"Sherlock Holmes - a Game of Shadows" -elokuva oli jatko-osa. Jatko -osa Guy Ritchien "Sherlock Holmesille". Siinä on monia piirteitä jotka eivät tee siitä yhtä mielekästä katsottavaa kuin ensimmäisestä osasta - pääsyy on siinä että ampuma -aseet ovat banaaleja. Kuitenkin sen loppupehmennystä edeltävässä loppukohtauksessa, jossa Holmes syöksyy Moriartyn kanssa vesiputoukseen on kohta joka voisi olla blogauksen aihe. (Kenties merkittävää on, että tämä kohtaus kestää alle sekunnin.)
Kyseessä on hetki jolloin Watson saapuu ylätasanteelle jossa Holmes on juuri putoamassa. Holmesilla on ilme joka kuvastaa sen, että hän näkee Watsonin. Ilme on mitä ilmeisemmin pettynyt. Se, mitä tämä kohtaus tarkoittaa on mielestäni jotain joka värittää elokuvan myöhempiä katsomiskertoja. Ja tässä tulkintamyllyssä monet muutokset kakkososan henkeen muuttuvat "perustelluiksi ratkaisuiksi".
Tärkein niistä on (ainakin minun kannalta) kamppailukohtauksissa. Ensimmäisen elokuvan kohdalla efektiä voisi kutsua leikillisesti "flashbergeriksi" ; Ensin Holmes analysoi tilanteen ja kohtausta näytetään hidastetusti. Holmes kertoo mitä tekee ja mitä seurauksia tästä on. Sitten tilanne ikään kuin siirretään toimintaan ja kohtaus toistetaan sellaisenaan mutta nopeutettuna ja ilman ääneen selostamista. Tämä kuvastaa Holmesin erityiskyvykkyyttä. Että Holmes suunnittelee tilanteet ennalta ja kykenee havainnoimaan ja päättelemään asioita.
Kakkososassakin on näitä selityskohtauksia. Mutta niissä on oleellinen ero. Nopeutettuna tapahtuva tilanne ei nimittäin enää ole vain se sepustus nopeutettuna. Päin vastoin, siihen tulee muutoksia. Tämä kuvaa sitä että Holmesin päättelyllä on itse asiassa rajat. Hän ei ole erehtymätön. Lisävihje tulee siitä, missä tilanteissa muutoksia tapahtuu. Esimerkiksi kakkoselokuvan "aamiaisenvalmistuspieksennässä" muutos tulee siitä että Madame Simza tulee heittoveitsineen tilanteeseen. Holmes ei siis ennakoi tätä "sosiaalista variaabelia". Näin ennakoitu ja suunniteltu ei toteudu.
Toinen seikka on se, että jos ensimmäisessä elokuvassa Holmes näyttää sosiaalisesti rajoittuneelta, jonka empatia ihmisistä on rajallinen, korostaa kakkososa sitä että Holmes työntää ja pullottaa tunteitaan. Ensimmäisessä osassa Holmesia kiinnostaa tapahtumat ja seuraukset, eivät ihmiset. Toisessa osassa Holmes taas miettii seurauksia ja pitää tunteilua itsessään epäkäytännöllisinä. Kun läntisen sivilisaation tuho on nurkan takana, ja panokset ovat isoja, hän tyytyy mutisemaan "No pressure". On vaikeaa sanoa antaako Holmes ohjeen seuralaisilleen vai itselleen.
Tämän vuoksi elokuvassa täytyy olla aiemmassa elokuvassa keskeistä roolia näytellyt - nyt miltei heti kuolevaksi sivuhahmoksi latistuva - Irene Adler tapettavana, koska ilman tätä Holmesista ei saataisi irti oikein minkäänlaista tunnereaktiota. Samoin Holmesin suhdetta Watsoniin lähennetään. Muun muassa homoseksuaalisuussanaleikit ovat tässä oleellisessa osassa. Samoin kuin se, että Holmes erikseen käy pyytämässä Moriartya poistamaan Watsonin laskelmistaan, koska aviossa oleva Watson ei tietysti ole enää mukana Holmesin toiminnassa. Moriarty sen sijaan ymmärtää että Watson on tie Holmesin ohjailuun ja jopa tuhoamiseen, ja että Holmesin tuhoaminen on myös avain Watsonin mahdolliseen uudelleenaktivoitumiseen.
Näin ollen elokuvan loppukatsetta voi tulkita sitä kautta, että Holmes ei haluaisi että Watson näkee tämän kuoleman. Että kuolema ilman tämänlaista näkemistä olisi Watsonille liian raskas. Tämä paljastaisi Holmesin ihmisen hänen skientistisalapoliisiroolinsa takaa. Identiteetti olisi murtunut vihdoinkin ja näyttänyt Holmesin tunnemaailman ytimen.
Itse olisin kuitenkin menossa jopa niin pitkälle että emootio ei vielä riitä. Holmesin aktiot puhuvat muutoinkin puolestaan, eikä niitä tarvitse enää sepustella siirapilla. Näin ollen voi olla perustellumpaa mennä niinkin pitkälle että Holmes kohtaa metodinsa heikkoudet ja ymmärtää ne. Tällöin tapahtumassa keskitytään siihen että Holmes tajuaa mitä olisi tapahtunut jos hän olisi ottanut Watsonin huomioon arvioinneissaan. Holmeshan ensin pelaa Moriartyn kanssa shakkia. Ja sitten he käyvät henkisen kaksintaistelun. Siinä ytimessä on se, että haavoittunut Holmes on vaikeuksissa koska Moriarty taistelee omalla nyrkkeilyvahvuudellaan Holmesin vammautumisen tuomaa heikkoutta vastaan. Holmes näkee Moriartyn spesialismin ennustettavaksi mutta ei voi tehdä oikein mitään. Oleellista on, että kamppailu ei silti ollut lyhyt. Holmes vain oikaisi ja yritti estää Moriartyn pakenemisen tilanteesta. Kaksinkamppailuna Holmesin osa oli kuolla joka tapauksessa, joten Holmes keskittyi siihen että Moriarty jakaisi tämän kohtalon. Sekä Holmes että Moriarty tiesivät Holmesin kuoleman. Kuitenkin Watsonin saapuminen paikalle näytti että luultavasti pitkähkö kamppailu ei ehtisi loppuun asti. Watson taas on aiemmin osoittanut olevansa varsin kompetentti tappelija, joten olisi hyvin luultavaa että Holmes ja Watson olisivat yhdessä saaneet Moriartystä täydellisen pidätyksen eikä kenenkään olisi tarvinnut kuolla.
Sherlock Holmesin ajattelussa oli siis heikkous. Heikkous joka usein liitetään "naturalisteihin", eli niihin jotka keskittyvät objektiivisuuteen subjektiivisuuden sijasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti