Mutta CMX:än levyt ovat kokonaisuuksia ja nähdäkseni ylläolevat arviot ovat kuitenkin hieman latteita ja irrelevantteja. Kokonaisuuksia arvioiden esiin voi nostaa vaikka kappaleiltaan hajanaiseksi haukutun "Pedot" -levyn, jota CMX:n kysy-vastaa -palsta paljstaa olevan erityisen "henkilökohtaisesti tärkeän". Siinä onkin vahva kantava teema, sieluttomuuden kokemuksen kanssa eläminen. Tämä levy on monipuolinen, kokonainen ja rikas (complete). Moni kuvaakin siinä olevan jotain joka lohduttaa lohdutonta. Itselleni se tosin luo lohduttomuutta lohtuun, joka on luultavasti vielä parempi. "Talvikuningas" -levyn joka on rakennettu ikään kuin yhdeksi kappaleeksi. Tässä ei ihan onnistuta, ja levy onnistuu sykäyttämään vain paikoin, mutta se on kuitenkin sekin konsistentti kokonaisuus (consistent). Uusin levy, "Seitsentahokas" taas on ennen kaikkea koherentti (coherent). Monet moittivat sitä että kappaleelta puuttuvat hittibiisit, että oikein mikään niistä ei nouse erityisen hyvin esiin. CMX onkin tällä levyllä eräällä tavalla "saavuttanut tasalaatuisuuden".
Suosikkeja sieltä uusimmaltakin kuitenkin löytyy. Moni kehuu "Kusimyrskyä" tai "Rikkisuudeltua". Oma suosikkini on kappaleen lopetus, levyn nimikappale "Seitsentahokas". Nähdäkseni se on kappale jota koko muu levy joko alustaa tai joka huipentaa sen, mitä muut ovat tehneet. Ajattelinkin pyöritellä tämän viimeisen kappaleen läpi.
"SEITSENTAHOKAS"
On hyvä aloittaa otsikosta, joka on siitä omituinen, että koko kappale ei mainitse kyseistä sanaa. Se ei ole edes numerologinen. Se on kuitenkin tärkeä koska se on kappaleen nimi ja päätynyt peräti koko levyn nimeksi. Voidaankin sanoa että tämän seitsentahokkuuden kryptaaminen on se, minkä keksiminen tai tavoittelu voidaan nähdä levyn sisäiseksi ideaksi.
* Seitsemäntahokas on siitä mielenkiintoinen kappale, että se EI ole Platonin kappale. Tämä voi viitata siihen että joko maailma ei noudatakaan matematiikkaa tai ideamaailman heijastumia. Tai sitten se on jotenkin vajaa jota voisi täydentää jotenkin.
* Seitsemän on alkuluku, joten sitä kuvaa jotenkin erikoislaatuinen jakamattomuus. Ihminen on siis kokonaisuus. Ihmistä ei siis kenties voisi jakaa. Tämä voi toisaalta viitata siihen että kenties ihminen olisi täydellinen vain jaettuna, eli yhteydessä vaikkapa rakkauteen tai Jumalaan.
* Seitsemän on kuolemansyntien määrä, joten seitsentahokas voisi elää syntistä elämää.
* Seitsemän on myös Chackrojen lukumäärä. Nähdäkseni "Rikkisuudeltu" -kappale viittaakin juuri chakroihin laulaessaan että "ruusuja sillä on sormenpäissä ja sieluja sillä on seitsemän, sillä on liekit hännännokassa" Jokainen kaltaiseni Umberto Econ "Foucaultin heilurin" fanittaja jolla on kieroutunut likainen mieli muistaa kundaliinikäärmeen suutelun ja perseennuolennan välisen yhteyden.
Nähdäkseni monitulkintaisuus on A. W. Yrjänän suosima keino. Esimerkiksi "Helvetin hyvä paimen" -kappaleesta on usein kyselty että onko se paimen helvetistä vai päinvastoin erityisen taivaallinen. Yrjänä on korostanut että kaksimerkityksellisyys on tarkoituksellista ja että sen miettiminen olisi avaimena. Uskoisinkin että näissä kaikissa ylläolevissa on jokin pieni osanen selittämässä "seitsemyyttä". Nähdäkseni seitsentahokkuus liittyy jotenkin postmoderniin rakkaudettomaan elämään. Joka on jotain joka johtaa Helvettiin tai joka johtaa Helvettiin jo maan päällä. Ja nähdäkseni koko seitsentahokkuus -kappaleessa kysymys on juuri siitä että se voidaan tulkita maallisena metaforana taivaasta, paratiisista ja helvetistä tai jonain jossa taivas, paratiisi ja helvetti ovat metaforia maailmasta.
"Viimein tulet aavikon laitaan
tänne, missä kartta ei päde
tänne, missä neuvot ei auta
on sisälläsi tuulista"
Aavikko on hyvä vertauskuva koska se on samanaikaisesti sekä tyhjä että karu. Näkisin, että se, että kartta ei päde ja neuvot eivät auta tarkoittaa yksinkertaisesti objektiivisuuden puutetta. Tälle voi olla monta syytä ; joko se klassinen teologinen näkemys jossa tuonpuoleinen on transsendentti että propositionaalinen tieto sieltä on mahdotonta. Mystisissä ulottuvuuksissa on kaikille platonin laskennallisille ideamaailmoille vieras taivas ja helvetti. Eli se voi kertoa siitä että ihminen on joutunut helvettiin.
Toisaalta Nietzschen todellisuutta kuvaa juuri se, että edes tämänpuolisesta maailmasta ei saada kunnolla tietoa. Tätä kuvaamaan on käytetty jopa vertausta "autiomaa jossa voimat leikkivät." Näen että yhteys tähän on vahva. Koska tuulet ovat sisällä se kertoo siitä että voimat ovat subjektiivisia. Ihminen on oman itsensä este. Yrjänän voidaan nähdä moittivan postmodernia ja/tai nihilististä maailmaa juuri tämänlaiseksi.
"Tyhjä kyltti nuolen suuntaan
näyttää tietöntä taivalta
edessä puolen elämän määrää
matkaa hiekan kiusaamaa"
Tämä vahvistaa edellämainittua. Tämä tosin vihjaa että kyseessä voisi olla enemmänkin maanpäällinen helvetinrakennus, koska helvetti on ikuinen. Neuvottomuus, yksinäisyys ja ohjeistusten puute jossa on kuitenkin käsky mennä eteenpäin ja tieto oman elämän rajallisuudesta nousevat erityisen vahvasti esiin. Nihilisti joka ei usko että maailmaan olisi karttaa - sehän olisi orjamoraalin seuraamista - joutuu kuitenkin tietämään että elettävä on ja kuolemakin koittaa.
Tosin tämä voisi periaatteessa, hyvin vapaasti assosioiden, viitata siihen tunteeseen mikä voisi olla kun katsoo kuoleman jälkeen tuomiota jossa elämä analysoidaan ja päätetään onko paratiisi vai helvetti edessä. Tai sitten se voisi viitata kuoleman hetkellä vilisevää "nauhaa elämästä" josta kulttuuriperinteemme kertoo.
"Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota
Ja tämä on uhkaus - mihin menet, siellä oot
Mitä ikinä pakenet - se odottaa sinua siellä
Mitä ikinä haluat - se muuttaa muotoaan."
Tämä on kappaleen kertosäe. Ja se on täydellinen. Tämä on kuvaus joka voisi kuvata eksistentialistista Helvettiä. Jotain sellaista jossa haluamasi omena tai vesi on juuri ulottumattomillasi mutta jonain jonka kuitenkin näet. Se on lähes yhtä hyvä kuin Yrjänän helvettikuvat "Pedot" -albumilla, jossa kylmyys, pimeys, liikkumattomuus ja vastaavat teemat korostavat Helvetin olevan yksinäinen ja viheliäinen ja tylsä paikka.
