu, alkaa kiristäminen. Maksa summa X tai Facebook-kaverisi ja kaikki muut mahdolliset tuttusi pääsevät seuraamaan kyseisen iloittelun YouTubeen ladatun videon kautta." Samalla korostetaan että tilanteita provosoidaan "Ihmettelet ehkä sitä, miksi tämä kuvankaunis nuori neito ehdottaa lähempää seksuaalista nettikanssakäymistä hetken nettikeskustelun jälkeen, koska et muista niin käyneen villeinä poikamiesvuosinakaan. Ehkä se johtuu siitä, että netissä ollaan rohkeampia? Eikähän tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä, eihän?"

Forssin tekstiin reagoinnit ovat olleet erikoisia. Esimerkiksi Samuli Suonpää korosti, että "Poliisi varoittaa miehiä lähettämästä lapsille peniskuvia. Kun sitten miehiä voitais kiristää." Ja hän huokailee asialle. Muutenkin on tullut kommentointia mallia "Tarvitaan SuomenPoliisi kertomaan, miksi alaikäiselle ei saa lähettää kikkelinkuvia. Ettei joudu kiristetyksi."

Pedofilian toistuminen oli erikoinen, koska Forssin viesti koski ennen kaikkea nuoria, jotain parikymppisiä, naisia joille ennen kaikkea keski-ikäiset miehet lähettelevät peniksenkuvia. Viestin aiheena oli enemmän aikuisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän twistautuminen sekstailija-irstailijaan takaisin palaavasta kiristyksestä kuin pedofiliasta. Toisaalta kiristys toimii varmasti vielä paremmin pedofiileihin. Joskin heidän löytämisensä voi olla vaikeampaa ja tämä tekee siitä sellaista että ilmiöstä ei synny samanlaista tienaus-ammattialaa kuin tästä em. ansaintamallista.

Teemana on pedofiliatwistin lisäksi ollut se, että moralisoinnin sijasta kiristetyksi joutuminen olisi jotenkin oleellisen väärä näkökulma. Itsekin olen sitä mieltä että terveen ihmisen kannattaa hillitä kikkelinkuvien lähettelyä ensisijassa kaikista muista syistä paitsi tässä mainitusta. Mutta toki, jos sitä on jo seksuaalinen häiritsijä tai halujaaan toteutteleva pedofiili niin kenties ainut mikä menee läpi senlaatuiseen mieleen on "ei pidä lähettää kikkelinkuvia kun se voi kiristää sillä"... Valitettavasti moni ihminen ei välitä etiikasta vaan siitä mitä reaktioita tästä saa.

Peniskuvien kohdalla Forssin näkökulma on lisäksi kenties ainut asia joka toimii ja tehoaa muutenkin. En puhu pedofiliasta vaan normaalimmasta pervoilusta. Sillä nykyaikana moni suhtautuu seksuaalisuuteen tavallaan yllättävän luontevana osana elämää. On niin avomielinen ja luonteva ja avoin että muu yhteiskunta ei ole ikään kuin vielä vapautunut tabuistaan ollakseen valmis niihin. (Toinen vaihtoehto on toki se, että ollaan niin konservatiiveja että erilaiset seksuaalisen häirinnän puolet nähdään feministisenä propagandana, jonain josta on hyötyä lähinnä silloin jos voidaan viitata siihen että seksuaalinen häirintä on yleistynyt tai yleistymässä maahanmuuttajien vuoksi.)

Kikkelilähetystyö tekijäänsä kiittää?

Kun moni lähettää kikkelinkuvia, he eivät ajattele sitä kuten vastaanottaja sen kokee. Syynä on osittain se, että lähettäjä ei kykene irtautumaan itsestään. Hänelle itselleen hänen oma peniksensä on tärkeä ja hieno. Tämän kautta oma penis ja sen lähettäminen rinnastuu helposti (1) seksikkäisiin kuviin joita saataisiin itse naisilta (2) siihen että oman peniksen erektio on jonkinlainen kehu vastaanottajalle, koska onhan imartelevaa jos on niin seksikäs että tuottaa iloa niin paljon että tulee erektio, jonka evidenssi tuo lähetetty kuva on.

Tässä tosin helposti unohtuu se, että seksikuvissa mieleen ei tule keskiverto seksikuva keskiverrosta naisesta vaan enemmänkin pornofantasioiden kuvia. Tämän voi huomata kun katsoo niitä asenteellisia viestejä joissa miehet eivät halua nähdä heille yllätetysti näytettyä mummopornoa tai vastaavaa. Tosiasiassa eroottisille kuville oletetaan konteksti. Ja tätä ei tiedosteta koska rinnastuskohteen piilo-oletuksia ei tiedosteta. Ja toisaalta ainakaan minä en juurikaan nauti mistä tahansa vaginakuvasta. Tissikuvat eivät itse asiassa oikeastaan edes rinnastu kikkelikuviin vaan paidattomana otettuihin kuviin.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä kikkelikuvatrollaustapauksessa josta kirjoitin aiemmin. Mies lähetti kikkelikuvan ja kehui naisen silmiä. Ja oli yllättynyt kun nainen ei pitänyt kikkelinkuvista. Hän ei pitänyt takaisin saamistaan kikkeleistä. Ei varsinkaan kun niiden lähetettyjen kokoa ja sitä miten niissä ei ollut omituisia muhkuroita, toisin kuin hänen lähettämässään peniksen kuvassa oli.. Oli selvää että lähettäjä luuli olevansa leikkisä tyyppi jolle seksuaalisuudessa ei ole tabuja ja joka korosti hauskanpitoasennetta. Mutta vastaanottaja koki tämän seksuaalisena häirintänä. Tavalla joka täysin ylitti kikkelinkuvien lähettäjän ymmärryksen. (Toki naisilla on monia muitakin hauskoja tapoja reagoida epämiellyttävään yllätysmunaan.)

Valtaosa kikkelikuvien lähettäjistä on varmasti aivan samalla tavalla pihalla. Totaalisen pihalla tavalla joka rinnastuu mielessäni lähinnä aatteeseensa liikaa uppoutuneilta ties minkä ideologian edustajilta. Juuri niiltä joilla on aina päivän paras ad hoc -selitys sille miksi heidän systeeminsä on järkevää ja asiallista. Mikään todistusaineisto tai selittäminen tai argumentointi päinvastaisesta ei muuta näiden ihmisten mielipidettä.

Vastaanottajan näkökulmaa - ja hieman evoluutiotakin

Naisnäkökulma, eli kikkelikuvanvastaanottajan näkökulma, on aina tärkeä. Viestinnässä on aina muistettava lähettäjä, lähetysmedian rakenne ja vastaanottaja. Ne kaikki ovat tärkeitä. Kun aloitin tämän tekstin kikkelikuvantuotantotaiteella, tein tämän pelkästään lähettäjän näkökulmasta. Laajensin siinä olevaa ideaa eteenpäin. Eli otin lisäksi kuvanottovälineen ja valokuvan mediana huomioon. Tämä on tärkeää puhuttaessa viestinnästä. Ja jo tämä taso, ilman vastaanottajan tasoa demonstroi että kikkelikuvien lähettely ei ole kovin harkittua. Sillä jos se olisi harkittua siitä tulisi juuri tuon kuvaamani kaltaista. Ja se taas vaikuttaa varmasti absurdilta myös heistä jotka lähettävät kikkelikuvia.

Vastaanottajan näkökulmaa voi olla vaikeaa tavoitella näin miehenä. Mutta onneksi Alina Välimäki kirjoitti yllätysmunista juuri tarvitsemastani vastaanottajanäkökulmasta naisena. Kutsuessaan "yllätysmuniksi" näkökulma pitää sisällään, paitsi yhden pisteen vitsin, niin myös muistutuksen siitä että kikkelinkuva tulee yllättäen. ; Tämä on merkittävää. Sillä vaikka itsekin olen periaatteessa joviaali ja kykenen olemaan luonteva ympäristössä jossa on alastomuutta, olen kovin häiriintynyt yllätystisseistä. Eli jos en ole varautunut alastomuuskontekstiin, sattumalta nähdyt tissit tuovat pienen shokin. Joka ei ole pelkästään miellyttävä.

Ongelma on laajempi ; Kikkelikuvien lähettäminen kuvastaa hämmentävän monille kuvia lähettäville jonkinlaista ystävällisyyttä ja luottamusta. Heidän kannattasi muistaa että jos puhutaan aidosta ystävällisyydestä, niin esimerkiksi monia uskonnollisia julistajia pidetään häiritsevinä juuri siksi että he harrastavat ystävyyteen liittyviä ulkoisia piirteitä ilman että he olisivat ansainneet nämä. Tämä koetaan tunkeiluna. Mennään liian henkilökohtaiselle tasolle liian nopeasti. Näin ollen ystävällisyys ei ole argumentti jos siihen ei liity ystävyyteen liittyvää läheistä suhdetta ja tuttuutta.

Välimäki kirjoittaa siitä, miten kikkelinkuvat ovat sukupuolittuneet erityisellä tavalla "Mielenkiintoisinta tässä on se, että naiset ja miehet ajattelevat sukuelinkuvista täysin erilailla. Toisin kuten miehet ehkä kuvittelevat, naiset eivät ajattele lersseistä ruudullaan, että ”oi kun pääsisin istumaan tuon päälle” tai ”voi kun saisin tuon jötkäleen suuhuni”. Usein nainen vain tuijottaa ruutuaan etsien kuvasta outoja pilkkuja tai paiseita, kauhistellen ja punastuen miettiessä karvoja hampaiden välissä." ; "En tiedä yhtään naista, jota munakuvat kiihottaisivat – päin vastoin! Suurimman mokan miehet tekevät silloin kun muutaman viikon kestäneen tekstailun jälkeen potentiaalinen heila lähettää seisovasta nautintonakistaan kuvan naiselle."

Välimäki myös tuo esiin kasan erilaisia lainauksia jotka demonstroivat juuri sitä miten miehet tuntuvat kokevan munakuvat aivan asiallisina. Otan näistä lauseista esiin ne jotka ovat mielestäni argumentaatioltaan sosiaalisia ja vastavuoroisuusajatuksen mukaisia. "Jos haluan nähdä tytön alasti, lähetän hänelle munakuvan. Toivon että hän lähettää minulle kuvan itsestään takaisin." ... ”Kun näen kauniin naisen, lähetän hänelle munakuvan koska minulla ei ole hajuakaan mitä voisin sanoa hänelle.” ... ”Koen melkeimpä kaikki naisten ruumiinosat kiihottavina, joten miksi hän ei kokisi munaani kiihottavana?” ... "Eikö nainen ilahtuisi ajatuksesta, kuinka kovaksi hän minut tekee?" Tämä aikalailla demonstroi miten vihjeettömiä miehet ovat. Limaisesta pervosta ja seksuaalisesta häiritsijästä saa helposti kuvan ilkeänä ja itsekkäänä. Mutta he eivät ainakaan perustele asiaa itselleen näin.

Itse olen miettinyt asiaa siltä psykologiselta kannalta että tilastollisella tasolla miehet ovat usein visuaalisempia kuin naiset. Kenties kikkelikuvan lähettäjän ei pitäisikään miettiä naista miehen kanssa identtisenä? Kenties vika olisi jo tässä. Media on vastaanottajan kannalta väärä.

Välimäki sen sijaan hakee jonkinlaista samanlaisuudenhakemista kuviin. Hän lähestyy naisena asiaa evoluutio mielessään. "Pohdiskelin alkukantaisia, evoluution jättämiä tekijöitä, jotka saavat meidät lähettelemään alastonkuvia. Naiset nimittäin ottavat usein kuvia takamuksistaan sekä tisuleistaan kertoen miehille olevansa hedelmällisiä. Tässä on jotain järkeä, eikö? Näin ollen esimerkiksi miesten käsivarsista otetut kuvat kertoisi naiselle miehen olevan voimakas sekä turvallinen kumppani suvun jatkamiseen. Jormalla ei pitkälle pötkitä, joten miesten on turha rakentaa itsetuntoaan sen ympärille." Onkin mielenkiintoista miettiä asiaa evolutiivisesti. Tässä saattaa tulla mieleen monia piirteitä ; Evolutiivisesti tiedetään että miehet eivät jonota spermapankkiin koska miesten lisääntyminen on menneisyydessä liittynyt alastomien naisten vartaloiden näkemiseen. Toisaalta kun miettii omia seksuaalisia kokemuksia, seksin aikana tulee konkreettisesti yleensä nähtyä rintoja ja kasvoja - kenties jopa takamuksia asennosta riippuen - kuin itse sukuelimiä. Näin ollen ei ole mikään ihme jos miesten - ja miksipä samoista syistä naistenkin - visuaaliset preferenssit eivät keskity sukuelinten näkemiseen. (Toki on sitäkin mahdollista nähdä lähietäisyydeltä, asentokysymys. Näissä asennoissa lisääntyminen voi tosin olla kovasti estynyttä.)

Oikeus olla - se nyt on sellaista luksusta

Samuli Suonpää korostaa että homoseksuaalien oikeuksista puhuttaessa ei ole kysymys pelkästä avioliittopolitiikasta. "Kirkon näkyvä läsnäolo prideilla ei ole kannanotto tasa-arvoisen avioliiton puolesta – eivätkä pridet ylipäänsä ole avioliittomielenosoitus. Pridessa on kyse oikeudesta olla se, mikä on. Se on oikeus, joka on tässä yhteiskunnassa minunlaisilleni itsestäänselvyys, mutta juhlimisen arvoinen. Niiden, joille se ei ole itsestäänselvyys, rinnalla kirkkokin marssii."

Itselleni kysymys on siitä hankala että ymmärrän että Pride -kulkueen osallistuminen on jotain jossa on pari viestiä. Ja nämä viestit ovat hyvin erilaisia. Silti jossain määrin on vaikeaa sanoa että jompi kumpi viesti olisi väärin.;
1: On kristittyjä joista homoseksuaalien tukeminen on kristillistä.
2: Kristillisyyden läsnäolo tarkoittaa että kristinuskoa ei saa liittää mitenkään homojen kohteluun, joka usein muuttuu valkopesuksi jossa enemmänkin vaikeutetaan uskonnon kritisoimista kuin autetaan itse homoseksuaaleja.

Oikeis ei-olla

On kuitenkin kiinnostavaa huomata miten tässä viitataan oikeuteen olla olemassa. Tämä on hyvin mielenkiintoinen "ilmiselvyys" jota en ole oikein itse tullut kokeneeksi - vaikka en mitään homoseksuaalisuutta edustakaan. Tämä käsitys on jotain joka on haastava. Sillä joskus on vaikeaa nädhä milloin oikeus olla olemassa on sisäinen ja milloin se johtuu kunnioituksen puutteesta.

Tässä mielessä on varmasti oleellista tutustua vieraantumisen ajatukseen. Ja noin lyhyesti kyse on melko monimutkaisesta ilmiöstä jossa toiseus lyö autonomisuuden puutetta käsille. ; Vieraantuminen on tavattu sosiologiassa jakaa viiteen alaosaan. Nähdään että vieraantuminen tarkoittaa sitä että (1) on kokemus vallan puutteesta (2) merkityksettömyys (3) normittomuus (4) eristyneisyys ja (5) itse-vieraantuneisuus.

Tässä mielessä vieraantuminen voi ilmetä vaikka siten että ihminen kokee että hänellä ei ole todellista vaikutusvaltaa siihen mitä häntä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Hän kokee avuttomuutta maailman tapahtumien edessä. Hän kokee itsensä uhriksi joka ajautuu tapahtumista toiseen. Vieraantuneelle ei ole kysymys tavoitteiden asettamisesta ja saavuttamisesta vaan selviämisestä. Vieraantuneen intressejen puolustaminen on heikoilla ja ne ovat usein suurempien ihmisjoukkojen tahdon alla. Ihminen kokee olonsa omituiseksi ja vieraaksi. Identiteetti ei annakaan minäkuvaa vaan on leima joka tuottaa ongelmia.

Tässä mielessä on melko selvää että jossain tilanteissa vieraantunut on lähinnä tilanteessa jossa hänen annetaan olla olemassa mutta häntä ei kunnioiteta. Olen ollut huomaavinani että esimekriksi uskonnon, seksuaalisuuden ja jossain määrin poliittisen mielipiteen kohdalla on paljonkin sellaisia yksittäisiä kohtia joiden kohdalla ihminen vieraantuu väkisinkin. Jos hän ei muuten koe vieraantumista niin muut ihmiset hoitavat asian heidän puolestaan. En itse muista milloin olisin kokenut kunnioittavuutta. On ollut selvää että se on karkeasti sanoen saavuttamattomissa.

Ja reiluuden vuoksi ajattelen että kunnioitus on jotain joka eroaa ihmisarvosta siinä että kunnia on ansaintakysymys. Ja koska kunnia ansaitaan esimerkiksi järkevyydellä ei minun sitten tasapuolisuuden nimissä tarvitse kunnioittaa itseäni heikommin argumentoivia. Ajatukseen tottuu varsin nopeasti..

En ole myöskään ymmärtänyt miten uskovaiset kuvittelevat että;
1: Kukaan ryhtyy uskomaan sillä että hänelle selitetään että uskominen on jotain joka hyödyttää yhteisöä - koska, no, se yhteisö ei rehellisesti sanoen anna yksilölle mitään. Miksi minun täytyisi uhrautua yhteisölle joka antaa itselleni suoralta kädeltä halveksuntaa? Mielestäni minun täytyy kysyä ensin tämä. Ja sen jälkeen minun täytyy kysyä että millä he ansaitsevat sen että vievät ainutlaatuisesta elämästäni aikaa jota eivät osaa antaa takaisin.
2: Toisaalta en ymmärrä miten heidän uskontonsa ylivertaisuus ja paremmuutensa vaikka islamilaisiin teokratioihin demonstroituu sillä että he käyttäytyvät asennevammaisesti ja paskamaisesti muita ihmisiä kohtaan. Ja miten he loukkaantuvat jos nämä paskasti kohdellut ihmiset eivät tule puolelle. Ja miten he eivät odota kostoa jota heidän kohdallaan voitaisiin kutsua vain tasapuolisuudeksi. Minusta tässä ei pidä odottaa vakuutustethoa vaan päinvastoin odottaa että antipatiat kasvavat. Ja kääntymyken odottamisen sijaan täytyisi miettiä vain sitä että armeliaisuus on jotain jota pahantekijä ei aseta itselleen vaan jossa kysytään anteeksi uhrilta. Ja jos uhri ei suostu anteeksipyyntöön on kysyttävä vain yhtä asiaa. Miten väärintekijä kompensoi paskamaisuutensa. Velan. Joka eräille, kuten minulle, ovat ikuisia. Paitsi että siinä mielessä eivät ole että ne kasvavat korkoa. Eli maksamatta jättäminen ei muuta "vanhan muistamiseksi" vaan joksikin jonka kompensoimaton syntitaakka kasvaa ja kasvaa ajan mittaan.

Tässä mielessä vieraantuminen onkin siitä jännittävä että se vaatii toiseutta. On oltava vainottu vähemmistö. Muuten kysymys on vähän samasta kuin yrittäisi pitää ei-vankejen vapautusiltamia osana rikosseuraamuslainsäädäntöarvokeskustelua. Toki tässäkin kokemus toiseudesta on siitä jännittävä että ties mitkä tahot voivat hakea marttyyrinkruunua ja uhriutua ihan vain tunteilemalla. Tässä mielessä on hyvä katsoa arvostetaanko, kunnioitetaanko vai tuomitaanko näkemystä sosiaalisesti vai ei. Nämä ovat aina tekoja toisia ihmisiä kohtaan. Ja nämä teot kasautuvat ideologioiden, instituutioiden ja ihmisten ylle. Ja nämä tahot eivät vain ole jotain jotka tekevät näitä asioita. Ne ovat näitä asioita joita ne tekevät. Ja joko vastustaa näitä aktiivisesti liikkeensä tai päänsä sisällä tai ei.

Mutta eikö kulttuuri ollutkaan hinttapuleille?

Jotkut asiat saavat jopa kaltaiseni pessimistin uskomaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Yksi niistä on se, että tänä keväänä ei ole näkynyt "Suvivirsikeskustelua". On toki mahdollista, että keskustelu räjähtää vasta ns. liian myöhään. Eli kun kevätjuhlat on jo käyty ja niihin liittyvät proseduurit on jo tehty. (Sen sijaan että asiat riideltäisiin puolta vuotta tai kuukautta ennen kevätjuhlia.) Olen kuitenkin toiveikas.

Tässä voitaisiinkin viitata Samuli Suonpäähän. Hänkään ei arvosta suvivirsivouhotusta. Hän kuvaa prosessin melko oikein. "Ensin vapaa-ajattelijat muistuttavat, että koulujen kevätjuhlien ei tulisi olla uskonnollisia ja sen jälkeen valtaosa suomalaisista löytää sisältään konservatiivin, joka karjaisee: ”Suvivirrestä en, perkele, luovu!” Sillä, että vapaa-ajattelijat eivät taaskaan ehdottaneet virren kieltämistä, ei ole mitään merkitystä. Suvivirteen suomalainen arkiluterilainen kokoaa kaikki pelkonsa maailman muuttumisesta. Suvivirrestä tulee taas ase ja tosiasiat saavat joustaa." Suonpää muistuttaa että virrellä tehdään omituisia asioita "Pahinta vouhotus on koulujen ulkopuolella, kun osa yhtenäiskulttuurin murenemista tai muuten vaan kristityistä pääsee Suvivirren kimppuun. Suvivirttä puolustetaan, vaikka kukaan ei sitä olekaan uhannut. Vuosi sitten minut kutsuttiin tapahtumaan, jonka keskeisin ajatus oli mennä ja laulaa Suvivirsi kadulla vapaa-ajattelijoiden toimiston ulkopuolella, ihan vain kiusallaan. Onko mitään vastenmielisempää tapaa käyttää virttä, laulettua rukousta?" Melko-aggressiivis-aggressiivista. (Ja sitten ihmettelevät että kristittyjen kanssa ei keskustella ystävällisesti vaan käytetään melko häijyäkin kieltä... Miten meni noin omasta mielestä?) Tämänlaista prosessia ei tietenkään ole ikävä.

Aiheenani on kuitenkin kulttuuri. Suonpää huomauttaa siitä mihin esimerkiksi ylioppilastutkinnon muutokset ovat menneet. Ilman että asiasta on nostettu suvivirrestä valittamisen kaltaista massaliikehdintää. "Alkaa näyttää siltä, että suomalaisesta lukiosta voi pian valmistua ylioppilaaksi ilman ainuttakaan kurssia historiasta tai biologiasta. Mutta hei, kannetaan toki yhdessä kaikki huolta Suvivirrestä, sillä se on tärkeä osa sivistystä!" Mikä on toki sinänsä kiinnostavaa, että Suvivirttä tuntuu puolustavan sellainen kristittyjen konservatiivien joukko, jolle sivistys ja kulttuuri ovat ylipäätään homoseksuaalien hommaa. "Suvivirttä" puolustaa erityisen verevästi sellainen Timo Soinin tyylinen mies, joka ei tosiasiassa osaa kulttuurista noin yhtään mitään. He tietävät ravikilpailuista ja ravihevosista enemmän kuin tietävät vaikka jonkun Caravaggion edes nimeltä. Näistä ihmisistä jopa luonnontiedekeskeinen nörttiys on epämiehekästä. Anti-intellektuellismi kukoistaa. Heidän sävynään on, että kyllähän hekin osaisivat koristella sivistyssanoilla, mutta he vain puhuvat juurevasti. haastettuna he sitten käyttävät sivistyssanoja väärin, ottaen huomioon sanojen määritelmäsisällöt ja vastaavat.

