Onko Suomi kristillinen maa?

Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.

Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.

Sitä voidaan kuitenkin purkaa.

Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.

Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ;  Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.

Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)

Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?

Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.

Loppuyhteenveto.

Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)

Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.

Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)

Joulun nimi

Joulu on Amerikoissa "Christmas". Siellä on viime vuosina käyty toistuvaa kinaa jota kutsutaan konservatiivipiireissä nimeltä "The War on Christmas". Se ilmenee esimerkiksi siten että toivotetaanko "Christmas" vai "Season's Creetings". Tämä sota ei tuota yhtä paljon väkivaltaa kuin "War on Drugs". Mutta sitäkin enemmän internetväninää. (Joku voisi jopa kysyä että kumpi on pahempi, voittaako määrä vai laatu.)

Tämä kaikki on erikoista. Sillä
1: Kristittyjen kannalta kyseessä on provenienssin kunnioituksesta. Joulun alkuperä nähdään kristilliseksi, jopa siinä määrin että usein selitetään että koska joulu on kristillinen juhla ei ateisti saisi pitää vapaata vaan hänen pitäisi mennä töihin. (Jota ei sitten kovin helposti saa tehdä vaikka yrittäisi. Kokeiltu on!) Koska joulussa on Christ -sanan keskellä ei Jeesusta pidä sensuroida. Nimen sisältö on siis tässä mielessä muotonsakin puolella tärkeä. Tämä johtaa kahteen ongelmaan joista toinen on tuon alkuperäasenteen vuoksi tavallaan pakko vain niellä.
     1.1: Mitenköhän kukaan jenkkipastori ei ole vaatinut että viikonpäivien nimet pitää uusia? Nehän tarkoittavat "kuun päivä", "Tyrin päivä", "Odinin päivä", "Thorin päivä", "Freijan päivä", "Saturnuksen päivä" ja "auringon päivä". Kaikki ovat täynnä pelkkää saatanallista epäjumalien palvontaa. Kyllä tähän pitäisi nyt ainakin Jeesus saada mukaan.
     1.2: Edellämainitusta syystä voitaisiin nähdä että viikinkien uskonto olisi nyt pakko ottaa käyttöön. Että kun kyseessä on viikinkien viikonpäivät niin sitten kristitty ei saisi käyttää kalenteria tai vastaavia.
2: Toisaalta vahvasti sekulaarien ateistienkin pitäisi vaatia sitä että tämänlaisista pakanallisista kytköksistä ja taikauskoista luovutaan. Että viikonpäivistä pitäisi poistaa sinne piilotettu uskonto. Sekulaarissa ateismissa kun halutaan puhdistaa julkinen tila uskonnollisista merkeistä.

Mitä alkuperäinen luterilainen valtionkirkko opettaa meille

Modernin luterilaisuuden kohdalla tärkeää näyttää olevan (a) sen korostaminen että luterilainen kirkko ei ole valtionkirkko vaan kansankirkko ja (b) ajatus siitä että luterilaisuus on tärkeä osa perinteitämme muun muassa siksi että luterilaiset opettivat kansamme lukemaan ja (c) luterilainen kirkko tarjoaa perinteitä ja arvoja jotka ovat pysyviä ja liittävät meidät menneisyyteemme.

Ajatus on monista viehättävä. Mutta on kenties todella kaunista katsoa luterilaisen kirkon historiaan. Jos lukutaito on tärkeä essentiaalinen osa kirkkoa niin sitten on kaikki muukin. Ei voi olla niin että kermaa kuorimalla valikoidaan faktat ja hylätään toiset. Alkuperäinen luterilainen kirkko oli täydellisesti ja täsmällisesti valtionkirkko. Luterilaisuus tuli muuten Suomeen Ruotsin vallan aikana, kuningas Kustaa Vaasan mahtikäskyllä.

Toisaalta voimme käyttää evankelisluterilaisen kirkon lähteitä, kuten vaikkapa "vähä katekismusta" "Luterilaiset tunnustuskirjat" -sivulta, pääsemme tekemään historialliseen aineistoon tutustumista digitaalisen version ja käännöksen avulla. jos katsomme vähä katekismusta. Siellä lukee suoraan jotain joka lähentelee sitä mitä moni moderni kristitty näyttää nykyäänkin uskovan. "Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa. Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois. Sillä vaikka ketään ei voi eikä sovikaan pakottaa uskoon, niin kansaa on silti ohjattava tietämään, mitä ne ihmiset pitävät oikeana ja vääränä, joiden keskuudessa he haluavat asua, hankkia elantonsa ja elää. Kaupunkiin asumaan hakeutuvan on nimittäin tunnettava kaupungin laki, jonka suojaa hän aikoo nauttia, ja noudatettava sitä, riippumatta siitä, uskooko hän todella vai onko hän sisimmässään roisto tai lurjus."

Nämä ovat niitä tapoja ja arvoja joilla lukemaan opettava kristillinen kulttuuri on perinteisessä arvostuksessaan meille antanut. Näillä ohjeilla Alkuperäinen Evankelis Luterilainen kirkko on käsitellyt erilaisten uskontojen kohtaamista. Nykyaikainen kristitty korostaa että kysymys ei ole mistään tunnustuskirjasta tai kirkon virallisesta kannsta, vaan kyseessä on 1500 -lukulainen papiston käytännön ohjekirjaksi tarkoitettu teos. Ja että nykyään ei olla noin julmia ja jyrkkiä. Tässä on hyvä täsmentää että perinteiden ja pysyvien arvojen nimessä kyseessä on itse asiassa käännös itsensä Martti Lutherin teoksesta. Tuo on täsmälleen sitä samaa luterilaisuutta kuin mitä se lukemaan opettaminen. Jos tuo kohta on niin 1500 -lukua ja siksi turhaa, niin miksi ihmeessä sitten suu hymyssä muistutetaan siitä lukutaidon opettamisesta kun nekin asiat ovat muuttuneet vuosisataisesti?

Mutta kenties tähän kaikkeen saadaan älykäs ja mielenkiintoinen vastaus asiaan tutustuneelta superoppineelta. On taatusti opettavaista ja fasinoivaa katsoa mitä kenttäpiispa Särkiöllä on sanottavaa tuosta kohdasta. "Kysyjä odottaa tässä 1500-luvun alkukymmenien yhteiskunnalta nykyajan demokratiakäsitystä. Kustaa Vaasan tultua Ruotsin kuninkaaksi hän omaksui reformaation aatteet ja tuli siten kirkon pääksi Augsburgin uskonrauhan periaatteen mukaan “Kenen maa, sen uskonto”. Ei se tainnut olla mikään kansanedustuslaitoksen äänestyspäätös. Alamaisten oli toteltava suvereenia hallitsijaa. Luterilaisuus toi kuitenkin mukanaan – osana renessanssin murrosta kohti yksilön korostusta – lukutaidon ja opinkäynnin. Ilman luterilaisuutta kirjakielen,. suomenkielisen kirjallisuuden ja koulunkäynnin syntyminen olisivat lykkääntyneet jonnekin tulevaisuuteen. Kyllä luterilainen uskontulkinta on siis vaikuttanut yksilön oikeuksiin, vaikka demokratian edellyttäminen 1500-luvun feodaaliyhteiskunnalta onkin liian moderni vaatimus." Argumentti on itse asiassa kulttuurihistoriallisesta kulmasta järkevä. On selvää että asiat kehittyvät ja yhteiskunnat arvomaailmoineen muuttuvat. On aika ongelmallista moittia mennyttä aikaa nykyajan kriteereillä. Mutta valitettavasti Särkiöllä on ongelma. Hän ei edusta jotain joka on vain maallista kulttuuria. Minulle kristinuskoa on perusteltu juuri sillä että se ponnistaa tämänlaisen kulttuurirelativismin yli. Kirkon arvot ja perinteet tarkoittavat monille sitä että Jumalalla on objektiivinen moraali joka takaa sen että se mikä on hyvää tänään on hyvää huomenna. Ja ikuinen moraali on ollut hyvää viime viikolla. Ja 1500 -luvulla. Jos kristinusko tarjoaa objektiivisen moraalin niin tottakai niitä menneitä aikoja on mitattava nykyajan mittareilla. Sillä moraali ei muutu. Särkiön argumentti vaatii äärimmäistä kulttuurirelativismia, sellaista jossa jopa suurin osa nykyisistä humanismin suuntauksista on kauheita. Niissä kun YK:n ihmisoikeusjulistuskin on jotain ehdotonta, joka tekee siitä kulttuuriin ja aikaan sidottua maailmankuvallista kulttuuri-imperialismia.

Jos Jumala on olemassa, meillä ihmisillä on pääsy objektiiviseen moraaliin "Raamatun" uskontekstien kautta. Tällöin moraali on ikuista ja ihmiselle tiedotettua. Täydellisen kaikkihyvän ja kaikkitietävän Tiedottajan henkistämissä sivuissa on kaikki ikuinen ja pysyvä moraali. Jos Jumalaa ei ole, "Raamattu" ja siitä tehdyt tulkinnat koostuvat ihmisten epämääräisistä moraalisepeämisistä ja niiden uudelleentulkinnoista. Ja silloin voidaan nähdä että ihminen oppii sillä ainoalla tavalla millä ihmiset muutoin oppivat. Empiirisesti kokeilemalla. Yritys-erehdysmeiningillä. Tällöin "Raamattu" on periaatteeessa arvoton. Tai ei ainakaan merkittävämpi kuin "Myrkky" -lehden vuosikerta. Tällöin on asiallista muistuttaa että ei ole syytä tuomita instituutiota historiansa kautta koska ajat olviat erilaiset ja tieto oli erilaista ja etiikka oli erilaista ennen. Molempia ei voi saada, ne ovat yhteensopimattomia. Jos ihminen ei voi tietää objektiivista moraalia, Jumala ei osaa viestittää enkä kirkkoinstituutiolla tai Pyhillä kirjoilla tee mitään. Moraali on joko ikuista ja pysyvää tai kulttuurisidonnaista. Mutta ei molempia samanaikaisesti. Augsburgin uskonrauhan perusteet ovat nekin jotain jotka on muodostettu kulttuurissa jossa kristinuskolla instituutioineen on ollut valtaa politiikassa ja muussakin. Joten on aika erikoista vedota siihen että tavat eivät olleet kristillisiä koska kristityt olivat säätäneet asiat sellaisiksi ideologiaansa miettiessään.

Mainitut vaihtoehdot
huomioiden voin sanoa vain,
että kaikesta lieveilmiöistään
huolimatta suosittelen
katolista kirkkoa.

Siksi Särkiön pitäisikin niellä luoti. Ottaa käyttöön keskimääräisen homovastustajan ja evoluutiodissaajan ja muun äärikonservatiivin työkalupakki. Ja selittää että tuo Lutherin maininta itse asiassa on ehdotonta hyvyyttä. Joka pilkku siinä on täydellistä etiikkaa josta poikkeaminen on täyttä pahuutta. Ja se että ihmiset eivät usko tätä on vain hairahtumista moderneissa hupsutuksissa. Materialistisesta rappiosta ja pinnallisen hedonismin uhista mielellään puhuvat kirkonmiehet voisivat nostaa asian esiin tässä yhteydessä. Objektiivinen moraali voitaisiin pelastaa vain ja ainoastaan tuolla. Tai sitten olisi rehellisesti tunnustettava että Luterilainen kirkko ei ainakaan ole se Totuuden tie ja ihmisten pitäisi vaikka palata katoliseen uskoon tai ryhtyä kalvinisteiksi tai jotain.

Mutta tätä ei jostain syystä tehdä. Ei Särkiö eikä kukaan muukaan. Niin. Kyllä minäkin olen sitä mieltä että uskonto ei ole mikään perustarve joka tarjoaa pääsyä pysyvään moraaliin joka on objektiivista ja eettistä. Mutta kun tätä selittää kenttäpiispa, siis henkilö joka tekee uskontoa työkseen, niin kyllä tämä vastauksen laatu hieman hämmästyttää. Hänelle on annettu hyvin korkea armeijan status. Vaikka armeijassa ylennyksiin liittyy vaatimuksia. Huvittavaa on että pakkoarmeijalaisena minun piti jäädä viikonlopuksi ampumaan ampumaradalle kun tulokseni olivat liian huonoja. (Tosin lopulta ampumaradalle ei menty. Mutta en päässyt kotiin. Sen sijaan järjestin itseni kasarmin esitelmöintitiloihin joissa pelasin playstationia jättiscreeniltä. Niin kuin muutama säälittävä turvakamera ja lukittu ovi estäisi yhtään mitään.) Samalla laatuvaatimus-rankaisumaailmalla Särkiö ei luultavasti kävisi koskaan kotonaan. You are so grounded!

Luciferinpäivä (ja tukasta nousee valo)

13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.

Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."

Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.

Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.

Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan "Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.

Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)

Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.

Miksi HEMA ei ole karatea.

Itsepuolustuslajeissa on paljon yhteistä perustaa. Samoja tekniikoita heitetään puolin ja toisin. Karate kuitenkin perustuu opetusperinteeseen. Ideana on katkeamaton ketju jossa tietty oppi siirretään sellaisenaan oppilaille. Historiallinen miekkailu sen sijaan nojaa perinteeseen jossa opettaja-oppilas -ketju on katkennut. Tämän vuoksi se perustuu rekonstruktioon. Rekonstruktio taas perustuu parhaseen sen hetkiseen tietoon. Sen vuoksi saattaa käydä kuten nyt. Eli perusteisiin tehdään muutoksia ja jatkokehityksiä. Tämä takaa sen, että historiallinen miekkailu ei koskaan ole valmis ja se kehittyy koko ajan. Syntyy jopa paradigmanmuutoksia. ; Joku keskiaikaisen kielen verbin taivutusmuoto saattaa muuttaa vain miltei kaiken. (Ja toisaalta opetusta kehitetään muutoinkin. Kurssit eivät kaiken kaikkiaan ole aivan identtisiä.)

Itseäni juuri tämä viehättää. Tylsistyisin karatessa. Siinä on perimmiltään vain auktoriteetti, mutta ei mahdollisuutta syvälliseen perusteita ravistavaan kriittisyyteen. (Johon toki ei ole mahdollisuutta jos ei osaa sopivia kieliä, kuten itse en osaa. Minulla on monia kykyjä mutta kielitaito ei kuulu niihin.)

Jos tämä sama opittaisiin esimerkiksi kristinuskon kohdalla voitaisiin huomata että jos todella tavoitteena on tavoitella alkukristittyje Oikeaa Oppia joka on saatu suoraan Jeesukselta, on siitä karsittava kaikki kiinalaiset kuiskaukset. Ja tämä muuttaa uskon rekonstruktioksi. Joka, ollakseen oikeaa rekonstruktiota, kehittyisi koko ajan. Mutta tätä ei tehdä. Joko sitä tavoitellaan eteenpäin kehittymistä tai konservatiivista nykytilan säilömistä perinteen nimissä.

Siksi dogmatiikka onkin, ainakin minun tyyppiselle persoonalle, uskomattoman tylsää ja miekkailu ei.

ihan homona perusteluja

Filosofian termistön ja arkikielen kohtaaminen on usein järisyttävää ; Englanti on tässä kohden monesti suomea hankalampi : Ei ole tavatonta että arkikielessä sanotaan "beg the question" hengessä joka tarkoittaa "raise the question". Filosofille voi syntyä hämmennys sillä "question begging" viittaa tiettyyn perustelurakenteeseen, petitio principii -tilanteeseen, jossa argumentin lopputulos oletetaan.

Suomessa perusteluun liittyvät käsitteet ovat arkikielessä hyvinkin joustavia. Siinä missä filosofeille "validi" tarkoittaa sitä että perustelurakenne on sellainen että jos premissit ovat tosia, niin myös johtopäätös on tosi. Arkikielessä niiden käyttö arkikielessä jotain joka viittaa enemmän siihen että henkilö on vakuuttunut kyseisestä argumentista. Muutoinkin perusteluun viittaavat käsitteet on ilolla lainattu tuomaan uskottavuutta puheeseen, ikään kuin sivistyssanoina. Niiden henki kuitenkin latistuu säännönmukaisesti kohti "tuntuu järkevältä" ja "olen samaa mieltä" -henkeä.

Otetaan vaikkapa argumentti homoseksuaalisuudesta. Se on melko yleinen ja suosittu; Monesta se tuntuu jopa aivan järkevältä ja loogiselta.

P1: Avioliitto on aina ollut naisen ja miehen välinen liitto.
J: Näin ollen avioliiton tulisi jatkua miehen ja naisen välisenä liittona.

Logiikan ystävä ei välitä siitä onko johtopäätös mieluisa. Hän ei katso edes muotoilua joka tuo jäsentelevyyttä ja uskottavuutta. Se, minkä hän sen sijaan huomaa on se, että päätelmä on non sequitur. Johtopäätös ei seuraa premissistä. Toisin sanoen perustelu ei ole loogisesti validi.

Joku voisi jopa muistaa, että argumenttivirhelistalla on sellainen päättelyvirhe kuin perinteisiin vetoaminen. Mutta tämänlainen on kuitenkin vielä hieman aikaista. Sillä hyvin usein non sequitur -rakenne viittaa sellaiseen asiaan kuin piilo-oletus. Joskus ihmiset oikovat ja olettavat että tietyt premissit olisivat kulttuurisesti niin tunnettuja että niitä ei edes tarvitsisi sanoa ääneen. Logiikan kannalta päättely saadaan validiksi varsin helpolla lisäoletuksella. Usein tämänlaisen esilletuomista pidetään asiallisena ja kohteliaana; Suora non sequitur voi olla logiikan kannalta tosiasia, mutta perusteluprosessin kannalta se on epäkohteliaisuutta ja pilkunviilaamista. Osa selittää jopa että ns. hyväntahtoisuuden periaatteen vuoksi vastapuoli pitäisi olettaa rationaaliseksi ja koherentiksi ihmiseksi, eli piilo-oletuksiakin voisi kylvää kohtuullisen hyvillä mielin - kunhan vain toisi ne esiin ääneen jotta toinen voi sitten korjata tulkintaa.

Jos argumenttia lähtee paikkaamaan, voi huomata että se on usein aivan mekaanista. Tilannetta voisi verrata matematiikkaan jossa voidaan tavallisesti laskea että 5+7=X, mutta nyt edessä olisikin kammottava 5+X=12. Sen pystyy kyllä ratkomaan. Logiikan vaatima deduktiivinen rakenne täyttyy tietyin ehdoin, ja joskus perustelu on "niin lähellä validia että se ei lähestulkoon melkein olekaan se non sequitur joka se on". Ja tämänlaatuisen prosessin jälkeen antamamme perustelu näyttää seuraavalta.

P1: Avioliitto on aina ollut naisen ja miehen välinen liitto.
P2: Jos yhteiskunta on aina rakennettu tietyllä tavalla, sen tulee jatkaa tällä tavalla.
J: Näin ollen avioliiton tulisi jatkua miehen ja naisen välisenä liittona.

Nyt perustelu on sellainen että jos premissit ovat tosia, johtopäätöskin on. Perustelu on siis loogisesti validi. Tämä varmasti riemastuttaa niitä joita homoseksuaalien avioliitto ei miellytä. Mutta tässä kohden on hyvä miettiä ovatko premissit tosia. Sillä perustelun oikeushan tulee siitä että JOS premissit ovat tosia NIIN johtopäätös on tosi. ; Moni esittää että premissit olisivat maailmankuvallisia. Mutta tosiasiassa perusoletuksien takana on eri määrä uskottavuutta. Voidaan jopa nähdä, että tämän tiedostaminen ja premissejen paremmuudesta väittely on olennainen osa perustelun osuvuutta.

Ensimmäinen premissi vaikuttaa melko uskottavalta. Moni voi muistaa moniavioisuuden, mutta tuossahan ei viitata monogamiaan, vaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Näin suuri määrä erilaisia avioliittotapoja voidaan luokitella argumentin premissin kannalta irrelevanteiksi ; Erot nousevat esiin vasta jos aiheena olisi monogamian ja polygamian vertailu. Homoseksuaalisuus on siis oleellisesti epäanaloginen näiden muiden seksuaalisuus/perherakenteiden kanssa. (Jolloin on tietysti argumentin kannalta todella omituista pitää niitä analogisina ja joko selittää että jos homot pääsevät naimisiin niin sitten tulee polygamia ja mennään koirien kanssa naimisiin.) Premissiä voitaisiin sotkea muistuttamalla "Same-sex marriage: the personal and the political" -teos käsittelee aiheen historiaa, ja paljastaa että homoseksuaaliset avioliitot ovat olleet osana monia kulttuureja historian aikana. ; Antiikin kreikassa, Roomassa ja Mesopotamian kulttuurissa. Ja itse asiassa Ranskassa on ollut homoseksuaalien avioliittoja 600 vuotta sitten.

Mutta tämä argumentti näyttää vahvalta verrattuna siihen piilo-oletukseen. Piilo-oletuksilla onkin hyvin usein tämänlainen luonto. Niitä pidetään itsestäänselvyyksinä joita ei tarvitse sanoa ääneen. Mutta niissä on usein suuria puutteita ja niiden "ilmiselvyys" johtuu siitä että kanta siihen on dogmaattinen ja vaihtoehdoton eikä sille osata edes kuvitella vaihtoehtoa. Kyseessä on siis ns. hegemoninen diskurssi. Tämänlaisen piilotetun premissin ilmituominen tekee argumentista validin, mutta samalla tekee siitä perusteluna uhatun.

Se voi tuntua intuitiivisesti vakuuttavalta kaltaiselleni asenteiltaan konservatiivisille ; Henkenä on se, että historian käytänteet olisivat samoja kuin testatut järjestelmät. Se, että ollaan vaihtoehdottomia eikä kokeilla ei kuitenkaan ole "empiiristä varmistamista". Tämä on se syy jonka vuoksi orjuus jatkui pitkään, mutta nykyään pidämme ratkaisua oikeana. (Tässä jotakuta saattaa hämmentää se, että orjuus on nykyään kielletty. Tämä ei ole perustelulle anakronismin mukaantuomista, koska aikanaan orjuutta on puolustettu traditionaalisin argumentein.)

Tästä voidaan vetää kaksi huomiota:
1: Perustelun toimivuuden kannalta voimme huomata että pätevyyden tuhoutuminen ei johdu siitä, että perinteinen tapa ei voisi olla hyvä. Se ei ole antikonservatiivinen lähtökohdiltaan. Se sanoo vain sen, että perinteisyys ei kerro että asia ei voisi olla huonokin. Ja kun aiheena on se, että onko asia hyvä vai huono, pitäisi valita sellaisia argumentteja jotka todella ratkaisevat tätä asiaa. ; Voi olla näin, voi olla noin -tilanne ei ole asian punnitsemista joka johtaisi hyvään ratkaisuun. Perustelun kannalta nämä eivät ole kiinnostavia, vaan asiaa ratkovan ajan haaskaamista. Monet argumentaatiovirheet eivät tunnu monista vakuuttavilta juuri siksi, että he ajattelevat että perustelu on aivan loistava siihen asti kunnes se osoitetaan täysin mahdottomaksi. Tosiasiassa monet argumenttivirheet "eivät ole edes väärin" ja ovat siksi äärimmäisen huonoja perusteluja ; Virheistä voi sentään oppia että jokin vaihtoehto on mahdoton ja tätä voi käyttää jatkoargumentaatiossa. Tyhjää lätinää ei voi käyttää mitenkään mihinkään. (Käsittelystä ei opita edes sitä että homoseksuaalisuus olisi jotenkin oikein, koska argumenttiin kulutettu aika haaskasi kaikkien vaivoja.)
2: Itse asiassa voimme sanoa että perinteisiin vetoaminen on aina argumenttityyppi joka pitää sisällään P2 -henkisen piilo-oletuksen. Ja tämä on se syy miksi sitä pidetään argumentaatiovirheenä. Pelkkä premissin puute ja non sequitur ei siis kerro riittävästi. Voidaan sanoa että teknisesti ottaen monet nimetyt argumenttivirheet ovatkin jotain muuta kuin "perustalla olevia virheitä". Pikemminkin on niin että perustavia perusteluvirheitä on vähemmän kuin voisi luulla. Niiden ilmenemisen huomaaminen vain on usein vaikeaa. Siksi on kätevämpää rakentaa argumenttivirhelistoja, joissa on jonkinlaisia peruslogiikassa tehtyjä virheitä, joita ihmiset yleensä tekevät ja jotka he silti kokevat vakuuttavina.