Toisaalta se kuvaa erityisen hyvin yli-ihmisen elämää juuri sellaisena kuin Nietzsche sen kuvaa. Hän oli individualisti joka liitti kärsimyksen erottamattomasti nautintoon ja esitti että mitään täydellisyyttä ei koskaan saavuteta. Eli on ponnistettava ikuisesti. Koko ajan "tiikerin hännän vetäminen" on kuitenkin hyvin raskasta. Ja Yrjänä kuvastaa tätä ikään kuin osana postmodernia hedonistista tavoitteluelämäntapaa. Tai sitten hän viittaa aivan tyylipuhtaaseen individualistiseen elämäntapaan.
"Puutarha hiljainen, hylätty
ei suljettu vaan unohdettu
ei lukittu vaan kadotettu"
Tämä on nähtävissä varsin helposti Eedenin puutarhaksi. Sehän on "kadotettu paratiisi". Yrjänä korostaa että hengellisyyden puute, ei edes ateismi vaan hengellisyyden puute on jonkinlaista hengettömyyttä. Nykyinen ponnistelu-tavoittelukulttuuri jossa ei ole kiinnekohtia on hyvin samanlainen.
Puutarha voidaan nähdä myös konkreettisena. Hengelliseksi Esteetikoksi (isoilla kirjaimilla) kutsuttavissa oleva Emerson aloitti perinteen jota seurasi esimerkiksi Hawthorne. Hawthorne yritti tavoitella "läpinäkyvää silmää" jossa aistihavaintoja yritetään kokea ja kuvata. Pienikin vaikutelma oli tärkeä. Hawthorne kuvasi Sleepy Hollowssa kokemaansa rauhaa, jossa joutilaisuus oli tärkeää. Hänen tunnelmansa rikkoutui kun juna vihelsi. Tämä toi kiireen tuntua jota aikaisemmin edes viikatteita teroittavat niittomiehet eivät olleet työtätehden rikkoneet. Teknologinen muutos on nykyään läpitunkenut maailman, ja "radanvieren asukkaana" (voin halutessani heitellä junia kivillä kotini parvekkeelta) uskaltaisin sanoa, että maailma on "junien läpitunkeva" myös asema-alueiden ulkopuolella. Yrjänä voikin kuvata jotain sellaista missä tämänlainen rauhattomuuden tila on sitä aavikolla kulkemista. Yhteisö on kadonnut ja rauha rikkuuntunut. Ihmiset eivät enää ole yhteisö vaan yhteiskunta. Eivät tee työtä jotta omat intohimot kohtaisivat muiden ihmisten tarpeet, vaan ovat tuottavan rattaan konemaisia osasia. Tässä maailmassa työntekijät eivät ole pohjimmiltaan mitään tuottajia vaan kuluttajia. Ihmisillä ei ole aikaa istua puistoissa. Puistoja kuitenkin rakennetaan, ylläpidetään ja ne ovat auki.
"tuhkan peittämin lehdin
keskellään lampi ja puu
musta lampi, punainen suu
sen marjoista on lunnaat
suunnattomat maksettu"
Tämä kohta lähinnä vahvistaa aikaisemman sanomaa; Paratiisivertausta vahvistetaan syntiinlankeemuksella. Hyvän ja pahan tiedon puu on rikkuuntumisen lähde. Tavoittelemme asioita joihin emme ole tyytyväisiä koska jos saavutamme ne, ne muuttavat vain muotoaan. Ja tämän hintana menetämme jotain muuta. Eksistentiaalisessa mielessä merkityksetöntä onko helvetti tuonpuoleinen maailma vai onko se jotain jossa elämme jo nyt.
