Kun puhutaan friend zonesta, termistä liikkuu kaksi määritelmää tai kaksi käsitystä siitä. Olen aavistuksen pahastunut siitä että ilmeisesti osa leimaa hyvin vahvasti termiä käyttävät sen yhden määritelmän mukaan. Riippumatta siitä mitä määritelmää sanoja itse sanoessaan erikseen eksplisiittisesti kertoo käyttävänsä.
On kuitenkin mielenkiintoinen konsepti avata näitä mielipidesolmuja. Se onnistuu tavallaan kätevästi. Sillä ihmissuhteissa on usein kaksi osapuolta. Ja tilanteen kääntäminen toisen osapuolen suuntaan on hyvin valaisevaa. Samalla voidaan miettiä asenteellisuuden ja syyllistämisen konsepteja tässä yhteydessä.
Siksi onkin hyvä ajatella että jos on yksi osapuoli joka on "friend zoned" on toinen osapuoli joka on "fuck zoned". Sitten mietitään miltä tilanne näyttää toiselta puolelta. Ja sitten mietitään miten tämä vaikuttaa eettiseen puheeseen.
Minulla on ollut elämässäni tilanteita joissa minut on laitettu "fuck zoneen." Joskin "friend zonessa" oleminen on itselleni tutumpaa. Ja uskallan kertoa että tilanne on kiusallinen. Pääasiassa siksi että siinä joutuu torjumaan tärkeässä asiassa jonkun josta periaatteessa tykkää. Tämä tuntuu vittumaiselta. Myös friend zoneen joutuminen on tietenkin kova pettymys. Tilanne on eitoivottava ja sille ei oikein voi kummallakaan puolella tehdä mitään. Platoninen rakkaus on kuluttavaa ja tämä vaikuttaa myös fuck zonessa olevaan. Usein seurauksena on rajoitteita esimerkiksi sosiaalisessa käyttäytymisessä. Ja kiusallisia tilanteita. Jotka vaikuttavat siihen ystävyyspuoleen. Joka taas tuottaa murheita joita haluaa jakaa. Tai jotka haluaa abstraktioida ja huutaa niistä internetissä ikään kuin kyse olisi laajemmasta periaatteesta eikä omista kokemuksista.
Jos otetaan "sovinistimiesten konsepti" tai se miten feministit näkevät kaikki friend zone -sanaa käyttävät. Jos joku fuckzonetetaan, niin voisiko hän syyttää että hänet on petetty. Että hän on halunnut vain kaveruutta ja ajanut kaveruusasioita ja sitten toinen ikään kuin ei ymmärrä tätä ja ylittää omat rajansa.
Että syyllinen on se joka puhuu tunteistaan ja puhuu jostain friend zonesta. Tilanne on siitä huvittava että sovinistimiehen kohdalla moni voi havahtua tässä kohden tilanteeseen. Mutta toisaalta aika moni feministi tuntuu syyttävän friend zone -tilanteesta miestä. Joten jos pidät friend zonessa olevaa paskamaisena sekstaajana ja
irvokkaana limakiimailijana tai petturina tai strategisesti vain
pöksyihin tunkevana, niin onneksi olkoot. Ja jos asenne on sama kuin sovinistilla on kyse vain käänteisestä sovinismista. (Ja tätä näkyy siinä kun friend zone -termistä tai ilmiöstä puhuja halutaan väkisin, työllä ja uskomattomalla saivartelulla saada sanomaan sellaista mikä ei ole johdettavissa hänen sanomistaan asioista.)
Itse näen että rakentavampaa onkin lähestyä siten että friend zone ei ole kumpaankaan suuntaan mikään petos tai velvollisuusrike. Ihminen joutuu friend zoneen koska hän ei saa vastarakkautta. Tämä osio ei ole hänen hallussaan. Myös omat tunteet eivät ole hänen hallussaan. Toisaalta fuck zonekin on relevantti ilmiö johon liittyy kiusallisuutta ja ongelmia. Ja jos fuck zoneen joutumisen ikävistä puolista haluaa puhua niin on aivan turhaa vähätellä ongelmaa ja mitätöidä kokemusta. Ja selittää että kenelläkään ei ole velvollisuutta vaan ihastuminen on laillista. (Mikä on triviaalisti ottaen aivan totta. Mutta ei friend zone -termin käyttäjäkään mitenkään automaattisesti selitä että jokaisella olisi oikeus parisuhteeseen. Tai vastarakkauteen. Suurin osa uskoo sellaiseen konseptiin jossa molemmilta osapuolilta kysytään että "tahdotko".) Tilanne on kenkku - osittain jopa juuri siksi että ihastuminen on laillista ja hyväksyttävää - ja siitä tulee saada puhua. Ilman että fuckzonettu leimataan väkisin vaikka "tunnekylmäksi joka ei tajua että ihastumista ei voi päättää on/off -päälle/pois".
Tämä on tietenkin vaikeaa sillä feminismi rullaa rakenteet edellä. Intentioilla ei ole tässä juurikaan merkitystä. (Esimerkiksi naisviha ei siellä yleensä tarkoita sitä että vihaa naisia vaan sitä että uskoo valtarakenteisiin jotka esimerkiksi kertovat mitä nainen saa ja ei saa tehdä. Moni naisvihaaja kokee nimenomaan arvostavansa naista ja naisen roolia.) Kyseessä on myös syyllisyyskulttuurista jossa on uhreja ja pahantekijöitä, valtaa ja vallakäytön kohteita. Tämä on toki tärkeä näkökulma. Ongelma ei tässä kohden ole näkökulman vääryys vaan sen soveltamisen mittakaava.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syyllisyyskulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syyllisyyskulttuuri. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
lauantai 14. helmikuuta 2009
Kinniku Banzuke!
"済みません"[sumimasen]
Ihmisillä on erilaisia kulttuureja, joissa on hieman erilaiset arvot. Voidaan sanoa että kaikilla ihmisillä on tietty nippu ominaisuuksia, joita arvostetaan kaikkialla. Mutta niillä on usein hieman erilaisia arvojärjestyksiä: Ne mitkä ovat keskeisiä, vaihtelevat. Myös suhtautuminen niiden rikkomiseen on kulttuurikohtaista. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat ja rangaistukset.
1: Syyllisyyskulttuuri on länsimaille tyypillinen. Näissä kulttuureissa maine on keskeinen elementti. Syyllisyyskulttuureissa esimerkiksi sodat ja kulkutautiepidemiat esitettiin Jumalan kollektiivisina rangaistuksina ryhmään kuuluvien yksilöiden synneistä; Syyllisyyskulttuurissa jokainen tahtoi sulautua hyvään kollektiiviin ja paha pyritään toiseuttamaan, eli siirtämään oman itsen ulkopuolelle, esimerkiksi yksilöihin tai sukuihin. Tätä kautta syyllisyyskulttuurissa yhteisö voi etsiä Jumalan anteeksiantoa noitavainojen avulla: noidat saatettiin vastuuseen teoistaan. Tämä vastaava näkyy esimerkiksi jumalanpilkkalaissa.
2: Kunniakulttuurit ovat seemiläisille tyypillisiä. Näissä kulttuureissa kunnialla on tärkeä rooli. Kunniakulttuurissa kunniansa menettänyt ihminen on asemassa, jossa itsemurhaa odotetaan; Jos kunniansa menettänyt ei osaa korjata tilannetta itse, on mahdollista että sukulainen tai ryhmän jäsen voi jopa tappaa hänet. Kunniakulttuurit syntyvät kun omaisuutta kannetaan mukana ja laki ja keskusvalta on heikkoa. Kunniakulttuureissa siteet ovat samantasoisiksi katsottujen ihmisten välisiä. Ne ovat erittäin usein väkivaltaisia elementtejä sisältäviä. Kontrolloivana voimana on pelko. Kunniakulttuurit toteuttavat siis eräässä mielessä Hobbesin näkemystä: Eletään tilassa jossa periaatteessa kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa. Tosin tämä ei johda järjestelmän tuhoutumiseen, vaan itse asiassa ylläpitää ryhmää.
3: Häpeäkulttuuri taas on esimerkiksi japanilainen kulttuuri. Häpeäkulttuurissa kasvojen säilytäminen on tärkeää. Siksi esimerkiksi Japanissa osaaminen ja onnistuminen on tärkeää ja kulttuuri kannustaa tähän. Häpeäkulttuurit ovat tyypillisiä valtioissa, joissa on vahva keskushallinto ja jossa on vahva yhteinen uskonto. Häpeäkulttuurissa ihmisten suhteet ovat hierarkisia, ja on tärkeää tietää kuka on kenenkin yläpuolella. (Minkä vuoksi japanissa on paljon eri asteisia kunnioituksen ja ystävyyden etuliitteitä jotka laitetaan nimen yhteyteen, ja niiden poisjättäminen, yobisute, on erityisen aseman suoma kunnia.) Häpeäkulttuurit ovat yleensä rauhallisia ja niiden keskeinen koossapitävä voima on kunnioitus ja sen säilyttäminen.
Kulttuurisidonnaisuus näkyy usein myös asioiden käsittelyssä: Esimerkiksi Durkheim jaotteli kirjassa "Itsemurha" itsemurhat altruistisiin itsemurhiin, jotka tehdään muiden edun vuoksi ja egoistisiin itsemurhiin, joissa itsemurhan syy on itsekäs. Tämä kuvaus sopii länsimaiden ajatteluun, mutta esimerkiksi japanilaiseen perinteeseen jaottelu ei sovi kovin hyvin: Japanissa itsemurha on hyvitys ja anteeksipyyntö. Koska japanin kulttuuri on ottanut paljon vaikutteita buddhalaisuudesta, siellä uskonto ei sanele itsemurhaa ja kuolemaa lopulliseksi, vaan ikään kuin uudeksi aluksi. Seuraavassa elämässä kasvoja ei ole menetetty ja itsensä tappanut saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Japanissa itsemurhia tapahtuu paljon, koska siellä avun pyytäminenkin on merkki epäonnistumisesta. Itsemurhan tekijä voi japanilaisessa kulttuurissa olla epäonnistuja, joka pelastaa itsensä ja läheisensä häpeältä omalla hengellään, joka on itsemurhaajalle kunniaksi. Länsimaissahan itsemurha taas on paha asia: Yksisuuntainen menolippu Helvettiin, jonka vuoksi itsemurhan kohdanneet ovat länsimaissa erikoisessa tilanteessa, kun heille kuitenkin rakas ihminen tuomitaan samanaikaisesti, kun tämän kuolemaa pitäisi käsitellä, ja tähän taas liittyy yleisesti jonkinasteista surua ; Itsemurhan tehnyttä tulee tavallaan kunnioittaa ja halveksua samanaikaisesti.
Kuitenkin muissa asioissa erot ovat lievempiä. Ja kulttuuritkin muuttuvat. Esimerkiksi TV:ssä pyörii isohko lauma japanilaisia (roska)ohjelmia, kuten "kahjot ninjat" ja "Kinniku Banzuke". Niissä keskeinen elementti on se, että japanilaiset iloisesti häpäisevät itsensä ja epäonnistuvat. Japanilaiset menevät vapaaehtoisesti ohjelmiin ja heitä on itse asiassa niissä melko paljon; Formaatit perustuvat siihen että suuri määrä ihmisiä kiertää niiden kautta. Tehtävät ovat esimerkiksi Kinniku Banzukessa uskomattoman vaikeita, ja niissä onnistutaan erittäin harvoin jos koskaan. Kaikille on jo lähdössä selvää että Kunniaa on tuskin tulossa. Tämä on toki melko lähellä perinteistä samuraihenkeä, jossa panssarivaunuja vastaan ollaan valmiita menemään vaikka bambukeihäs aseena. Vaikea tehtävä ikään kuin antaa luvan epäonnistua ja yritys sinällään on jo rohkeutta. Kuitenkin näihin sarjoihin kuuluu myös sellaisia joissa on "mahdollisia tehtäviä": Pitää esimerkiksi laskea liukumäkeä ja laskea yhteen ja vähennyslaskuja oikein tai saa mutaa päälleen. Ne ovat jo lähempänä epäonnistumisen sallimista.
Toisaalta länsimaissakin on havaittavissa merkkejä häpeäkulttuurista; Kristityissä on selvästi kahdenlaisia keskenään ristiriitaisia linjauksia.
1: Näkemys, jossa armo korostuu: Jokainen tekee syntiä, ja pyytämällä Jumalalta saa anteeksi. Tämä anteeksianto ei liity ansaitsemiseen, se on tavallaan mielivaltaista. Ihminen ei ansaitse pelastusta, vaan pelastuu itsestään huolimatta. Tässä synti ei ole kovin iso asia: Ihminen saa rohkeasti tehdä syntiä kunhan uskoo. Tällä näkemyksellä on varjopuolena se, että uskonto tavallaan menettää moraalisen kompassin voimansa: Synti muuttuu joksikin joka saadaan pois ehtollisella käymisellä. Idea tiivistyy Raamatun lauseeseen Gal 2:16 "Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen." Erikoista tässä tavassa on se, että Jumalaa tarvitaan armahtajaksi, jolloin ongelmana on se, mistä se tuomitseminen johon se armo on suhteessa, tulee. Ehkä armon mielivaltaisuus korostuu; Kaikki ansaitsevat helvetin ja kaikki eivät saa anteeksi kun eivät osaa pyytää. Tai sitten ihmistä tarvitaan tuomitsemiseen.
2: Näkemys jossa perisynti korostuu. Tässä korostuu sääli, joka sisältää myös halveksuntaa syntisiä kohtaan. Tässä näkemyksessä tätä sääliä tunnetaan toista ja itseä kohtaan. Ja tällä säälillä ei ole paljoakaan tekemistä armon kanssa: Itse asiassa se on lähempänä vihaa. Tässä näkemyksessä usein mainitaan, että "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" . Mutta tämä ei vaikuta kovin rationaaliselta perustelulta: Siinähän sanotaan että vihataan sitä mitä ihminen tekee, ajattelee, mitä ideologioita hän kannattaa. Minusta taas ihmisyydelle keskeistä on juuri arvot ja se mitä hän pitää tärkeänä ja mukavana, se keitä hän rakastaa ja niin edes päin. Se "ihminen", jota tuossa perustelussa "rakastetaan" tuntuu kaukaiselta, se tiivistyy pelkäksi hengettömäksi lihakimpaleeksi tai jää määrittelemättömäksi esoteeriseksi ilmiöksi joka ei liity ruumiiseen, ajatteluun eikä toimintaan. Syy on se, että se on itse asiassa juuri sitä keskiaikaista "noitien rakastamista", jossa noitien vainoaminen nähtiin hyvänä asiana myös noidille, koska he vastasivat teoistaan ja tästä seurasi esimerkiksi pienempää aikaa kiirastulessa tai mahdollisuus päästä osalliseksi pelastuksesta. Tässä näkemyksessä pelastus ansaitaan uskoon liittyvillä teoilla. Tässä näkemyksessä uskonto on moraalinen kompassi, joka ohjaa tekoja ja on arvokas tätä kautta. Idea tiivistyy Jaak. 2:24 lauseeseen "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta."
Jälkimmäinen tapa on melko lähellä häpeäkulttuuria. Siinä, missä japanissa häpeä on harvinainen ja rangaistus kova (seppuku ei ole sielläkään jokaiselle kuuluva asia), tässä häpeä on yleinen ja rangaistukset tämänpuoleisessa pienempiä, mutta tuonpuoleisessa rangaistus on vähintään yhtä kova. Melko suuri ero on kuitenkin yksilöllisyyden korostamisessa: Esimerkiksi Japanissa korostetaan yhteisöä, länsimaissa yksilöä ja yksilön pelastusta - joka tosin ei ole ollut perinteinen länsimaissakaan. Se on itse asiassa melko uusi ilmiö.
Ihmisillä on erilaisia kulttuureja, joissa on hieman erilaiset arvot. Voidaan sanoa että kaikilla ihmisillä on tietty nippu ominaisuuksia, joita arvostetaan kaikkialla. Mutta niillä on usein hieman erilaisia arvojärjestyksiä: Ne mitkä ovat keskeisiä, vaihtelevat. Myös suhtautuminen niiden rikkomiseen on kulttuurikohtaista. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat ja rangaistukset.
1: Syyllisyyskulttuuri on länsimaille tyypillinen. Näissä kulttuureissa maine on keskeinen elementti. Syyllisyyskulttuureissa esimerkiksi sodat ja kulkutautiepidemiat esitettiin Jumalan kollektiivisina rangaistuksina ryhmään kuuluvien yksilöiden synneistä; Syyllisyyskulttuurissa jokainen tahtoi sulautua hyvään kollektiiviin ja paha pyritään toiseuttamaan, eli siirtämään oman itsen ulkopuolelle, esimerkiksi yksilöihin tai sukuihin. Tätä kautta syyllisyyskulttuurissa yhteisö voi etsiä Jumalan anteeksiantoa noitavainojen avulla: noidat saatettiin vastuuseen teoistaan. Tämä vastaava näkyy esimerkiksi jumalanpilkkalaissa.
2: Kunniakulttuurit ovat seemiläisille tyypillisiä. Näissä kulttuureissa kunnialla on tärkeä rooli. Kunniakulttuurissa kunniansa menettänyt ihminen on asemassa, jossa itsemurhaa odotetaan; Jos kunniansa menettänyt ei osaa korjata tilannetta itse, on mahdollista että sukulainen tai ryhmän jäsen voi jopa tappaa hänet. Kunniakulttuurit syntyvät kun omaisuutta kannetaan mukana ja laki ja keskusvalta on heikkoa. Kunniakulttuureissa siteet ovat samantasoisiksi katsottujen ihmisten välisiä. Ne ovat erittäin usein väkivaltaisia elementtejä sisältäviä. Kontrolloivana voimana on pelko. Kunniakulttuurit toteuttavat siis eräässä mielessä Hobbesin näkemystä: Eletään tilassa jossa periaatteessa kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa. Tosin tämä ei johda järjestelmän tuhoutumiseen, vaan itse asiassa ylläpitää ryhmää.
3: Häpeäkulttuuri taas on esimerkiksi japanilainen kulttuuri. Häpeäkulttuurissa kasvojen säilytäminen on tärkeää. Siksi esimerkiksi Japanissa osaaminen ja onnistuminen on tärkeää ja kulttuuri kannustaa tähän. Häpeäkulttuurit ovat tyypillisiä valtioissa, joissa on vahva keskushallinto ja jossa on vahva yhteinen uskonto. Häpeäkulttuurissa ihmisten suhteet ovat hierarkisia, ja on tärkeää tietää kuka on kenenkin yläpuolella. (Minkä vuoksi japanissa on paljon eri asteisia kunnioituksen ja ystävyyden etuliitteitä jotka laitetaan nimen yhteyteen, ja niiden poisjättäminen, yobisute, on erityisen aseman suoma kunnia.) Häpeäkulttuurit ovat yleensä rauhallisia ja niiden keskeinen koossapitävä voima on kunnioitus ja sen säilyttäminen.
Kulttuurisidonnaisuus näkyy usein myös asioiden käsittelyssä: Esimerkiksi Durkheim jaotteli kirjassa "Itsemurha" itsemurhat altruistisiin itsemurhiin, jotka tehdään muiden edun vuoksi ja egoistisiin itsemurhiin, joissa itsemurhan syy on itsekäs. Tämä kuvaus sopii länsimaiden ajatteluun, mutta esimerkiksi japanilaiseen perinteeseen jaottelu ei sovi kovin hyvin: Japanissa itsemurha on hyvitys ja anteeksipyyntö. Koska japanin kulttuuri on ottanut paljon vaikutteita buddhalaisuudesta, siellä uskonto ei sanele itsemurhaa ja kuolemaa lopulliseksi, vaan ikään kuin uudeksi aluksi. Seuraavassa elämässä kasvoja ei ole menetetty ja itsensä tappanut saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Japanissa itsemurhia tapahtuu paljon, koska siellä avun pyytäminenkin on merkki epäonnistumisesta. Itsemurhan tekijä voi japanilaisessa kulttuurissa olla epäonnistuja, joka pelastaa itsensä ja läheisensä häpeältä omalla hengellään, joka on itsemurhaajalle kunniaksi. Länsimaissahan itsemurha taas on paha asia: Yksisuuntainen menolippu Helvettiin, jonka vuoksi itsemurhan kohdanneet ovat länsimaissa erikoisessa tilanteessa, kun heille kuitenkin rakas ihminen tuomitaan samanaikaisesti, kun tämän kuolemaa pitäisi käsitellä, ja tähän taas liittyy yleisesti jonkinasteista surua ; Itsemurhan tehnyttä tulee tavallaan kunnioittaa ja halveksua samanaikaisesti.
Kuitenkin muissa asioissa erot ovat lievempiä. Ja kulttuuritkin muuttuvat. Esimerkiksi TV:ssä pyörii isohko lauma japanilaisia (roska)ohjelmia, kuten "kahjot ninjat" ja "Kinniku Banzuke". Niissä keskeinen elementti on se, että japanilaiset iloisesti häpäisevät itsensä ja epäonnistuvat. Japanilaiset menevät vapaaehtoisesti ohjelmiin ja heitä on itse asiassa niissä melko paljon; Formaatit perustuvat siihen että suuri määrä ihmisiä kiertää niiden kautta. Tehtävät ovat esimerkiksi Kinniku Banzukessa uskomattoman vaikeita, ja niissä onnistutaan erittäin harvoin jos koskaan. Kaikille on jo lähdössä selvää että Kunniaa on tuskin tulossa. Tämä on toki melko lähellä perinteistä samuraihenkeä, jossa panssarivaunuja vastaan ollaan valmiita menemään vaikka bambukeihäs aseena. Vaikea tehtävä ikään kuin antaa luvan epäonnistua ja yritys sinällään on jo rohkeutta. Kuitenkin näihin sarjoihin kuuluu myös sellaisia joissa on "mahdollisia tehtäviä": Pitää esimerkiksi laskea liukumäkeä ja laskea yhteen ja vähennyslaskuja oikein tai saa mutaa päälleen. Ne ovat jo lähempänä epäonnistumisen sallimista.
Toisaalta länsimaissakin on havaittavissa merkkejä häpeäkulttuurista; Kristityissä on selvästi kahdenlaisia keskenään ristiriitaisia linjauksia.
1: Näkemys, jossa armo korostuu: Jokainen tekee syntiä, ja pyytämällä Jumalalta saa anteeksi. Tämä anteeksianto ei liity ansaitsemiseen, se on tavallaan mielivaltaista. Ihminen ei ansaitse pelastusta, vaan pelastuu itsestään huolimatta. Tässä synti ei ole kovin iso asia: Ihminen saa rohkeasti tehdä syntiä kunhan uskoo. Tällä näkemyksellä on varjopuolena se, että uskonto tavallaan menettää moraalisen kompassin voimansa: Synti muuttuu joksikin joka saadaan pois ehtollisella käymisellä. Idea tiivistyy Raamatun lauseeseen Gal 2:16 "Mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen." Erikoista tässä tavassa on se, että Jumalaa tarvitaan armahtajaksi, jolloin ongelmana on se, mistä se tuomitseminen johon se armo on suhteessa, tulee. Ehkä armon mielivaltaisuus korostuu; Kaikki ansaitsevat helvetin ja kaikki eivät saa anteeksi kun eivät osaa pyytää. Tai sitten ihmistä tarvitaan tuomitsemiseen.
2: Näkemys jossa perisynti korostuu. Tässä korostuu sääli, joka sisältää myös halveksuntaa syntisiä kohtaan. Tässä näkemyksessä tätä sääliä tunnetaan toista ja itseä kohtaan. Ja tällä säälillä ei ole paljoakaan tekemistä armon kanssa: Itse asiassa se on lähempänä vihaa. Tässä näkemyksessä usein mainitaan, että "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" . Mutta tämä ei vaikuta kovin rationaaliselta perustelulta: Siinähän sanotaan että vihataan sitä mitä ihminen tekee, ajattelee, mitä ideologioita hän kannattaa. Minusta taas ihmisyydelle keskeistä on juuri arvot ja se mitä hän pitää tärkeänä ja mukavana, se keitä hän rakastaa ja niin edes päin. Se "ihminen", jota tuossa perustelussa "rakastetaan" tuntuu kaukaiselta, se tiivistyy pelkäksi hengettömäksi lihakimpaleeksi tai jää määrittelemättömäksi esoteeriseksi ilmiöksi joka ei liity ruumiiseen, ajatteluun eikä toimintaan. Syy on se, että se on itse asiassa juuri sitä keskiaikaista "noitien rakastamista", jossa noitien vainoaminen nähtiin hyvänä asiana myös noidille, koska he vastasivat teoistaan ja tästä seurasi esimerkiksi pienempää aikaa kiirastulessa tai mahdollisuus päästä osalliseksi pelastuksesta. Tässä näkemyksessä pelastus ansaitaan uskoon liittyvillä teoilla. Tässä näkemyksessä uskonto on moraalinen kompassi, joka ohjaa tekoja ja on arvokas tätä kautta. Idea tiivistyy Jaak. 2:24 lauseeseen "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta."
Jälkimmäinen tapa on melko lähellä häpeäkulttuuria. Siinä, missä japanissa häpeä on harvinainen ja rangaistus kova (seppuku ei ole sielläkään jokaiselle kuuluva asia), tässä häpeä on yleinen ja rangaistukset tämänpuoleisessa pienempiä, mutta tuonpuoleisessa rangaistus on vähintään yhtä kova. Melko suuri ero on kuitenkin yksilöllisyyden korostamisessa: Esimerkiksi Japanissa korostetaan yhteisöä, länsimaissa yksilöä ja yksilön pelastusta - joka tosin ei ole ollut perinteinen länsimaissakaan. Se on itse asiassa melko uusi ilmiö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)