"Lehtilehti" kuvastaa hyvin ihmisten reaktioita tapahtuneeseen lastensuojelulliseen skandaaliin. "Valtaosa suomalaisista pitää väkivaltafantasioita tärkeimpänä tapana auttaa huonoissa oloissa eläviä lapsia. Suomen Gallupin Taloustutkimuksella teettämän nettikyselyn mukaan 85 prosenttia suomalaisista pitää väkivaltaisten kostofantasioiden kehittelyä ja niistä puhumista myös riittävänä toimena kärsivien lasten auttamiseksi." Kostaminen ja väkivaltafantasiointi on tavallista ja ymmärrettävää. Näen jopa sellaisen yhteyden, että nimenomaan samastuminen uhriin varmasti lisää fantasiomista. ; Kuitenkin samalla ei voi olla huomaamatta sitä, miten tässä ajatusmallit kuitenkin lähestyvät enemmän sitä tekijää kuin uhria. Väkivaltafantasioiva ihminen haluaa tehdä samantapaista kuin mitä tekijä on tehnyt ja josta häntä ollaan tuomitsemassa.
Kosto ja kompensaatio liittyvät mielissä hyvin vahvasti yhteen. Ylioppilaslehden "Rakkaudella, äiti" kuvaa tilannetta joka nostaa hieman vastaavia tunteita itsessäni. "Mutta kun mä tiedän, että kiusaajat odottavat mun poikaa tuolla kotimatkalla jääkokkareiden kanssa. Eniten pisteitä saa, kun osuu päähän." Ensimmäinen ajatus olisi se, miten mukavaa olisi ottaa osaa tähän kilpailuun ja kerätä jackpottien jackpotti näiden kiusaajien päillä. Ja jotenkin tämä parantaa omaa oloa, ja sitten ei tule tehdyksi mitään - ei siis edes sitä väkivaltafantasian toteuttamista, joka oikeasti saattaisi edes ratkaista tai muuttaa maailmaa. Sen sijaan on vaikeaa tarttua toimeen.
Sitä jotenkin ajattelee että byrokratia hoitaa. Tai jos ei hoida, niin sen pitäisi hoitaa. Huomaa vain, että menettely on vaikeaa. Ja silloinkin systeemi tarjoaa tuomion mutta ei auta ratkaisemaan itse ongelmaa, eli kiusaamisen kanssa elämistä ; "Mutta vuosien jälkeen jaettu oikeus ei auta silloin, kun joutuu heräämään kouluun joka aamu. Ja Tanja Tikkanen haluaa, että hänen poikansa pystyisi nukkumaan kunnolla" ja tosiasiassa kiusaamisluvut eivät oikeastaan mittaa koko ilmiötä "Pienet numerot eivät kerro kiusaamisen harvinaisuudesta vaan hankalasta menettelytavasta. Näin korkealle viedyt tapaukset ovat vain pikkuinen kide jäävuoren huipusta. Kantelemisesta ei ole juuri mitään hyötyäkään. Papereihin perustuvaa ratkaisua saa odottaa vähintään kahdeksan kuukautta eikä siitä seuraa mitään. Ratkaisussa todetaan vain, onko koulu menetellyt lain mukaan. Ja koska kiusaamiseen puuttumisesta määräävä laki on väljä, sen tulkitseminen saattaa olla vaikeaa. Sanktioita ei jaeta." Ongelma yritetään peitellä "Saataisiinhan tämä loppumaan, jos täällä olisi osaava rehtori, jota kiinnostaisi. Mutta ei, sanotaan vain, että kuulutaan KiVa Koulu -projektiin" ja jopa määritellä olemattomaksi poistamalla koko kiusaamiskäsite "Kasvatustieteiden maisteri Maija Gellin johtaa jo kolmattatoista vuotta Verso-nimistä vertaissovitteluohjelmaa. Hänen mielestään koko koulukiusaamistermistä pitäisi päästä eroon. Etenkin pitäisi lakata puhumasta kiusatuista ja kiusaajista. ”On ikävä karhunpalvelus lapsille luoda tällaisia asetelmia. Kiusattu tai kiusaaja voi olla leima, jonka lapsi tai lähiyhteisö helposti antaa. Entä jos puhuttaisiinkin osapuolista, joilla on oikeus omaan konfliktiinsa ja sen ratkaisuun?” Gellin kysyy." Väkivaltafantasiointi saattaa laajeta jopa tämänlaisiin ihmisiin. Mieleen herää ajatuksia että jos tälle vetäisi turpaan ja menisi sen jälkeen poliisille pokkana selittämään että ei tässä ole kyse pahoinpitelystä vaan erilaisesta tavasta kommunikoida, ja että rikolliseksi tai rangaistavaksi määritteleminen on lokeroivan kahlehtivaa, ja että tässä on kommunikoinnin vaikeudesta johtuvaa viestinnällisestä konfliktista jossa on kaksi osapuolta.