Toki tähän kokonaisuuteen sopii sekin että "Suvivirttä" pidetään jotenkin erityisen lapsille sopivana lauluna. Sen kulttuuritausta ymmärretään joksikin jota on tehty aina. Mutta taustoja ja siihen liittyviä tilanteita ei oikein tiedosteta. Suvivirsi on muuttunut kitchiksi. Nähdään koristelut, eikä sitä miksi sellainen laulu meillä ylipäätään on. Piispa Jolkkonen puhuu usein mielellään alkuperästä ja perinteistä. Ja kun hän boikotoi kevätjuhlia jossa "Suvivirttä" ei laulettu, hän esitti että laulu olisi vapauden symboli. Hän ei tässä analysoinut laulun taustoja kovinkaan pitkälle. Moni korostaa että siinä vaan kuvataan kaunista kesää. Ja että tämä on kaunis asia lapsille laulettavaksi vaikka olisi ateistikin. Tämäntapaiseen tarvitaan jotain Ulla Rautiaisia, jotka vihjaavat, että virren takana on ollut nälkävuosien kauheudet ; "Ensin nälän kurittamat ihmisparat rukoilivat hädässään auringonlämpöä ja laihoa laaksoihin etteivät kuolisi. Nälkävuosien laannuttua hengissä selvinneet kokoontuivat kirkkoihin kiittämään normaalin kesän merkeistä: kukkivista niityistä, viheriöivistä puista ja yrttitarhoista. Suvivirsi on pala kansamme historiankerrontaa. Laulun kauniit sanat ovat toive siitä, millainen kesän olisi oltava, jotta viljaa voisi kasvattaa, kaloja ja lintuja pyydystää ruoaksi ja selvitä hengissä. Liian hyvissä oloissa, kun suurin huoli suvensäästä on loman onnistuminen, emme enää ymmärrä sanoitukseen sisältyvää hätää."
1: Tämä ei toki ole kristillisissä piireissä ainutlaatuista. Puhutaan esimerkiksi "kauniista joulun tarinasta". Selvästi tässä on tartuttu kuvastoon jossa on lampaita ja vauvoja. Mutta unohdetaan se kadulle hylkääminen ja alle kaksivuotiaiden lasten kansanmurha. Kaunishan joulun tarina nimenomaan ei ole. Siinä voidaan nähdä tiettyjä etuja, mutta ne eivät ole kauneudessa. Kristitty-ihmisten huomio kitchiytyy helposti. Ja nämä kertovat että uskonto on syvällisyyttä. Ilmeisesti siksi että uskontoon liittyy tiettyjä suuria aiheita kuten tuonpuoleinen ja hyvä elämä. Siitä millä tavalla tätä lähestytään ei sitten mietitä...

Kulttuurin kunnioittamisella, ymmärtämisellä ja vastaavalla voisi olla jotain tekemistä Suvivirren kanssa. Käytännössä sen puolustajat kuitenkin näyttävät että kyse ei ole siitä. Kysymys on siitä että tietty ihmsiryhmä on päättänyt että elämme yhtenäiskulttuurissa jossa yksi tietty kulttuuri edustaa Suomen kansaa ja päinvaston muut eivät. Ja Suvivirsi on tämän vallan symboli. Ja siksi se on pakko laulaa. Muuten joku voisi vaikka kysyä että millä helvetin oikeudella kristitty kuvittelee omistavansa oikeuden maamme kulttuuriin ja sivistykseen enemmän kuin ne ihmiset jotka siihen kulttuuriin tutustuvat, jotka sitä kuluttavat ja jotka sitä tekevät. Ja muutenkin ymmärtävät.