God has left the building

Hengetön talo on tyhjä. Jeesukseton seurakunta on kuollut puu.

Sana -lehdessä oli Ruben Stillerin pieni haastattelu. Se oli sinänsä mielenkiintoista luettavaa, että Stiller on julkisuudessa agnostisena ihmisenä joka on juutalaisempi kuin juutalaiset ; Hän pahastuu ympärileikkauskysymyksissä. Hän pahastuu siitä että Woody Allenin elokuvat ylläpitävät väärää stereotypiaa neuroottisista juutalaisista. Ja niin edespäin.

Teksti heijastaa kuitenkin uusia puolia hänestä. Stillerin kanta on tiivistettävissä siihen että hän on skeptinen agnostikko, jonka vallitseva piirre on uskomiseen uskominen. "Suhtaudun kunnioittavasti uskomiseen. En rehentele sillä, että olen skeptikko-agnostikko, vaan tunnen suoraan sanottuna kateutta siitä, ettei minulla ole uskomisen lahjaa." Yhteisö tuo ja rituaalit tuovat lohtua "Agnostikkona Stiller ei tiedä, onko Jumalaa olemassa. Varsinkin silloin kun elämässä on huonompia kausia ja kaiken merkitys on kateissa, epäilijä on kateellinen kunnon uskovaisille. - Vaikka rukouksiin ei aina vastattaisikaan paluupostissa, rituaalit tuottaisivat mielenrauhaa." ja monikulttuurisuus tuo vaikeuksia "Minua huvittaa monikulttuurisuuden ylistäminen. En näe mitään valtavan hienoa siinä, että ihminen joutuu etsimään niin paljon omaa identiteettiään kuin minä olen tehnyt." Ihmisyys on Stillerin syvin ydin ja siksu uskovaisia pitää kunnioittaa, paitsi uusateistejen joilla ei ole oikeutta määritellä millä ehdoilla he vakuuttuvat ja hyväksyvät asioita. "Vapaa-ajattelijoiden argumentteja lukiessa Ruben Stillerille on tullut tunne, että heidän mielestään elämän tarkoitus täytyisi löytää evoluutiopsykologiasta. - Yltiörationalistinen ihmiskäsitys, jota en pysty allekirjoittamaan, ja vapaa-ajattelu kulkevat käsi kädessä. Vapaa-ajattelijat haluaisivat monopolisoida totuuden ja määritellä sen, mikä on rationaalista ja irrationaalista. Uskontoja pitäisi korjata niin, että se tyydyttäisi heitä. - Minua ärsyttävät suunnattomasti Richard Dawkinsin ja Sam Harrisin kaltaiset uusateistit, joiden mielestä kaikki uskonto on pahasta. En siedä ihmisten uskonnollisten tunteiden halveksimista."

Karkeasti ottaen Stillerin kanta on tiivistettävissä hengellisyyden ja yhteisöllisyyden hyötyihin. Tätä voisi kuvata tarinana jalanjäljistä. Siinä mies päätyy taivaan porteille ja näkee jälkiään. Jäljet näyttävät siltä että aina kun on hyviä aikoja, näkyy kahdet jäljet. Enkeli on kulkenut vierellä. Pahoina aikoina näkyy vain yhdet jäljet. Ja syy on siinä että enkeli on kantanut miestä. Tässä uskonto antaa voimaa ja "juoksuhaudoissa ei ole ateisteja." (Siksi laitoinkin alkuun kuvan rappeutuneesta talosta ja typistetystä kelopuusta. Ne symbolisoivat sitä miten uskonnottomuus nähdään tässä hengellisyyskulttuurissa.)

Nähdäkseni tämä on se puhe jolla uskontoa usein mainostetaan. ; Stiller korostaakin että hän on maallisesta perhestä. Hän siis puhuu uskonnosta ihmisenä joka ei ole uskonnollinen ja joka ei ole elänyt uskonnollisessa perheessä. Hän elää juutalaisena, ei kristittynä. Nämä ovat oleellisia seikkoja. Sillä uskonnoissa on kysymys oikeastaan kaikesta muusta kuin teologisesta korrektiudesta, eli dogmatiikka ei määritä läheskään joka ikistä uskovaisen tekoa. Suurimmalle osalle kristityistä Raamattu normeineen on itse asiassa vähän kuin nettisivujen kirjautumispalvelut, joissa on hirveä määrä lakitekstiä jonka suurin osa vain scrollaa alas ja raksittaa "I agree." Ja sitten uskotaan jotakuta fiksua joka sitten delegoi tekstintulkinnan (ja saa vallan). Syntyy käytänteitä. Ja nämä nähdään vain eläessä uskovaisten elämää.

Tässä jalanjälkiesitarina on oleellinen. Sillä siinä tilanne on niin että hyvinä aikoina uskonto toimii arjen vahvistajana. Syntyy luottamusta ja rauhaa. Rituaalista tulee jotain muuta kuin tuki heikkona hetkenä. Siitä tulee minuuden sijasta identiteetti. Ja tämän ongelmana on juuri se, että ihminen ei ole itsensä vaan hän rakentelee identiteettiä. Tästä kenties kuvaava esimerkki löytyy Kotimaa -blogissa kerrotusta "Me naiset" -lehden "tyylikkäästi uskossa" -lähtökohdasta. Siinä tarkasteltiin fundamentalistista vanhoillislestadiolaisuutta. Kokonaisuus oli pinnallisuudessaan banaalin irvokas. "Me-naiset lehdessä oli haastattelu muutamasta nuoresta pienperheellisestä naisesta. He ovat lehden mukaan (ja kuvienkin!) hoikkia, kauniita ja trendikkäitä." Jopa hengellisen kotimaa -blogin kirjoittaja näkee lehden jotkut lausunnot lipsahduksina. "Mutta yksi sammakko sieltä löytyi. "Uskon ja yhteisön jättävät kokevat usein suurta onnettomuutta, ahdistusta ja juurettomuutta." Päinvastoin arvon naiset. Suurin osa vl-liikkeen jättäneistä tuntee suurta vapauden riemua ja iloa, olo on kuin taivaanlinnulla, joka vapaana liitelee sinisellä taivaalla ilman kahleita. Ahdistusta tuovat lähinnä vl-ystävien ikävät, jopa piikikkäät sanat ja puhuttelut joka käänteessä ja väänteessä. Mitä vähempi on tekemisissä vl-liikkeen jäsenten kanssa, sen vapaampi on hengittää!"

Monesti uskonto on kaikkea muuta kuin Stillerin hengellistä yhteyttä, jossa uskomiseen uskominen tuo tukea nimenomaan jos menee huonosti. Ja joka antaa ratkaisuja ja vastauksia eksistentiaaliseen mietintään. Käytännössä uskonto ei ole juuri ikinä tämänlainen syvällinen elämäntapa. Sen sijaan se on sitäkin useammin pinnallinen lifestyle. Kun elät kulutusyhteiskunnassa pinnallisena kulutusihmisenä, olet maineeltasi pinnallinen. Kunnes tuhlaat hitusen erilaiseen enkelikrääsään, jolloin olet yht'äkkiä sillai henkinen.
Eroja voisi demonstroida arvomaailman kautta. Luin keskiaikaisia tarinoita jotka oli selkeästi suunnattu eliitille. Niissä ei korostettu kuuliaisuutta tai alamaisuutta. Niissä korostettiin yllättäen yksilöä. Varoitustarinassa - jossa Guinevereä ja sir Gawainia ohjeisti kuollut ja tätä kautta tuonpuoleisen tunteva aatelinen - korostettiin että aatelisen kristityn tuli ensi sijassa olla myötätuntoinen, siveä ja antelias köyhille. Siveys oli vieläpä jotain joka koski ensi sijassa omaa käyttäytymistä. ; Nykyään tämänlaista elämäntapa-arvomaailmaa ei oikeastaan pidetä kovin suuressa arvossa. Sillä keskeisempää on se, että uskonnosta tehdään identiteetti. Jolloin uskonto näkyy siinä että yritetään kieltää homojen avioliittoelämä vain siksi että se rikkoo omaa siveysnäkemystä vastaan ja samalla itse voidaan sitten erota ja mennä uudestaan avioon tai käväistä moottoripyöräjengien kokoustiloissa juopumassa kun paikalla on huoria.

Lifestyle näyttäytyykin usein sekä pinnallisena muotoasioiden korostamisella että muiden kiusaamisena. Tämä johtaa siihen, että käytännössä oma kokemukseni uskonelämästä on se, että silloin kun asiat ovat kohtuu hyvin voidaan tarjota hauskaa harrastamista. Eli käydään laulamassa kuorossa ja pidetään muuten ns. kivaa laatuaikaa. Se on toki itsessään mainiota ja näyttää miten hyvinä aikoina enkelit kävelevät vierellä. Mutta jos asiat menevät hakalaan suuntaan, ei olekaan vaikeaa löytää seurakunnan sisältä tyyppiä joka näkee että tuonlainen tyyppi ei olekaan kiva maskotti tahi hyvää PR:ää nuorisotyön julkikuvalle. Ihminen on kätevä jättää yksin. Ja itse asiassa minun kohdallani kävi peräti niin, että välittömästi kun havaittiin että on vain yhdet jäljet, ja maassa oli rippunenkin verta, se piti haistaa. Ja huutaa likimain että "Release the hounds."

I smell weakness. Let's the hunting begin.
Release the Hounds!

Uskonnon kohdalla tilanne on se, että sitä joutuu olemaan ainaisessa puolustuslinjamassa. Sillä se, että olet uskonnoton, agnostikko tai ateisti, ei suinkaan johda siihen että asia olisi "mielenkiintoinen" oikeastaan miltään muulta kannalta kuin siltä, että "mitenköhän tuokin voitaisiin käännyttää". Uskonnoton on ensisijassa joku joka on väärässä ja joka täytyy keinolla millä tahansa saada muuttamaan mielensä. Ja jos ei, tätä täytyy rankaista. Etenkin jos on apostaatikko, eli uskosta luopunut. Tällöin hän on jenginpetturi, takinkääntäjä ja kaikkea muuta. (Ateisti on velvoitettu osallistumaan keskusteluun jossa avomielisyys eli kyky kääntää takkia ja muuttua kristityksi on asetettu vaatimukseksi tai vähintään odotetuksi seuraukseksi ja poikkeuksestta tavoiteluksi toivetilaksi.)

Näkisinkin, että Stillerin tapa olla agnostikko on suunnilleen ainut jonka uskovaiset nykykulttuurissa sallivat. Agnostikon täytyy nimittäin tunnustaa että hän ei ole ylpeä identiteetistään tai elämäntavastaan. Ateisti saa olla ateisti jos ja vain jos on sellainen että itkee onnettomuuttaan ja tunnustaa uskovaisten elämäntavan ylivertaisuuden. Tätä perustellaan nimenomaan "pyhillä mielipiteillä" joita tulee kunnioittaa. - Olenkin ihmetellyt sitä että miksi tilanne näyttää siltä että uskovaiset aina saapuvat kääntymiskertomuksineen, ihmekertomuksineen ja muine uskontoanekdootteineen, jumalatodistuksineen ja vastaavine metsästyskoirineen jahtaamaan sinua. Eli he väittävät että kysymys on jokin josta voidaan debatoida. Ja kun kerrot miksi argumenteissa on puutteita etkä usko niihin, he kokevat pyhät tuntemuksensa kovin loukatuiksi ja näiden kanssa erimielisen ilkeäksi ihmiseksi. Loukkaantumista tulee siitä että ateisti tosiaan esittää ehdot joilla hän vakuuttuu. Nähdäkseni mielipiteenvapauden ja vastaavien ytimessä on juuri se, että näin tuleekin tehdä.
1: Erikoista on toki sekin että yleensä jumalatodistukset ja muut esitetään argumentteina. Ja kun ne kumotaan tai niiden puutteet esilletuodaan, muuttuu kulma yleensä siksi että uskonto on uskonasia. Miksi sitten lähettävät ne argumentit liikkeelle ensinkään jos ne eivät kerran voi koskea koko asiaa? Muutenkin henkenä tuntuu olevan se, että jos vaikka kannattaa ympärileikkausta, niin tämä on vakaumus joka tulee saada ilmisanoa. Erimielisyyttä ei sen sijaan pidä sanoa, koska se on ilkeää ja pilkkaa pyhiä vakaumustunteita joita ei saa loukata koskaan ikinä mitenkään.

Itse olen sitä mieltä että jos ensin lähettää verikoirat kimppuun, niin ei pidä itkeä jos toinen itsepuolustuksellisti tappaa ne. Jos verikoira hyökkää ja se kuolee, niin voivoi. Olisit harjoittanut mustin ennalta kunnolla. Olisit käyttänyt verikoirana muuta kuin vihaisesti räkyttävää perhoskoiraa. Ja muita vastaavia hyviä ideoita.

Itse en ole juutalainen, joten minua ei suojaa taikasuojakuori. Juutalaiset kun ovat fundamentalistien parissa erikoisasemassa ; Israel ei ole koskaan väärässä. Sen kansamurhatkin ovat vain reagointeja. Vähän kuin pride-provokaatioita jossa homo ärsyttää ja pelottaa niin että on ihan valmis iskemään ennakoivan-itsepuolustuksellisesti koomisella kaasuaseella. Syynä on se, että juutalaisilla on erityinen rooli fundamentalistien eskatologiassa. Stiller on juutalaisen taustan kautta turvassa, jonka kaltaista en edes pysty kokemaan. Hän on kuitenkin melko aggressiivisesti reagoinut kaikkeen erimielisyyteen.

Tämä johtaa vielä toisen vertausken käyttöönottoon. Vanhassa sanonnassa jokainen on kapteeni hyvänä päivänä. Huonoina aikoina punnitaan kapteenin taidot. Lifestyle -uskonto on juuri sellainen että se luo väärää toivoa ja tuhoaa uskon pettymysten kautta. Sitä vaihtoehtoa joka voisi auttaa, taas ei oikein harjoiteta. Sillä uskonto ei ole elämäntapa vaan identitetti. Stiller tekeekin sen virheen että astuu postmoderniin keskustelukulttuuriin. Sitä myydään "mielenkiintoisena" että on "kiinnostavaa" keskustella eriusikoisten kanssa ja "tutustua heidän kulttuuriinsa". Kuten Stiller asian kuvastaakin, se on yleensä lähinnä raskasta. Siinä nimittäin velvoitetaan kaikenlaiseen. Elämäntapapuolella vastauksia voi saada. Ja tässä ei tarvitse tajuta kuin se, että uskonto vs. kulutuskulttuurillinen materialismi ei ole oikea kahtiajako. Sillä de facto se uskonto on se kulutusmaterialismi. (Se on pohjimmiltaan sen luonut kulttuuri. Kalvinistinen Jumalan antama erikoisaseman näyttö, luonnon valjastamisen ja hallitsemisen tematiikka ja vastaavat, luterilainen työetiikka....)

Tästä voisi luulla että olisin kovin vihainen Stillerille. Kuitenkin tosiasiassa näen enemmän yhteyttä kuin eroavaisuutta. Olin jopa hieman pahastunut kun ateistit käsittelivät Stilleriä vihjaten että hän olisi oikeasti joku pseudouskonnoton. Että kun puolustaa niin paljon juutalaisuutta kuin hän, ei voi olla "aidosti" ilman uskoa. Tämä asenne on jotain jonka tunnistan omasta kohtelustani. Tosin minun kohdallani luulo on usein siihen suuntaan että olisin enemmänkin ateisti. ; Stiller nostaa esille oleellisen ajatuksen siitä että jostain syystä agnostikkoja kuvataan ikävästi ; "Dawkinsin asteikolla minut määriteltäisiin agnostikoksi, joka on jo kallellaan uskontoon. Uusateistien mukaan tämä on pelkuruuden pahin muoto: en uskalla ottaa sitä riemukasta askelta ateismiin. Mutta missä se heidän riemunsa muka näkyy? Hah!" Minua ja Stilleriä yhdistää itse asiassa irtautuminen hyötykulttuurista. Stiller vain luo kuilun korostamalla uskomiseen uskomista. Minä kiistämällä sen.

Kummankin kohdalla agnostismi on asema jossa ollaan. Ja vaikka tämä on raskasta ja työlästä - ja vaadittu identiteetinrakentaminen työlästä ja perin juurin vittumaista - se on kuitenkin se asema joka otetaan. Agnostikkona ei olla siksi että se olisi helppoa, mukavaa, riemukasta tai bingblingiä. Agnostikkoja ollaan siitä huolimatta että se ei ole helppoa, mukavaa, riemukasta tai blingblingiä. Ja ne jotka lähtevät helpon, mukavan, riemukkaan ja blingblingin tielle ovat pinnallisia. Heidän identiteettiä tukeva lifestylensä ei kestä elämän relaliteetteja. Sillä maailma on paska ja helposti täynnä vaikeuksia. Monet eivät näe tätä koska he ovat kapteeneja hyvällä säällä. Piukan perseen kanssa on helppoa käväistä näyttämässä naamaa "Me Naisissa" ja leikkiä sillai syvällistä jonkun kulttuurin edustajaa. Ikään kuin mikään noin pinnallinen ja banaali voisi olla kulttuuria tai syvällistä. Nähdäkseni kulttuuri ja syvällisyys vaatisi jäsentämistä, reflektointia, ymmärrystä.

Ja tämä on uskontokulttuurille nykymaailmassa aivan tyystin vierasta. Jopa niille fundamentalistisille suuntauksille joissa uskonnosta kohkataan paljon. Heilläkään määrä ei korvaa laatua. Heillä on vain paljon verikoiria. Sillä heillä arvot on suunnattu muihin hyväntahtoisuus tarkoittaa sitä että antaa heidän julistaa ja tottelee heitä. Siveys tarkoittaa sitä että noudattaa niitä uskonvakaumuksia mihin he uskovat. Ja anteliaisuus tarkoittaa sitä että tukee heitä rahallisesti tahi vapaaehtoistyöllään iki-ilmaiseksi.