Ja siksi on hyvä sanoa että vasta tässä vaiheessa on asiallista vetää mutkat suoriksi ja sanoa, että perinteisiin vetoaminen on virhepäätelmä ja että se on tätä myös tässä homoasiassa.

Paranneltu Joulun tarina

Sari Essayah kertoi siitä miten tärkeää jouluperinteiden pitäminen on. Hän kertoo miten ihana joulun tarina vaikuttaa jopa kaikista paatuneimpiin. "Lasten esittämän Simojoen laulun viimeisen säkeen aikana hämärässä salissa ihmiset pyyhkivät salaa silmiään ja nielivät liikutustaan: "Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen, Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on". Saliin laskeutui ilmapiiri, jossa kukaan ei pahoittanut mieltään ja paatuneinkin kohtasi armoa ja aitoa joulutunnelmaa. Elimme laulun sanoman; juhlasta tuli todellinen kun joulun Herra oli siihen tervetullut!" Tämä on hyvin toistuva idea. Joulujuhlan perinteiden arvo ja liikuttavuus nostetaan keskiöön. Korostetaan että joulutunnelmaa ei ole ilman jeesustelu ja että ateistikin voi nauttia kauniista joulun tarinasta.

Tosiasiassa tämä tuntuu hyvin epäuskottavalta. En ole nähnyt mitään massahurmosta ja kyynelten historiaa. Koskaan. Edes kaikista hihhuleimmilla uskovaisilla joulujuhla ei vetele kyynelkanavia auki. Saati sitten meiltä paatuneilta, joille jeesustelu tuo lähinnä myötähäpeän ja kiusallisuuden tunteita. Essayah puhuu porsaita äidin oommeista, mutta ei muista kertoa siitä miten Juicen "Sika" saattaa nostaa sensuurihaluja. Isäni toimiessa erityisopettajana tämä laulu laulettiin ja se haluttiin kieltää uskonnollisin ja vakaumuksellisin syin. Sillä ei ollut väliä, että tarkkailuluokan oppilaat olivat innoissaan projektista. Tämä kokemus on vaikuttanut hyvin voimakkaasti siihen miten suhtaudun vakaumuksiin, sensuuriin ja joulujuhliin.

Jouni Vilkka huomauttikin, että tosiasiassa uskonnolliset perinteet eivät ole lapsia vaan aikuisia varten. Perinteet nimittäin elävät nostalgiasta. "Kokemukseni mukaan ne uskonnolliset asiat lähinnä herättivät myötähäpeää noloudellaan tai olivat ahdistavia. On joka tapauksessa naurettavaa väittää, että niiden poistaminen olisi hämmentävää tai vaikuttaisi kielteisesti kouluviihtyvyyteen. Katsomuksellisesti neutraaleihin juhliin voisivat kaikki osallistua, mikä lienee edellytys yhteisöllisyyden kehittämiselle. Koululaiset voisivat pitää hauskat, itse suunnittelemansa juhlat, mikä voisi lisätä viihtyvyyttä. Uskontoa ei yleensä yhdistetä etenkään Suomessa hauskuuteen, hyvästä syystä. Kaikki traditiot ovat aikuisia - eivät lapsia - varten. Vasta aikuisille ne muodostuvat perinteiksi ja joillekin heistä menneisyyden kuviteltujen kulta-aikojen muistelun aiheiksi. Ehkä jotkut heistä niistä "nauttivatkin". Luultavasti tärkein syy traditioihin on kuitenkin vain luovuuden vähyys." Perinteet ovat junnaamista ja epäluovaa ja tylsää. Kiusallista tempuilua jossa lapset pistetään opettelemaan redundantteja rituaaleja jotta aikuiset saisivat nautintokicksinsä.

Tämä on tietysti toinen ääripää. Suhtaudun siihenkin varauksella. Näkisin, että joulun tarinaa pitää oleellisesti muuttaa, jotta siitä saadaan mitenkään kiinnostava. Samaa tarinaa pitää ikään kuin katsoa luovasti, jotta paatunut saa siitä mitään irti. Se, että pömpöösi kakara pyöräytetään saastan ja paskan keskelle lantalaan ei ole mikään kaunis tarina. Samoin kansanmurhasta kertominen ei ole ihanaa ja herttaista. Ja enkelien sotajoukot on vain mahtipontista egoiluskeidaa, jonka saa laadukkaampana minkä tahansa nykyelokuvan erikoistehosteista. Samoin Marian suitsutus on ylitsevuotavaista ja kliseistä.

Itse ottaisin joulun tarinasta esille Joosef aisankannattajan.

Hän tuo minun mieleeni Marty McFlyn isän, joka on myös aliarvostettu sankari. Jos katsomme "Paluu Tulevaisuuteen" -elokuvaa, voimme muistaa siinä olleen uhkaavan aikaparadoksin. Marty McFly lensi menneisyyteen, jossa hänen oma äitinsä ihastui häneen. Näin Marty McFlyn äiti miltei ei päätynyt yhteen Marty McFlyn isän kanssa ja tämä uhkasi lopettaa Marty McFlyn olemassaolon. Tarinan implisiittinen kertomus on jännittävä. Sillä Marty McFly näyttää luonnollisesti kovasti "Calvin Kleiniä" - eli Marty McFlyn pseudonyymiä menneisyydessä johon hänen äitinsä on ihastunut. On toki selvää että isä huomaa yhdennäköisyyden. Ja on vaikeaa ajatella että hän ymmärtäisi aikamatkailun salaisuudet jotta osaisi nähdä yhteydet oikein. On aivan selvää että hän pitää Martyä syrjähypyn tuotoksena, lapsena joka ei ole hänen biologinen lapsensa. Silti hän pitää suunsa kiinni, eikä tarina vihjaa yhtään että tämä asia painaisi hänen mieltään pätkääkään. (Koska kyseessähän ei mitenkään voisi olla se, että elokuvantekijät eivät mieti asioita loppuun asti, eihän?)

Samoin joulun tarinassa. Joosef on parempi pitkämielisyyden ja rakkauden osoitus kuin Maria jolla on kaikki evidenssi vauvan erikoisuudesta. joosefille on tarjolla vain epäuskottava tarina, omituinen tekosyy, jolle löytyy arkisia ja jopa tavanomaisia selityksiä.

Tätä voisi kertoa lapsille joulujuhlissa. Tämä olisi tarina jonka jopa minä, paatunut, ymmärrän.

Jos se on rikki, pitääkö se korjata?

Moraali, etiikka ja maailman käytännön rajoitteet ovat syitä, joiden perusteella lait yleensä laaditaan. Lainsäädäntö kehittyy siksi aina jälkijättöisesti. Mitä enemmän konservatiivisia jarrumiehiä ja huonosta lainsäädännöstä hyötyjiä on, sitä kauemmin yhteiskunnan kehittyminen kestää.

Konservatiivien argumentaatiossa korostuu testaus ja varmuus. Perinne toimii kun on kokeiltu. Tässä kannattaisi minimoida puheita siitä, miten moraali ja laki ovat eri asioita. Kuitenkin Räsänen ja monet muut -kuten itsekin- korostavat juuri sitä, miten moraali ylittää lain. Nämä kannanotot ovat yhteiskuntatasoltaan pohjimmiltaan argumentteja liberaaliuden ja muuttamisen puolesta.

Näiden viesti on se, että asioita on kokeiltu ja moni asia ei toimi joten omaatuntoa tarvitaan. Tämä murskaa konservatiivien usein käyttämän argumentin siitä, että "jos jokin ei ole rikki, sitä ei pidä korjata." Kysymys on siitä, että jos asioita on kokeiltu ja havaittu että ongelmia tulee ja sivutuotteet ovat rikki, niin pitääkö niitä korjata. Ja tässä kannassa moni vouhkaamiseksi nähty asia asettuukin kontekstiinsa. Konservatiivit pitävät näitä turhana, jonain joka ei ole relevantti vika vaan liiallista pilkunviilaamista. Toisen mielestä maailmassa oleva vika ei siis saa edes käsittelyä teemalla "onko se vika vai ei". Tätä kautta muutosvastarinta astuu mukaan kuvioihin. Harva konservatiivi tunnustaa tätä puolta - tai minä kyllä tunnustan, että suuri osa konservatiiviudestani johtuu juuri siitä että maailmaan tungetaan kaikenlaista syntistä renessanssiajan jälkeistä teknologiaa. Mitätöintikone on tässä oleellisessa osassa ; Se piilottaa ongelmat niin että konservatiivi voi myydä "kokeiltu-testattu-toimii -älkää lähtekö säätämään" -argumenttiaan.

Omaaatuntoa lain yli korostaessaan hän kuitenkin salaisesti tunnustaa että on pettynyt ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Varo, ettei karhu tule vastaan ; Ruotsalaisuus-luterilaisuus

"Jokainen suomalainen, joka ei tahdo oppia ruotsia, käydä kirkossa, käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä hurskas ja lempeä ruotsalaisille, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, sen koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi ja on hän jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto."
(Ruotsinsuomalaisten arkisto, "Metsäsuomalaisten pitkä tie Savosta Delawareen")

Ylläoleva teksti muistuttaa siitä, että ymmärtääksemme suomalaisuuden kulttuurihistoriaa, on syytä paneutua kristinuskoon ja valloittajamaihin. Etenkin ruotsilla ja luterilaisuudella on ollut suuri vaikutus. Monesti ihmiset uskovat että ideologioilla on jonkinlainen jaettu vastuu ja jaettu kunnia. Ja näin moni ajattelee että menneisyys olisi jonkinlainen erityissyy tutustua kunnioittaen ja arvostaen asioita joilla on ollut suuri vaikutus. Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen.
1: Itse näen että kollektiivinen vastuu redusoituu siihen että yksilö jollain ehdoin itse valitsee antavansa vapaan tahtonsa muiden käyttöön. (Joko ... tai kuolet -tilannekin on priorisointia koskeva ehtolause, eikä pohjimmiltaan muuta tätä.)
2: Moni muu näkee että glorifiointi on turhaa. Esimerkiksi Kemppisen huomio siitä että ruotsalaiset eivät harrasta pakkosuomea, poiki varsin vilkasta keskustelua. "Ruotsi (siis kieli) on osa arvokkainta identiteettiämme" -tyyliset lausunnot saivat vastaansa "Po. Ruotsalaiset luulevat olevansa parhainta identiteettiämme. Asuin Porvoossa 1980-luvun alussa. Suomalaiset olivat vielä tuolloin Porvoon neekereitä, joilla oli unelma." ... "Muutin Porvooseen ns. kehitysalueelta, jossa lehtien pääotsikoissa kerrottiin tyhjenevistä kylistä, lautojen lyönnistä asuintalojen ikkkunoihin ja oviin. Porvoossa pääuutinen oli, onko Runeberg-juhliin soveliasta osallistua ilman hännystakkia. Sellainen osa kansamme arvokkainta identiteettiä jäi minun sieluuni Borgånejdenistä."

On toki kohteliasta puolustaa ruotsia toisella kotimaisella. "Sverige och svenskan tillhör Finlands mest ansedda identitet. Svenska kulturen har visst givit en viktig del av den finska identiteten, men inte alls den enda. Finska kulturen består av många (till största delen) europeiska kulturer, varav svenskan är bara en." Ja onkin selvää, että ruotsi on oleellinen osa kulttuurinymmärrystä. Kunnia, sillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. ; Itse asiassa jos ruotsalaiset haluaisivat että heitä tulisi kunnioittaa ihmisinä monikulttuurisesti, heidän kannattaisi päin vastoin erkaantua historiastaan. Sillä se syy, miksi suomalaisen kulttuurin peruspiirteet ovat yllättävissä määrin ruotsin kautta tullutta saksalaisuutta - esim. luterilaisuus ja armeijan "perinteinen jääkäriosasto" - ovat karkeasti sanoen johtuneet samasta syystä miksi meillä palvotaan JeesusKristusta eikä Ukkoa. Vanha kulttuuri on murskattu ja muulle ei ole annettu tilaa.

Ruotsalaisten ja luterilaisten paras toivo onkin se, että jos heidän suosionsa laskee, niin suomalaiseen identiteettiin kuuluu nimenomaan niitä piirteitä joita ruotsalaisuus ja luterilaisuus eivät historiassa maassamme ilmentäneet.

Tässä kohden luterilaisuus onkin viime aikoina hieman hankalassa tilanteessa. Se on nimittäin - kaikesta uskonnonvapaudesta ja oman uskonnon opetuksen tarjoamisesta huolimatta - torpannut suomen muinaisuskoisten uskonnonhakupyrinnöt."Kirkko&Kaupunki" esiintoi jutussa "Karhun kansa", että kirkolla on torjunnasta huolimatta halua rauhaan. Menneisyyteen tehdään pesäeroa ja likainen historia tunnustetaan - mikä on minimivaatimus, kaikenlainen kiemurtelu ja selittely estäisi tätä, ja on siksi nähtävänä vain asian oikeuttmaisen kontekstissa. "Karhumenoista oli päästävä eroon keinolla millä hyvänsä. - Kirkon asenne oli ylimielinen, sanoo pappi ja teologian tohtori Pauliina Kainulainen. Hän on tutkinut suomalais-ugrilaisten kansojen luontosuhdetta teologian näkökulmasta. Kainulaisen mukaan kirkko suhtautui kansanuskoon ja sen pohjana olevaan maailmankatsomukseen tarpeettoman kielteisesti. - Vanhassa tavassa ymmärtää ihmisen paikka luonnossa oli ekologista viisautta, josta kirkko olisi voinut hyötyä. Nyt meni lapsi pesuveden mukana. Kirkko piti kansanuskoa kilpailijanaan. Niin syntyi kahden uskonnon ja samalla kristinuskon ja luonnon välinen vastakkainasettelu."

Toki tätä vastakkainasettelua on sitten kutsuttava turhaksi, mutta jatkettava vastakkainasettelun tarpeellisuuden korostamista koska tämä on kuitenkin reaktio tuoreeseen uskonnoksihakemisen torppaamiseen. "En ole kiinnostunut entisajan jumaluuksista, ne pysykööt historiankirjoissa." Tämä on kaunis asenne ja haluaisin nähdä mikä paheksunta nousee jos sanoo että kristinusko on uskonto josta en ole kiinnostunut, ja että se saisi pysyä historiankirjoissa. Ymmärrän toki Kainulaista, sillä sanon tämänlaisia itse. Niitä vain pidetään painokelvottomana roskana ja törkymöykkyilynä. Kirkon tapa asennoitua on hyvä rinnastaa siihen että uskonnonvapauden nimissä osa ihmisistä haluaa noudattaa lupaansa uskoa luonnontieteelle tuntemattomiin konsepteihin joihin liittyy maailman yliluonnollistamista teleologissävytteisellä ajattelulla, jossa rituaali ja sanat liittävät ihmisen näihin voimiin ja joka tiivistää yhteisön. ; Karhun kansa -"Yhdistys perustettiin, sillä suomenuskoiset haluavat virallisen uskonnollisen yhdyskunnan aseman. Opetushallituksen asettama asiantuntijalautakunta hylkäsi ensimmäisen hakemuksen tämän vuoden alussa, mutta keväällä Karhun kansa jätti uuden, korjatun version. Virallistamisen tavoitteena on vähentää ennakkoluuloja." On toki miellyttävää, että sama uskonto joka kieltää virallisen uskonnon statuksen määrittää - de facto joskaan ei de jure, sillä suomen laki on sama kaikille, mutta ihmiset eivät kohtaa samanlaista maailmaa ja käytännössä toiset saavat omantunnon nimissä rikkoa lakia paikoissa jossa toiset eivät saa noudattaa omaatuntoaan lain antamin oikeuksin - että nämä torpattujen lapset saavat luterilaista opetusta koska se on "heidän oma uskontonsa".

En nostanut Karhua esiin siksi että haluaisin palvoa sitä. Kysymys onkin enemmän juuri siitä, että moni sekoittaa historiallisen vaikutuksen ja harjoittamisen. Karhuja voidaan kunnioittaa historiankirjoissa. Samoin ruotsalaisuusosa identiteetissä voi säilyä ilman kielitaitoa. Ja samoin luterilaisuus voi oleellisesta kulttuurihistoriallisesta osastaan huolimatta joskus aivan oikeutetustikin päätyä menneiden kadonneiden uskontokuntien joukkoon. Ja kyseessä ei ole välttämättä suora halveksunta. Se vain on niin, että karhuperinen elää Suomessa esimerkiksi oluen nimenä ja muuna karhukuvastona vaikka yhteys karhun palvomiseen uskonnollisesti onkin kadonnut, tai ainakin äärimmäisen syvästi marginalisoitunut.

 Karhunpalvojat toki yrittävät herätellä samanlaista historiakeskeistä kulttuuri-identiteettiä millä suomernruotsalaiset ja luterilaiset ratsastavat oikeuttaessaan osaansa kaikille koulussa opetettavana materiaalina. Toki karhu on aivan yhtä oleellinen osa suomalaista identiteettiä, sen alkuperäisemmässä muodossa peräti eli tässä mielessä aidompana suomalaisuutena. Velvollisuutta tästä ei ole tehty. Ruotsin ja luterilaisuuden kulttuureiden osaamisesta on tehty velvollisuus ; Suomessa voi helpposti selvitä lukiotasolle oppimatta suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan saloja ja osaamatta oikeastaan pätkääkään evoluutioteoriaa. Ruotsin kielen kohdalla kurssimäärä on sellainen että "etenemiseste" muuttuu relevantiksi.
1: Itse ihmettelen sitä miten eriarvoisessa tilanteessa eri asiat ovat. Minulla on kanta miten asioiden pitäisi tehdä, mutta olen tätä joustavampi ; Sallin että yhteiskunta tekee tahtoani vastaan raskaastikin, kunhan sitä vain tehdään ns. konsistentisti eikä tehdä siten että toisilla on eri oikeudet kuin toisilla. Toki ymmärrän jos luterilaisuduen ja suomenruotsalaisten ankkalampiteeman kohdalla jako hyviin ja pakanoihin on oleellinen ja irrottamaton osa sitä kulttuuriperinnettä. Mutta yrittäkää nyt. Ehkä, jos oikein kovasti yritätte, voitte lähestyä tätä vaikeaa konseptia nimeltä "tasa-arvo ei tarkoita sitä että kaikki tapahtuu just mun pillin mukaan."

Jotenkin ihmiset vain kuvittelevat että historiasta pitää napata vain se hyvä, ja että kauhea on jotenkin ohitettavaa materiaalia. Se on vähintään yhtä oleellista. Nähdäkseni kirkolla olisi hyvä tapa pyytää anteeksi tavalla jossa kulttuurihistoria olisi jokin yksilöitä korkeampi siirtyvä voima. ; Karhunpalvojille voitaisiin antaa uskonnonoikeudet ja sitten kirkkoinstituutio tunnustaisi rikkeensä ja maksaisi velkansa ja palauttaisi ryöstämänsä omaisuuden. ; Antaisi takaisin kaikki ne maat joissa on ollut ns. pyhiä lehtoja tai karhunpalvonnan paikkoja. Jos paikassa on kirkko, tämä palautetaan maan mukana ikään kuin koroksi. Tai sitten maksetaan vuokraa sekä nykyhetkeltä että takautuvasti menneiltä vuosisadoilta - ihan jotta korostuu että oli ryöstetyt maat ja että ollaan oikeasti pahoillaan ja oikeasti halutaan ne korvata.

---

Suomen historian kohdalla luterilaisuus ja ruotsalaisuus liittyy sen verran suureen määrään pahuuksia, että on aivan syytä miettiä että ovatko ne tärkeitä elementtejä kulttuurillemme samassa mielessä kuin natsiaate on saksalaisille, fasismi italialaisille ja stalinismi venäläisille.

Kaikki menee päin persettä - ja se on pakkoruåtsin syytä!

Ruotsin kielen pakollisuutta perustellaan yleensä siksi että (a) siitä on hyötyä kaupallisella alalla ja (b) sen kautta voi kohdata muita ihmisiä. Tämä on ainakin itselleni aika vastenmielinen tematiikka ylipäätään hakea oikeutusta millekään. ; (a) Kaupallisuuden keskeisyyttä ja tärkeyttä kuvaava asennetapa jossa hyöty on sama kuin taloudellinen hyöty ja jossa ajatellaan että kaupallisuuden tarpeet on pakko levittää koko kansan pariin vaikka oikeasti aika harva toimii kaupassa sellaisessa tehtävässä jossa kielitaito on relevanttia (b) ja lisäksi se sekoittaa eettisyyden ja sosiaalisuuden tavalla jossa hyvä kansalainen olisi yhteisöllinen ja seurallinen.

Näkisin että ruotsille saadaan kuitenkin oikeutus muuta kautta. Ottamalla esiin toinen yleensä väärinkäytetty kielenkäyttöä käsittelevä konsepti. Nimittäin etymologia. ; Yllättävän moni nimittäin kohtelee etymologiaa samaan tapaan kuin monet kristityt "alkuseurakuntaa". Eli etymologia on jonkinlainen keino löytää sanan oikea merkitys, joka on ajan myötä eksynyt. Etymologia muuntuu tällöin joksikin joka palauttaa sanan alkuperäisen merkityksen ja joka uskonpuhdustaa harhat kielestä. ; Nähdäkseni kuitenkin kieli kehittyy koska opimme uusia asioita.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että etymologia pohjimmiltaan vain ja ainoastaan avaa menneitä ajatustapoja.  Ja tässä mielessä se on tärkeää ; Menneisyys pitä ymmärtää jotta tietää miksi on siinä missä nyt on. (Syy-seurauslaki on yleinen selittämisen keino.) Eli käytännössä on tunnettava historiaa jotta voi tiedostaen valittaa miksi asiat menevät päin persettä juuri nyt. (Kuten menee.) Koska monella on motivaatiota tähän jurnutukseen, on etymologiasta ja ruotsin kielen väkisin pänttäämisestä hyötyä.

Heinäsirkka. Ei näytä kissalta
tai hevoselta myöskään.

Jos ihan oikeasti katsoo vaikkapa sitä miten olemme kielenkäyttäjinä idiootteja kun kutsumme tietynlaisia suuria heinäsirkkoja hepokateiksi. Nimi on outo, koska eihän se näytä yhtään kissalta tai hevoselta. Eikä edes nau'u tai hirnu. Tähän kysymykseen löytyy vastaus etymologiasta. ; "Katti" tässä yhteydessä on vanha itä-suomalainen sana heinäsirkalle. Kissaa tarkoittava homonyymisana "katti" on myöhemmin lainattu ruotsinkielestä. Näin ollen ruotsin vaikutus hämää ymmärrystä ja saa kuvan että suomen kieli olisi jotenkin erityisen hoopoa ja täynnä pelleyksiä kuten pienen öttiäisen kutsumista hevoskissoiksi.

Näin pakkoruotsinkielen opiskelu avartaa käsitystä äidinkielestämme, samoin muinaisesta ajattelutavasta ja elämästä tällä kylmässä maassamme jossa ihmisillä on kaikkea luonnonvaraa vähän - paitsi nuivaa mieltä ja naapurikateutta. Ruotsi selittää heinäsirkkatyperyyden ja ilman tiedostamista jatkamme heinsirkkatyperehtimistä sen sijaan että harjoittaisimme älyllistä kieltä.

Päin persettä meneminen ruåtsin kielen kautta ei yllätä. Miettikää käytiinkö Agricolan ajan Turussa katedraalikoulua suomeksi? Ei ikinä! Siellä suomi oli oppimattoman rahvaan paskassakieriskelijän puhekieltä, pakanain epä-kieltä kerrassaan. Jotain metsästäjä-keräilijä kädestä-suuhun-nuijasta-päähän -tasolla olevien kurakenkälantsarien örinäjolkotusta koko suomi! Ajatus pakkosuomesta olisi naurattanut sen ajan sivistyneitä penkiltä! Siksi opeteltiin muita kieliä. Pakkoruotsia, -saksaa ja -latinaa siellä opetuksessa käytettiin niin että paukkui vitsalla pepulle.

Siispä on äidinkielemme isä ruotsinkielis-kosmopoliittinen Agricola loi kielioppimme ja sanastomme niiltä osin näistä akateemisista kielistä, kuin ei sanoja valmiiksi ollut suomeksi. Ja toki hän pelleili myös suomea yrittäessään. Esimerkiksi "jalopeura" -termin keksi leijonalle vaikka ei elikolla yhteistä tekemistä peuran kanssa - muuta ole kuin saalistus-ruokailu -kontekstissa. Päin persettä tämäkin - ja kaikki pakkoruotsin syytä!

Opetus intuitiivisten ajatusten hedelmällisyydestä

Tieteen kehitystä katsotaan usein perinteiden kautta. Tässä kiinnekohta on kuitenkin enemmän jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden tarkastelussa. Eli siinä, miten ideat ovat muuntuneet jonkin perinteen mukana. Asiaan on hyvä ottaa hitusen erilainen näkökulma. Tieteenhistoriallisen näkökulman sijasta voidaan ottaa vaikkapa jonkinlainen ajatus primitiivisistä malleista. Tällöin saadaan jotain jossa voidaan yhdistää antropologia ja tieteenfilosofia.

Yksi tapa soveltaa tämäntyyppistä ajattelua löytyy Mary B. Hessen ajattelusta. Hän on tieteenfilosofi, joka on keskittynyt erityisesti analogisten päätelmien tarkkailuun. Hänen tässä kohdalla mielenkiintoinen huomionsa on kuitenkin enemmänkin antropologinen siinä mielessä, että se ei katso eri perinteitä jatkumoina, vaan ikään kuin katsoo erilaisten näkemysten varhaisvaiheita. Analogioiden hallinta on tässä kohden tärkeää, sillä sattuneesta syystä nämä mallit ovat rakenteeltaan analogisia. Hesse jaottelee tätä vielä tarkemmin. Hänen huomioidensa mukaan varhaisille selitysmalleille on oikeastaan vain muutama perusmalli:
1: Biologiseen elämään rinnastaminen (organism), eli analogia joka vertaa tapahtumaa elollisen kasvun ja syntymän teemoin. Näin esimerkiksi universumi voidaan nähdä kehittyvänä tietoisena ja kasvavana.
2: Vetovoiman lain (attraction) kautta, jossa katsotaan asioita samanlaisuuden ja vastakohtien kautta. Tätä mallia edustaa vaikkapa ajatus siitä että sairaus paranee jollain joka tuottaa samaa oiretta, mutta laimennettuna. Tai että sairaus paranee jos kasvin jokin muoto vastaa parannettavan elimen muotoa. Tai jossa asioiden taakse nähdään teleologisia malleja joissa on käytössä houkutuksen ja rakkauden tai vetovoiman metafora.
3: Puheen metafora (speech), jossa ihmisen käyttämän kielen ja tapahtuman välillä nähdään yhteys. Tämä näkyy sanamaagisissa yhteyksissä. Ja vaikkapa siinä että kristinuskossa nähdään että maailma syntyy sanomisen kautta.
4: Taitajan analogia (artificier). Tämä on erilaisissa Jumalaselityksissä hyvinkin voimakkaassa roolissa. Samoin erilaisten satujen ja eläintarinoiden selitykset joissa jonkun tietäjän teko vaikka synnyttää leopardin pilkut ovat juuri tämänlaisia jopa silloin kun tekijä ei ole suoraan jumalallinen. Maagin ja taikurin temetiikka nousee väistämättä esiin monessakin kulttuurissa. ; Pienemmässä määrin tämä näkyy siinä miten taivaankappaleita liitetään antropomorfistisesti jumaliin.

Tästä on helppoa huomata, että tosiasiassa valtaosa moderneistakin pseudotieteistä ovat itse asiassa Hessen mallin mukaisia. Toki niissä tupataan koristelemaan asioita. Esimerkiksi vetovoiman laki voidaan selittää värähtelymetaforan välittämänä. Ja puheen sijasta voidaan ottaa koodausnäkökulma ja saadaan kreationistinen pakkomielle informaatio -sanan yliviljelystä nimenomaan termin ei-tieteeseen-vakiintuneen tavoin.

Tämä on kuitenkin rehellisesti ottaen eri asia kuin sanoa että nämä olisivat väärässä. On itse asiassa aikamoista egoilua vain olettaa että tieto vain paranee ajan mittaan. Kenties näin ei olekaan. Itse asiassa moni pseudotieteilijä nojaa perinteeseen. Tuhansia vuosia vanha tieto on arvokasta koska se on ikään kuin ikuisempaa kuin joku Einsteinin suhteellisuusteoria, jolle voidaan lykätä ikä muutaman hassun sukupolven päähän. Ja tiede vieläpä tutkii koko ajan ja opimme että parastakin tämän hetken teoriaa uhkaa koko ajan ovelan ihmisen keksimä kumoustuho. Paradogmanmuutos on jotain joka opetetaan tieteestä ennen kuin opetetaan miksi tieteeseen ylipäätään tulisi luottaa. Tämä tietysti johtaa ajatteluun jossa ikuisuus tuntuu paljon paremmalta kuin tuollainen lyhytaikainen tieto.

Kuitenkin tässä on jännittävä huomio. Modernit tieteet ovat hyvinkin epäintuitiivisia. Jos teoria korvaa vanhan, se on yleensä vielä epäintuitiivisempi kuin se vanha. Itse asiassa muutos vanhan mytologian ja ensimmäisen kosmologian välillä on häilyvä. Mutta se näkyy asenteessa ; Mytologia levitetään valmiina tietona kun taas kosmologia on loogisen argumentaation - ja myöhemmin empiirisen koettelu-vahvistus-kumoamisprosessin - piirissä koeteltavana. Mytologia voi olla työlästä, mutta se vaatii opettelua ja muistamista, joka pohjimmiltaan on sitä että opetellaan knoppeja ja käsitellään niitä emootioilla. Kosmologia vaatii ymmärtämistä jossa knopit eivät enää ole niin kovaa ydintä verrattuna teorioiden välisten suhteiden ja niiden koetteluluonteen ymmärtämiseen.

Trendi on oikestaan jotain joka johtuu enemmänkin siitä että intuitiiviset mallit ovat helppoja keksiä. Vaikeampien mallien kehittely on vaikeampaa ja siksi on ihan ymmärrettävää miksi niitä ei keksitä ensin. Ja kun aluksi kaikki mallit ovat intuitiivisesti helppoja, jokainen korvautuminen muuttaa suuntaa kohti epäintuitiivisempaa. Itse asiassa onkin tavallaan väärin vain sanoa että jokin teoria on "väärin koska se on primitiivinen". Primitiivisyys on irrelevanttia. Koeteltavuus ja totuudenvastaavuus sen sijaan ovat relevantteja.

Tämä on hyvä muistaa, koska nykyään ei ole järkevää olla positivisti. Heillä ongelmana oli se, että he elivät kytköksestä jossa on liian vahva yhteys pelkkään havaintomaailmaan. Esimerkiksi Duhem ja Quine edustavatkin terveempää empirismiä, jossa ei hyväksytä positivistista metafysiikattomuuden pakkopaitaa. Quine esimerkiksi kytki erottelun jossa analyyttinen ja synteettinen erotettiin vääräksi ; Useinhan "skientismiä" moititaan nykyäänkin kuin nämä olisivat eri asia. Syynä on se, että positivismin perinne oli vahva, ja sen argumentit ovat tuttuja. Kuitenkin tämä etäännyttää argumentoijan lokeroimaan esimerkiksi Quinelaisen empirismin positivistien laariin. Ihan sen takia että kaikki empirismi näyttää heidän silmiinsä positivismilta. Tämä on ymmärretävää.

Quine korosti että tosiasiassa fysikaaliset kuvaukset ovat myyttejä. Ne ovat samalla tavalla myyttejä kuin Homeroksen jumala-analogiat aikanaan. (Jotka olivat äärimmäisen Hessen primitiivisten mallien kaltaisia.) Ero on ainoastaan laadussa. Siksi Jumalaselityksiä ei voida lähtökohtaisesti vain torpata pois tieteenteosta. Mutta kuitenkin tietoa ja parantumista selvästi myös tapahtuu. Ero on kuitenkin enemmän asteittaista kuin jotain binäärisellä "kyllä-ei" / "totta-epätotta" -asteikolla. Näin esimerkiksi voidaan päätyä lausumaan joka esittää, että "Malli joka sanoi maan olevan litteä oli väärä. Malli joka sanoi maan olevan pyöreä oli väärä. Koska nykytiedon mukaan maa on navoiltaan litistynyt pyörylä. Mutta se, joka sanoo että se joka sanoi että maa on pyöreä olisi yhtä väärässä kuin se joka sanoi että maa on litteä, on kaikista eniten väärässä."

Itse tosin olen seurannut sen verran aikaani, että olen ottanut huomioita monelta sellaiselta filosofilta jotka korostavat sitä että teorian hedelmällisyys on yksi sen menestyksen mittareista. Toki tämä näkyy jo paradigmaopissa, mutta osissa malleissa hedelmällisyyden tematiikkaa korostetaan vielä tätäkin enemmän. Ne ovat enemmän kuin oire teorian hyvyydestä, ne ovat se piirre joka tekee teoriasta hyvän. Näissä korostetaan sitä että huono teoria ei tee uutta tutkimusta koska se keskittyy peittämään teoriansa ristiriitaisuuksia erilaisin ad hoc -oletuksin ja sen vuoksi niistä tulee epämääräisiä. Niistä kirjoitetaan paikkausartikkeleja ja selityskiemurteluja joissa selitetään miten muiden tulokset voidaan kaikesta huolimatta sovittaa omaan malliin enemmän kuin tehdään uuttalöytävää tutkimusta.

Ja tämä on tärkeä muistaa. Sillä kun sitä kohtaa pseudotieteilijän, on hyvä aivan oikeasti huomata että jos teoria on primitiivinen, se kuuluu teoriajoukkoon jonka parissa on puuhasteltu paljon. Jos ne eivät ole jo nousseet kehitykseen ja saaneet valtatilaa tieteessä, syynä on teoriajoukon hedelmällisyyden puute. Se on ennuste siitä että tämä uusikaan teoria tuskin on mitenkään erityisen toimiva.

Toki tämä on mahdollista, mutta ollakseen kiinnostava, sen pitäisi kyetä jotenkin osoittamaan miten se olisi erityislaatuisen hyvä verrattuna kaikkiin muihin vastaaviin primitiivisiin intuitionmukaisiin malleihin joita on vuosituhansien ajan putkahtanut fiksujenkin ihmisten mieliin ja jotka eivät silti ole saaneet valtaa tutkivassa tieteessä. Näin tiettyjä malleja voidaan aivan oikeasti määrittää lähtökohdiltaan epäilyttäviksi. Ei siksi että paranormaali, yliluonnollinen tai muu vastaava olisi lähtokohtaisesti ja apriorisesti torjuttava ja jotenkin maailmankuvallisesti väärä. Vaan sen takia että niitä niistä tuttuja teemoja on jo tutkittu vuosituhansia, ja ne ovat paljastuneet aina kupliksi ja tyhjiksi lupauksiksi.

Jokainen uusi lupaus onkin vähän kuin joku Nigerialaiskirje. Niitä tulvii sähköpostiin, ja torjumme ne suoralta kädeltä. Emmekä tee tätä siksi että kiistäisimme rikkaiden apua tarvitsevien nigerialaisten olemassaolon suoralta kädeltä. Vaan siksi että tosiasiassa ihmiskunnalla on runsaasti kokemustietoa kyseisen kirjeryhmän takana olevista voimista. Kenties sitä joskus torppaa aivan oikean rikastumiskirjeen. Mutta niitä huijauksia on niin paljon että voiton odotusarvo on silti negatiivinen. Vastaamalla saa ehkä sen yhden osuman, mutta häviää enemmän matkalla.

Skeptikon velvollisuus olla ystävällinen

Skeptikon roolissa ihminen kohtaa hyvin erikoisia näkemyksiä. Skeptikon jopa täytyy olla siinä mielessä avoin, että ei vain torppaa asioita suoralta kädeltä vaan asettaa kaiken tutkimuksen alle ensin. Skeptismin koko perusideanahan on se, että asiat tutkitaan ja jos sen mukaan on tarvetta niin sitten hutkitaan. Kuitenkin usein tässä keskustelussa metodologiatasolta siirrytään puolustamaan henkilökohtaisena vakaumuksena. Moni esimerkiksi selittää että vaikka heidän kummituskokemuksensa ei olisikaan tieteellisesti pätevä se on hänelle itselleen henkilökohtaisesti jotain jota on tunnetasolla subjektiivisesti vaikea nähdä luonnontapahtumana.

Tämä on taso jossa skeptikon ei nähdäkseni tarvitse olla ystävällinen. Kun keskustelu siirretään pois tieteellisen analyysin alueelta ja muutetaan vakaumukseksi, ollaan omituisilla teillä. Ensinnäkin mielipiteenvapaus on jotain jossa edes mitään kummutuskokemusta tarvitaan jotta olisi oikeutettu pitämään tälläistä mielipidettä. Sillä on skeptisyyden kannalta merkitystä vain tosiasiaväitteenä, eli kannanottona siitä että kummitukset olivat tosi ilmiö. Henkilökohtaisen tunteen kohta on tieteellisen tarkastelun kannalta melko irrelevantti.

Toki moni skeptikko on avomielinen ja reilu. Minä en. Mielestäni tälläiset vakaumuksestaan juttelijat haaskaavat aikaani ja pilaavat elämääni. Ja tähän minulla on vertaus uskontojen maailmasta. Moni ateisti loukkantuu jos he joutuvat laulamaan virsiä. Osa pahastuu jopa silloin kun kristityt tai muut uskovaiset rukoilevat heidän puolestaan. Osalle tämä on OK. Skeptismin kohdalla tilanne on juuri vastaava. Ystävällisyys ei ole kriteeri, tieteellinen kiinnostus aiheisiin on.

Meno uskonnolliseen skeptismiin ; Rukous

Itse olen sillä linjalla että annan uskovaisten rukoilla puolestani ja osallistun uskonrituaaleihin silloin kun niitä lähisuku tai vastaava tekee. Nähdäkseni rukoilu voidaan nähdä asiattomaksi ja epäkohteliaaksi käytökseksi. Minä olen itse niin epäkohtelias ihminen että minulla ei ole yksinkertaisessti kanttia valittaa muiden epäkohteliausuudesta. Koska minä olen olemassa, joudun antamaan tilaa muiden törkeyksille. Ja ei, tämä ei tee vaikka toisen puolesta rukoilua kivaksi. Se on yhä inhaa ja nihkeiden ihmisten touhuilua. - Suoraan sanoen uskonnottoman tai ateistin puolesta rukoilu on asiatonta käytännössä kontekstista riippumatta. (Joka on jo itsessään saavutus. Moni häijyys on häijyyttä vain jossain tilanteessa.) ; Kaiken kaikkiaan halveksun rituaali-rukous -systeemiä syvästi, ja kestän siihen osallistumista lähinnä siksi että moni ihminen kestää omia vastenmielisiä juttujani ja joutuu jopa kuuntelemaan niitä. Kunnioitan näiden yksilöiden panosta ja pitkämielisyyttä. Systeemin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Sitä enemmän sen kanssa millainen kusipää olen itse muutoin ja miten paljon muut ihmiset ovat jo kestäneet. Se, että minäkin kestän on vain reilua.

Ensinnäkin toisen puolesta rukoilu on usein vaivaannuttavaa silloin kun kohde tietää siitä eikä jaa tätä uskontoa. Tässä kohden uskovainen voi selittää että he tarkoittavat hyvää ja vaatia tiiviisti selittämään miksi se tuntuu vaivaannuttavalta. Tälläisille asioille ei yleensä tarvitse perusteluja ja onhan rukoilun puolellakin se perimmäinen selitys, että se tuntuu rukoilijasta itsestään hyvältä. Ei tässä ole mitään sellaista selitystä jonka voisi uskonnottomalle siirtää. - Jumalakonsepti kun on vain uskovaisen päässä, ei uskonnottoman.

Viestinnällisesti jokainen rukoustilanne onkin
1: Tilanne jossa rukoilija haluaa näyttää toiselle ihmiselle että rukoilija välittää tästä toisesta ihmisestä. On varsin omintakeista jos tätä tavoitetta harjoittaa tavalla josta vastaanottaja ei pidä. Tämän ohittaminen kertoo päinvastoin juuri päinvastaista viestiä. Sitä että rukoilija ei välitä sen toisen ihmisen tunteista paskaakaan. Rukoilu toisen puolesta kertoo että ihminen välittää omasta uskonnostaan ja tämän Jumalasta niin paljon että on halukas ohittamaan toisen ihmisen ihan tyystin. Itse asiassa voidaan sanoa että "Jumalan siunaus" uskovaiselta presidentiltä kansalaisille kertoo uskonnottomalle kansanosalle että hän joko ei ole osa kansaa tai että presidentti rakastaa uskonnotonta kansalaistakin abstraktina ilmiönä, sellaisena joka on täysin irrallaan tästä ihmisestä itsestään.
2: Tätä viestiä vahvistaa se että "toivotus" on sekulaari vaihtoehto jota voi käyttää uskonnottomille. Rukous kanssauskovan kanssa on tietysti suurempi ja jaettu kokemus kuin pelkkä toivotus. Mutta kun rukousta perustellaan in first place uskonnottomille sillä että rukoilija osoittaa välittävänsä, niin juuri tämän viestin toivotus täyttää. Rukoilijat sanovat että toivotus ei ole yhtään sama asia, joka kertoo että se motiiveihin ja sosiaalisuuteen viittaminen oli ns. post hoc -argumentointia jossa ensin on päätetty että rukoillaan ja sitten jälkikäteen rationalisoidaan se miksi se on myös oikein. Ja kaikki tulkitaan sen mukaan tukeeko vai vastustaako se tätä ennalta päätettyä lopputulosta.
3: Itse asiassa viestinnällinen ja yhteisöllinen taso on oleellinen. Toivottaminen ja rukous perustellaan tällä tasolla. Kun oikeasti mietitään mitä tarkoittaa yhteisöllisyys tai ylipäätään se, että joku tekee jotain jollekulle toiselle. Jos annat toiselle palveluksen teet hänelle jotain jota tämä haluaa. Jos tekee toiselle palveluksen jonka itse haluaa mutta jota toinen ei halua, ei kyseessä oikeasti ole mikään antaminen. Se on vastaavaa kuin jos menisi kaverin kanssa kahvillaan ja tilaisi itselleen kaksi kuppia kahvia. Ei pidä ihmetellä jos tästä ei kiitetä. Rukoilija joka rukoilee uskonnottomalle tekee itselleen ja omilla ehdoillaan, eikä mieti mitä toinen haluaa. Tai sitten ihminen olettaa tietävänsä toista paremmin mitä tämä haluaa ja tarvitsee, joka on ideologista holhoamista eikä mitään auttamista. Se on sitä jos menee toisen perheeseen kylään ja alkaa sitten siivoamaan. Se on vaivaannuttavaa ja noloa. - Etenkin jos vieras siivoamisen sijaan itse asiassa sotkee CD -hyllyn aakkostuksen koska hän korvaa sen omalla systeemillään.

Rukous on myös vahva sosiaalinen identiteettimerkki ja se viittaa aina isompaan sosiaaliseen yhteyteen.
1: Uskonnotonkin on sosiaalinen olento - ainakin usein - joten he saavat emotionaalisia reaktioita siihen että ihmiset rukoilevat hänen edessään tai hänen puolestaan siten että asia tuodaan hänen tietoonsa. Vaivaannus tuleekin seurauksena. ; Ja tässä rukous on siitä ihmeellinen että uskova voi vedota tunteeseen ja tehdä tästä todisteen yliluonnollisesta ja ateisti taas ei voi ottaa tätä vaivaannusta todisteeksi omasta metafyysisestä näkemyksestään. Toisin sanoen tässä on kysymys ideologisesta vallankäytöstä jossa on epätasapaino siihen kenen tunteet merkitsevät ja keiden eivät. Ja tämä alistetaan osaksi ideologista keskustelua. Uskonnolle haetaan uskonnottomien oikeutusta hyväntahtoisuudesta joka de facto on sitä että synnytetään vaivaantuneisuutta eiuskovaisissa.
2: Tämä on helpohko tunnistaa mutta sitä vaikeampi hyväksyä jos on uskonnoton, mutta juuri tällä tavalla rukoilemismylly toimii nykykulttuurissa. Ja uskovaisen on jostain syystä lähes mahdotonta nähdä ja hyväksyä että asia on juuri näin. Sillä heille kysymys on vain omasta itsestä. He eivät kykene nousemaan siihen että ymmärtäisivät asian muiden kautta ja isommissa ja erilaisissa konteksteissa. Rukous on nokitettu umpimieliseen yhden tarkoituksen tulkintakskeemaan jolla se oikeutetaan. ~Vaivaannus on joka tapauksessa tunne joka vastaanottajalle syntyy. Rukoilussa on osioita jotka synnyttävät niitä. Tämä on lähinnä mielentilan kuvaus. Samanlainen kuin "hyväntahtoisuuden tunne" ja "halu viestiä että välitämme sinusta ja tunteistamme". Sitä ei vain hyväksytä perusteeksi "koska väärä mielipide".

Lisäksi rukoilu vie aikaa ja panostusta. Ja sitä käytetään painostukseen. Ja rukoilijan intentioilla pestään viattomaksi, vaikka rukoilijan perimmäiset intentiot ovat tässä prosessissa herttisen yhdentekeviä. - Vähän kuin vitsan antaminen tekee kipeää vaikka piiskaajalla olisi mielessään kasvatukselliset motiivit eikä likaiset sadomasokistiset perversiot.
1: Olen joskus ollut esirukouksessa ja uskovainen sai hyvän mielen rukoillessaan pitkään ja hartaasti puolestani. Jos rukous veisi vain vähän omaa vaivaani, se ei haittaisi niin paljoa. Mutta minulla on filosofinen erimielisyys jo siitä onko tällä rukouksella vaikutusta ; Olen skeptinen agnostikko joten vaikka en suoraan tuomitse Jumalaa on melko lailla ilmiselvää että rukoilu ei muuta tapahtumisten todennäköisyyksiä ; Siksi rukoustilaisuus muuttui varsin pian joksikin jossa olin mukana lähinnä kohteliaisuudesta. Se oli vaivaannuttavaa ja kiusaavaa tylsyyttä jonka tein uhrauksena siksi että uskovaiselle tulisi hyvä mieli. Pidin hänestä ihmisenä. Ja siltikin tämä panostus oli vai vaivoin sen arvoinen.
2: Rukoilussa oli selvää että siinä keskityttiin siihen että ulkopuolinen voima puuttuisi asiaan. Rukoilijalle kysymys ei ollut hyväntahtoisuudesta minuun tai edes ystävyydestä. Kysymys oli siitä että Jumala tungettiin kiilan lailla liimaksi johonkin jossa on vain kaksi ihmistä. Tämä ei loukkaa agnostistia vaan skeptikkoa. Ihminen tekee tekosyitä oikeuttaakseen taikauskoista ajattelua jolla hän harjoittaa toimintaa jossa teolla ei ole tieteellisen evidenssin mukaan vaikutusta lopputulokseen. Teolla ei ole yhteyttä seuraamukseen joten se oikeutetaan "hyvällä tahdolla". Ei tälläiselle tarvise olla ystävällinen. Sitä on ystävällinen siksi että pitää siitä ihmisestä. Ei siksi että pitäisi kunnioittaa tälläistä epäskeptistä epätiedettä ja toiveajattelua.

Lisäksi monesti rukoulussa on aina jokin sellainen sävy että on vaikeaa nähdä että muutetaanko siinä vahinko tekosyyksi pilkata ja loukata. Rukoilussa kun tuntuu olevan niin pirun tärkeää se, että rukous paitsi auttaa ja ratkaisee ongelmat, niin myös tuo mukanaan oikeat mielipiteet. Minunkin puolestani rukoillut perusteli ensin rukouksensa minulle sillä että painan niin vähän. Mutta rukoilussa nousi esiin teemoja joita hän ei ollut minulta esipunninnut. Hän rukoili sen puolesta että Pyhä Henki samalla koskettaisi ja muuttaisi minut kristityksi. Tällä on inaisen vähän tekemistä sen kanssa montako kiloa vaaka värähtää. Jos joku iltarukoilee pelastusta väärästä mielipiteestä sanoo aivan suoraan tietävänsä tätä paremmin. Sitä on vaikeampaa nähdä mitenkään muuten. Uskonnottomuus oli rukoilijalle vamma kuten alipainokin. Jokin joka on objektiivisesti ongelma. Kentues uskonnottomuus on jopa vielä suurempi ongelma. Kun rukous selvästi on näin ideologinen niin miksi uskonnoton suhtautuisi siihen positiivisesti?
1: Vaikka rukoilija itse tunsi varmasti sympatiaa ja jopa kenties kunnioitusta, se herätti itsessäni kyynistymistä. Rukoilu ei nimittäin tuota niitä piirteitä joista se kumpuaa. Rukoilijoilla meneekin kategorisesti sekaisin se, mistä tunteista jokin syntyy ja mitä se aiheuttaa. He ymmärtäisivät että tämä yhteys ei ole selviö heti jos he kykenisivät menemään toisen asemaan. He eivät tätä tee, joten heidän sympatiansa ei oikeasti ole aitoa sympatiaa. Sen minimivaatimus kun on kaksisuntaisuus ja toisen asemaan meneminen. Sympatia kohdistuu abstraktioon joka sekin on uskovaisen päässä. Kun rukoiltava joka tapauksessa lokeroidaan joksikin jota hän ei ole niin miksi rukoiltavaa enää edes tarvitaan mihinkään? Miksi rukous pitää jakaa heidän vaivaannuttamisekseen?
2: Ihan oikeasti. Uskonnottoman rukoiltavan osana on sama kuin suvivirren lauluussa. Joko teeskentelee että on samassa mielentilassa kuin muut ti sitten rikkoo loitsun. Ryhmärukoilu ja ryhmälaulu ovat äärimmäisen vieraanuttavia kokemuksia koska joko pitää teeskennellä eli valehdella itselleen niin että tietää sen. Tai sitten vaihtoehtoisesti on paskiainen ja identifioituu julksiesti vastustettavaksi ihmispaskiaiseksi. Molemmat tavat korostavat filosofista erilaisuutta, eli se ei yhdistä ja ole prososiaalinen vaan päin vastoin repii irralleen ja eriyttää.

Tämänlaista ajattelutapaa on paljon. Rukoilija esittää että hän titää että toinen ei usko Jumalaa. Ja että toinen ei usko rukouksen tehoon. Mutta että ihmisen on kuitenkin uskottava johonkin. Ja että ilman yliluonnollista elämässä ei olisi arvoja Että ilman Pyhää ei ole Tärkeää. ; Asenteena tämä ei oikeasti ole mitään muuta kuin ideologista yksisilmäiyyttä.
1: Selitys perustuu siihen että hän kääntää uskonnolliset konseptit eiuskonnollisiksi konteksteiksi ikään kuin niissä olisi 1:1 vastaavuus. Tässä tilanteessa ongelma on täsmälleen sama kuin siinä kun rukoilija selittää "hyvän tahdon ilmaisusta" mutta irrottautuu kuitenkin "toivotuksista" jotka eivät sitten olisikaan yhtään sama asia. Ne eivät ole sama asia. Pyhän yhdistäminen Tärkeyteen on uskonnollista bullshitteryä. - Ja pahinta on itse asiassa se, että tämä ei sovellu edes eri uskontojen kesken. Moni uskovainen kokee loukkaavana sen että heidät pistetään väärän uskonnon harjoittamisen alle. Jos islamilainen rukoilee fundamentalistikristityn islamiin kääntymisen puolesta kovin vahvasti, kristitty kokee tämän loukkaavan hänen Jumalaansa ja kertoo että toisesta hänen uskonsa on väärä ja paska. Tärkeän määritteleminen Pyhäksi on ekvivokaatio -arumentaatiovirhe. Siis virheellistä ajattelua. Itse asiassa voidaan sanoa että tämä on peruseroja kristityn ja uskonnottoman välillä. Vain uskovainen näkee että yliluonnollisen uskomuksen elementti tai Usko johonkini hmistä suurempaan tarvitaan ihmisarvoon ja tärkeyteen. Tälläisiä on turha toistaa solidaarisina, tai jonain jolla kristitty rukoilija osoittaa tekonsa oikeuden ja eettisyyden. Se ei ole oikeutus ja ainut mitä se todistaa on se, että uskovainen on yksisilmäinen asshole että ei edes tiedosta tekojensa röyhkeyttä. Ja siinä oli kaikki oleellinen siitä argumentista, sen yli ei yksinkertaisesti jää mitään.
2: Jos jokaisen merkitys on tärkeää ja ateistillakin on Pyhä, niin miksi rukoilijat eivät sitten ota toista huomioon ja käytä niitä? Kun kerran kaikkien on pakko uskoa johonkin ja hyväntahtoisuus välittyy, niin kyllähän uskovaiset itse näyttäisivät esimerkkiä ja harjoittaisivat ystävällisyyttä toisille aina näiden omilla keinoilla. Tätä ei tapahdu ja tähän nimenomaan ei suostuta. Perinteisiin ja vakaumuksen pyhyyteen viitaten perustellaan että miksi kristittyjen toisille sosialisoimat konseptit eivät ole vain jotain Ihmistä Suurempaa jota pidetään Tärkeänä vaan ovat juuri kristittyjen konsepti.

Ja sitten itse asiassa koko rukouskonsepti on omituinen. En pitänyt siitä edes silloin kun olin kristitty. Minulle opetettiin iltarukoukset ja vastaavat, mutta ne olivat aina jotenkin .. tylsiä. En ole koskaan rukoillut niin että olisin saanut uskonnollista motivaatiota sen taakse. Rituaali ilman tunnetta on pelkkä kupla. Sellainen joka on paljon huonompi kuin kliseisinkään toivotus. Sillä rukous ladataan täyteen odotuksia. Ei vaadita paljoa että niistä tulee vaatimuksia.

Paluu eiuskonnolliseen skeptismiin.

Ylläoleva oli pitkä. Mutta se ei ole oleellisesti liian pitkä varsinaieen aiheeseen palaamiseen. On selvää että moni pitää rukousta jonain joka vastaa vaikka salaliittoteoreetikkojen avaruusolentoihin kontaktointia. Itse asiasa yhteys on melko alleviivattu. Jopa siinä määrin että valtaosa uskovaisista on vaivaantuneita ja yrittää irtautua juuri tälläisistä mielikuvista. Sillä yllättävän harvoin uskovaiset eivät ole kovinkaan usein ystävällisiä vaihtoehtonäkemyksille jotka näkevät syntisinä. Tämä ihmetyttää etenkin kun juuri nämä samat ihmiset ovat niitä joille uskonnottomien puolesta esirukoilemienn ja asiasta vuotaminen vain aivan kaikille tuntuu olevan niin tärkeää. Ja joista on kohteliasta osallistua ja olla kiinnostunut, vierailla uskontilaisuuksissa ja vastaavaa.

Mutta on selvää että ystävällisyys on vain yksi vaihtoehto. On varsin selvää että siinä vaiheessa kun tiede ohitetaan ja skeptikon pitäisi puhua henkilökohtaisista vakaumuksista ilman tilastoanalyysiä, kysymys ei enää ole skeptisestä toiminnasta vaan uskomuksista, ideologioista ja maailmankuvista. Ja tiedättekö miksi moni ihminen on skeptikko? Koska he kokevat että tälläinen idoelogis-uskomuksellinen postmoderni jauhanta on kulttuurissamme ylitsepursuavaa sellaisella tasolla joka tekee elämästä ahdistavaa ja vaivaannuttavaa. Viimeistään joka ikisen kerran kun kuulee että "skientismi on kylmää ja tylsää". Ja jossa toivotaan että mieltä saataisiin avarrutettua kristallikidevaloterapioinnilla jota tehdään chakrojeni energeettisiin värähtelyihini vaikuttavalla reikietähoitona illalla kotona ennen nukkumaanmenoa.

Eli kaiken kaikkiaan ; Skeptikon täytyy olla tutkimushaluinen eikä torpata aihetta mahdottomaksi tutkia tieteellä tai automaattisesti typeräksi - kenties jopa tiedefiksoitumiseen asti tälläinen. Ystävällisyys eitieteellisinä kannanottoina esitettyihin vakaumusasioihin taas on asiaan liittymätön henkilökohtainen mieltymys ja asennoitumistapa. Minulla ei riitä kovin paljoa voimia tähän. Sillä jos joku ihminen joka ei ole itselleni pitkämielinen tulee vaivaannuttamaan minua, hän tekee kusipäisen aktion. Ja vastavuoroinen minäni vain sitten nollaa oikeudenmukaisuusvaakaa tässäkin asiassa mahdollisimman nopeasti. Sekin on mielestäni vain reilua. Ja jos tätä ei kestä, niin se on voivoi ja kyynel. (Ei tosin minulla.)

Muun vaatiminen on elämäntapaan eikä vain elämänfilosofiaan puuttumista. Ja tälläinen nokkailu ja toisten elämän mestarointi on yksinkertaisesti jo lähtökohdissaan väärin. Sillä on muistettava että asioissa on se kaksi tasoa jota ei voi sekoittaa. On uskomustaso jossa ei tarvita mitään kummituskokemuksia jotta on oikeus olla tyhmä. Ja sitten on se perustelutaso jossa mielipiteenvapaus ei paina koska asia ei muutu todisteutuksi fiksuksi tai tieteelliseksi tai edes hyvin perustelluksi sillä että sen saa sanoa ääneen ja sitä saa kannattaa.

Taantumuksellinen nostalgikko

Timo Hännikäinen kirjoitti nostalgioinnista. Hän kuvastaa sitä, miten nykymaailmassa "Nykyisen paradigman mukaan on menneisyyden ja tulevaisuuden miehiä, ja jälkimmäiset ovat automaattisesti oikeassa." Hännikäinen korostaakin joitain menneisyysperustaisen ajattelun hyviä puolia. Hän muistuttaa että uusi ei ole hyvää vain siksi että se on uutta. Muutos muutoksen vuoksi ei ole asioiden parantamista. Hännikäinen muistuttaa, että "menneen haikailu ei ole perimmältään vähemmän rationaalinen asenne kuin usko loistavaan tulevaisuuteen. Tähän mennessä joka ainut utopia on muuttunut irvikuvakseen, eikä kerrassaan mikään takaa tulevaisuuden olevan nykyhetkeä saati menneisyyttä mieluisampi." Näistä asioista on hyvä muistuttaa. Nykyään edelläkävijänä olemista pidetään erityisen olennaisena.

Toki samalla olisi mukava jos Hännikäinen muistuttaisi, että länsimaiden menestys on itse asiassa perustunut siihen että olemme ottaneet uusinta teknologiaa käyttöön, eli ollaan oltu eturintamassa eturintaman vuoksi, sen sijaan että oltaisiin ensin annettu muiden esimerkiksi koetella aseet ja ottaa itselle vain hyväksi havaitut. Sitä on oltu itse kokeilijoita ja tekijöitä samalla. Muutosvastarintaisilla on siksi ollut vähemmän halukkuutta kaupankäyntiin ja vähemmän tehokasta sotateknologiaa. Samalla olisi hyvä muistutaa että jos nykyaikanakin haluaa menestyä, on parasta olla tämänlainen opportunisti jos haluaa olla tämänlainen "etulinjan mies".

Mutta tietysti tämän muistuttaminen aina ei ole tarpeen.;
1: "Edelläkävijyyyden opportunismia" korostavat usein unohtavat Nassim Talebin "Musta joutsen" -kirjan päähuomioon, eli huomioon siitä, että menestykseen etulinjamassa pelaamisessa on kysymys "upporikasta ja rutiköyhää" -pelistä, jossa sama strategia johtaa tappioon ja voittoon, eli että klassinen mielikuva siitä että "tehokas asia on hyvä asia" on harha, ja että huippumenestyjien imitointi tuottaa myös superluuserit, ja että monest menestykseen johtanut strategia ei takaa että sama strategia ei tulevaisuudessa tuhoaisi.
2: Ja tämän lisäksi on hyvä muistaa että osa hyvinvoinnista on "kuplia" joista Hännikäinenkin muistuttaa. "en pidä 80-luvun Suomea minään kultaisena aikakautena tai ihanneyhteiskuntana. Nykyään tiedän, että tuo vuosikymmen oli kaunis uni joka ei voinut kestää. Silloinen hyvinvointi perustui hyvin vetävälle idänkaupalle ja kasinotaloudelle, ja näiden kuplien puhjetessa Suomi jäi tyhjän päälle. Mutta emotionaalisella, kokemuksellisella tasolla olojen huonontuminen on ollut täysin kiistämätöntä, eikä mikään sittemmin ulottuvillemme tullut kulutushyödyke tai teknologian vempain ole korvannut silloin menetettyä perusturvallisuuden tunnetta."

Hännikäisen pessimismi ja nostalgioinin on tietysti odotettavissa koska hän on konservatiivi. Jännittävää on kuitenkin se, miten Hännikäinen kirjoituksensa lopuksi "kääntää kelkkaansa". "menneisyyden restauraatiosta haaveilevia konservatiiveja tai traditionalisteja lienee perin vähän. Menneeseen palaamisesta haaveilee nykyään lähinnä vasemmisto, mikä näkyy varsinkin suhtautumisessa edellä käsittelemääni 80-lukuun." Ensin voisi luulla että Hännikäinen antaa tässä vasemmistolle kädenpuristuksen. Kunnes tajuaa että hän itse asiassa tavoittelee päinvastaista, mutta ei onnistu. Hännikäinen puolustaa kautta linjan konservatiivisuutta. Mutta tätä tehdessään hän joutuu vaikeuksiin sillä uuskonservativismi on hyvin omituinen ja hyvin "nietzscheläistynyt" maailmankuva;

Klassinen konservativismi on tietysti määritellyt itsensä suoraan suhteessa aikaan. Konservointi on ideana säilyttämistä. Konservatiivisuus on siksi hakenut saavutettujen etujen säilymistä. Vasemmisto on sen sijaan määritellyt itsensä suhteissa sosiaaliseen luokkaan. Eli ajallisuuden sijasta perinteinen vasemmistolainen on aina asettunut heikomman, vähemmistön, puolelle. Näin ollen olen hieman erimielinen jopa Hännikäisen näkemyksen kanssa, jossa hän esittää että aikaan katsominen olisi nykyhetken paradigma. Väitän että vähemmistöpuhe on suuremmassa vallassa, ja että juuri tämän vuoksi uuskonservativismi on "nietzscheläistyessään" ottanut käyttöönsä vähemmistöpuhetta¹ Suvaitsemattomuuden suvaitseminen on ollut muodikasta.

Uuskonservativismi taas on suhteessa menneisyyteen juuri sillä tavalla miten Hännikäsen blogitekstikin asettuu. Eli se on periaatteessa kirjoittamassa omaa alakulttuurihistoriaansa. Näin sillä on sidos menneisyyteen. Kuitenkin se on "nietzsheläistyneenä" myös opportunistisempaa ja sen koko toiminta perustuu "kyyniseen vallankaappauskielenkäyttöön" jossa (1§) pelko ja pessimismi luovat perustan asenteelle ja (2§) vastustajan termien kirjainvartalon käyttöönotto samalla kun niiden sisältö uudelleenmääritellään ja oma maailmankuva kuvaillaan näillä termeillä tämän jälkeen. Tämä on "nietzscheläistyneen konservativismin"²  perusstrategia jolla sitten mennään.³
Kun tämän huomaa, onkin itse asiassa helpohkoa huomata, että jopa uuskonservativismi on nimenomana traditionalistista. Se ei toki itse käytä nostalgisoivaa kielenkäyttöä. Mutta kun katsotaan sen osallistumista arvokeskusteluun, on selvästi havaittavissa että se edustaa muutosvastarintaa. ; Kun vallankaappauskielen mahdollisuuden hyväksyy, on siirryttävä poliisiksi joka selvittää kuka puhuu totta. Tässä ei katsota pelkästään sanoja, vaan vertaa tätä toimintaan yleensä. Näin esimerkiksi uuskonservatiivien mukanaolo arvokeskustelussa, poliittisessa puheessa ja aktivismissa ovat merkkejä oikeasta toiminnasta. Sanavalinnat ovat paketointia ja tärkeää on huomata vain se, että onko näiden kahden välillä eroa. Jos eroa on, kyseessä on vallankaappauskielen soveltaminen.

Kun tältä kannalta seurataan uuskonservatiiveja, se ei ole yleensä edustamassa lainmuutoksia. Olipa kysymys sitten reagoinneista homoihin tai muihin aiheisiin joissa konservatiivit ja uuskonservatiivit⁴ ovat olleet mukana, ovat he aina olleet vastustamassa muutosta. Hännikäisen mukaan on vaikeaa löytää traditionalisteja. Itse en voi kuin ihmetellä. Hän ei ole ilmeisesti nähnyt viime viikkojen aikana "Suvivirren", uskonnonopetuskeskustelun, homoseksuaalisuuden ... ympärillä tapahtunutta keskustelua. Tämä muistuttaa siitä että on vaikeaa löytää ihmistä joka kertoo ääneen sanoillaan kannattavansa taantumuksellisuutta ja olevansa tratitionalisti. Mutta käytännön toiminnan tasolla näitä traditionalisteja on nimenomaan paljon.⁵ Ja heistä monet ovat leimallisesti joko konservatiiveja tai uuskonservatiiveja. Kun taas vasemmisto on leimallisesti juuri se toinen puoli. ; Klassisesti katsoen ainut muutos nykytilaan jota - leimallisen monet joskaan eivät kaikki - uuskonservatiivit näyttävät kannattavan on nimenomaan eroaminen EU:sta. Tämä on muutos, mutta tämä hakeekin paluuta aiempaan tilaan. Tämä on leimallisesti nimenomaan "muutosta palaamalla vanhaan" sen sijaan että haettaisiin uudistusta.

Tätä traditionalistista henkeä suorastaan ylikorostaa se, että muut paitsi uuskonservatiivit haluavat - jopa perinteiset konservatiivit haluavat - ottaa osaa julkiseen arvokeskusteluun ja ottaa kantaa tähän oleellisen vahvasti liittyvään lainsäädännön muuttamiseen. Uuskonservatiivit eivät tätä halua. Muutosvastarintaa huokuu itse asiassa myös esimerkiksi Hännikäisen oma suhtautuminen keskusteluun. Hänhän ajaa sitä että hän kuvaa oman kantansa mutta ei osallistu keskusteluun.⁶ Tämäkin on tietysti "nietzscheläistymisen" ytimessä. Mutta ennen kaikkea se muistuttaa siitä että uuskonservativismi ei aja edistymistä, joka taas vaatii aina asiantilojen muutosta. Hiljenemisstrategia ja keskustelusta pois ajautumisstrategia on poliittisesti järkevä valinta jos ja vain jos on olemassa jotain "saavutettuja etuja" jotka ovat nyt "marginalisoituneet" eli muuttuneet vähemmistön mielipiteeksi niin että aiheesta keskustelu johtaisi muutokseen joka olisi konservatiivin silmiin "saavutetun edun menettäminen". Asioiden muuttaja ei voi vaieta, mutta jos on muutosvastarintainen ja häviäjän puolella, se on suunnilleen ainut mahdollinen.

Tämä kertoo siitä että muutosvastarinta peittyy osittain myös "juridisen inertian" taakse. Yhteiskuntammehan toimii siten - miten sen pitääkin eli - että ihmiset - joko eduskunnassa tai kansanäänestäjien suorassa kansanvallassa - äänestävät asioita. Näin ollen lainmuutokset ovat jotain jota tapahtuu vasta sen jälkeen kun asennemuutokset ovat jo tapahtuneet. Näin ollen laissamme esimerkiksi jumalanpilkkalaki on jäänne joka on vain säilynyt vaikka se ei vastaa nyky-yhteiskunnan yleisiä arvoja. (Juristit pitävät sitä harvinaislaatuisen turhana.) Näin ollen jos (toivon mukaan kun) esimerkiksi jumalanpilkkalaki äänestetään jossain vaiheessa (toivon mukaan) pois on se ollut vanhentumaan päin jo melko kauan aikaa. ; Koska esimerkiksi Hännikäismäinen vaikeneminen sekä myös "nietzscheläistyminen" suojelee tämänlaisia lakeja erityisesti "juridisen inertian" kautta, ei voida enää puhua enää edes muutosvastarinnasta vaan on puhuttava suoraan traditionalismista. Ei säilytetä nyky-yhteiskunnan arvomaailmaa ja sen tilaa, vaan hamuillaan kohti perinnettä jonka viimeinen säilymispaikka on lakikirjan kuolleessa tekstissä.

---

1 Onhan Hännikäisen bloginkin nimi "marginalia" joka viittaa paitsi tekstiin, myös marginaalisuuteen.
2 virallisemmin uuskonservativismin
3 Uuskonservatiivit määrittävät itsensä kauniimmin, mutta tämäkin solahtaa valitettavan hyvin siihen mitä tämä kuvaus vallankaappauskielestä kertoo..
4 Merkittävin ero konservatiivien ja uuskonservatiivien välillä on keinovalikoimassa. Molemmat ajavat hyvin samoja tai samankaltaisia arvoja ja asioita. Näin ollen uuskonservatiivisuus erotetaan klassisesta konservatiivisuudesta asenteen ja toimintastrategioiden tasolla, ei sillä selvempien dogmien, normien ja arvojen tasolla joilla ideologioita on usein arvioitu.
5 Joka on se kaksoisstandardi, joka taas viittasi vallankaappauskielenkäyttöön. Proves my point.
6 Tämä on mielenkiintoista. Hännikäinen ei ole suinkaan vaiennut, vaan kirjoittaa julkisuuteen kirjoja ja pitää blogia. Uuskonservatiivit eivät siis aja keskustelun vaientamista, vaan puolustavat sen yksisuuntaistumista. Tämä toki sopii "nietzscheläistymiseen" jonka ytimessä on maailmankuvasidonnaisuus, se että oma alakulttuuri katsoo asiaa omasta kannastaan ja kirjoittaa sisäisen oman totuutensa. Tälle yksisuuntaiselle äänenpäästelemiselle on tuttu nimi. Yksisuuntaisuus tarkoittaa sitä että saa itse hakata ja moittia ketä tahansa, mutta samalla kriitikot ja heidän itseen kohdistettu moite ohitetaan koska ei tässä haluttu kaksisuuntaisuutta. Tämän asenteen ja strategian nimi on tuttu. Sitä kutsutaan julistamiseksi. Se onkin sitten megatraditionaalista.