"Istut siellä syksyn tullen
sylissäsi jonkun ruumis
mykkä niinkuin tulevaisuus
hiljainen kuin syntymä"
Syksy on tässä mielenkiintoinen vertaus, koska siihen liittyy sekä elämän hiipumisen ja vanhenemisen teema että se on sadonkorjuuaika jolloin tuska ja nautinto liittyvät yhteen. Paratiisiin sijoittuva syntiinlankeemuskertomus ei toki tunne, mutta kenties tässä voidaan nähdä rinnastus Kainin ja Abelin tarinaan, ensimmäiseen veljessurmaan. Toisaalta maailmassa ihmiset helposti riistävät muita. Eli kun saat kivat lenkkarit, on joku ihminen jota et tunne ja jotain näe riistetty jossain hikipajassa. Ja tämän tyyppinen tematiikka on nykykulttuurissamme sen luu ja ydin. Siitä ei vain puhuta, se siivotaan ja sensuroidaan vähän kuten kuolema ja vanhuuskin.
"Patsaaksi on kuivuttava, kuvaksi itsestään
jonka päähän seppelettä sovitella voivat
Patsaan sisällä on kello
hento, tiukkaan viritetty
kun se kerran liikahtaa
se puhkoo sydämen."
Tämä on kenties kuvaus siitä miten ihmiset kuoltuaan muuntuvat joksikin jota kuvataan patsaina. Patsas voi olla myös ideaali johon on sovituttava. Tai sitten se on identiteetti. Identiteetti taas on siitä omituinen että se ei aina edes liity siihen mitä ihminen on tai mitä hän tekee. Hitler oli kammottava murhaaja joka on ideaali siitä mitä hän teki. Che Guevara sen sijaan oli kammottava murhaaja joka on ideaali joka ei ole sitä mitä hän teki. Ja siksi jälkimmäisestä voidaan tehdä T -paitoja ja ensimmäisestä ei. Patsas kuvaa joka tapauksessa sitä miten ihminen latistetaan kuvaksi eikä jumalaksi. Patsaita kuvaa se latteus ja ihmisyyden puute joka vaivasi Montaignea erilaisissa pönötävissä muotokuvissa.
Lisävääntöä tähän kohtaan saa jos kuuntelee samalla levyllä olevaa kappaletta "Nrsisti" (joka on jotenkin enemmän narsisti kuin narsisti.) Kyseinen kappale kuvaa rakkaudetonta elämää jota narsisti elää. Kun halutaan olla rakastettu mutta ei onnistuta olla kuin pelätty. Siinä tätä tilaa kuvataan esimerkiksi sanomalla "Kun katson kasvojani / ne on kuivunutta nahkaa / kun etsin silmiäni / tuon graniittisen naaman keskeltä" Silmät ovat sielun peili joten tätä voidaan kuvata sieluttomuudeksi. Seitsentahokkuus voidaan saada mukaan tätä kautta (eli otsikkovalinta ei ole aivan mielivaltainen).
Lainattu kohta voidaan rinnastaa vanhaan ajatukseen siitä miten ilman rakkautta ollaan kilisevä kulkunen. CMX on toki viitannut tähän vertaukseen muillakin kappaleillaan, joten se voidaan ottaa jonakin joka on bändi huomioon ottaen hyvinkin relevantti. Näin ollen ihminen ilman rakkautta on kilisevä kulkunen, eikä ole väliä puhuuko hän enkelten tai filosofien kieltä kun hän murtaa ihmisiä. Tämä on oleellista, sillä kun sydän puhkaistaan konkreettisesti, kuollaan. Mutta jos sydän murtuu siten kuten arkikieli sen kuvaa, niin menetetään rakkaudellisuutta. Josta seuraa luonteva jatko
"Silloin tulet aavikon laitaan,
tänne missä kartta ei päde
tänne missä neuvot ei auta
on sisälläsi tuulista.
Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota.
..."
Ja tämä on lupaus - mitään et mukaasi ota.
..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti