Tilanotto ja oikeus

Tilanotto on aina jonkinlaista vallankäyttöä. Vallankäyttöön taas liittyy arvoja ja arvostuksia. Monesti tämänlaisia asioita ei mietitä, ja tällöin reflektoimattomuus voi tuntua samalta kuin se, että asia on pieni ja merkityksetön. Kuitenkin monesti näihin pikkuasioihin puuttuminen muuttaa reagointia voimakkaasti. Tällöin paljastuu että asian takana onkin kovastikin arvoja ja merkityksiä. Loukkaantuminen näyttää että tämä pikkuasia pitää takanaan joko konkreettisia tai symbolisia arvoja, ja niihin puuttuminen nähdään jopa ikonoklasmina. ~ "Kaikki rakastavat Raymondia" -televisiosarjassa onkin jakso jossa Debran loukkaantuminen Rayn äidille näytetään siinä valossa että hän pakosti välittää tämän mielipiteistä. Erimielisyys näyttää Rayn äidille samalta kuin tunteiden ohittaminen. Mutta Ray muistuttaa siitä että loukkaantuminen on merkki välittämisestä. "It is how you test feelings." Ikonoklasmi joka aikaansaa reaktioita on siksi todiste merkityksestä.

Karkeasti ottaen tässä on kaksi yleisesti hyväksyttävissä olevaa tilannetta jotka ovat keskenään hyvin erilaisia;
1: Esimerkiksi kadulla käveleminen on tilanotto, joka on vapautta johonkin. Tätä ei tietysti tule miettineeksi kun käy ulkona vaikkapa kaupassa. Mutta siinä vaiheessa jos tätä vapaata kulkemista aletaan rajoittamaan tai estämään, huomataan helposti että takana on kovastikin arvoja ja arvostuksia. Vapaus ja muut arvot viittaavat siihen että tilanhallinta nähdään oikeudeksi. Loukkaantuminen on tässä tilanteessa oikea asia tehdä - ja kenties jopa jollain korkeammalla eettisellä tasolla velvollisuus.
2: Yleensä tilanhallintaa ohjaavat erilaiset lait, jotka ovat rajoitteita ja usein vapautta jostakin. Esimerkiksi liikennettä ohjaavat liikennesäännöt ovat rajoite vallankäyttöoikeuteen ja autoilijoiden tilankäytölle. Tällä rajoitetaan oikeutta ajaa toisten päälle, tietynlaista tilankäyttöä tämäkin. Toinen rajoite voi olla vaikkapa kotirauha, joka rajoittaa monien ihmisten tilankäyttöä radikaalistikin. Näihin puuttumisessa on mukana sekä henkilökohtaista arvostusta joka ilmenee tunteina - ja esimerkiksi keskisormen näyttämisenä liikenteessä muille autoille. Ja jopa juridisesti ilmenevinä sakko tai jopa vankeusrangaistuksina. Näiden rajoitteiden hyväksyminen on vallitsevien hyvien tapojen noudattamista ja lainkuuliaisuutta. Niiden tallaaja nähdään yhteisen keskustelun ja sopimisen ylikävelijöinä jotka vain ottavat itselleen oikeutuksen.

Harmaa alue.

Kuitenkin monesti lakien lisäksi on olemassa epämääräisempi kirjoittamattomien lakien taso. (Yleisesti ottaen tämä taso on autistisille ihmisille juuri se ongelmallinen alue, joka kattaa vain miltei kaiken käytännön toimenpiteet asiallisesta kaupankäymisrituaalista lähtien.) Näiden kohdalla lain kirjaimestakin voidaan joustaa, kunhan lain henkeä ei rikota.

Tämä taso on monille itsepuolustuslajien harjoittajille tuttu aihepiiri : Aika moni harjoittelee myös salin ulkopuolella, esimerkiksi toisen itsepuolustuslajin harjoittajan kanssa. Se onkin (monista lajien harrastajista) mielenkiintoista ja hauskaa puuhaa. Teknisesti ottaen tämä on kuitenkin vaikea ala johon suhtautuminen ei ole yksiselitteisesti kummankaan ylläolevan kautta tapahtuvaa. Tämä vaatii yleensä jonkinlaista "hanskaamista". Ihmiset suhtautuvat yleisesti ottaen kohtuullisen suopeasti harjoitteluun joka noudattaa kohteliaisuuden lakeja. Liian aggressiivinen tai liian lähellä väkijoukkoja tapahtuva (ihmisiä toimintaan osallistuttava) sparraaminen johtaa taatusti ongelmiin ihmisten ja mahdollisesti lainkin kanssa. Sen sijaan jos harjoittelu on selvästi epäaggressiivista, rauhallista ja muita ihmisiä osallistuttamatonta, siihen suhtaudutaan varsin positiivisesti. Silloin normaali reaktio voi olla ohikävelystä katsomiseen ja valokuvaamiseen asti.

Tämänlaisissa kirjoittamattomissa säännöissä on yleensä hyvä tiedostaa että sitä liikkuu hieman soveliaisuuden harmaalla alueella. Tällöin on tiedostettava se, että toiminta on joitakuita mahdollisesti loukkaavaa. Tällöin moite, jopa pikkumaisuus ja turhanpäiväiseltä tuntuva nillittäminen muuttuu joksikin joka on otettava melkoisen vakavasti. Harmaalla alueella liikkuvan tulisi muistaa herrasmiessopimussäännöt, joissa kunnioitus ansaitaan. Jos on harmaalla alueella, toimii hieman epäkunnioittavasti ja tämä oikeutus vaatii sosiaalisessa ympäristössä jonkinlaista asian huomioimista, kompensaatiota. Muissa asioissa entistäkin kohteliaampana olemista. Tätä kunnioitusta voi olla esimerkiksi miekkakoulumme mainoksiin tehdyt promootiokuvaukset Suomenlinnassa ; Asiaan pyydettiin ja haettiin virallista kaavaa kautta erityisluvat ja silti tilaa käytettiin varovaisesti ja turisteja ja muita ohikulkijoita kunnioittavasti. Ja esimerkiksi kysyjille kerrottiin mitä ollaan tekemässä.

Aina näin ei tietysti voi tehdä ja silloin on tehtävä jonkinlaisia rajoitteita ja "diilejä". Tämä vaatii usein ylenmääräiseltäkin tuntuvaa herkkyyttä reagoida asioihin. Esimerkkinä olkoot se, miten lopetin veitsenheiton harrastuksen kokonaan siksi että yksi vanhempi tuli juttelemaan ja kertoi että hänen lapsensa saa vaikutteita joita hän ei arvosta. Naapuruston reaktiot olivat olleet noin yleisesti kiinnostuneen positiivisia asiaan, olin miettinyt toiminnan turvallisuusasioita kovasti ja järjestänyt tilan niin että vahingoille ei oikein ole tilaa. Ja etenkin lapset noin yleisesti ottaen pitivät sen seuraamisesta. Mutta koska toimin "lain sijaan muiden hyväntahtoisuutta vaativalla harmaalla alueella" koko hommani käytännössä loppui. (Sisätiloissa ei ole käytännössä riittävästi tilaa - mikä oli se ainut syy treenata ulkona in first place.)

Symbolit tilankäyttönä

Useampi vuosi sitten väsäämäni kirjoitus, joka liittyi silloin ajankohtaiseen krusifiksien poisottoon luokkahuoneista on hyvä esimerkki siitä miten erilaiset hyvinkin symboliset asiat ovat tilankäyttöä.
1: Krusifiksin poistaminen nosti aikaan kinastelua, joka kertoo siitä että kristityt loukkaantuivat. Tämä taas on testi siitä, että se ei ole vain merkityksetön seinäkoriste ja pikkujuttu. Se on uskovaisille hyvin tärkeä juttu, ja keskustelu on iso asia. Tässä on kuitenkin usein vastapuolen näkemystä vähättelevä vaikutus. On hyvä huomata että reilua olisi tehdä niin että (1) Jos asia on tärkeä, niin siitä on merkittävää valittaa. Silloin siitä on myös merkittävää suuttua ja puolustaa lapun paikkaa ja (2) jos asia on pikkujuttu ja merkityksetön, niin sen esillenosto on kenties pikkumaista, mutta silloin myös poisotosta metelinnostaminen on pikkumaista. (+)Kuitenkin usein tässä korostetaan symbolin hengellistä tärkeyttä, kun taas uskonnottomien näkemystä ei kunnioiteta koska "mitä väliä on jos joku uskoo typeryyksiin?" Tosiasiassa tämänlainen suhtautuminen on kuitenkin syvällistä epäreiluutta jossa ihmisiä kohdellaan ensi sijassa ideologiansa ja mielipiteensä kautta ; Se saa voimansa jos ja vain jos ateistin vakaumusta halveksitaan syvästi jo lähtökohtaisesti, eikä ajatella että hänkin saattaa arvostaa sellaisia asioita kuin maailmankuvansa totuuskäsitystä. Tämän ohittaminen saa ihmiset ajattelemaan, että ateistille lappu ei voisi olla tärkeä, mutta että se olisi uskovaisille silti hyvin tärkeä.
2: Toki maailma on muutoinkin täynnä symboleja, mutta tämä ei oikeastaan ole kovinkaan vakuuttava argumentti, koska kysymys on siitä minkälaisia symboleita ja millä ehdoilla missäkin näytetään. Maailmassa on McDonaldsinkin mainoksia - ja jopa provokatiivisempia mainoksia - kiistämättä tilaa mainospalkeissa, lehdissä ja silmissämme ja mielissämme väkisinkin ottavia symboleja nekin, mutta ei niitäkään tuoda luokkahuoneeseen. Vaikka symbolit pursuavat voidaan silti tehdä esimerkiksi mainoksettomia lehtiä, joten symbolien karsinta on selvästi mahdollista - ja tämä poissaolo/tyhjyys voidaan nähdä jopa positiivisena asiana. Luokkahuoneen seinä voi olla myös tyhjä.
3: Joku voisi ajatella että symboli on jotain joka ei vaadi yksimielisyyttä. Eli vaikka risti on seinällä, sen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Kuitenkin tämänlainen tilankäyttö pitää sisällään aina viestejä. Ja olen varma että ne jotka puolustivat krusifiksejä koulun seinällä tällä perustein eivät varmasti olisi hyväksyneet sitä että seinälle laitettaisiin esimerkiksi Jeesus jossa olisi pystyssä puukkoja tai jokin muu vastaava kristillistä symbolia vähentävä viesti. Senkään kanssa ei tarvitsisi olla samaa mieltä, ja se voitaisiin selittää ajatuksienherättäjänä joka nostaa uskovaiset tietoiseksi arvostuksestaan - ja vaikkapa viittaamalla Eckhartin näkemyksiin jumalanpilkan roolista ihmisen mielivallan ja rajoittuneisuuden näyttäjänä ja tätä kautta ensisijassa Jumalaa korottavana voimana on temppu jota käyttämällä tämäkin saataisiin seliteltyä "teologisesti hyväksyttäväksi". Sosiaalisesti se ei kuitenkaan olisi soveliasta, josta merkkinä on loukkaantuminen joka on näyttö siitä että asia ei ole mikään pikkuasia, ja joksi sen lausuminen on mielipiteen väheksyntää ja halveksuntalähtökohta. Tätä kautta kysymys palaakin taas loukkaantumiskysymyksiin, jolloin kysymys on jälleen siinä että miksi uskovaisten tunteista pitää välittää, ja heitä loukkaavia symboleja pitää välttää kun taas esimerkiksi uskonnottomien loukkaantumista ei pidä ottaa minään muuna kuin heidän pikkumaisuutenaan.

Tämä ei itse asiassa ole vielä kovinkaan paljoa. Joku voisi nähdä että tässä ajan varsin tiukkaa symbolienriisunnan asiaa. Korostan kuitenkin sitä että ideologioiden sosiaalinen luonne pakottaa niille jonkinlaisen tilanoton. Ideologian olemassaolo vaatii jotain äänenpäästöä ja olenkin sitä mieltä että ideologioista saa kuulua ääntä. (Joka tarkoittaa käytännössä jonkun ärsyyntymistä ja loukkaantumista.) En siksi ole huolestunut esimerkiksi siitä että maailmassa on näyttäviä ja komeita ja isoja kirkkorakennuksia vaikka ne ovatkin vallanilmaus ja tilanotto. - Päin vastoin, pidän kirkkorakennuksista juuri siksi että niiden sisällä tapahtuva toiminta ei ole osallistuttavaa ; Jos haluat ottaa osaa systeemiin, menet paikkaan josta saat poistua koska tahansa. Tilanhallintaa ei siis rajoiteta oleellisesti ja voin kuvitella että ilman kirkon kaltaisia tiloja toiminta olisi varmasti järjestetty osallistuttavammin.

Olenkin mielestäni lähinnä näyttänyt sitä, että uskonnollisten symbolien käyttäminen on toimintana ns. harmaalla alueella. Kun olin MTT:llä koesikalassa töissä, työpaikassa oli vanhempia naishenkilöitä joilla oli kristillinen vakaumus. Siksi työpaikassa oli muutamassa paikassa uskonnollisia juttuja, kuten esimerkiksi rukous. En pitänyt tätä ongelmana, en vaatinut niiden poistamista tai vastaavaa. Ihmiset kun työpaikalla yleisesti ottaen joustivat muutoin. Tämä yleinen herrasmiesmäisyys oikeutti tämän harmaalla alueella tapahtuvan teon. Sen sijaan jos he olisivat esimerkiksi puuttuneet tilankäyttööni ja esimerkiksi valittaneet siitä että tylsyyspäissäni kierin nurmikolla taijutsua, olisin saattanut olla paljonkin tiukempi. On ymmärrettävä että herrasmiesmäisyys ja joustavuus liittyvät tässä yhteen. Jos rajoitetaan, niin annetaan lupa olla joustamattomampi jossain muualla.

Tyhmyyskilpailu, jossa liian aktiiviset yritykset eivät jää rankaisematta.

Tätä kautta onkin hyvä huomata, että herrasmiesmäisyys ja joustavuus ilmenee usein ikonoklastitapauksissa. On katsottava tekoa ja sen seurauksia ja mietittävä onko tilanne samanarvoinen vai onko ylilyönnistä. Eräässä mielessä näissä tilanteissa kysymys on usein eräänlaisesta "tyhmyyskilpailusta". Esimerkiksi Cookin ehtoollisleipätempaus, jossa hän otti katolisesta kirkosta ehtoollisleivän näyttääkseen sitä ystävälleen oli ajattelematon tempaus. Se taatusti loukkasi katolisia, joille ehtoollisleipä on konkreettisen-maagisesti Jeesuksen lihaa. Tästä huolimatta on selvää että loukkaantumisen kanssa reagoiminen oli ylilyönti ; Tämänlaisen tempun vuoksi yliopistosta erottaminen olisi ns "liikaa" (lain mukaan tämä olikin näin mutta on hyvä huomata että tätä yritettiin eli kompensaatio tätä kautta oli intentioissa) ja ainakaan tämänlaisesta ei saa uhkailla tai kohdella väkivaltaisesti. Oikea reagointi olisi todennäköisesti ollut enemmän varoittelu ja vakavasävyinen keskusteleva nuhtelu, ainakin aluksi. Jos tilanne olisi jäänyt tähän, Cook olisi hävinnyt "tyhmyyskilpailun" ja temppu olisi jäänyt epäkunnioittavuutta ja ajattelemattomuutta demonstroivaksi aktioksi. Kuitenkin nyt kun reagointi oli selvästi ylilyönti, voidaankin sanoa että Cookin tempaus muuttui oikeutetuksi. Reaktioiden jyrkkyys näyttää että maassa on fanaattisuutta joka selvästi yrittää ohittaa yhteiset sovitut pelisäännöt, eli lainsäädännön, ilman että se tästä huolimatta noudattaa herrasmiessääntöjä.

Tuoreempi ylilyöntitapaus esitettiin eilen Juha Leinivaaran blogissa. Hän kuvasi sitä että hengelliseksi tulkittaa rukous otettiin koulun seinältä pois sen takia että USA:n perustuslaki kieltää sellaisen. Lappu oli ollut seinällä 50 vuotta. Poistaminen nosti yllättävään kansanvihaan jossa oli yhteiskunnallisesti omituisia ilmenemiä "Freedom From Religion Foundation lähetti onnittelukukkia Jessicalle. Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin voisi luulla. Sen piti olla tavallinen tilaus ja kukkien toimitus. Mutta kukkakauppias ei suostunut toimittamaan kukkia Jessicalle. Eikä toinenkaan kauppias. Eikä kolmaskaan. Eikä neljäskään. Syyt vaihtelivat. Yksi ilmoitti, että liike pelkäsi kukkalähetin turvallisuuden puolesta. Toinen ei halunnut osallistua mediakohuun. Kolmas kertoi suoraan, ettei vain halua ottaa tilausta vastaan. FRFF joutui turvautumaan osavaltion ulkopuoliseen kukkakauppaan, jotta Jessica saisi onnittelukimppunsa." Suomen oloihin katsoen lapun poistamisvaatimus on tietysti pikkumaista, koska me olemme sopineen lainsäädäntömme tässä kohden eri tavalla. Olemme tottuneet siihen että tämä on OK. USA:ssa perustuslaki on kuitenkin vahvasti erilainen ja kulttuuripiiri ja sen pelisäännöt ovat totaalisesti erilaisia. Tämä on otettava huomioon ; Herrasmiessopimukset eivät ole yleiskultturillisia, esimerkiksi Korsossa minulla oli miekkailun harjoitteluun erilaiset käytänteet kuin Keravalla vaikka molemmissa minulla on sopimuskäytänne. (Korsossa harjoittelu tapahtui enemmän syrjässä ja vähemmän tiellä mutta toisaalta sain käyttää terästä kun nykyään joudun olemaan keskeisemmin ja käytän puuta.) Kulttuurin ja esimerkiksi lainsäädännön mukana muuttuu paljon, joskus kenties jopa kaikki.

Siltikin ilman esimerkiksi kukkakauppiasskandaalia tilanne olisi ollut ainakin minun silmissäni se, että lappu oli lähinnä "harmaalla alueella". Sen poistaminen on siksi tehtävä "nillityksestä huolimatta", mutta tämä ei tietysti lopeta sitä tosiseikkaa että valittaja on pikkumainen. Tällöin lappu olisi poistunut ja jäänyt vain esimerkiksi ateistien pikkumaisuudesta. Kuitenkin se, että asialla oli näinkin suuri vaikutus teki siitä oikeutuksen. Sillä nyt lapusta valittaminen oli vain pikkumaisuutta ja ärsyttävä mielipide, jonka esittämisestä seurasi valtavia ylilyöntejä. Tyhmyyskilpailun hävisikin nyt hengellisiä arvojaan "muka turhan pikkuasian ja lapun" nimissä puolustavat. Nyt ikonoklasmi on pienempi tyhmyys ja sen tekeminen on kantaaottava muutosvoima joka kenties muuttaa tilannetta niin että vastaisuudessa ylilyöntejä tapahtuu vähemmän.

Harmaan alueen olemassaolo on tietysti hankalaa määritellä mutta ainakin sen verran voidaan sanoa että lain rikkominen on aina vähintään harmaata joskus jopa mustaa aluetta, perustuslain vielä vahvemmin tummilla vesillä kulkemista; Kulkeminen tulee silloin perustella, perustuslain kohdalla erityisen hyvin. Tämä auttaa painottamaan sitä mikä on ylilyönti ja mikä ei. Lainkuuliaisuus vaatii löyhempää perustelua kuin lain rikkminen, koska laki on jo jollain tavalla reflektoitu säädös ja tähän reflektioon viittaamalla voidaan osa keskusteluvastuusta ikään kuin delegoida. ; Lakia voidaan siis jopa rikkoa mutta se vaatii vahvan perustelun. Tässä vaikeita kysymyksiä ovat esimerkiksi sikatiloille tehtävät sinänsä laittomat vakoiluiskut, niiden tekijät eivät ole unohtaneet perusteluvastuuta ja heillä on oikeutusyrityksiä teoilleen, siitä ovatko nämä riittäviä ollaan sitten montaa mieltä. Niiden voidaan melko turvallisesti sanoa kulkevan harmaalla alueella.

Harmaalla alueella kulkevien tiukkapipoinen oman tien kulkeminen johtaa usein kasvaneisiin rajoitteisiin. Tällöin tästä harmaasta alueesta tulee usein musta alue. Tätä kutsutaan esimerkiksi lainsäädännön tai etiketin kehittymiseksi. Joustamaton pikkumaisuus ikään kuin pakottaa vastapikkumaisuuteen, kun herrasmiesmäinen kohteliaisuus ja joustavuus eivät ole enää välinepakassa. Lopputulos voi näyttää jopa rituaalinomaiselta ja mielivaltaiselta (kuten etikettisäännöt).

Kun kulttuuripiirin yhteiset pelisäännöt ohitetaan perustuslakia myöten, ja vaatimukset noudattaa perustuslakia nostaa noin voimakkaita vihantunteita, on selvää että herrasmiesmäisen keskusteleva näkökulmaa ei käytännössä ole. Koko vihastumisella ja uskonnollisilla tunteilla oikeutettu perustuslakitasoisen juridiikan ohittaminen osoittaa että Pyhyydellä yritetään oikeuttaa totaalisesti ns. omalakisuus. Hyvä käytäntö ja periaate on se, jonka Pyhän itselleen omivat sen sanovat. Tämä on yksisuuntaista eikä mitään diplomatiaa, keskustelua, ymmärtämistä tai muutakaan vastaavaa. ~ Onkin aidosti aivan turhaa puhua kauniita sanoja jostain keskustelusta tai ymmärtämisestä tai yleisinhimillisestä muiden kulttuurien kanssa kommunikaatiosta ja yhteistyöstä ja suvaitsemisesta, jos näitä ihanteita ei selvästi todellakaan noudateta muuta kuin silloin kun ne omaan agendaan sopii, ja muulloin vallalla on koko keskustelun halventava ja vähentävä henki. Jos vastapuolen tunteet ohitetaan "kiistämällä niiden arvo ja oikeutus" ei ole selvästi kahta puolta jolle annetaan oikeus ilmentää itseään. Ja jos tämä vielä ilmenee siten että yhdessä sovitut pelisäännöt (kuten laki) ohitetaan omavaltaisesti ja näiden noudattamisvaatimuksesta loukkaannutaan syvästi. Lain leimaaminen esimerkiksi vain ihmimillisten tunteiden ilmenemiseksi kertoo siitä että yhteiskunnallista arvokeskustelua ja sitä kautta rakentuneita käytänteitä ei kunnioiteta ollenkaan. Onkin selvää että tässä asenteina onkin se, että "ymmärtäminen" tarkoittaa sitä että tietää että asia on tärkeä uskovaisille ja sitten noudattaa tätä uskovaisten tahtoa pelkästään näiden tunteiden vuoksi.

Juhlapäivää kiellon päälle.

Ihmisillä ja kulttuureilla on mitä ihmeellisimpiä juhlapäiviä. Eilen, 30.syyskuuta vietettiin kansainvälistä jumalanpilkkapäivää. Sen ideana on toimia vuosipäivänä sille kuinka Tanskalaisia pilakuvia yritettiin sensuroida ja saatiin aikaan muutenkin aikamoista kalabaliikkia. Islamilainen maailma provosoitui provosoitumisesta niin kovasti että koko provokaatio haluttiin kieltää. Mistä provosoijat tietysti provosoituivat.

Sinänsä päivän idea on tätä kautta ymmärrettävä. Se kertoo että pahastuminen ja loukkaantuminen ei ole jotain jolta voidaan suojata. Se, että saa elää elämänsä vittuuntumatta ei ole mikään perusoikeus tai ihmisoikeus. Siksi ärsyttäviäkin mielipiteitä saa ja pitääkin olla. Ja itse asiassa tämä on sitä suvaitsevaisuutta ; Suvaitsemattomuuden määrä kun voidaan laskea yksinkertaisesti tabujen, sensuurin ja kieltojen puutteena. Päivän ideana on siis muistuttaa että uskonnosta saa puhua myös kriittisesti, ei sinällään kieltää uskontoja itsessään.

On toki varsin kummallista että ateistit jumalanpilkan kohdalla itse asiassa nostavat esiin valtavaa melua tyhjästä. Kunnes tajuaakin sen, että tämänlaisessa tilanteessa ei itse asiassa kritisoida mitään olematonta taikamiestä, vaan sitä että joku vetoaa tälläiseen olemassaolemattomaan taikamieheen ja vatii tämän pohjalla toisilta kaikenlaista. Kuten päättää mitä asioita saa sanoa ja mitä ei tavalla joka on privileegio.

Ateisteille tärkeistä asioista kun saa yhä puhua. Näinhän esimerkiksi fundamentalistit toimivat kohdatessaan uusateismia. He esittävät että jos ateismi on järkevien ihmisten asioita, niistä tulee ja voikin keskustella ja väitellä sen sijaan että niitä suojattaisiin. Suojananto itsessään ja vaientaminen näkyy heidän puheissaan dogmaattisena maailmankuvan mukaan leimaamisena. Ja ateistit hyväksyvät tämän ja debatoivat takaisin. Heillä ei siis ole mitään sisäisesti rakennettua privileegiota jossa jokin asia olisi suojattu tabun voimin ja siitä toisesta ei saisi puhua.

Onkin hyvä muistaa että jos olemattomasta kohkataan niin että kärpäsestä tehdään härkänen, on tämä liioittelu hyvä nostaa esiin. Mieleen tulee jopa jotkin mystiikan virtaukset jotka sallisivat uskovaisille toisenlaisen tien. Se on naurun tie. Eckhartin mukaan sanoilla kuvaamattomissa ja ihmisen järjellisyyden yläpuolella olevaa Jumalaa ei voi pilkata, pilkkaaja siis pilkkaa vain inhimillisiä konstruktioita, joille nauraminen taas on jopa hyväksi uskolle. Hänelle jokainen jumalankuva on jumalaolkiukko. Ekhart kohtaa tietysti Nietzschen siinä, että hänkin oli sitä mieltä että se että rakastaa Jumalaansa tarkoittaa sitä että hän sitä myös ahkerasti kurittaa.

Puolin ja toisin voisikin olla hyvä muistaa tämä. Yhdessä nauraminen on itse asiassa se aseistariisuvin vaihtoehto. Hyssyttely on sensuuria joka nostaa vastareaktiona äänekkyyttä. Myös suuttuminen on pahaksi kun oma ideologia alkaa näyttämään raivoilijoiden pesältä. - Ja lisäksi suuttuminen antaa yllättävän monille sellaisen omituisen näkemyksen että suuttuminen johtuu siitä että asia "osuisi liian hyvin". - Mukana nauraminen taas on helposti aseistariisuvaa. Se näyttää että toinen kykenee huvittumaan mutta ei silti luovu omasta ajatusmaailmastaan. Silloin sitä pukkaa mieleen väkisinkin sitä että olisiko se pilailu sittenkin nimenomaan sellainen vääristymä ja olkiukko.

Näin esimerkiksi jos olet hartaasti uskovainen ja suutut Jumalanpilkasta on luontevaa että ateisti kääräisee "Raamatusta" sivun ja tekee siitä sätkän. Tähän suuttuminen provosoi tilannetta. Mutta ateistin voi olla vaikeampaa keksiä ovelaa vastavetoa tilanteeseen jos naurat ja selität että "Siinä on sulla nyt sitten Henkisavut." Se näyttää että Jumala on sinulle paperia suurempi. Tämänlainen on tietysti vaikeaa, enkä teeskentele että kykenisin itsekään seuraamaan tätä ohjenuoraa käytännön elämässäni aina. - Mutta juuri sen vuoksi ihmisen suuruus näkyykin. Jos se olisi helppoa siihen kykenisi pienempikin ihminen.

Antikirjailijat.

"Toiset puhuvat tuhoamisesta, toiset puhuvat rakentamisesta. Tavanomaiset hyvisten ja pahisten roolit ovat vain menneet ympäri."
(Bloggaajan kannalta nimettömäksi jääneen larppaajan kuvaus Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta".)

"Napoleonin kompleksit" antoi kirjallisuutta ylistävän kirjoituksen. Siinä ideana on se, että kirjallisuus on arvostettavaa. Jopa niin arvostettavaa että huonolle kirjallisuudelle tulee antaa hieman kunnioitusta. Vaikka moni julkaistu teos onkin "moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa" on kirja kuitenkin olennainen osa sivistystä. Huononkin kirjan tekeminen vaatii yllättävän paljon työtä ja "on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää." Kirjailijassa on tätä kautta, jos ei intellektuellia sivistystä, niin ainakin sydämen sivistystä, halua ja pyrkimystä.

Tästä on vaikeaa olla erimielinen. Tässä näkökulmassa nostetaan esiin myös kirjojen polttaminen. "Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa."

Tämä on tärkeä näkökulma. Tästä saadaan tietysti hyppäys postmoderniin relativistiseen logosentrismikritiikkiin. Sillä sen suhde kirjallisuuteen on kahtalainen. Tietyllä tavalla ilmiö nimittäin näyttää siltä kuin se yrittäisi pitää kirjan ja polttaa sen samanaikaisesti. Esimerkiksi postmoderni teologi Winquist on korostanut näkemystä jossa ihminen erotetaan muusta maailmasta. Tätä kautta ihmisen persoona katoaa. Ihmistä ei siksi voida kohdata, ja tapaammekin vain merkityksiä joita annetaan toiminnalle. Tätä kautta meillä on toisista suoran tiedon sijasta vain "kokemus kokemuksesta". Eli toisesta on vain tulkinta. Tätä kautta hänellä yksilö saa saman kohtelun jonka totuus on saanut "kielellisessä käänteessä" : Puhutaan vain kielestä, ei todellisuudesta. Tarkasteltava minuus katoaa. Se ei ole tavallaan mielekäs puheenaihe.

Vastaava ajattelutapa löytyy kauempaa historiasta, mystikoilta. Heistä Jumalaa ei voi esittää sanallisesti. Mestari Eckhart meni jopa niin pitkälle että hän kannusti jumalanpilkkaan, koska ihminen ei voi pilkata Jumalaa vaan pelkästään ihmisen tekemää teologista järjestelmää Jumalasta. Kun tälläisen osoittaa naurettavaksi, osoittaa ikään kuin vain ja ainoastaan ihmisen käsityskyvyn oikean paikan. Kun naurettava irvikuva kaadetaan saa aito Jumala kunniaa. Tälläinen voi tuntua varsin destruktiiviselta. Kun relativisti kieltää tiedon, hän tavallaan asettuu pelin ulkopuolelle. Hän tekee tiedolle saman jonka kirjanpolttaja tekee kirjalle.

Hän asettuu sen ulkopuolelle, eikä anna sille arvoa. Kun kieltää tiedon, kieltää loogisen argumentaation. Kysymysten lähestyminen kielletään ja jos kysymyksen olemassaolo myönnetäänkin, sen etsiminen muuttuu tätä kautta mahdottomaksi. Kirjaimellisesti tulkiten postmoderni tekstintuotanto tuntuu mahdottomalta, kun muistaa että he julistavat sanatasolla "suurten kertomusten loppua" ja sitä että "kirjailija on kuollut".

Koska postmodernismissa korostuu tiedonkritisointi, ei se sellaisenaan anna tilalle mitään. Se on tältä kannalta vain viemässä keskustelukentältä pois aiheen. Tätä kautta keskustelukenttä rajoittuu, sallittu aihe on kieli, ei todellisuus tai sen tutkiminen. Postmodernismi tekee tietysti kritiikkiään kulttuurissa, ja siksi se hyökkää suuria ja vallitsevia näkemyksiä vastaan, muut tuntuvat helposti irrelevanteimmilta tai niitä on aiheena ylipäätään vaikeampi keksiä. Tätä kautta sille on tullut eräänlainen ikonoklastin, kuvainraastajan, rooli.

Kuitenkin he eivät totuus/tietovastaisuudestaan huolimatta suhtaudu maailmaan kirjavastaisesti.

Sillä tuntuu että vähintään yhtä voimakkaana mukana on kirjoittamisinto. Postmodernit tekstit ovat usein hyvin sirpalemaisia - joka kertoo siitä että siihen on kerätty materiaalia hyvinkin laajalti. Ja niissä asioita pyöritetään antaumuksella. Tältä osin on selvää että kielen tuhoamisen sijasta he ovat kirjanpolttorovion kokoamisen sijasta pikemminkin tuottamassa kirjavuorta johon rationalismin Titanic osuu ja uppoaa uhkean neitseellisesti.

Tämä on tietyllä tavalla kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää. Mystikko sanoo ensin että Jumalaa ei voi kielellisesti ilmaista, ja että kielellinen ilmaisu on aina jonkinasteista valehtelua ja vääristelyä. Ja kirjoittaa sitten hyllymetreittäin kirjoja ja maalaa kuvia päälle. Ja usein näissä on mukana vahvasti ns. "oma näkemys asiasta". Ja tähän näkemykseen on vahva, jopa absoluuttinen, luottamus.

Tästä esimerkkinä on ainakin postmodernit feministit, jonka piirissä on muun muassa usein lausuttu että "yksityinen on poliittista." Heillä on usein asia jota he ajavat. Tosin jokaisella on hieman eri asia, mutta jokaisella on sellainen. Tätä kautta ideologinen valtapeli on ikään kuin jotain johon "on pakko kuulua". Sääntöjä ei kenties ole ollut määrittämässä, mutta niillä pelataan koska muutkin pelaavat. Jäljelle jää vain se, ketkä pysyvät valtapelissä pelilaudalla -ja kenet kenties jopa syrjäytetään kokonaan. He ovat siksi enemmän "systeemiä hyödyntäviä/käyttäviä/raiskaavia taiteilijoita" jotka kirjoittavat omaa "pientä kertomustaan" vähintään yhtä suurella innolla kuin ennen käsiteltiin "suuria kertomuksia".

Tavallaan ei voi sanoa muuta kuin että "väliäkö tällä". He kuitenkin näyttävät haluavansa olla osa perusteluun keskittyvää järjestelmää. Siinä määrin ahkerasti he kaikesta logosentrismin vastutamisesta huolimatta käyttävät argumentaatiota, että heille tulee osoittaa vähintään samaa kunnioitusta joka kuuluu niille huonoille kirjailijoille.

Das ist nicht nur nicht richtig, es ist nicht einmal falsch!

Wolfgang Pauli kritisoi eräitä ajatuksia otsikon mukaisesti. ("Not only is it not right, it's not even wrong.") Pauli korosti tässä sitä että tieteellisesti turha on epämääräistä ; Ja tälläinen, vaikka olisi kuinka "mahdollinen" on huonompia kuin jos ne olisivat väärin. Väärin olemisetsakin ja sen huomaamisesta voitaisiin oppia jotain. Tämä Paulin kannattama asenne on tieteenfilosofiassa yleinen, ja sen ääriversiota edustaa fallibilismi, jonka mielestä vain kumottavissa olevat asiat ovat järkeviä.

Pseudotieteiden kohdalla ongelmana on usein se, että yllä oleva tilanne tekee kritiikin vaikeaksi. Kuitenkin vitsailu puree hieman paremmin. Tai kuten Torsti Lehtinen on asian ilmaissut kirjassa "Eksistentialismi - vapauden filosofia" : "Sisällyksetöntä tekotieteellisyyttä ei käy vastustaminen suostumalla sitä harjoittavien kielipelin sääntöihin. Vääränlaisen kielipelin sääntöjä vastaan voi taistella vain ironian ja muun epäsuoran ilmaisun keinoin. Vastustettavan kielipelin säännöt täytyy hylätä, muutoin astuu itse niiden ketunrautoihin. Yksi tapa hylätä säännöt on olla noudattavinaan niitä. Tämä antaa ironialle suuria mahdollisuuksia."

Kuitenkin tässä on mukana vakava ongelma. Nimittäin yllättävän yleinen ja kohdattu asia on erotusvaikeus. vitsiä ja tosissaan olevaa ei kykene erottamaan toisistaan :Tämä ongelma, "Troll problem" on painanut mieltäni, ja olen ratkaissut sitä aiemmin, mutta sen ratkaisurajat toimivat vain rajatussa tilanteessa - se ei erota uusia tosissaan esitettyjä pseudotieteitä, vaan tunnistaa parodian "perinteen ja oikeaoppisuuden kautta".

Kenties ratkaisun vaikeus johtuu siitä että ratkaisu on tietyllä tavalla mahdoton. Jossain vaiheessa ironia ei enää voi kilpailla todellisuuden kanssa. Teoriasta tai näkemyksestä tai muusta esityksestä tulee niin saippuoitu ja keinotekoinen, että se ei merkitse enää käytännössä mitään jota tieteeseen ja tietämiseen liitetään. Eikä sitä enää edes voi parodisoida, koska kohde on jo niin outo.

Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa ja etenkin ideologioissa joita vastaamme tulee maailmassa tilanne on tietysti hieman samankaltainen.

Tähän "hyötyä ja huvia" tuo uuskäsite "parodiahorisontti". Takkiraudan blogissa tämä termi sekä määritellään että esitellään. Hikipediakin tuntee kyseisen määritelmän lähes sellaisenaan. Ideana on yksinkertaisesti se, että auktoriteetti ja yleinen painoarvo rakentavat ympärilleen suojavyöhykkeen. Kun asiaa mennään tarpeeksi lähelle, sen parodiointi muuttuu mahdottomaksi. Ja samanaikaisesti parodia antaa toimijasta todenmukaisemman kuvan kuin auktoriteetti itse.

Parodiahorisontin ylittämisestä esimerkkeinä on vaikkapa se, miten huumorilehti "Pahkasika" esitti että sen toiminta ei ollut enää järkevää, koska maailma oli liian outo parodisoitavaksi. Esimerkiksi parodiahorisonttia lähestyvästä kohteesta kelpaa myös Wikipedia ja Hikipedia, joista Takkirauta sanoo seuraavaa : "Hikipedia, joka on parodia Wikipediasta, lähestyy jo parodiahorisonttia. Hikipediassa sanotaan ääneen paljon sellaisia asioita, joita Wikipediassa ei - poliittisen korrektiuden sanelemien neutraliteettivaatimusten takia - saa sanoa ääneen." Mielestäni tässä on erikoisena huomiona samanaikaisuus. Wikipedia on tavallaan parodiahorisontissa, koska sillä on iso valta. Hikipedia yrittää parodioida tätä, ja se ei onnistu koska Wikipedia on ylittänyt sen tietyn rajan ("Malolepuksen säteen"). Ajatuksena on siis se, että myös parodioiva, vastavoima, ylittää ikään kuin pakosti parodiahorisontin rajan itsekin. Ja tämän "molemmat ylittävät rajan" -ilmiön vuoksi "parodiasta tulee dokumentaarinen".

Hegemoniat perustuvat tähän ajatukseen melkoisen voimakkaasti. (Tätä on hyvä sävyttää filosofisella terminologialla.) Hegemonioiden sisältö on "piilomääritelty", ja sen sisällöt ovat ikään kuin itsestäänselvyyksiä, kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki tietävät mutta joita kukaan ei suoraan opeta toisille. Näillä on paljon ideologista mutta näkymätöntä valtaa. Tämän huomaa vasta, kun menee riittävän kauas asiasta. Hegemonian voima tulee suosiosta ja ideologisesta vallasta sekä auktoriteettiasemasta. Ihmiset ovat ajan hengen mukaisesti ideologiasidottuja tähän, heidän maailmankuvansa nojaa siihen. Kun se on vahva, sitä ei edes voi pilkata tai kritisoida. Ja kun se heikkenee sitä ei saa kritisoida, vaaditaan kunnioittavaa hiljaisuutta.
1: Tätä kautta parodiahorisontin romahdus muuttuu sävyltään ikävänlaiseksi. Eli kun tapahtuu "keisarin uudet vaatteet" -tilanne, totuus paljastuu karuudessaan. Tästä esimerkiksi annetaan kommunismi, joka romahti omaan mahdottomuuteensa. (Siinä missä joku toinen johtaja voi kerätä itsestään kertovia vitsejä, Stalin keräsi niitä jotka kertoivat hänestä vitsejä.) Ikävyys tulee siitä kun tajuaa sen, miten tässä voidaan onnistua: Debattikyky katoaa ensin, ja tämän jälkeen huumorikin menettää hampaansa, ei keinoja juuri ole. Perusteltu keskustelu ja vitsailu ovat molemmat mahdottomia. Ihmiset on jotenkin saatava niin kauas parodiahorisontista että näin kävisi. Ilmeisesti tässä kohden korostetaan aktivismia, jossa toiminta korvaa puheen. Eli siinä missä puhe loppuu, väkivalta alkaa. Tilanne romahtaa jollain muulla, auktoriteetin korvaa toinen auktoriteetti. (Sadun poika sai sananvaltaa, koska kaikki uskoivat tätä ja halusivat seurata tätä.) Vastaus on siis karkeasti se, että valtatyhjiö täyttyy toisella vallalla. Parodiahorisontin murtaa toinen taho, jolla on riittävä auktoriteetti ja vaikutusvalta - jokin jolla itselläänkin on parodiahorisontti.

Mistä näkee että ei olla liian lähellä?

Parodiahorisontin romahduttamista mietittyttää televisiossa oleva "STONDIX" -mainos, joka selvästi parodioi kaupallisia viagramainoksia ja muuta vastaavaa. Siinä mainostetaan ympärivuorokautista erektiota, ja että jos seksin jälkeen erektio lopahtaa, on se ongelma. Että tätä aihetta ympäröi nolouden ja vaikenemisen stigma ja että potilaat usein vähättelevät vaivaa. Tuote on vinkeä ja se saa saa memberin seisomaan koko päivän ja suurimman osan yötä ja antaa siksi tilaa muiden asioiden mietinnälle. Alarivissä vilistää sivuoireet, joita aine aiheuttaa, ja se tietysti huipentuu kuolemaan. Tämä pilamainos näytti että aihetta voi vielä lähestyä vitsillä. Siinä vaiheessa kun mainos ei erottuisi mainostulvasta, olisi parodiahorisonttiin ajauduttu. Hauskuus ja se että aiheen tunnisti vitsiksi osoitti että asiat eivät ole "täysin poissa tolaltaan". Mainoksilla on maailmassa paljonkin valtaa ja auktoriteettia. Se ei kuitenkaan ylitä ainakaan minun kohdallani tätä rajaa.

Otan pari esimerkkiä, jotka lähestyvät vakavammin parodiahorisonttiin ajautumista, niitä yhdistää se että toisin kuin STONDIX, se ei naurata:

Uskonto - Liian paksu pilkattavaksi?

Mestari Eckhartin kannanotto jumalanpilkkaan viittaa siihen että uskonto on ylittänyt parodiahorisontin. Hänestähän kaikki ihmisen kuvat Jumalasta ovat ihmisen järjen tekemiä alkeellisia kuvia. Aito Jumala taas ylittää ihmisen järjen. Niin kaikki pilkka kohdistuu tähän ihmisten mielikuvaan, ja jos se tekee sen irvokkaaksi niin sen parempi Jumalalle. Kaikki pilkkakin on näin kunnianosoitus.

Ateistit taas tunnetusti viittaavat uskonnon kritiikki -immuniteettiin, ja kertovat sen olevan "vitsi joka ei naurata." Tästä esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Daniel Dennett, joka esittää "Lumous murtuu" -kirjassaan uskonnon siten että sitä voisi kutsua yhdeksi tälläiseksi asiaksi. "Kuka on oikeassa? En tiedä. Eivät tiedä myöskään miljardit ihmiset, joilla on intohimoisia uskonnollisia vakaumuksia. Eivät tiedä ateistitkaan, jotka ovat varmoja että maailma olisi parempi paikka, jos uskonnot kuolisivat sukupuuttoon. On eräänlainen epäsymmetria: ateistit yleisesti suhtautuvat myönteisesti näkemystensä, käytäntöjensä ja syidensä intensiivisimpään ja objektiivisimpaan tutkimukseen. (Itse asiassa heidän lakkaamaton itsetutkistelun vaatimuksensa voi käydä varsin rasittavaksi.) Sen sijaan uskonnolliset usein ärtyvät nenäkkyydestä, kunnioituksen puutteesta, pyhäinhäväistyksestä, johon halu tutkia heidän näkemyksiään viittaa. Olen kunnioittavasti eri mieltä: he todellakin vetoavat tässä muinaiseen perinteeseen, mutta se on virheellinen eikä sen jatkumista tule sallia. Tämä lumous on murrettava ja se on murrettava nyt."

Uskonnolla on vallan ja naurunkiellon ominaisuuksia. Esimerkiksi Suomessakin kommentoidaan että "Kysymys Jumalasta on niin perustavanlaatuinen inhimillinen kysymys, että ihminen on vastuullinen kertomaan näkemyksensä". Tämä tarkoittaa sitä että ihmisellä olisi, ollakseen vastuullinen, velvollisuus kertoa kantansa uskontoon. Perustelutapa on se, että uskonto on niin yleisinhimillistä että sitä ei saisi tulkita "hulluudeksi" vaan sitä pitäisi kohdella pelkästään tämän vuoksi arvokkaasti. Tämä vihjaa "kritiikki -immuuniuden suuntaan".

Mutta kaikesta yllä olevasta huolimatta - tai oikeastaan juuri niiden vuoksi - en ole sitä mieltä että uskonto olisi ylittänut rajan. Kaikki viittaa siihen että uskonto ei ole ilmiselvyys, vaan sille on nykyään jopa erikseen vaadittava kunnioitusta.

Nykyisin uskonnon parodiointi sitä paitsi onnistuu. Tästä esimerkkinä on vaikkapa "Lentävä Spagettihirviö" ja "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen", jotka ovat suosittuja ateistejen parodiavälineitä.

Ja muutenkin uskonnosta puhutaan ja sitä kritisoidaan melko aktiivisesti, joten kyseessä ei ole mikään "sokea piste" jolla ei voi vitsailla tai jota ei voi lainkaan kritisoida. Uskonnolla on kuitenkin ennen ollut sellainen asema.

Kuitenkin samanaikaisesti transsendenttiin liittyvät puheet ovat ylittäneet parodiahorisontin, ja paikoin se on marssinut sen arjan yli että sitä on käytännössä mahdotonta kritisoida. Tästä esimerkkinä olkoon se, miten yhdistin transsendentin - joka yleensä liittyy kauneuteen - irvokkuuteen käyttäen transsendenttia päättelytapaa. Tämä toki sopii yhteen sen kanssa että Ekhart oli mystikko ja siksi transsendentin jumalakäsityksen kannattaja. Se on yhä tänäkin päivänä "vitsi joka ei naurata ja jolle ei voi nauraa. Eikä kyllä saakaan".

Itse asiassa yksi syy omaan agnostisuuteeni voi liittyä siihen että ateismissakin voi olla vastaava parodiahorisontti. Uskonnosta näkee sen että se on vitsi joka ei naurata - kunhan menee siitä riittävän kauas. Ateismin kohdalla tämä naurattaa. Mutta on vaikeaa sanoa onko ateisti kenties toisessa parodiahorisontissa.

Psykokulttuuri - Säädä päätäsi, vika ei koskaan ole todellisuudessa.

Toinen esimerkki liittyy sihen miten psykoanalyysiltä maistuvaa psykologiapuhetta käsitellään yhteiskunnassa. Esimerkiksi psykoanalyysin makuinen juttuni "Taru Sormusten Herrasta" voi olla parodioiva vitsi tai sitten ei. Syynä ei välttämättä ole mikään psykoanalyysin surkeus, vaan enemmänkin se, miten medikalisoitu ja keittiöpsykologinen analogiamylly syytää mediassa ja tiedotysvälineissä. Mutta toisaalta jos psykoanalyysin parodiahorisontti on ylitetty, tätä olikin mahdotonta sanoa. Marko Hamilo ainakin näyttää korostavan tätä näkökulmaa. Sillä hän siirtää vaihtoehtohoitojen placeboaiheesta tutun keskustelun psykoanalyysiin, tosin korostaen sitä lisäefekteillä. Siinä missä on käytännössä mahdotonta keksiä niin höpöä asiaa että sillä ei olisi placebovaikutusta, Hamilo korostaa ekvivalenssiparadoksia, jonka mukaan terapiakeinot ovat kaikki yhtä tehokkaita. On mahdotonta keksiä terapiaa, joka ei toimisi tämän verran. Hamilokin tosin myöntää että tämä on parempi teho kuin pelkällä placebolla, joten selvästi kaikki juttelu ja terapiointi liittyy jollain tavalla parantamiseenkin.

Hamilon kitti kuitenkin korostaa ensi sijassa sitä, miten yhtä hyvin toimivien terapioiden taustateoriat ovat hyvin erilaisia, eikä lumevaikutusta parempi teho siksi osoita tukea sille että nämä taustateoriat olisivat jotenkin todistettuja. Itse haluan kuitenkin olla tässäkin kohden varovainen, ja esitän vain että yhteiskuntamme on psykologiapuheen sävyttämä. Kulttuuri on psykologisoitu siten että se on pullollaan elementtejä jotka ovat jo "vitsejä jotka eivät naurata".

Politiikka - Populistiset ääriliikkeet. (Muista venyttely.)

Natsismi ja fasismi ovat olleet tälläisiä ilmiöitä. Erikoista kyllä, niitä on järestään pidetty konservatiivisina ja oikeistolaisina systeemeinä. Esimerkiksi Takkirauta pitää fascismia Mussolinin tekemänä kansallissosialismin irvikuvana. Ja kansallissosialismia äärivasemmistolaisena. Hänellä on asiaan hyvät perusteet. Sillä selvästi fasismi ja kansallissosialismi olivat moderneja ilmiöitä - vaikka esimerkiksi Eco yhdistääkin fasismin vahvasti antimodernismiin, perinteeseen sitoutumiseen. Ongelmalliseksi näissä molemmissa on se, että kansallissosialismi että fasismi ovat oikeistorintamia jossa oli vasemmistolainen puheenparsi. Se tarjosi ristiriitoja, "pysyvyyttä muutoksella", ja niissä korostettiin kansakuntaa, yhteistyötä, yksilön sijasta. Sankari on individualisti, mutta molemmat korostivat kansallismielistä yhteistyötä, eli yksilö nähtiin arvokkaana yhteisön edestä uhrautujana. Molemmissa on vahvoja antimodernistisia sävyjä vaikka ne ovat molemmat moderneja ilmiöitä jota on sävytetty modernilla puheenparrella. Omasta mielestäni sekä "oikeisto" että "vasemmisto JA "antimodernismi" ja "modernismi" sopivat ja eivät sovi täysin fasismiin ja kansallissosialismiin. Ydin on se että ne eivät olleet koherentteja ideologioita, vaan PR -ilmiöitä, populismia. Ne ovat sanoneet kaikenlaista jolla on saatu suosiota. Olipa se sisäisesti koherenttia ja sopiko se aatehistoriaan ja ideologialuokituksiin vai ei. Kommunismi, kansallissosialismi ja fasismi olivat olennaisesti "vakavasti kerrottuja vitsejä jotka eivät naurata". Siksi niissä on helppo nähdä mitä haluaa. Ja siksi "Takkiraudan" kokema erottaminen "fascismin" ja "fasismin" välillä ei ole minusta mielekäs. Fasismi on vastemielistä koska se on populismia, ja tuhoon predestinoituminenkin on valitettavasti "toiveajattelua".

Kaiken kaikkiaan.

Parodiahorisontti on hauska lelu. Mutta mikään ongelmaton väline se ei ole. Se nimittäin tarjoaa keinon nihilointiin. Syytös siitä että jokin on parodiahorisontissa on siitä ikävä, että jos "vitsille reagoi", on tuomittu. Sillä parodiahorisontti tarkoittaa sitä että vitsailla ei voi, vitsailu aiheesta synnyttää raivoa ja vastustusta. Näin lähes mitä tahansa voidaan syyttää parodiahorisontin ylittämisestä, ja tältä on vaikeaa ellei mahdotonta puolustautua. Tätä kautta sitä päätyy ikään kuin tilanteeseen joka poliitikoilla on kohdatessaan vitsailua. Jos hän loukkaantuu jostain vitsistä siksi että se on herjaava, moni ajattelee että se johtuu siitä että "vitsissä on perää". Siksi ainut keino on taputtaa käsiä ja huutaa encorea. Että lisää, lisää. Näin kritiikistä tulee kritiikki -immuuni, ja sitä ei voi parodioida. Eli se tarjoaa keinot laajentaa omaa parodiahorisonttiaan, ja samalla saadaan tietysti valtaa kritisoida toisia, erimielisiä.

En siis täysin niele parodiahorisonttia. Vaikka samanaikaisesti pidän ideasta todella paljon, ja uskon että siinä on hyvinkin paljon viisautta ja järkeä. Lienenkö itse tälläisessä parodiahorisontissa? Ilmankos olen surrealisti.

Liikuttamaton liikuttaja.

"Näkymätön ja olematon näyttävät yllättävän paljon samanlaisilta" ... "Minulla on monta näkymätöntä asiaa kotonani. En vain löydä niitä."
(Juha Leinivaara, facebook, 23. syyskuuta 2009)

Sami Pihlström on esitellyt näkemyksiä jossa Wittgensteiniä tulkitaan transsendentiaalisen kautta. Pihlströmhän ei "missään tapauksessa" tarkoita tulkintaansa "historialliseksi tulkinnaksi Wittgensteinin ajattelusta." Kyseessä ei siis ole niinkään kannanotto siitä että Wittgenstein olisi transsendentiaalinen, kuin siitä että hänen filosofiastaan löytyy sellaisia sävyjä, joita voidaan sovittaa transsendentiaaliseen ajatteluun.

Kiinnostuneet osannevat lukea Pihlströmin tuotantoa, ja Wittgenstein -kommentaarin sijasta otan sitä kautta nostettuja asioita. Tärkeintä on ymmärtää se, että Wittgensteinistä tärkeää on, että ymmärtää että kieli käsittelee järkevästi propositionaalisia väitelauseita, jotka vastaavat joihinkin maailmaa koskeviin kysymyksiin. Niiden ulkopuoliset asiat eivät toimi kielen käsittelyssä. Jos jokin on transsendentti, sillä ei sen sijaan ole propositionaalisia ominaisuuksia. Eli transsendentti olemassaolo vain joko on tai ilmenee, sitä ei käsitellä kielellä tai aistihavainnoilla.
1: Pihlström jopa esittää tämän hetken uusimmassa "Niin&Näin" -lehdessä että Wittgensteiniläisittäin ajatellen olisi ristiriitaista väittää että mystisen kokemuksen perusteella voisi esittää tosiasiaväitteitä Jumalasta ja tämän olemassaolosta. Sekin kun olisi propositionaalista tietoa. Jaana Hallamaata lainaten "Pihlström osoittaa elegantilla ja eleettömällä tavalla, kuinka uskonnollinen usko on filosofisessa mielessä erittäin ongelmallinen asia, (lähes?) täydellinen mahdottomuus. Jos omaksumme tieteellisen realismin mukaisen näkemyksen maailmasta, uskonnolliselle uskolle ei näytä jäävän tilaa, eikä sellaiselle tunnu olevan tarvettakaan. Maailman selittämisen ja ilmiöiden ennustamisen näkökulmasta Jumala on ollut tarpeeton hypoteesi jo keskiajalta lähtien, eikä Jumalaa tarvita oikeuttamaan moraalia sen paremmin kuin antamaan elämään mielekkyyttäkään. Yritykset sijoittaa Jumala luonnollisen maailman ilmiöihin on tuomittu epäonnistumaan. Yhtä turhaa on etsiä Jumalaa elämän tarkoituksen pohtimisesta. Jumalatodistukset on aikaa sitten osoitettu antikvaarisiksi siitä huolimatta, että vieläkin on niitä, jotka sinnikkäästi muotoilevat sellaisia. Institutionaalisen uskonnon, esimerkiksi kristinuskon jähmettynyt dogmaattisuus on paitsi älyllisesti kestämätöntä myös vastenmielistä. Tämä ja vähempikin riittää monille osoittamaan, että uskonto on toivoton suunta."

Mutta hänen kirjoituksensa ovat vaikuttaneet siihen, mitä seuraavaksi kirjoittelen. Vaikka osa keskittyykin sellaiseen Jumalanäkemykseen joka ei ole transsendenttiä. Otan käsittelyyn uskonnossa nimen omaan julistavassa toiminnassa esiintyvät kahdenlaiset Jumalakäsitteet. Molempia kannatetaan nimen omaan kristinuskon piirissä.
1: Aktiivinen vaikuttajajumala. Tämänkaltainen Jumala ei ole yliluonnollinen vaan paranormaali : Toisin sanoen Jumala vaikuttaa ja tämän vaikutus on selväluonteista. Tälläisestä Jumalasta saadaan propositionaalista tietoa samaan tapaan kuin vaikkapa karhuista. Tälläinen Jumala vaikuttaa ja tätä kautta siitä voidaan saada todisteita. Malliesimerkki tästä on rukousparannuksiin vaikuttava Jumala tai menestysteologian Jumala, joilla on selvä luonne. Näillä Jumalilla on tiedettyjä ominaisuuksia.
2: Transsendentti piilottelijajumala. Tälläistä ei voida lähestyä kuin korkeintaan negatiivisin kuvauksin, sen kautta "mitä se ei ole". Jos niidenkään kautta. Se ei sisällä kielellistä tietoa, eikä sen vaikutuksia voida säännönmukaistaa ja kaavoittaa. Tämä on melko hyvin ymmärrettävissä kun ottaa esille Eckhart von Hochheimin (eli Mestari Eckhartin) käsitystä Jumalanpilkasta : Hänestä jokainen ihmisen sanalla esittämä Jumala on pakosti vain jonkinlainen puutteellinen Jumalan irvikuva. Tätä kautta jumalanpilkka on jopa hyveellistä toimintaa, koska ne nostavat esiin ihmisten jumalasta vääntämien tekemien keksintöjen, näkemysten, ominaisuuksien ja kuvitelmien verkosta naurettavan. Tämä korostaa itse sanojen ulkopuolella olevan Jumalan mahtavuutta ja arvoa.
___2.1: Mestari Eckhartin kannanotto on itse asiassa heijastunut suureen osaan teologista ylenkatsetta : Esimerkiksi Paulo Coelho vetoaa transsendenttiin Jumalaan ja moittii että toisenlainen Jumala on "väärin ymmärretty". Hän sanoo sen toki kohteliaasti muotoon "Jumala ei ole sellainen kuin se yleensä käsitetään". Tässä moititaan tietysti fundamentalistejen näkemyksiä vääräksi, niissähän etsitään aktiivista ja elävää Jumalaa oman sydämen ulkopuolelta. Toisaalta kritiikki kohdistuu tietysti ateisteihin, jotka näyttävät lähinnä reagoivan fundamentalistien käännytysyrityksiin sillä reaktiolla joka ihmisille on luonteva: Vastustamalla sitä ja keksimällä kohdattuja argumentteja kohtaan vasta -argumentteja. Lopputulos onkin selviö.

Samoin uskovaisia voidaan moittia siitä että nämä tavoittelevat aktiivista Jumalaa. Tässähän asettaudutaan auktoriteetiksi jolla on omasta systeemistä lupa katsoa toisten puolesta että mikä on "oikea tapa uskoa" ja "väärä tapa uskoa". Toki ymmärrän miksi mystikko voi pitää transsendenttiä Jumalaa parempana. Mutta toisaalta ihmeidentekijäJumalan tavoittelu on sekin ainakin periaatteessa ihan mahdollista. Moni on kuullut esimerkiksi Punaista Merta juutalaisten edestä hakovasta Jumalasta, eikä tätä välttämättä pidetä suoraan naurettavana käsitteenä.

Näiden ero on tietenkin häilyvä. Itse asiassa voin helposti nostaa esiin kaksi tapaa:
1: Kritiikki -immunisoinnissa ominaisuuksia ja kriittisiä testejä selitetään irrelevanteiksi yksi toisensa jälkeen. Lopputulos on tietenkin se, ettäjatkumo puutarhanhoitajasta näkymättömän miehen kautta yliluonnolliseen on olemassa.
2: Toisen yhdistävän jatkumon saa rakennettua tietenkin Alvin Plantingan kautta. Hänen Jumalansahan on sellainen, että tästä saadaan propositionaalista tietoa. Toisin sanoen Jumalasta saadaan havaintoa sensus divinitatiksen kautta. Tämän vuoksi hän voi esittää että Jumala on juuri kristinuskon Jumala. Tämähän vastaa moniin tosiasiaa koskeviin kysymyksiin. Plantingan Jumala -aistia ei kuitenkaan ole kaikilla, ja jos ateisti kokee että Jumalaa ei ole, tämä voi olla ikään kuin sokea. Tätä kautta toisten henkilökohtaiset kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja toisen merkityksettömiksi. Sattumalta tämä tehdään juuri siten että Plantingan ja hänen kannattajiensa kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja erimieliset ovat vain erehtyneet. (Omien määritelmien kautta tehdystä ylenkatseestahan tässä on selvästi kysymys. Toisten kokemukset ovat arvokkaampia. Ja seuratun ideologian kautta saadaan se, mitkä.)

Silti olennainen ero on, että "olematon näyttää kovasti näkymättömältä" ja toisinpäin. Niin ei näytä lasilevy lentävän linnun silmiin. Ja niin näyttää kuviteltu pähkinähallusinaatio toiveikkaan mutta hullun oravan mieleen.

Oma suhtautumiseni on se, että suhtaudun erilaisiin Jumalamalleihin eri tavalla.
1: Jos joku esittää ihmeidentekijäJumalaa, pyydän tätä kyseistä Jumalaa tekemään ihmeen tai tulemaan itse selvittelemään asiansa minun kanssani. Tässä kohden vaaditaan siis evidenssiä olennosta. Tämä on järkevää, koska jos väitetään että luonnossa on jokin voima, tätä voidaan tietenkin testata. Jos Jumala on aktuaalisesti vaikuttava, näitä voidaan havaita, ja jos Jumala on erityisen mahtava, sitä helpommaksi tämän havainnoinnin pitäisi olla.
___1.1: Tässä kohden olen siis vahvasti empiristi. Mielestäni Jumalaa ei voimanlähteenä voi falsifioida, joskin uskon että se ennen on ollut testattavammissa mutta ajan mittaan kaikille syille on keksitty, kuten Lakatoksen mukaan kaikki epäonnistuneet tutkimusohjelmat, "protective beltin", joka on kritiikki -immunisoinut sen. Tässä kohden vahvojen todisteiden saaminen muuttuu ensiarvoisen tärkeäksi. Etenkin kun todistustaakka on tunnetusti olemassaolevaksi väittävällä. Sitä ennen on turhaa vaivautua. Tässä Jumala on monessa testissä epäonnistunut, mutta paljon korjailtu näkemys, joka on sen verran epämääräinen että se on tällä hetkellä melko empiirisesti epäkiinnostava kohde. Se voi toki muuttua tulevaisuudessa, mutta aivan kuten isojalkojenkin kohdalla: "I'm not holding my breath." Ja kuten isojalankin kohdalla käy: os olento löytyy, en kuitenkaan kuole löydön edessä. Se ei täydellisesti murra näkemyksiäni siitä mikä on mahdollista tai mahdotonta.
2: Jos kyseessä on transsendentti Jumala, sanon että "Et sinä voi minulle mitään siitä sanallisesti opettaa, vaikka kuinka yritätkin aiheesta kirjoja kirjoittaa ja/tai lukea, ja keskustella. Menen lukemaan jotain muuta." Sillä transsendentin Jumalan palvelu muuttuu wittgenstein -hengessä melko kummalliseksi toiminnaksi. Kun se ei sisällä propositionaalisia väitteitä, sen "järkevästi hyväksyttävä muoto" olisi pelkästään sitä että yritettäisiin jollain perusmekanismeilla saada pää sekaisin. (Nämä ovat meditaatio, mantran tai muun fyysisen toiminnan, runsas valvominen, kieltäytyminen, itselle kivun aiheutus, huumausaineet, unenhallintamenetelmät, liikkumattomuus. Sekä tietenkin vastakohtapari "rauhoittuminen tai riekkuminen".) Se, joka kommentoi että "tämä kokemus tarkoittaa yhteyttä maailman kanssa" lyötäisiin sauvalla päähän, koska veli on syyllistynyt syntiin ja esittänyt propositionaalisen lauseen transsendentista.
___2.1: Tässä kohden olen siis "vahvasti agnostikko". Voisi sanoa jopa "agnostic fundamentalist". Minä en tiedä tälläisellä tavalla määritellyistä asioista. Ja mikäli logiikan lait pitävät ollenkaan, et muuten sinäkään. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani, on väärässä. Lisäksi jo itse transsendentti on luokituksena siitä outo, että siinä viitataan johonkin jonka ominaisuuksista ei edes periaatteessa voida tietää mitään. Sen olemassaolokin on propositionaalinen kannanotto, joten mielenkiintoista onkin, miksi tälläinen somethingelseism edes täytyisi ottaa huomioon vakavasti otettavana luokituksena. Ja vaikka se olisi olemassakin, niin luokitus jonka sisällä ei ole mitään jota voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin puhua tai ymmärtää. Sellainen luokitus olisi enemmän kuin väärä. Se olisi käyttökelvoton, sovelluskelvoton, turha.

Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko. Kontekstista riippuen kiinnostavaa onkin korkeintaan se, miten paljon, ja millä ehdoin.

---

Ehkä minulle voisi esittää ongelmana sen tavan jolla Pihlström asiaa lähestyy. Hänhän ottaa sen enemmän elämäntapana, sitoutumisena. Karkeasti "Eikö toivo - vaatimattomuudessaan - olisi varmana omaksuttua uskoa inhimillisempi asenne kokemuksen ulottumattomissa olevaan maailmaa? Ja eikö myös toivon varaan voisi perustaa kokonaisen praksiksen, kokonaisen elämän?" Tässähän syynä on se, että "Uskonnollisen uskon perinteessä se, onko Jumala jotain yliluonnollista vai "inhimillinen konstruktio" ei käsittääkseni kuitenkaan viime kädessä ole kovin merkityksellinen asia." Riippuu keneltä kysytään. Ateisteja käännyttävät fundamentalistikristityt ovat erimielisiä. Minusta itsestäni tuo ero on juuri se oleellinen ero. Praksiksen kun saa rakennettua vaikka masturbaation ympärille. Sille voi omistaa elämän, ja kivaa on. Se, joka tekee siitä muutakin kuin kivaa trivialiteettia. Ymmärrän toki, että tuo "uskonnollisen uskon lähestymistapa" on se, joka yhdistää useita uskovaisia. Kuitenkaan henkilökohtaisuuksilla ei ole kovin isoa järkeä tai vaikutusvaltaa erimielisiin. Miksi siis argumentoida lainkaan? Eikä argumentti ole perustelun ja vakuuttamisen väline. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen jollain tavalla samaan ryhmään kuuluvien selkääntaputtelu? Tosin mielenkiintoista on, missä määrin tästä käsin voidaan puhua koko ilmiöstä. Puhtaasti subjektiivisuuden varaan järjestetty seurakunta olisi "Järjestelmä ilman Muotoa".