Marian suruista ja Fioren miekosta

Laitoin vähäksi aikaa facebookprofiilikuvaksi oheisen. Se on yksityiskohta lasimaalauksesta 1500 -luvulta. Ja se liittyy Mater dolorosa -symboliikkaan. Neitsyt Marian kärsimyksiä kuvatessa vakiintunut symboli on kuvata suruja seitsemällä miekalla. Ne symbolisoivat sitä että Maria kesti Betlehemin lastenmurhan, paon Egyptiin, 12 -vuotiaana saarnaamaan intoutuneen Jeesuksen etsintä, ristinsaatto, Jeesuksen ristiinnaulitseminen, Jeesuksen ristiltäotto ja Jeesuksen hautaaminen. (Jostain syystä listalla ei ollut "maineenmenetys kun enkeli kyseenalaistui maineen mutta ei kuitenkaan vienyt viattomuutta".) 7 on tärkeä luku myös numerologiassa.

Toisaalta seitsemän miekkaa on minun kohdallani vakiintunut hieman toisenlaiseen yhteyteen. Fiore dei Liberin kuvaamaan seitsemään miekkaan. Se on hyvin tärkeä osa. Siinä kuvataan tyylin perushyökkäyslinjat. Ja tätä kautta luodaan määritelmät termeille jota Fiore käyttää teoksessaan myöhemmin. Se on hyvin tärkeä. Ja tässä hyökkäyslinjoja on seitsemän. Ne eivät ole samat kuin lasimaalauksessa mutta niiden lukumäärä on sama. Nautin yhteensattumasta.

Uskon että kyseinen yhteys on sattumaa. HROARRissa tosin muistutetaan siitä että monissa manuaaleissa yhteensattumat symboliikkaan eivät ole lainkaan yhteensattumia. Keskiajalla ja etenkin renessanssiaikana astrologiset ja alkeemiset symbolit olivat merkityksellisiä ja siksi niitä käytettiin myös teoksissa.

Otin kuvan tietenkin sitä kautta että juuri tuossa valitsemassani kuvassa Maria on melkoisen androgyyni ellei peräti miehekäs. Näin ollen voin ottaa sen sellaisenaan profiiliini. Se kuvastaa joitain vahvoja mutta synkeitä puolia itsessäni. Olisin toki voinut valita jotain muutakin.

HUNAJANKUSIJAT

"CMX" on minulle hyvin(kin) tärkeä bändi. Sen tuotoksia voi tietysti arvottaa monellakin tavalla ; Esimerkiksi subjektiivisen arvioni mukaan ihanimmat yksittäiset löytyvät "Aura" -levyltä. Ja toisaalta banaalihkoa eihyvää kappaletta nimeltä "Matti" ei voida ylittää oikein millään mittareilla, ja sitä voikin siksi vain arvostaa. Jos taas haluaa maksimoida levyn kuunneltavuuden, on valintani "Isohaara".

Mutta CMX:än levyt ovat kokonaisuuksia ja nähdäkseni ylläolevat arviot ovat kuitenkin hieman latteita ja irrelevantteja. Kokonaisuuksia arvioiden esiin voi nostaa vaikka kappaleiltaan hajanaiseksi haukutun "Pedot" -levyn, jota CMX:n kysy-vastaa -palsta paljstaa olevan erityisen "henkilökohtaisesti tärkeän". Siinä onkin vahva kantava teema, sieluttomuuden kokemuksen kanssa eläminen. Tämä levy on monipuolinen, kokonainen ja rikas (complete). Moni kuvaakin siinä olevan jotain joka lohduttaa lohdutonta. Itselleni se tosin luo lohduttomuutta lohtuun, joka on luultavasti vielä parempi. "Talvikuningas" -levyn joka on rakennettu ikään kuin yhdeksi kappaleeksi. Tässä ei ihan onnistuta, ja levy onnistuu sykäyttämään vain paikoin, mutta se on kuitenkin sekin konsistentti kokonaisuus (consistent). Uusin levy, "Seitsentahokas" taas on ennen kaikkea koherentti (coherent). Monet moittivat sitä että kappaleelta puuttuvat hittibiisit, että oikein mikään niistä ei nouse erityisen hyvin esiin. CMX onkin tällä levyllä eräällä tavalla "saavuttanut tasalaatuisuuden".

Suosikkeja sieltä uusimmaltakin kuitenkin löytyy. Moni kehuu "Kusimyrskyä" tai "Rikkisuudeltua". Oma suosikkini on kappaleen lopetus, levyn nimikappale "Seitsentahokas".  Nähdäkseni se on kappale jota koko muu levy joko alustaa tai joka huipentaa sen, mitä muut ovat tehneet. Ajattelinkin pyöritellä tämän viimeisen kappaleen läpi.

"SEITSENTAHOKAS"

On hyvä aloittaa otsikosta, joka on siitä omituinen, että koko kappale ei mainitse kyseistä sanaa. Se ei ole edes numerologinen. Se on kuitenkin tärkeä koska se on kappaleen nimi ja päätynyt peräti koko levyn nimeksi. Voidaankin sanoa että tämän seitsentahokkuuden kryptaaminen on se, minkä keksiminen tai tavoittelu voidaan nähdä levyn sisäiseksi ideaksi.
* Seitsemäntahokas on siitä mielenkiintoinen kappale, että se EI ole Platonin kappale. Tämä voi viitata siihen että joko maailma ei noudatakaan matematiikkaa tai ideamaailman heijastumia. Tai sitten se on jotenkin vajaa jota voisi täydentää jotenkin.
* Seitsemän on alkuluku, joten sitä kuvaa jotenkin erikoislaatuinen jakamattomuus. Ihminen on siis kokonaisuus. Ihmistä ei siis kenties voisi jakaa. Tämä voi toisaalta viitata siihen että kenties ihminen olisi täydellinen vain jaettuna, eli yhteydessä vaikkapa rakkauteen tai Jumalaan.
* Seitsemän on kuolemansyntien määrä, joten seitsentahokas voisi elää syntistä elämää.
* Seitsemän on myös Chackrojen lukumäärä. Nähdäkseni "Rikkisuudeltu" -kappale viittaakin juuri chakroihin laulaessaan että "ruusuja sillä on sormenpäissä ja sieluja sillä on seitsemän, sillä on liekit hännännokassa" Jokainen kaltaiseni Umberto Econ "Foucaultin heilurin" fanittaja jolla on kieroutunut likainen mieli muistaa kundaliinikäärmeen suutelun ja perseennuolennan välisen yhteyden.

Nähdäkseni monitulkintaisuus on A. W. Yrjänän suosima keino. Esimerkiksi "Helvetin hyvä paimen" -kappaleesta on usein kyselty että onko se paimen helvetistä vai päinvastoin erityisen taivaallinen. Yrjänä on korostanut että kaksimerkityksellisyys on tarkoituksellista ja että sen miettiminen olisi avaimena. Uskoisinkin että näissä kaikissa ylläolevissa on jokin pieni osanen selittämässä "seitsemyyttä". Nähdäkseni seitsentahokkuus liittyy jotenkin postmoderniin rakkaudettomaan elämään. Joka on jotain joka johtaa Helvettiin tai joka johtaa Helvettiin jo maan päällä. Ja nähdäkseni koko seitsentahokkuus -kappaleessa kysymys on juuri siitä että se voidaan tulkita maallisena metaforana taivaasta, paratiisista ja helvetistä tai jonain jossa taivas, paratiisi ja helvetti ovat metaforia maailmasta.

"Viimein tulet aavikon laitaan

tänne, missä kartta ei päde

tänne, missä neuvot ei auta

on sisälläsi tuulista"

Aavikko on hyvä vertauskuva koska se on samanaikaisesti sekä tyhjä että karu. Näkisin, että se, että kartta ei päde ja neuvot eivät auta tarkoittaa yksinkertaisesti objektiivisuuden puutetta. Tälle voi olla monta syytä ; joko se klassinen teologinen näkemys jossa tuonpuoleinen on transsendentti että propositionaalinen tieto sieltä on mahdotonta. Mystisissä ulottuvuuksissa on kaikille platonin laskennallisille ideamaailmoille vieras taivas ja helvetti. Eli se voi kertoa siitä että ihminen on joutunut helvettiin.

Toisaalta Nietzschen todellisuutta kuvaa juuri se, että edes tämänpuolisesta maailmasta ei saada kunnolla tietoa. Tätä kuvaamaan on käytetty jopa vertausta "autiomaa jossa voimat leikkivät." Näen että yhteys tähän on vahva. Koska tuulet ovat sisällä se kertoo siitä että voimat ovat subjektiivisia. Ihminen on oman itsensä este. Yrjänän voidaan nähdä moittivan postmodernia ja/tai nihilististä maailmaa juuri tämänlaiseksi.

"Tyhjä kyltti nuolen suuntaan

näyttää tietöntä taivalta

edessä puolen elämän määrää

matkaa hiekan kiusaamaa"

Tämä vahvistaa edellämainittua. Tämä tosin vihjaa että kyseessä voisi olla enemmänkin maanpäällinen helvetinrakennus, koska helvetti on ikuinen. Neuvottomuus, yksinäisyys ja ohjeistusten puute jossa on kuitenkin käsky mennä eteenpäin ja tieto oman elämän rajallisuudesta nousevat erityisen vahvasti esiin. Nihilisti joka ei usko että maailmaan olisi karttaa - sehän olisi orjamoraalin seuraamista - joutuu kuitenkin tietämään että elettävä on ja kuolemakin koittaa.

Tosin tämä voisi periaatteessa, hyvin vapaasti assosioiden, viitata siihen tunteeseen mikä voisi olla kun katsoo kuoleman jälkeen tuomiota jossa elämä analysoidaan ja päätetään onko paratiisi vai helvetti edessä. Tai sitten se voisi viitata kuoleman hetkellä vilisevää "nauhaa elämästä" josta kulttuuriperinteemme kertoo.

"Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota

Ja tämä on uhkaus - mihin menet, siellä oot

Mitä ikinä pakenet - se odottaa sinua siellä

Mitä ikinä haluat - se muuttaa muotoaan."

Tämä on kappaleen kertosäe. Ja se on täydellinen. Tämä on kuvaus joka voisi kuvata eksistentialistista Helvettiä. Jotain sellaista jossa haluamasi omena tai vesi on juuri ulottumattomillasi mutta jonain jonka kuitenkin näet. Se on lähes yhtä hyvä kuin Yrjänän helvettikuvat "Pedot" -albumilla, jossa kylmyys, pimeys, liikkumattomuus ja vastaavat teemat korostavat Helvetin olevan yksinäinen ja viheliäinen ja tylsä paikka.

Toisaalta se kuvaa erityisen hyvin yli-ihmisen elämää juuri sellaisena kuin Nietzsche sen kuvaa. Hän oli individualisti joka liitti kärsimyksen erottamattomasti nautintoon ja esitti että mitään täydellisyyttä ei koskaan saavuteta. Eli on ponnistettava ikuisesti. Koko ajan "tiikerin hännän vetäminen" on kuitenkin hyvin raskasta. Ja Yrjänä kuvastaa tätä ikään kuin osana postmodernia hedonistista tavoitteluelämäntapaa. Tai sitten hän viittaa aivan tyylipuhtaaseen individualistiseen elämäntapaan.

"Puutarha hiljainen, hylätty

ei suljettu vaan unohdettu

ei lukittu vaan kadotettu"

Tämä on nähtävissä varsin helposti Eedenin puutarhaksi. Sehän on "kadotettu paratiisi". Yrjänä korostaa että hengellisyyden puute, ei edes ateismi vaan hengellisyyden puute on jonkinlaista hengettömyyttä. Nykyinen ponnistelu-tavoittelukulttuuri jossa ei ole kiinnekohtia on hyvin samanlainen.

Puutarha voidaan nähdä myös konkreettisena. Hengelliseksi Esteetikoksi (isoilla kirjaimilla) kutsuttavissa oleva Emerson aloitti perinteen jota seurasi esimerkiksi Hawthorne. Hawthorne yritti tavoitella "läpinäkyvää silmää" jossa aistihavaintoja yritetään kokea ja kuvata. Pienikin vaikutelma oli tärkeä. Hawthorne kuvasi Sleepy Hollowssa kokemaansa rauhaa, jossa joutilaisuus oli tärkeää. Hänen tunnelmansa rikkoutui kun juna vihelsi. Tämä toi kiireen tuntua jota aikaisemmin edes viikatteita teroittavat niittomiehet eivät olleet työtätehden rikkoneet. Teknologinen muutos on nykyään läpitunkenut maailman, ja "radanvieren asukkaana" (voin halutessani heitellä junia kivillä kotini parvekkeelta) uskaltaisin sanoa, että maailma on "junien läpitunkeva" myös asema-alueiden ulkopuolella. Yrjänä voikin kuvata jotain sellaista missä tämänlainen rauhattomuuden tila on sitä aavikolla kulkemista. Yhteisö on kadonnut ja rauha rikkuuntunut. Ihmiset eivät enää ole yhteisö vaan yhteiskunta. Eivät tee työtä jotta omat intohimot kohtaisivat muiden ihmisten tarpeet, vaan ovat tuottavan rattaan konemaisia osasia. Tässä maailmassa työntekijät eivät ole pohjimmiltaan mitään tuottajia vaan kuluttajia. Ihmisillä ei ole aikaa istua puistoissa. Puistoja kuitenkin rakennetaan, ylläpidetään ja ne ovat auki.

"tuhkan peittämin lehdin

keskellään lampi ja puu

musta lampi, punainen suu

sen marjoista on lunnaat

suunnattomat maksettu"

Tämä kohta lähinnä vahvistaa aikaisemman sanomaa; Paratiisivertausta vahvistetaan syntiinlankeemuksella. Hyvän ja pahan tiedon puu on rikkuuntumisen lähde. Tavoittelemme asioita joihin emme ole tyytyväisiä koska jos saavutamme ne, ne muuttavat vain muotoaan. Ja tämän hintana menetämme jotain muuta. Eksistentiaalisessa mielessä merkityksetöntä onko helvetti tuonpuoleinen maailma vai onko se jotain jossa elämme jo nyt.

"Istut siellä syksyn tullen

sylissäsi jonkun ruumis

mykkä niinkuin tulevaisuus

hiljainen kuin syntymä"

Syksy on tässä mielenkiintoinen vertaus, koska siihen liittyy sekä elämän hiipumisen ja vanhenemisen teema että se on sadonkorjuuaika jolloin tuska ja nautinto liittyvät yhteen. Paratiisiin sijoittuva syntiinlankeemuskertomus ei toki tunne, mutta kenties tässä voidaan nähdä rinnastus Kainin ja Abelin tarinaan, ensimmäiseen veljessurmaan. Toisaalta maailmassa ihmiset helposti riistävät muita. Eli kun saat kivat lenkkarit, on joku ihminen jota et tunne ja jotain näe riistetty jossain hikipajassa. Ja tämän tyyppinen tematiikka on nykykulttuurissamme sen luu ja ydin. Siitä ei vain puhuta, se siivotaan ja sensuroidaan vähän kuten kuolema ja vanhuuskin.

"Patsaaksi on kuivuttava, kuvaksi itsestään

jonka päähän seppelettä sovitella voivat

Patsaan sisällä on kello

hento, tiukkaan viritetty

kun se kerran liikahtaa

se puhkoo sydämen."

Tämä on kenties kuvaus siitä miten ihmiset kuoltuaan muuntuvat joksikin jota kuvataan patsaina. Patsas voi olla myös ideaali johon on sovituttava. Tai sitten se on identiteetti. Identiteetti taas on siitä omituinen että se ei aina edes liity siihen mitä ihminen on tai mitä hän tekee. Hitler oli kammottava murhaaja joka on ideaali siitä mitä hän teki. Che Guevara sen sijaan oli kammottava murhaaja joka on ideaali joka ei ole sitä mitä hän teki. Ja siksi jälkimmäisestä voidaan tehdä T -paitoja ja ensimmäisestä ei. Patsas kuvaa joka tapauksessa sitä miten ihminen latistetaan kuvaksi eikä jumalaksi. Patsaita kuvaa se latteus ja ihmisyyden puute joka vaivasi Montaignea erilaisissa pönötävissä muotokuvissa.

Lisävääntöä tähän kohtaan saa jos kuuntelee samalla levyllä olevaa kappaletta "Nrsisti" (joka on jotenkin enemmän narsisti kuin narsisti.) Kyseinen kappale kuvaa rakkaudetonta elämää jota narsisti elää. Kun halutaan olla rakastettu mutta ei onnistuta olla kuin pelätty. Siinä tätä tilaa kuvataan esimerkiksi sanomalla "Kun katson kasvojani / ne on kuivunutta nahkaa / kun etsin silmiäni / tuon graniittisen naaman keskeltä" Silmät ovat sielun peili joten tätä voidaan kuvata sieluttomuudeksi. Seitsentahokkuus voidaan saada mukaan tätä kautta (eli otsikkovalinta ei ole aivan mielivaltainen).

Lainattu kohta voidaan rinnastaa vanhaan ajatukseen siitä miten ilman rakkautta ollaan kilisevä kulkunen. CMX on toki viitannut tähän vertaukseen muillakin kappaleillaan, joten se voidaan ottaa jonakin joka on bändi huomioon ottaen hyvinkin relevantti. Näin ollen ihminen ilman rakkautta on kilisevä kulkunen, eikä ole väliä puhuuko hän enkelten tai filosofien kieltä kun hän murtaa ihmisiä. Tämä on oleellista, sillä kun sydän puhkaistaan konkreettisesti, kuollaan. Mutta jos sydän murtuu siten kuten arkikieli sen kuvaa, niin menetetään rakkaudellisuutta. Josta seuraa luonteva jatko

"Silloin tulet aavikon laitaan,

tänne missä kartta ei päde

tänne missä neuvot ei auta

on sisälläsi tuulista.
Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota.
..."

Hyvää viimeistä vuotta!

Minulta ei tavallisesti tule mitään kovin optimistisia uuden vuoden tarinoita. Suhtautumistapani ja odotukseni ovat hyvinkin matalalla. Pidän tätä kyynisyyttä jopa realismina, ja epäonnistumiset (näissä ennustuksissa) ovat juhlan paikka. Uusivuosi kuvaakin tunnelmiani sitä kautta, että räjähdykset voidaan nähdä paitsi kauneutena, myös destruktiona. Tämä yhdistelmä sopii aiheeseen.

Tähän uuteenvuoteen onkin hyvä laittaa niin positiivinen asia kuin maailmanloppu. 2012 on hyvin suuresti mainostettu maailmanlopun päivä, jonka taakse asetetaan paljon odotuksia Esimerkiksi "paranormaaliblogi" muistuttaa arvovaltaisesti vuosien kokemuksella, että "Maailmanloppu 2012. Maailmanloppuun kannattaa alkaa valmistautua nyt, sillä se on lähellä. Niin muinaisten mayojen, kiinalaisen I Chingin kuin Merlin-velhon ja antiikin oraakkelienkin väitetään ennustaneen maailmanlopun tulevan vuonna 2012. Voivatko ne kaikki olla väärässä?"⁰ Arvostettavat tiedemaailman norsunluutornin hyljeksimät toisinajattelijat ovat MuroBBS:ässä¹ osanneet valistaa meitä viisaudella jossa maailmanloppu on kenties vain maailmanlaajuinen katastrofi.² Uskottavaa arvovaa huokuva nimimerkki "professoriX" ilmoittaa että maailmanloppu 2012 on - sanasaivarteluista huolimatta - vakavasti otettava ilmiö ja tosiasia. "Sumerilaisten mukaan aurinkokuntaamme kuuluva nykytieteelle tuntematon planeetta, jonka elliptinen kiertorata on 3600-vuotta, palaa 2012 ja aiheuttaa suuren luonnonmullistuksen maapallolla. Nibirun magneettikenttä sotkee maapallon magnettikentän tms. On huhuja, että NASA olisi vahvistanut tämän ja laskenut, että esimerkiksi suurin osa mantereista peittyy veden alle magneettikenttien muutosten ja maanjäristysten seurauksena. Mutta tietenkään tietoja ei olla kerrottu kaikelle kansalle, koska silloinhan tulisi täysi kaaos. Nibiru planeetta on täysin totta. Nyt on kyse astrologisesta tutkimuksesta ja tieteestä."

Sillä aikaa, kun mietimme vakavalla hartaudella huhua luotettavana metodologisena tiedonhankintamenetelmänä ja pohdimme astrologista tiedettä ³ ja sen vaikutuksia maailmanlopun ennustuksiin, ja mielemme alkaa siirtymään miettimään sellaisia kysymyksiä kuin tuleeko kaloille maailmanloppu eri päivinä kuin leijonille, voinemme kuitenkin siirtää silmämme toiseen maailmanloppuun. Siitäkin on puhuttu paljon. Kyseessä oli vuosi 2000, jonka vaihtumisessa nähtiin suurtia uhkia. Esimerkiksi "Cracked" muistuttikin mukavasti näin uuden vuoden pohjalla meitä artikkelilla "10 real Survival Guides for One Very Fake Apocalypse" Se muistuttaa jälkiviisauden voimalla, että ennakkoaavistukset ovat vielä huonompi ja nolompi tapa tietää asioita kuin jälkiviisastelu. Se muistuttaa omalta osaltaan, miten vakavasti asia otettuun kaikkine Y2K -kauhukuvineen joissa yhteiskunta yht'äkkiä romahtaa kivikaudelle ja hurskaat fundamentalistihäijyläiset⁴ temmataan taivaaseen.

Siksi olenkin iloinen että tämä on ehdottomasti totaalisen viimeinen uusivuosi. Ehdottomasti viimeinen vuosi kun meidän tarvitsee kuunnella tätä 2012 -roskaa. Olen tavoistani poiketen hyvin optimistinen tämän asian suhteen ja iloitsen tästä maailmanloputa "the end of the world as we know it" on todellakin nurkan takana.⁵

---

0 Toivon että tämä on ns. retorinen kysymys joka huutaa implisiittisen automaattista "tottakai voivat" -vastausta. Mutta mikäli tämä on vain sitä "vain kysyy kysymyksiä", niin sitten ei ole mitään syytä pahastua koska minä "vain vastaan kysymyksiin" - ja ainakin minä pystyn nauramaan päin naamaa tämän asenteeni kriitikoille vielä vuonna 2013, jos olen oikeassa.
1 BS ei tule sanasta "BullShit", mutta kenties pitäisi.
2 Joka on optimismissaan yhtä ihastuttava kuin monien uskovaisten selittämät lievennykset heidän maailmanlopun ennustuksiin. Kenties ennen maailmanloppua tuleekin ylöstempaus. Ja tätäkin spektaakkelia ennen saattaa tulla vain pienempiä tuskan aikoja, jotka radikaaliudessaan vain muuttavat maailmamme sellaisena kuin se nyt tunnetaan.
3 Näkemys jossa astronomia vaihdetaan astrologaan - ratkaisuna yhtä perusteltu ja uskottavan rationaalinen kuin jos vaikkapa sellaiset normaalitieteen osaset kuin ajoitusmeneltemät tai evoluutiobiologia vaihdettaisiin ns. "creation science":en
4 "Häijyläinen" ei kuulunut näiden maailmanlopun profeetoiden sanomaan, mutta tein induktiivisen yleistyksen jonka rakensin sen pohjalta minkälaista persoonallisuustyyppiä nämä varoittelijat näyttivät virheettömästi ja ilman poikkeuksia edustavan. Jos sinulla on jotain valittamista, niin muistutan vain että näkemykseni on vähintään saatanan paljon paremmin perusteltu kuin näiden ennustajakohkareiden maailmanloppi 12 -vuotta sitten. Eikä tämä epäsymmetria estänyt näitä kohkareita kaahottamasta ja vittuilemasta.
5 Tosin pessimistisiä tunteita herättää se, että tässä käy vain juuri samoin kuin on käynyt esimerkiksi kreationistien paradigmanvalloitustarinoiden kanssa koko kreationismin olemassaoloajan ; He liu'uttavat aikajanaa pikku hiljaa eteenpäin, niin että itse asiassa viimeiset ties kuinka monta kymmentä vuotta ollaan fundamentalistien maailmassa odotettu pikaista tilanteenmuutosta ns. "säällisen ajan sisään". Paradigmanmuutoskelloa tupataan uudistaa aina joka ikisen isomman yksittäisen kreationistikirjan tullessa markkinoille. Että juuri tämä näkemys on sen uuden paradigman ytimessä, katsokaa tätä! Mutta tässäkin "nollaamisessa" on sentään se hyvä puoli, että vaikka se on paskaa, niin se on sentään uutta paskaa.

Unelmien täyttymys.

"Ihmiskunta ei pysty nielemään sellaista selitystä, että maailma on syntynyt vahingossa, tai erehdyksessä, vain siksi että neljä sekopäistä atomia joutui vesiliirtoon moottoritiellä ja törmäsi yhteen. Joten on keksittävä kosminen salaliitto, Jumala, enkelit, paholaiset. Pienemmässä mittakaavassa synarkialla on sama funktio"
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri")

Karen Armstrong kirjoittaa "A History of God" -kirjassa uskonnoista. Hän aloitti kertomalla asioista omakohtaisesti. Lapsena hän oli käynyt kirkossa, jossa oltiin kerrottu asioista. Hän ei ollut ymmärtänyt Jumalaan liittyviä asioita. Helvettikuvaukset oli helpompi tajuta, koska niissä oli esillä konkreettisia ja ymmärrettäviä tuskan asioita. ("Eksaktin elämän utopiassa" taivastellaan samasta asiasta.) Jumala jäi Armstrongille etäiseksi ja tämän vuoksi hän etääntyi uskosta, hän oli toiminut jopa nunnana. "God seemed an aberration, something that human race had outgrown." Kuitenkin Armstrong korostaa hengellisyyttä. Hänestä ihminen on ensisijaisesti homo religiosus, joka on harjoittanut uskontoa niin kauan kuin on ollut olemassa. Hän vertaa tätä taiteisiin, joka on ihmiselle tyypillistä ja jolla haetaan elämään sisältöä : "Like art, religion has been an attempt to find meaning and value in life, despite the suffering that flesh is heir to."

Tätä kautta uskonnolle saadaan uudenlainen, perinteistä hyvin paljon poikkeava, arvo. Taidettakaan ei arvioida hyväksi tai huonoksi sen kautta onko se sepitettä vai ei. "Faktaa vai Fiktiota" ei ole merkittävä kysymys arvon määrääjänä, vaan muut asiat painavat vaakakupissa. Uskonto nähdään yleisinhimillisenä.

Riskinä tässä on uskonnon kohdalla mielenkiintoinen sivujuonne. Jos uskonnollisuus on yleisinhimillistä, uskonnottomuus tarkoittaa samaa kuin epäihmisyys. Kun puhutaan taiteesta, sama sävy näkyy siinä että taidetta harrastamattomat nähdään vulgaareina tai mielikuvituksettomina.

Uskontojen kohdalla tämänkaltaista onkin tehty varsin ahkerasti. Ateismipuheessa on varsin tavallista selittää että ateistit ovat paitsi väärässä, myös moraalittomia. Ja onnettomia - vähintään "tiedostamattomasti onnettomia". Tästä näkemyksestä mainitsemisen arvoinen on "vähän epätavallinen" mutta muutoin kovin kiinnostava : Moses Hendelssohnin näki uskonnottoman elämän köyhänä elämänä. Mutta hänelle uskontoon ei liittynyt mitään syvempää henkilökohtaista kokemusta. Hän muistutti että moni ei saa uskonnollisia kokemuksia, vaikka yrittävät. On siis selvää että monet ihmiset on suljettu ulos tästä piiristä. Ja jos se olisi pelastuksen aikaansaava voima, se olisi ristiriidassa Jumalan hyvyyden kanssa. Siksi mystiikan harjoittaminen, ilmestykset ja kokemukset eivät voi olla uskonnolle syvintä ydintä, vaan pikemminkin sen reunapaloja.

Omasta mielestäni uskonnollisuuden yleisinhimillisyyden kohdalla on vahvasti mukana sävyjä siitä että muunlaiset ideologiat ovat joko huonoja, moraalittomia, vaarallisia ja niissä eläminenkin on onnetonta. Tämä on tapa määrittää uskonnottomat "puoli -ihmisiksi" (pilkkasanaa ei ole keksitty, sitä on sovellettu).

Itse näen uskonnon samoin kuin taiteenkin ihmisten toiveiden täyttäjänä. Muunlaisten selitysten epätyydyttävyys ei johdu itse asian olennaisesti huonommasta perustelusta, vaan siitä että se ei ole emotionaalisesti yhtä helpottava ja terapeuttinen, kiva, haluttava ja muuta vastaavaa. - Uskonnollinen ideologia ikään kuin ostetaan markkinoilta totuusarvon sijasta viihdearvon pohjalta. Tämä onkin nähtävissä kaikkien tieteenalojen kehityksestä: Tähtitiede oli aluksi Jumalten voimien ennustamista, horoskooppeja ja muuta vastaavaa uskonnollisen sävyistä. Ja alkemia oli ehdottomasti ennen kemiaa. "Muinaisviisaus numerologian" kautta ajattelu ruokkii homo religiosusta, siitä ajan mittaan matematiikka taas on "tylsää ja mekaanista".
1: Kristus vain tarjoaa erityisen viihdyttävän eskapistisen utopian. Pahan ongelma ei siis ole vaikeus uskonnoille - ne rakentuvat sen ympärille. Kun elämä ei ole paras kuviteltavissa oleva, paras kuviteltavissa oleva tuntuu erityisen toivottavalta. Ilman pahan ongelmaa uskonto olisi pahoissa ongelmassa.
___1.1: Tämä ei tietenkään tarkoita että uskovaisten uskon kohde olisi väärä. Uskonto Karen Armstrongin näyttämänä yleisinhimillisyytenä vain rakentaa siitä enemmän emotionaalisen ja sosiologisen rakennelman. Sillä ihminen ei ole lajityypillisesti kristitty. Nykymaailmassa on paljon eri uskontoja. Uskonto ideologiana pikemminkin sirpalo ihmiset eri lokeroihin, mutta usko yhdistää suurimman osan.

Itse olen tässä kohden melko osaton. Minulta puuttuu jokin ruuvi, joka on suurella määrällä ihmisiä, jopa isolla määrällä ateisteja on selvästi sitoutunut rooli vakaumukseensa. Minulle ihminen näkee itsensä toisessa ihmisessä ja omissa tunnemaailmoissa. Useimmat näyttävät kohdistavan vakaumuksensa maailmaan tai maailmankaikkeuteen (tai mitä uskovat maailmaksi). Jumala nähdään luonnossa ja jopa ateisti-skientisti kohdistaa luonnonlakeihin jotain joka on minulla puhtaasti ihmisten välistä. Minulle tämä on jotain jota ei löydy kivestä tai galaksien tähtisumuista tai edes kirkosta ilman että ihminen prosessoi asian ja vääntää sen mielessään sellaiseksi.

Se ei ole siinä. Syndikaatti on vain päässämme koska vesiliirto ei sisällä erikoisasemaa. Uskonto ilman uskojaa on tätä kautta sama kuin taide ilman taiteilijaa/taiteentekijöitä ja taiteen arvostajia/taidekriitikoita. Tämäkin on jotain : Avaruusolennot eivät ehkä ole "tuolla ulkona", mutta totuus löytyy "X -filesin" avulla päämme sisältä.

"One day, you'll ask me to speak of a truth - of the miracle of your birth. To explain what is unexplained. And if I falter or fail on this day, know there is an answer, my child, a sacred imperishable truth, but one you may never hope to find alone. Chance meeting your perfect other, your perfect opposite - your protector and endangerer. Chance embarking with this other on the greatest of journeys - a search for truths fugitive and imponderable. If one day this chance may befall you, my son, do not fail or falter to seize it. The truths are out there. And if one day you should behold a miracle, as I have in you, you will learn the truth is not found in science, or on some unseen plane, but by looking into your own heart. And in that moment you will be blessed - and stricken. For the truest truths, are what hold us together, or keep us painfully, desperately apart."
("X files","Trust No 1")

Adepti

"Viisaus pakoilee, se on haavoittuva, se ei alistu mitattavaksi. Siksi sen aikakauden jumala oli Hermes, metkujen keksijä, tienristeysten jumala, varkaiden jumala, mutta samalla kirjoitustaidon luoja, taidon joka auttaa hämäämään, erottelemaan, luovimaan, joka johdattaa viimeiselle rajalle jossa kaikki häviää horisonttiin" ... "ja hän on jumalien sanansaattaja, välittäjä, kauppias joka ei erota oikeaa väärästä."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri")

Olen viime aikoina käsitellyt paljon uskontoa, etenkin mystiikan perinnettä ja sitä miten sitä käytetään osina tai kokonaisena erilaisissa asioissa. Sävy on ollut raskas, ehkä liiankin vakava. Siksi asiaa on mukava lähestyä toiseltakin kantilta.

Mystikot esitetään viisauden haltijoina. Siksi mystikot tuntevat jonkin. Mystikoiden perinteessä on jopa hierarkioita, joissa erotetaan erityinen initioitu. Hänellä on hallussaan gnosis. Ero on sinänsä kiinnostava, koska siinä esitetään että mystiikka on tietoa ja taitoa ja ymmärrystä. Initioitu on Mestari.
1: Tämä erottelun vaihtoehtona olisi että mystiikalla ei ole mitään muotoa. Tällöin ei voida sanoa mikä on mystistä ja mikä ei. Sitä ei voida liittää uskonnollisuuteen, okkultismiin, rukoukseen tai mihinkään muuhunkaan. Tällöin koko käsite on ihmispuheeseen liitettynä absurdi.

Päätin lähestyä asiaa hermeneutiikan "laajan piirin" ajattelutavan mukaan.

Mestarin ja harrastajan erottaa toisistaan yleensä se, kuka hallitsee ketäkin. Amatööri rakastaa aihettaan, se on jopa pakkomielle. Aihe hallitsee mystikkoa. Initioitu sen sijaan hallitsee aiheen. Näin ollen mystiikassa voidaan nähdä olevan kolmea tyyppiä:
1: Avoimesti mystikot, jotka ovat aihetta harrastavia. Heille asiat tuovat uusia tietoja, joita nämä jakavat mielellään. He ovat "tavallaan alkoholisteja". Aihe vie heidät helposti mukanaan.
2: Toinen luokka on luopujat/luopiot/luovuttajat. He ovat pelästyneet löydöksiään tai vain sitä että se vie liikaa aikaa. Tai he ovat tympääntyneet kun kumpikaan edellä mainituista ei ole saavutettu. He ovat "absolutisteja".
3: Initioitu on asioissa sisällä, niihin tottunut ja paatunut. Hän on"alkoholisti joka kykenee alkoholin kohtuukäyttöön". Sanomattakin selvää on, että tämä on erittäin vaikeaa.

Asiaan perehtyessä Systeemiin kasvetaan. Usein initoiduissa korostuukin se, miten heitä ei erota tavallisista ihmisistä. Osaan liitetään piiloutumiselementtejä: Mestarit ovat piilossa. Tälläiset mestarit liitetään esimerkiksi Ruusu-Ristin. Heitä ei erota tavallisista ihmisistä, he salaavat mestariutensa. Toisaalta ZEN -perinteessä ajatellaan että ymmärryksen saavuttaneesta tulee tavallinen ihminen.

Kasvusta voidaan saada seuraavanlainen kuvaus.

Tutkimuksen perinteessä keskiössä on se, että maailmassa kaikki on yhteydessä kaikkeen. On hienovaraisia samanlaisuuksia joiden salaisuuksien tunteminen on hermeneutikolle tärkeää. Häntä kiinnostaaa yhteydet ja selitykset. Yhteys syntyy esimerkiksi analogialla, tai numerologisesti. Tai symboleilla. Yhteys saadaan vaikka lukuja kertomalla, summaamalla tai jakamalla toisistaan. Kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Skientististä erottaa vain se, että testituloksien, faktojen, sijaan. On hyvä huomata että yhteys on ytimessä, ei niinkään konkreettiset faktayhteydet, vaan myös abstraktit, matematiikkaleikillä rakennetut, analogioiden ja symboliikan varaan rakennetut yhteydet kelpaavat.

Ensin mystikko eristää mystiikan harjoittamiselle tilan ja ajan. Hän tekee rituaaleja tai laskelmia, riippuen koulukunnastaan. Aluksi mystikkoa kiinnostaa erikoiset asiat, jotka ikään kuin eroavat arkitodellisuudesta. Esimerkiksi pyramidien lukusuhteet, joita voidaan verrata vaikka stonehengeen. Hän löytää yhteyksiä. Hän on innoissaan löydöksistä ja kertoo kaikille. Skeptikot kertovat miten yhteydet ovat näennäisiä, vaikkapa miten ne ovat odotettavissa satunnaisuuden lakien kautta. Tai miten mistä tahansa luvusta päästään mihin tahansa lukuun. Hermeneuutikko puolustautuu heitä vastaan sanomalla että yhteys on, ja kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Hänestä skeptikko ei selitä yhteyttä vaan kiistää sen.

Seuraavaksi Pyhä alkaa seuraamaan arkeen. Erityisiä siirtymäriittejä ei tarvita, mysteerinen eristetyssä tilassa tehty asia alkaa leviämään sille rajatun tilan ulkopuolelle. Kun asiaa tekee enemmän, sitä tympääntyy aina tekemään samaa. Siksi osa kokeilee jotakin. He voivat huomata miten lähikassan pituus soveltaa mielenkiintoisia lukusuhteita pyramidien ja stonehengen tapaan. Tämä todistaa sitä miten skeptikoiden selitykset ovat uskottavia. Kuitenkin mystikko voi kehittyä tästä lähtökohdasta eteenpäin. Hän huomaakin että yhteyksiä on kaikkialla. Tämän oivalluksen jälkeen on helppoa huomata, että jos pyramidien laskeskelijat ovat tehneet vaivaa ja vaikeita laskelmia saadakseen asiat oikein. Eli muinainen kansa on "tiedeinnostuksen sumentamaa", he ovat lähestyneet asiaa väärin. He ovat lähestyneet kosmista propositionaalisesti, eivätkä transsendenttina. Näin he ovat isolla vaivalla tehneet jotain, jonka lopputuloksena ovat tehneet jotain jonka olisi ollut pakko toteutua joka tapauksessa. Skeptikkojen laskelmat näyttävätkin tässä joltain muulta kuin ilmiön kuvaukselta. Se todistaa että yhteydet ovat kaikkialla. Mystikko tajuaa että symboli on eri asia kuin sen viittaama kohde.

Tässä vaiheessa hän alkaa tajuamaan että kaikki selitykset on samanarvoinen kuin kaikki muutkin. Eikä tämä ole vain puolustautuminen skientistejä/skeptikoita vastaan.

Tässä vaiheessa laskelmien tekeminen voi tuntua turhalta. Sillä mysteereihin tutustuva tietää että yhteydet ovat kaikkialla. Jän on tehnyt laskelmia vain jotta osaisi löytää niitä. Mutta löytö kuitenkin vain vahvistaa sitä minkä hän jo tietää. Aito syvällinen viisaus onkin siinä, että kaikessa on yhteys. Samalla mieleen tulee egyptin liika -ahkerien pappien turha työ. Näin ollen mystikko huomaa että kaikki selitykset ovat samanarvoisia: Skeptikkokin selittää yhteyden, tilastojen lakien mukaan hän selittää miten yhteys perustuu sattuman ominaisuuksiin. Skeptikkokin selittää samoja yhteyksiä. Koska skientismiin suhtaudutaan alkuasetelmallisesti nuivasti, on tässä vaiheessa helppoa huomata että kaikki selitys on samaa. Yritetään ymmärtää jotain joka on perusluonteeltaan mysteeri.

Näin mystikko huomaa että hän voi laskea jos huvittaa. Hän on tehnyt laskelmia paljon, joten suurin osa niistä tuntuvat tylsiltä, jo lasketuilta. Joko suoraan tai mekanistisesti samanlaisia tai samankaltaisia suoritteita. Ne on jo nähty. Se, että kaikki selitykset ovat yhtä hyviä johtaa totuusrelativismiin, jonka jälkeen mystikko voi esiintyä yhtä hyvin skeptikkona kuin muinaisuskojen näkemyksiä toistavana.

Tässä vaiheessa hän on riittävän kypsä initioiduksi.

Kun initioitu sitten tarjoaa selityksiä, joissa puhutaan vaikka "ei mistään" tai "tyhjyydestä", viisautta janoava mystikko laittaa niihin suuret alkukirjaimet ja olettaa että ne ovat jotain muuta. Se, mikä sanotaan suoraan muuttuu symboliksi. Mystikot kokevat ymmärtävänsä maailmaa ja ovat haltioituneita tästä. He nauttivat paradokseista, jotka avaavat viisautta - koska eivät tajua että paradoksien tavoite on selventämisen sijasta hämmentää, tuoda esiin tietämättömyys. Mystikot innostuvat ja kokevat ylpeyttä, he ovat osana jossain suuressa, salatussa ja viisaassa. Initioitu sen sijaan tietää että hän ei ymmärrä ja hän pystyy siksi katsomaan maailmaa rauhallisesti. Initioitu on saavuttanut Sokrateen tason tietämättömyydestään, jolloin hänen hallussaan on tieto omasta tietämättömyydestään - ja tämä erottaa hänet mystikoista jotka kokevat ymmärtävänsä koska ovat nähneet liian vähän ja liian eksoottisia yhteyksiä.
1: CMX:än "Sivu paholaisen päiväkirjasta" -kappaleen sitaatti selvittää asian seuraavasti "Pahuus on kuin aine jota tutkii kunnes sekoaa, hyvyys tutkii tilan sähköjännitteitä leutona. Kasvot ovat kartta jolle heijastettu avaruus kaartuu kunnes paino sortuu horisontiksi."

Siksi initioitu voi ZEN -perinteen mukaan ihmetellä sitä miten ihmiset hakevat mestarilta jotain joka heillä on sisällään. Kysymyksessä ei ole kuitenkaan minuus, vaan tietämättömyys ja hämmennys. Aivan aloitteleva oppipoika tietää että ei ymmärrä, mutta ei osaa elää tämän kanssa, hän haluaa hamuaa ja hakee ymmärrystä. Siksi hänen on ensin humalluttava vääristä ymmärryksistään.

Yllä oleva on itse asiassa todistus siitä että mystiikan perinne on ajautunut parodiahorisontin läpi ; Ironian keinot eivät enää toimi, koska logiikka on sen verran viistoa että mukaileva pilkanteko on pakosti imitaatio. Näin perinnettä ei voi kumota tai kritisoida, eikä sen sisäistänyttä hetkauta aiheella vitsailukaan. Koska ongelmaan ei ole ratkaisua olen päättänyt että se on olotila, jonka kanssa on vain elettävä.
1: Parodiahorisontin ylittäminen ei ole sinällään yllättävää, koska "are you kidding" on se ajatus joka tulee aina kun kohtaa oikein asiaansa syventyneen mystikon. On mahdotonta erottaa trollaako ja pilaileeko hän vai onko tosissaan. Ja edistyessään aletaan hyväksymään juttuja jotka ensin tuntuvat liian oudoilta hyväksyä, jolloin matkan suunta on - ellei ruveta luopioiksi kesken matkaa - väistämättä kohti parodiahorisonttia. Siksi asiasta intoutuneen mystikon esitykset ovat kaukaa haettuja että ne huvittavat ja tuntuvat hassunkurisilta, jopa naurettavilta.

Ylenkatseen sijasta on hyvä kuitenkin huomata että "mysteerien logiikkaketjulla" kuitenkin samalla näytetään että mystikon mielikuva on kuvaa oppimatonta mystikkoa, harrastelevaa, sellaista jonka tie on kesken. Se kuitekin antaa tilaa sille, että tämä virheiden tekeminen olisi tärkeä ja suorastaan pakollinen vaihe, jotta voitaisiin valmistua kunnon initioiduksi.

---

Adepti tarkoittaa toisissa perinteissä oppipoikaa ja toisissa mestaria.

Nojatuolifilosofia.

Filosofiassa on kauan ollut vallalla näkemys siitä että totuus voidaan selvittää päättelyllä. Tällöin välineeksi riittää notkeat aivot ja nojatuoli. Tähän liittyy etenkin numeroiden voima. Tästä seurasi se, että menneisyydessä lukujen taitaja oli helposti mahtimies. Todellisuuden arvoitukset voitiin ratkaista laskemalla, näkemättä ja testaamatta.

Moniin lukuihin on liitetty erilaisia merkityksiä. Nämä ovat taikauskoisia. Alkuluvut ovat usein tälläisiä, niiden lukumäärien jakaminen tasan on ollut hankalaa joten niiden erityiset ominaisuudet ovat tulleet arkielämässä esiin. Taikauskoiseen numeroiden käsittelyyn on ollut numerologia, joka liittyy esimerkiksi kabbalan perinteeseen. Tämä liittyy siihen että numeroita ja kirjaimia alettiin yhdistämään toisiinsa. Tässä mukana on myös kääntelyt ja vääntelyt. Eli kirjaimia ei vain lasketa, vaan sanojen kirjaimia esimerkiksi vaihdetaan keskenään. Näin saadaan paljon pyörittelyä, josta voidaan johtaa ties mitä. Numerologiseen perinteeseen liittyy myös Martti Luther, joka yritti yhdistää paavi Leo X:än pedon lukuun 666. Tässä hän onnistui - kunhan hän ensin hieman jousti oikeinkirjoituksessa.

Vähemmän taikauskoista suuntausta taas edustaa matematiikka. Matematiikkaa pidetään eksaktina. Sen ainut ongelma on siinä että se ei käsittele tosiasioita sinällään, vaan se kuvaa enemmänkin abstraktia verkkoa. Näin ollen jos matematiikka on puhdasta, se ei käsittele sellaisenaan fysiikkaa. Jos matematiikkaan laittaa vääriä lähtökohtia ja tosiasiaväitteitä, saa matemaattisen tarkasti ulos tuloksen. Joka ei ole totuudenmukainen "muuta kuin mäihällä". Se on siksi tosiasiaväitelaitteena riskialtis "garbage in - garbage out" (roskaa sisään roskaa ulos).

Tosin ensin ero ei ollut kovin suuri: Esimerkiksi kuuluisa matemaatikko Pythagoras esitti että numero 1 oli kaikkien lukujen kantaisä ja että numero 4 oli pyhä ja lempeä numero. Ja toisaalta niinkin myöhään kuin pari sataa vuotta siten Hegel esitti että fyysikoiden on turhaa tutkia avaruutta etsien uusia planeettoja, koska hänestä filosofia näytti että planeettoja oli oltava seitsemän.

Hegelin ajattelutapa on ollut mukana myös muutoin. Esimerkiksi ajanlaskun kohdalla oltiin varmoja että luonto seuraa tarkasti matematiikkaa. Siksi tasapäivien mittaiset siistit vuodet olivat odotusarvona. Jos luonnontutkijat eivät saaneet tuloksissta tasamittaisia pätkiä, vian uskottiin olevan arvion epätarkkuudessa, laitteiden mittausvirheissä ja/tai laskelmien pielessä olemisessa. Nykyään kun karkausvuotta ihan tyytyväisesti lisätään joka neljäs vuosi kalenteriin tälläinen voi tuntua oudolta.

Yllä olevasta päästäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen empirian ja maailmankuvan suhteesta. Ad hoc -selitykset sallien eri lähtökohdat antavat eri tuloksia. Voidaanhan olettaa yhäkin jääräpäisesti että planeettoja on 7 kappaletta ja että vuodessa on oltava tasavuorokausien verran pituutta. Tässä vain pitää sallia monen monen havainnon katsomista virheellisesti tehdyksi, tai epätarkaksi tulokseksi. Heitto voidaan selittää pois, lakaista maton alle.

Kuitenkin empiria nojaa lähinnä foundationalismiin, eli siihen että luonnossa olevat tapahtumat tapahtuvat kaikille eri persoonille samanlaisena. Tämän maailmankuvaoletuksen jälkeen ei kysytä onko laskelman tekijä kristitty vai ateisti tai mitä tahansa muuta. Vaan kysytään ainoastaan mitä hän on havainnut. Näin ollen vuoden mitaksi tulee hyväksyä sellainenkin vuoden pituus joka ei mene tasan. Koska tämä ero on havaittu. Jos se on epätarkkojen tulosten aikaansaannos, on kriitikoiden ad hoc -oletusten sijasta tehtävä uudet havainnot paremmilla ja tarkemmilla menetelmillä.

Näin ollen empiria on maailmankuvavapaampaa kuin ensi ajatellen voisi kenties luulla. Sillä empiria ei ole rationalismia. Kysymys ei siksi ole siitä miten asiat saa loogisesti sopimaan kesekenään yhteen, vaan siitä miten asioita voidaan havaita ja koetella. Siksi fysiikka ja matematiikka ovat eri tieteenalat. Toki fyysikot lainaavat matematiikkaa, mutta eivät "puhtaana", he sotkevat sitä mittauksilla ja havainnoilla jotka eivät ole yhtä kliinisiä ja abstrakteja kuin numerot.

Getsemanen merkitys

Modernissa maailmassa korostetaan usein vapaaehtoisen, oman ja itse päätetyn valinnan merkitystä. Tässä ajattelutavassa teon hyvyyteen ja huonouteen vaikuttaa se, onko kyseessä ollut valintatilanne. Jos et lyö ihmisiä, mutta et osaisi, kyseessä ei ole tavallaan mikään aito valinta. Sen sijaan jos olet koulutettu ninja jolla on raivohormonihäiriö, joudut valitsemaan ja sitoutumaan jolloin se että et lyö ihmisiä on ansiokas eettinen suorite.

Tässä kohden vastavoimaksi voidaan laittaa kohtalousko, joka korostaa esimerkiksi sallimusta / kaitselmusta, joka taas perustuu ulkopuolelta tuleviin asioihin.

Taikauskoisessa ajattelussa on yleensä vakioelementtinä se, että sattumien olemassaolo kiistetään. Niiden taakse ajatellaan ohjausta. Ne ovat joko vihjeitä, tai sitten ne ovat testitilanteita. Tätä kautta jos ihminen ajautuu passiivisesti johonkin työpaikkaan, on helppo kuvitella että jokin ulkopuolinen äly olisi ohjannut hänet tähän. Tässä mallissa kohteella aktiivisuus on helposti sitä että toimii sallimusta vastaan. Tämä voi kannustaa joitakuita laiskuuteen ja korjattavissa olevan tilanteen sietämiseen. Toisaalta tämä antaa uskovalle "paikan ja merkityksen". Kun itse ei ole valinnut uraansa, vaan on ajautunut siihen sattumien ja muiden vaikutusten kautta, voi sentään lohduttautua sillä että "korkeampi taho on hoitanut asian puolesta". Ei ihme että tätä voimaa kutsutaan yleisesti kaitselmukseksi, joka rinnastuu siihen että paimen ohjaa laumaansa, ja jos lauman jäsen toimii paimenta vastaan, se on toki aktiivinen mutta kuitenkin "huono elukka". (Mutta toki ne karanneet lampaat ovat niitä joita rakkaudella haetaan ja joiden löytymisestä iloitaan!)

Tämä jako on yksi esimodernin ja modernin maailmankuvan erottaja.

Sen kannalta hankala hahmo on Jeesus "Kristus" Nasaretilainen, tuo ihmisen ja puusepän (äpärä) poika. Ja vähän muunkin. Hänen elämäänsä kuuluu ennen kaikkea ohjaus. Hänellä on rooli, ja ohjattu elämä. Toiminnan sisältö on määräytynyt jo syntymässä. Kuitenkin on olemassa tulkinnanpaikka.

Getsemanen (aram. Gaṯ-Smānê) puutarhassa, ennen vangitsemistaan Jeesus vietti tuskientäyteisen illan.⁰ Hän päätyy siihen että tehdään Isän eikä Pojan Tahdon mukaan. Jeesus siis asettuu isänsä tahtoon. Tästä ei ole erimielisyyttä. Tulkinnassa sitten onkin joustonvaraa.

Jos Jeesus seurasi "vanhaa tapaa", kyseessä oli esimodernin raskaaseen luonteeseen liittyvä ahdistus. Tässä tulkinnassa Getsemanessa tapahtui vain se, että näytettiin että Jeesus tiesi ennalta mitä tuleman pitää. Tämä kertoo että hänellä oli ennaltatietämisen mahti, ja tämä oli osoitus siitä että kuolema ei ollutkaan tappio, vaan "osa suurta suunnitelmaa". Tässä Jeesukselle ei siis anneta kapinanpaikkaa.

Toisessa tulkintatavassa kyseessä oli valintatilanne. Jeesuksella olisi ollut oikeasti vaihtoehtona heittää rukkaset tiskiin. Hän olisi läimäissyt sandaalinsa saveen ja sanonot ettää "Menkää itte ristillenne". Jos Jeesus olisi tehnyt näin, olisi selvää että hän olisi ollut esimoderni sankari. Mutta toisaalta myös tälläistä ulkopuolista toimintaa mukaileva toiminta sallitaan modernissa maailmankuvassa. Voluntarismissa ihminen on vapaa valitsemaan vaikka massan, ideologian tai keisarin seuraamisen. Kunhan hän vain tekee tämän valinnan itse.

Tämä on itse asiassa melko normaali tilanne kun kristillisiä ja muitakin uskonnollisia tekstejä tulkitaan. Sieltä on löydettävissä erilaisia tulkintoja, ja nämä synnyttävätkin erimielisyyttä ja rauhallisempaakin keskustelua. Tässä mielessä on selvää että Raamatun tarinat ovat vertauskuvia. Ja ennen kaikkea tiedämme minkälaisia vertauskuvia ne yleensä ovat.
1: Esimerkiksi luonnontieteissä käytetään paljon mallintavia vertauskuvia. Kun esimerkiksi atomien toimintaa rinnastetaan planeettoihin, kiinnostus on siinä kuinka tarkasti ja hyvin tämä malli sopii tunnettuihin ilmiömaailmoihin ja miten se tekee ennustettavia kokeita. Tässä keskiössä on kokeellisuus. Ja tämä käsite liittyy muutoinkin olennaisesti sellaiseen asiaan kuin "totuusarvo".
2: Näkökulmien vertauskuvissa kiinnostavaa on se, miten ihmiset saadaan ajattelemaan tietyllä tavalla. Vertauskuva on hyvä, jos se on käytännöllinen ja tuo uuden ajatuksen mukaan. Ne eivät kuitenkaan johda sisäisiin totuusväitteisiin. Ne sanovat enemmän "asian voi katsoa myös näin". Tätä kautta ne johdattelevat, eivätkä ne useinkaan tuota koetta joilla voitaisiin selvittää miten asia oikeasti on. Teologisissa keskusteluissa törmätään koko ajan näkökulmien vertauskuviin.

Kuitenkin taikauskoja, ja erikseen mainiten esimerkiksi kristittyjä fundamentalisteja tuntuu luonnehtivan essentialismi, olemusajattelu. Tässä symbolit muuttuvat viittaamikseen asioiksi, ja analogia todisteeksi. Näkökulmien vertauskuvaa väitetään syyttä suotta mallintavaksi vertauskuvaksi ja käytetään todistamisessa kuin se todella myös olisi sellainen. Sattumakin muutetaan kaitselmukseksi juuri tällä keinolla.

Ehkä räikeiten tämä kuitenkin näkyy numerologiassa. Esimerkiksi Chu-Carroll käsittelee Harold Campingin rakentamaa ennustusta maailmanlopun päivämäärästä. Camping on rakentanut leirintänsä maailmanloppuun esimerkiksi käyttäen seuraavaa yhdistämistä: ""5" means "atonement"; the number "10" means "completeness"; and the number "17" means "heaven"." On selvää että numeron symboli tietylle asialle on saanut tässä aikamoisen logiikkaloikan kautta konkreettisia vaikutuksia. On selvää että tässä numeroille nähdään essenssi, joka on paitsi ihmisen sopima merkitys, myös eräänlainen "ikuinen maailman luonnonlaki". Kuten Chu-Carroll huomautti, numerologian yksi ongelma on se, että samanlaisuuksia löytyy aina, koska erilaisia tapoja on monia. "If you're willing to spend enough time looking, you can always find some sequence of arithmetic operations that will produce whatever result you want. There's nothing meaningful about it." Numerologia tämä ei vakuuta, aivan kuten kaitselmukseen uskovaa ei vakuuta se, että jokin asia sattuu tilastolliseen jakaumaan. Ihminen kokee kaitselmuksena sen, jos hänelle tapahtuu päivän aikana tuhat tapahtumaa, joista yhden tapahtumistodennäköisyys on 1/1000. Hän näkee tämän sattuman. Yhtenä syynä on tietysti se, että vain tämä yksi asia huomataan. Sattumahan selittää vain jakauman, eikä siksi ennusta että JUURI NÄIN kävi. Jos sata pelaa noppaa ja yksi voittaa, kaitselmuksen ystävälle ei riitä "tieteellinen taso", jossa selitetään miksi joku yksi pelaaja voitti ja tämä oli tilastollisesti odotettavissa. Hän vaatii selitystä sille miksi juuri tuo tietty pelaaja voitti ja samalla selitetään miksi kukaan niistä toisista pelaajista ei olisi voinut voittaa.

Symbolin merkityksen ja syvemmän olemuksen sekoittaminen on hyvin lähellä myös sitä että maalataan luolan seinälle biisoni jotta saataisiin vangittua biisonin henki, ja että tämä takaisi metsästäjille paremman biisonisaaliin. Ymmärrän hyvin mikä tässä vetoaa. Tämänkaltainen ajattelu on myös melko yleisinhimillistä. Ei tämä siitä silti rationaalista, tieteellistä tai perusteltua tee.
1: Mutta toisaalta: Kuka vaatii olemaan sellainen? Jos kertoo että antaa empirialle piutpaut, niin se on ihan hyvä lupa uskoa tälläisiin.¹ Eri asia on tietysti myydä tälläistä ihmisille tieteenä. Eikä pelkästään valehtelun vuoksi: Siinä vaiheessa kritisoitavuus ikään kuin pakosti astuukin mukaan, jo tieteen luonteen vuoksi.

Minä en siksi uskalla sanoa edustaako Jeesus modernia vai esimodernia sankaria. Jos olisin hänen seuraajansa, eli eläisin WWJD (What Would Jesus Do) -mallilla, ja pitäisin häntä keskeisenä imitaation kohteena, tällä tulkintatavan valinnalla olisi kuitenkin valtavia seurauksia. Moni uskova voikin nähdä tällaisen mielipiteistä saivartelevan ja erilaisia tarinoita tarjoavan teologian ongelmana, jopa kerettiläisenä, sillä he kaipaavat ennen kaikkea yksiselitteisiä ratkaisuja. Siksi Jehovan Todistajien lehtinen otsikolla "Mitä mieltä Jumala on alkoholista" ei sisälläkään vaihtoehtojen esittelyä jossa annetaan eväitä omaan mietintään - kuten "saivartelevampi teologia" tekee. Sen sijaan se esittää tarkat rajat, joiden sisällä toimimalla voi olla eettinen ja oikeaoppinen Jehovan Todistaja.²

---

0 Siis jo ennen sitä hetkeä kun Roomalaiset ja miessuudelmat astuivat mukaan kuvioihin.
1 Ainakaan se ei ole minulta pois, joten tältä osin "olkoot ja EVVK ja ei oo multa pois" naamioidaan sananvapauden kannattamiseksi, jotta voidaan kuulostaa eettiseltä ja hyvältä ihmiseltä eikä kusipäältä lain! Näinhän ne muutkin tekevät!
2 Tässä osin esimerkiksi minä miellytän Jehovaa, mikäli hän (1) on olemassa (2) on todellakin sellainen kuin se ihminen joka on lehteä tai "Raamattua" kirjoittanut ja samalla itseään henkeytetyksi väittänyt, on sanonut.

Kun todellisuus yritetään saada imitoimaan taidetta.

"The Truth is Out There"
("X -Files")

Dekonstruktio on Jacques Derridan kehittämä lukutapa. Tapa tulkita esimerkiksi kirjallisuutta. Se rakentuu siihen, että
1: Tuodaan esiin käsityksissä ja käsitteissä piilossa olevia ristiriitaisuuksia. Siinä keskitytään usein vastapareihin, jotka ensin nostetaan esiin ja sitten yritetään osoittaa ne yhteenkietoutuneiksi. Tätä kautta esimerkiksi miehekkyys ja naisekkuus sekoittuvat, ja sankari ja riivaaja sekoittuvat toisiinsa. Dekonstruktio tuo tätä kautta esiin useita tulkintoja jotka on jätetty huomiota perinteisessä tavassa lukea.
2: Teos ei ole yksiselitteisesti yhden tekijän yksiselitteistä viestiä kommunikoiva teksti, vaan pikemminkin joukko konflikteja tietyssä kulttuurissa tai maailmankuvassa. Tätä kautta dekonstruktio tuo esiin erilaisia ideologioita.

Tämä lukutapa on tärkeää postmodernismissa. Se, kuten mikään "post-" ei ole tyhjiössä edeltäjäänsä nähden. Postmoderni näkemys eroaa modernista näkemyksestä siten, että tietyt objektiivisuuden ja lopullisen tietämisen teemat murtuivat. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään relativismia, jossa koko tiedon käsite heitettäisiin roskakoriin. Onhan Derrida itsekin sanonut että "Il Faut la Vérité", meillä on oltava totuus.

Dekonstruktio ei suinkaan itseisarvoisesti tavoittele mitään relativismia tai nihilismiä - vaikka tätäkin näkemystä kannatetaan. Siinä lähtökohdaksi otettiin (1) luennan kontingenssin selvittäminen, eli vallitsevan tulkinnan ennakko -oletuksien löytäminen. (2) Temaattis -operationaliset rakenteet, jossa korostuvat auktoriteetin tavoitteet. (3) Hegemonian asemaan pyrkivän näkemyksen pyrkimyksien sisällöt.

Tässä siis otetaan esiin tulkintoja ja katsotaan mitä oletuksia ja ideologioita niiden takana on. Sama tehdään sekä suosiossa että suosioon pyrkivissä puolissa. Tästä lähtökohdasta saadaan tietää mitä oletuksia takana on. Ja tämä on taatusti hyödyllistä ja valaisevaa.

Tulkintani mukaan esimerkiksi Zizekistä tilanne on juuri näin: Hänestä postmodernin ideologiakritiikin tehtävä on löytää vallitsevan yhteiskunnallisen järjestelmän sisäisiä merkkejä siitä että nämä kertomusten ja fiktion kautta näyttävät vaihtoehtoisten järjestelmien tuhoisaa sisältöä. Eli esittävät kilpailevia mahdollisia näkemyksiä niiden epäonnistuneiden utopioiden kautta. Kun nämä huomataa ideologisiksi tarinoiksi, se jo huomiona vieraannuttaa meidät siitä tunteesta, jossa koemme nykyjärjestelmän itsestäänselvyydeksi koska se on vakiintunut, "kaikkien muidenkin kannattama".

Tämä ei tietenkään riitä. Zizekinkin mukaan oli otettava huomioon se, että on mahdollista luiskahtaa toiseen ideologiaan ideologioista ulos astumisen nimissä. Eli kun jokin pyrkimys osoitetaan ideologiseksi, ei se tarkoita että sitä vastustava olisi ideologioiden ulkopuolella. Ja piilevät ideologiat ne vasta vaikeita ovatkin, ne ovat hegemonioita, jotka ovat niin vahvoja ideologioita että ne otetaan itsestäänselvyyksinä. Niiden vaihtoehtoja ei edes mietitä. Ja siksi ne eivät tunnu ideologioilta. Mikä vertautuu siihen että jos Suomessa olisi vain kristittyjä eikä missään koskaan edes lauseen puolikkaassa mainittaisi että ateismia tai hindulaisuutta edes on olemassa. Tuskin tämä vaihtoehto silloin tulisi kenenkään mieleen.

Zizekistä molempien huomioiminen johtaa helposti myös siihen että kaikki oletetaan vain symboliseksi fiktioksi, diskursiiviseksi maailmojen paljoudeksi, joissa ei ksokaan ole "todellisuutta". Hänestä tälläinen ratkaisu on kuitenkin "ideologiaa par excellence". Kaikki on kiinni tässä relativistisessa ideologisessa näkökannassa. Toisin sanoen postmodernistitkin kannattavat tietoa, ja tavoittelevat sitä. Zizekin mielestä postmodernismissa jopa ylikorostuu se, mitä Lacan korostaa kun hän puhuu "The Realista". Tämä on käsitys mielen rakenteesta, jossa on symbolista ja imaginääristä järjestystä. Postmodernin ideologian löytäminenhän pyrkii peittämään aukkoja ja pyrkii "selittämään kaiken". Postmodernisti ikään kuin vaatii tietoa liikaa ja liian ehdottomasti, ja siksi lopputuloksena on relativismin uhka.

Tätä kautta dekonstruktio ja postmodernistinen lähestymistapa on hieman hankala väline. Se toimii erinomaisesti siinä, mihin kontekstiin se on rakennettu. Se toimii taiteentulkinnassa. Se toimii poliittisessa puheessa. Mutta siinä on hankaluuksia:
1: Ensinnäkin ideologisuudessa korostuu helposti se, että asia olisi väärin. Tämä ei tietenkään ole näin. Jos alan paatuneeksi gravitationistiksi, se tarkoittaa toki sitä että voisin kannattaa gravitaatiota vaikka se olisi huono teoria. (Newtonin teoriastahan ei aluksi pidetty koska siinä oli naurettavina pidettyjä kaukovaikutuksia.) Mutta jos gravitaatio olisi hyvä teoria, niin kannattaisin sitä silti.
2: Toinen ongelma on siinä että yhteyksiä voidaan rakennella melko erikoisillakin tavoilla. Ainakin elokuvien tulkinnan soveltaminen tosimaailmassa on ikäänkuin juuri "se tapa", jolla salaliittoteorioita rakennetaan. Esimerkiksi elokuvissahan tarkennetaan tärkeisiin kohtiin, ja yksityiskohdat ovat mietittyjä, jollain tavalla relevantteja. Elokuvissa on siksi harvoin "huomattuja yhteyksiä jotka olisivat irrelevantteja". Tosielämässä näitä on paljon. Tämä johtaa siihen että elokuvia pitäisi tulkita erilaisella tavalla kuin muuta todellisuutta. Siksi elokuvantulkinnan ja taiteen arvojen ja ideologioiden selittäminen ei toimi joka paikassa. Toki jossain asioissa se voi toimia.

Taide ei tavallaan toteutuksen tavalla jäljittele totuutta. Se päin vastoin korostaa. Taiteentekijä korostaa sekä valikoituja yksityiskohtia, yhteensattumien merkitystä, sisäistä sanomaa. Samoin arkijärjen mukaiset ja jännittävät asiat korostuvat. (Nämäkin huomiot ovat kuitenkin eräänlaisen dekonstruktion kautta haettuja.) Eli vaikka taide ehkä jäljitteleekin todellisuutta, ei todellisuus välttämättä ole taidetta. Kuitenkin uskon, että varovaisesti käytettynä dekonstruktiosta on hyötyä. Se vain muuttuu liian helposti ideologian vastustamisen tai oman ideologian puolustamisen välikappale, tai sitten se esittää liioiteltuja, taiteenkaltaisia, väitteitä todellisuudesta.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että psykoanalyysin ja perinteisen - jopa taikauskoisen - symboliikan tulkitsemistavat toimivat elokuvissa hyvin. (Tai ainakin jotenkin.) Eikä välttämättä siksi, että ne toimisivat todellisuudessa, vaan siksi että elokuvien ja kirjojen tekijät pitävät niiden käytöstä. Tätä kautta taiteentekijöiden mieltymykset heijastuvat ja on helppoa ottaa niihin sopivat lukutavat osaksi kaikkea muutakin.

Otan tästä esimerkin. Numerologisia yhteyksiä etsivä pirunpaljastin kun selvitti että "Swashbuckling" on Saatanan salajuoni. "Kullekin kirjaimelle annetaan numeerinen arvo aakkosjärjestyksen mukaan. A = 1, B = 2, C = 3 jne. "swashbuckling" saa arvot 19, 23, 1, 19, 8, 2, 21, 3, 11, 12, 9, 14, 7. Lasketaan sanan "swashbuckling" vokaalien summa, saadaan 31. Lasketaan sanan "swashbuckling" konsonanttien summa, saadaan 118. Vokaalien summa 31 käännetään ympäri luvuksi 13, koska hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Vokaalien pistemäärä 13 kerrotaan luvulla 24, koska Luukkaan evankeliumissa on 24 lukua. Tuloksi saadaan 312. Konsonanttien pistemäärä 118 kerrotaan luvulla 3, koska luku 3 on Jumalan täydellisyyden ja ylösnousemuksen luku. Tuloksi saadaan 354. Konsonanttien pistemäärä 354 ja vokaalien pistemäärä 312 lasketaan yhteen. Summaksi saadaan 666. Luku 666 on Pedon luku Johanneksen Ilmestyskirjan mukaan. "Swashbuckling" on Peto." Yhteydet ovat usein "siellä", ne on vain löydettävä.

Moni voi ajatella suoralta kädeltä että antikristukseen viittaaminen olisi typerää. Mutta dekonstruktionisti viittaa että tämä voi johtua ajallemme tyypillisestä skientismistä ja yliluonnollisen kiistosta, joka korostaa yksilön vastuuta tottelemisen sijaan, joka on jo sinällään ideologia. Tätä kautta kiistävä henkilö voikin vain haluta pitää väen vängällä itsemääräämisoikeudestaan kiinni. Toisaalta sama koskee myös niihin jotka tulkitsevat asian hengellisesti. (Se, että yhteyksiä löytyy lähes kaikesta voi johtua siitä miten Saatana mellastaa maan päällä hieman joka asiassa.) Hekin ovat sitoutuneet ideologiaan, jossa uskotaan yliluonnollisen olemassaoloon. Nämä henkilöt voivat olla sitoutuneet haluun pelastua kuoleman jälkeen. Yhteys on, ja sen merkittäväksi tai merkityksettömäksi tulkitseminen riippuu molemmilla tahoilla tietyistä maailmankuvallis -ideologisista ennakkopäätöksistä.

Kuten huomattua, kaikki näyttää sisältävän ideologiaa ja alkuoletuksia. Siksi pinnallisesti noinkin yksinkertainen asia näyttää erittäin relativistiselta ja näkemysten loputtomalta pluralismilta.

Ehkä karkea tapani suhtautua dekonsrtuktioon on se, että se ei yksinkertaisesti ole mikään lopullinen ratkaisija. Se ei painota vaihtoehtoja. Se on enemmänkin keskustelun ja ongelmien synnyttämiskone, kuin vastauskone. Se siis enemmänkin nostaa asioita käsiteltäväksi, eikä ratkaise ongelmia. Se ei määrää kuka on oikeassa ja kuka on väärässä. Mutta se näyttää että asioissa on jännitteitä, ja että jännitteet ovat usein yhteenkietoutuneita. Näiden purkaminen ei edes ole sen tehtävä. Dekonstruktio ei osoita mitään oikeaksi tai vääräksi : Sehän etsii jännitteitä, joten ei pidä hämmästyä kun se myös lisää ongelmakohtia sen sijaan että purkaisi niitä.

Hei hei sun heiluvilles.

"Koko juttu on vähän pieleen mennyt syllogismi. Jos käyttäytyy mielettömästi, on ikuinen arvoitus kaikille. Abracadabra, Mene teken ufarsin, Pape Satan Pape Satan Aleppe, le vierge le vivace et le bel aujourd'hui, aina jos joku runoilija tai saarnaaja, kansanjohtaja tai silmänkääntäjä on päästänyt suustaan käsittämätöntä mongerrusta, koko ihmiskunta miettii monta sataa vuotta mikä viesti siihen kätkeytyy."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", Sivu 121)

Umberto Econ "Foucaultin heiluri" on kirja, joka jokaisen skeptikon pitäisi lukea. Se nimittäin kertoo salaliittoteorioista ja niiden rakentamisesta oikeastaan kaiken oleellisen. Kirja kertoo sinällään aika kiinnostavan kertomuksen jossa kustannustoimittaja ja ristiritareita gradussaan tutkivat ajautuvat laittamaan tekstiä tietokoneelle. Tämä rouskuttaa kabbalistisin permutaatioin esiin tietoa. Lopputuloksena on jotain, joka yhdistää suunnilleen kaikki systeemit.

Kirja sisältää paljon ihan oikeaa historiallista tietoa. Jos siinä olisi tarkemmat lähdemerkinnät ja lähdeluettelot sekä hakemisto, se olisi itse asiassa kaiken oleellisimman aihepiirin tiimoilta kertova. Tietomäärällisesti se ylittää huimasti jonkun Dan Brownin koko tuotannon. Sen lisäksi se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen siitä millä keinoin salaliittoteoriat rakennetaan ja millä ne syntyvät. Listaankin tähän muutaman esimerkin siitä, miten erilaisia konsteja käytetään:
1: Ad hoc -selitykset, joissa perinteet oletetaan koska ne sopivat, ei sen mukaan että ne olisi todistettu ja varmistettu, ja vaikka niille olisi toinenkin selitys, nämä vain hylätään ja unohdetaan. Esimerkiksi Kidutuksen alla saadut tunnustukset selvitetään melko uskottavasti jo kirjan alkuosassa. Kun tavoitteena on murtaa rahavalta, on helpoin tapa syyttää esimerkiksi homoseksuaalisista tai satanistisista riiteistä. Koska niistä tulee vakavia tuomioita. Kun temppeliherroista oli kansan parissa huhuja, olikin merkittävää miten juuri kansan huhut saivat vahvistuksen. Kuitenkin sivulla 118 muistutetaan siitä miten ""Mutta kaikki tuo, mitä kerroitte, pitikö se paikkaansa?"Huvittavaa jutussa on se, että heidän seuraajansa, toisin sanoen kaikkien aikojen uustemplarit, sanovat kyllä. Perusteluja on paljon. Yksi olettamus on että kaikki mistä heitä syytettiin oli veljeskunnan sisäistä huumoria. Haluat ruveta temppeliherraksi vai? No näytä että sinulla on munat paikallaan, sylje krusifiksiin ja näytä ettet pelkää että Jumalan salama iskee sinuun..." Samoin suosittu Baphomet, jota temppeliherrojen väitettiin palvovan olivat "paljon nähtyjä mutta aina kadonneita". Sama koskee tietenkin egyptiläissävyistä kissojenpalvontaa sivulta 119: "Kuvitelkaa nyt jos kuulustelijalla on hehkuvan kuuma rauta ja hän kysyy: näitkö initiaation aikana kissan? Ja tottakai, temppelin vilja -aitta varmaan vilisi kissoja joita tarvittiin pitämään hiiret loitolla." Sivu 161 taas lisää lisää erikoisia elementtejä. "Ilmeinen viittaus Graaliin sai minut jo kauan sitten ajattelemaan että temppeliherrojen aarre on valtava varasto radioaktiivista ainetta, kenties alunperin ekstraterristriaalista ainetta. Ajatelkaa vaikka legendaarisen kuninkaan Amfortasin arvoituksellista haavaa. Tarinasta tulee mieleen radiologi, joka on joutunut vaarallisesti alttiiksi säteilylle." Tässä kirjassa käytetään paljon myös yhdistelmiä. Jos yhteys saadaan eri uskontojen välille, se tekee asiasta uskottavan. Siksi ei ole ihme että kaikki huipentuu siihen että kaikki maailman ihmeet pyramideista stonehengen kautta Eiffeltorniin ovat yhteydessä toisiinsa.
2: Lähdekritiikin puute. Tässä lähteet hyväksytään ja niiden sisältö tulkitaan siten miten ne sopivat ennakko -oletukseen. Tästä hauska esimerkki on tarina pergamentista ja sen originalliudesta. Kirjassa osoitetaan että eräs henkilö, Ingolf, on käynyt eräässä luolassa. Ei tiedetä löysikö hän sieltä yhtään mitään. Kuitenkin tarinassa sotilas olettaa että Ingolf löysi sieltä kultaisen maljan että pergamentin. Pergamentin hän olettaa löytäneensä luolassakäyneen papereiden joukosta. Se on tosin tämän henkilön kirjoittama lappu, eikä sitä verrata alkuperäiseen. (Eli oletetaan yhteys lappuun joka oletetaan olemassaolevaksi.) Silti kirja esittelee sivulla 148 seuraavaa ""Nyt minä esittelen herroille tuon tekstin. Suonette anteeksi että minulla on vain valokopio siitä. Se ei ole merkki epäluottamuksesta. En vain halua kuluttaa originaalia." "Mutta eihän Ingolfin paperi ollut originaali", minä sanoin. "Herra Causabon, silloin kun alkuperäistä ei ole, viimeinen kopio on originaali." "Mutta Ingolf on voinut tehdä virheitä." "Sitähän te ette voi tietää. Minä tiedän että Ingolfin transkriptio on oikea koska en ymmärrä mikä muu totuus voisi olla. Niinpä Ingolfin kopio on originaali. Voimmeko olla yhtä mieltä tästä vai jatkammeko älyllistä miekkailua." "Minä inhoan älyllistä miekkailua", Belbo sanoi. "Katsotaan nyt sitä originaalikopiota.""
3: Runsas analogioiden sekä numerologian käyttö sallittujen tulkintojen hyväksyttämisessä. Tässä se, että joissain asioissa on yhteys, se tarkoittaa että yhteys on tarkoitettu. Toki kirjassa tällä logiikalla irvaillaan paljon. Esimerkiksi katujengien initiaatiossa tehty perseelle potkiminen yhdistetään temppeliherrojen syytöksiin peräaukon suutelemisesta ja mukaan heitetään juttuja chakroista. Otan kuitenkin tästä esimerkiksi seuraavan lainauksen sivulta 161 ""Anteeksi mutta tämän dokumentin mukaan ritareiden piti tavata kivellä, kiven luona tai kiven päällä, ei etsiä kiveä", sanoin. "Se on runollinen ilmaisu, taas yksi heidän loistavista mystisistä analogioistaan! Kuudes tapaaminen on todellakin kivellä, ja kerron kohta missä, mutta sillä kivellä, jonka luona suunnitelma saavuttaa päämääränsä kun kuudes sinetti avataan, sillä kivellä ritarit saavat tietää missä varsinainen Kivi on! Niinpä kuin Raamatun sanaleikki: Sinä olet Pietari ja tälle kivelle... Tällä kivellä te olette löytävä Kiven."" Lisäksi mukana on tietysti sanojen muuttamista toisiksi vaihtelemalla kirjainten järjestystä erilaisilla konsteilla ja näihin liittyviä kombinaatioiden määrän ihastelua. Tätä on etenkin kirjan alkuosassa. Tässä merkittävää on tietenkin se, että tietokone rouskuttaa näitä valtavia merkkien yhdistelmämääriä, ja vain merkitykselliset otetaan ja muut unohdetaan.
4: Cherry picking on tietesti myös runsaasti käytetty elementti. Tässä aineistosta hyväksytään se mikä sopii ja unohdetaan muu. Tästä nappaan elementin jossa Temppeliherrojen kannalta tärkeiden kaupunkejen ja oletetun Graalin oletettujen omistajien oletettujen piilopaikkojen katsotaan synnyttävän tähtikuvio Neitsyen kuvion. Toki vain tietyillä ehdoilla. (Sivu 166) ""Minä olen aika heikko astronomiassa", Diotellavi sanoi ujosti, "mutta olen muistavinani että Neitsyt on aikalailla toisen muotoinen, ja lisäksi siinä on muistaakseni yksitoista tähteä..." Eversti hymyili suvaitsevaisesti: "Arvoisat herrat, mehän tiedämme että kaikki, että se riippuu aivan siitä mihin kohtaa viivat vedetään. Tähdistä saa vankkureita ja karhuja ja vaikka mitä vain, ja usein on hyvin vaikea päätellä onko joku tähti tähtikuvion sisäpuolella vai ulkopuolella. Katsokaapa uudelleen Neitsyen kuviota, pankaa se sellaiseen asentoon, että Spica on alimmaisena ja vastaa Provencen rannikkoa, ottakaa tähtikuviosta vain viisi tähteä ja kuvio on hämmästyttävästi tämän kuvion muotoinen." "Pitää vain tietää mitkä tähdet jättää pois", Belbo sanoi. "Aivan", eversti vahvisti."

Mette Söderman onkin kiteyttänyt kirjan olennaisen hyvin. "paljastan Sen Suuren Salaisuuden salaliitoista; niitä ei ole, mutta niitä halutaan. Jokainen paljastettu salaliitto muuttuu pieneksi ja mitättömäksi. Ihmiset haluavat Suuren Salaliiton, jonka ratkaisua he etsivät koko elämänsä, mutta eivät oikeastaan halua löytää. Siitä raivo salaliittojen paljastajia kohtaan ja vakaa usko, että mitä tarmokkaammin kulloinenkin salaliitto osoitetaan olemattomaksi, sitä varmemmin paljastajat vain hämäävät heitä ja salaavat jotakin, jonka haluavat pitää omana tietonaan. Salaliittoihin puuttuminen voi olla jopa hengenvaarallista, kun salaliittolaiset niittaavat toisen koulukunnan jäseniä ja kaikki niitä, jotka yrittävät palauttaa uskon terveeseen järkeen."

Tosin olen sitä mieltä että kirjassa on muutamia ongelmia. Ensinnäkin vaikka se on terävä ja erittäin kriittinen, salaliittojen ystävä ei välttämättä ymmärrä tätä asiantilaa. Itse asiassa päädyin lukemaan kirjan siksi että se esitettiin yhteydessä Da(m)n Brownin "Da Vinci koodiin" ja aiheesta tehtyyn vähemmän viihdettä ja enemmän pseudohistoriaa tarjoilevaan Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin "Pyhä Veri Pyhä Graal" -kirjaan. Tämä viittaa siihen että jos salaliittomaailmassa on riittävän syvällä, voi se näyttää ihan uskottavalta. Logiikkahan on niin samannäköinen että sitä ei osaa katsoa ulkopuolelta. Toisaalta ongelmaksi ymmärtämisestä voi tulla kiukustuminen, kun kirjan nähdään olevan eräänlainen parodia tai herjaus asiasta. Tämä kirja on eräällä tavalla "lääke, joka on tarkoitettu terveille". Jos vastustat salaliittoja ja olet hieman tuttu niiden sisällöistä, tämä on erittäin viihdyttävää luettavaa.

Karkean testin pitäjien luokitteluun saa kyselemällä kiinnostavista kohdista. Jos numerologia ja yhteyksien kehuminen nousee esiin, se kertoo jotain. Jokin muu kertoo tietysti jostain muusta. Etenkin kirjan ensimmäiset 300 sivua ovat asiaa pohjustavia, ja sen jälkeen salaliitto alkaa syömään seuraajansa, ja systeemi etenee ikään kuin omalla painollaan. (Onhan ne pohjustavat epäkriittiset virheratkaisut rakennettu juuri alkupuolella.) Kirjan perusteella voi sanoa että Eco on vahva valistusmies. Viihteenä kirja on ehkä hieman kummallinen.

Ehkä syynä on kateus. Jos maailmassa on jokin kirja, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa, se olisi ehkä tämä.