Rangaistus ja kompensaatio nähdään usein täsmälleen samaksi kuin ongelman ratkaisu. Kuitenkin oikeus ja oikeudenmukaisuus ovat tässä hankalia, eikä lain tarjoama sakko tai vastaava rangaistus toimi yleensä edes pelotteena kiusaajille, joiden vanhemmat ovat se taho joka maksaa rahaa joka on lapselle itse asiassa vielä kohtuullisen arjesta vieras asia. Rahan arvoa ei käsitetä, etenkään kun se ei ole omaa rahaa. Myöskään lasten kaltoinkohdelleiden surmaaminen vankilassa ei nähdäkseni palauta ketään eloon. Sen sijaan oikein tehty valvonta olisi voinut ennaltaehkäistä surman. Silloin tosin ei saataisi tuomita ketään eikä ihmisen aggressioväkivaltainto saisi purkautumiskohdetta, ei olisi kauhisteltavaa skandaalia jolla jäsentää omaa maailmankuvaa jolla se jokin tietty inhokkitaho saataisiin leimattua turmeltuneeksi.
Sen sijaan mieleen ei tule se, että voisi tehdä itse jotain. Fantasioilla parannetaan omaa mieltä. Oikea toimi vaatisi muuta kuin sitä että selvitetään onko koulu ja viranomainen toiminut lainmukaisesti tai oikeudenmukaisesti. On kysyttävä myös että "mitä minä voisin tehdä paremmin." Ja jos vastaukseksi tulee väkivaltafantasia, olisi mietittivä että todellako asia ratkeaa vatvomalla omassa päässä ja että jos toteuttaisi tämän väkivaltafantasiansa, niin ratkaisisiko se ongelman vai olisiko se vain rangaistus. Nähdäkseni tilanne on juuri se, että kiusaamisen hoitamisessa ei ole yhtä ratkaisua ; Sovittelu toimii usein mutta se ratkoo vain pieniä tapauksia - rehelliseti sanoen niitä joita minä en edes pidä "kunnon kiusaamisena" - "sovittelu ei auta tulehtuneimmissa tapauksissa" Ja ihmiset ovat idealisteja joilla on maailmankuva ja ideologia keskiössä, sen sijaan että mietittäisiin sitä miten ihmispsykologia ja käyttäytyminen toimivat "”Nykyajan ongelma on vähän se, että halutaan löytää joku universaali malli. Mutta ei sellaista ole olemassa”, sanoo sosiaalityön tohtorikoulutettava Harry Lunabba." ja tätä kautta ratkaisuja ei saada, ratkaisut eivät perustu todellisuuteen ja ratkaisut ovat liian stereotyyppisiä toimiakseen käytännössä monisyisen ilmiön ratkomisessa.
Mutta rehellisesti sanoen kun ihminen kauhistelee ja kertoo väkivaltafantasioita, hän ei tosiasiassa ole ratkaisemassa yhtään mitään. Koko tapahtuma on hänelle enemmänkin symboli jostain muusta ja tähän heijasteaan asenteita jotka kertovat että minkälaiseen identiteettiin ja maailmankuvaan se fantasioija itsensä liittää. Asian syyt nähdään postmodernisti maailmankuvan eikä tosiasioiden kautta ja hyväntahtoisetkin yritykset auttaa voivat siksi jopa pahentaa tilannetta.
Kirjoittajan mielessä jääpapistejackpot on joskus oikea ratkaisu. Mutta ei sitä voi kiusatulle jättää. Harva kykenee puolustautumaan useampaa vastaan. Itsepuolustusharjoittelu vaatii vuosia. Kokemuksen hankkiminen kestää liian kauan. Tosin kiusatun kannalta tilanne on siitä viheliäinen että apua saadakseen apua olisi kysyttävä. Ja ihmiset ovat keskimäärin ja massoinakin niin tyhmiä, että heiltä ei kannata pyytää apua koska he osaavat lähinnä pahentaa kiusatun ongelmia. Ja se että tämä elämän entisestään tuhoaminen tapahtuu sillei hyväntahtoisesti ei auta kiusaamisen kanssa elämisessä. Rehellisesti sanoen tässä kohden ei ole ihme että joku kilahtaa ja saa päähänsä ampuma-aseet. Väkivaltafantasiointia kun tungetaan aiheen parissa muutenkin, ja mitään toimivaa apua ei tahdo saada edes halutessaan. Itsepuolustustaito vaatii vuosia harjoittelua, mutta ampuma-aseesta oppii tehokkuuden kannalta sen oleellisen noin 10 sekunnissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti