Rotupuhtausoppia 2000 -luvulla

Kun aikanani opiskelin jalustusmenetelmiä, tulin jonkin verran tutustuneeksi myös alan historiaan. Merkittävää on, että varhaisin ajatus jalostuksesta keskittyi rotukonstanssioppiin, tutummin ns. rotupuhtausoppiin. Sittemmin tämä näkemys on hylätty. Sittemmin asiaa on mutkistanut esimerkiksi tieto heritabiliteetista joka on geenien kombinaatiosta, yhteisvaikutuksesta, johtuva piirre. Ja huolta on keskitetty sisäsiittoisuuden välttämiseen. Nykyään esimerkiksi kanoja ja sikoja jalostetaan siten että jalostetaan puhtaita linjoja ja näiden risteymillä tuotetaan hyvin ennustettavanlaatuisia jälkeläisiä lihan ja munantuotantoon. (Jalostusyksilöt eivät siis olekaan enää sama kuin tuotantoeläinlinja.)

Tai tavallaan ei. Sillä toinen geenien yhteisvaikutusta koskeva ilmiö on olemassa. Se on lajiutumisen kannalta merkittävässä roolissa. Kyseessä on ulkosiitosdepressio (outbreeding depression). Ja tämä asia muistetaan esimerkiksi "Takkiraudassa". Kun hän puhuu koirista, häneltä kysytään ihmisistä "Ja kun ihmiselläkin on geenit, niin ym pätee meihinkin. Siis kun esim. itäaasialainen ja negroidi saavat lapsen, tuloksena voikin olla heikompi ja sairaampi yksilö? Onko olettamukseni väärä?" ja hän vastaa "ihminen on biologinen olento, ja noin on todellakin vaara käydä."

Ja Takkirauta ei ole asian kanssa yksin. Googlaamalla "outbreed depression in humans", löytää netintäydeltä materiaalia. Kuvaavaa on, että suositut eivät ole tutkimuksia, vaan keskustelufoorumeita. Sellaisia kuin oikeistolaisesti painottunut pääasiassa konservativiinen "the politics forum". Ilmiötä näyttävät ottavan vakavasti tietyt poliittiset ryhmät. Tämä ei ihmetytä, sillä julkinen salaisuus on että rotujen väliset avioliitot eivät olleet suvaittuja. (Erikoinen asia on se, että puolisoni sisar oli jonkin aikaa aviossa USA:laisen mustan miehen kanssa. Ja tämän miehen suku paheksui "sekarotuista avioliittoa". Tämä ei ole vain valkoisten miesten asia.) Sama poliittinen klusteri joka arvosti saman rodun välisiä avioliittoja sekarotuavioliittojen yli koska he pitivät "rotuja sateenkaaren väreinä jotka on pidettävä erillään eikä kysymys ole halveksunnasta" on sitä joka mielellään keskustelee sukupolvi-pari myöhemmin siitä miten ulkosiitosdepressio saattaa iskeä sekarotuisten avioliittoihin.

Tämä ulkosiitosdepressio ei kuitenkaan tee tästä kovin relevanttia ihmisten kannalta. Sillä onhan sen vastakohta (inbreed depression) myös olemassa. Sisäsiittoisuus ja ulkosiittoisuus voivat tuottaa ongelmia, mutta se että ihminen on geneettinen kokonaisuus ja nämä ovat geneettisiä ilmiöitä ei tarkoita että nämä realisoituisivat. Esimerkiksi voisi olla mahdollista että olisi sisäsiittoinen kansa jonka jälkeläiset olisivat sairaampia. Meillä on faaraot demonstroimassa tätä, muta silti hyvin harva ihmisryhmä kuitenkaan oikeasti on tämänlainen.

Sillä ilmiö on yleisempi tietyissä tilanteissa ja merkityksetön toisissa. Fred van Dyke korosta "Conservation Biology: Foundations, Concepts, Applications" -teoksessa miten se on yleisempää kasveilla kuin eläimillä. Ja että kasveissa se on yleistä niilä lajeilla joille itsepölytys on ollut pitkään tavallista. Toki tämä ei tarkoita sitä että ihmisillä ei voisi olla ulkosiitosdepressiota. Mutta tämä on tärkeä vihje. On hyvä katsoa muuta kuin sitä että "onko ihmisellä geenit" -tason vihjailuja. On hyvä katsoa kuvaako ihmistä todella jokin sen tapainen joka on mustavariksen ja tavallisen variksen välillä. Eli ne kyllä lisääntyvät keskenään, mutta jälkeläinen on huonommin toimeentuleva kuin jälkeläinen muutoin olisi.
1: Kreationistien on joskus vaikeaa ymmärtää lajiutumisprosessia. Esimerkiksi juttelin erään jehovan todistajan kanssa siitä miten lajiutuminen vaatii isoa geneettistä eroavaisuutta. Hänestä se tarkoittaa sitä että tätä populaatiota ei voi syntyä koska miten tämä geneettisesti erilainen olisi voinut lisääntyä aiemmin. Kysymys olisi rationaalinen jos populaatiot olisivat geeneiltään fiksoituineita, mutta mutaatiot lisäävät variaatiota vähittäin joten populaatiot voivat erkaantua. Kreationisti on niin kreationistipremissien lumoissa että ei ymmärrä miten evoluutio voisi toimia heti jos näistä oletuksista luovutaan. Tätä prosessointisolmua on hauskaa seurata sivusta. Sen tielle on inhottavaa jäädä.

Ulkosiitosdepressio vihjaa alkavaan lajiutumiseen. Ja se taas vaatii syvää variaatioklusteristojen syntyä. Ja se, mikä on jännittävää ihmislajissa on se, miten läheistä sukua kaikki ihmiset ovat toisilleen. Ihminen ajattelee että erojen täytyy olla valtavia kun aasialaisen erottaa afrikkalaisesta yhdellä vilkaisulla. Mutta tämä on osittain harhaa. Syynä on se, että ihminen on läpikäynyt tiukan pullonkaulan. Ja jos Haldanen laskelmista voidaan jotain oppia, niin sen, että geenien yleistyminen ja geneettisten erojen synty vaatii yllättäviäkin määriä aikaa. Summana on se, että ihmisiä on paljon verrattuna geneettiseen diversiteettiin. Ulkonäkö hämää tässä kohden yllättävän paljon. Ja se ohjaa intuitioita harhaan. "After all, there are seven billion humans on Earth! That’s a lot of Homo sapiens. And we don’t all look similar; there is incredible phenotypic diversity within our species. There are people with all different shades of skin colour, hair texture, height, weight, shape, and size. In contrast, chimpanzees, bonobos, gorillas, and orangutans all have relatively small populations. In the wild, there are /250,000 chimpanzees, /110,000 gorillas, /60,000 orangutans, and /50,000 bonobos. Furthermore, there appears to be relatively little phenotypic diversity among these species. It is difficult to tell different subspecies of great ape apart, even for experts! So why are all the great apes more genetically diverse than us? Shouldn’t a species with 7 billion phenotypically diverse individuals be more genetically diverse than species with less than a million individuals that all look relatively similar? Apparently not; molecular anthropology is teaching us that our differences are genetically superficial."

Kyllä näiden ulkosiitosjuttujen
lukemisesta jonkinlainen
depressio tulee, väistämättä.
Pian joku sanoo, että ensin
halutaan naimisiin neekerin
kanssa ja tämä on portti siihen
että avioidutaan gorillojen kanssa.
Moneen taipuu naturalistinen
sodomiitti mielineen ja vehkeineen.

Nyrkkisäännöksi onkin itse asiassa "melko kliseenomaisesti" sanottu että koko ihmislajin geneettinen variaatio on verrannollinen yksittäiseen saman alueen gorillapopulaatioon. Ja näin tiukasti määrätyn gorillapopulaatioiden kohdalla ei kukaan kehtaisi vakavasti pitää relevanttina sitä että ulkosiitosdepressio tulisi jotenkin ottaa huomioon. Mutta politiikka ja ulkonäköön perustuvan stereotypioinnin helppous johtaa rotuoppiin (jos ei joskus peräti rasismiin).

Ulkosiitosdepressio olisi ihmislajilla relevantti jos lajimme ei (a) olisi niin nuori kuin se on ja (b) olisi levittäytynyt aikanaan eri tavalla. Pullonkaulailmiön ja lajin nuoruuden vuoksi on ymmärrettävää myös se, miksi vähän aikaa sitten voitiin uutisoida siitä miten "ihmislaji harrasti seksiä toisen lajin kanssa". "Aasiassa Tyynen Valtameren saarilla elää heimoja, joiden perimästä jopa 5 prosenttia voi olla Denisovan ihmisen perimää. Lisääntyminen muiden ihmislajien kanssa saattoi olla ihmiselle yksi merkittävä tai jopa ratkaiseva keino, jolla se voitti kilpailun elintilasta muiden ihmislajien kanssa. Aiemmin tänä vuonna maya-intiaanien perillisiltä löydettiin geeni, joka periytyy suoraan Neandertalin ihmiseltä. Tämä geeni ei suinkaan ole pelkästään hyödyllinen, vaan lisää ihmisen riskiä sairastua diabetekseen." Jos riskit eivät tällä tasolla olleet merkittäviä, niin ne tuskin ovat hirvittävän suuri ongelma niille jotka nykyään haaveilevat esimerkiksi mulattilapsista.

Suomalainen naudanjalostus.

Suomessa on pidetty nautakarjaa likimain 2000 vuotta. 1500 -luvulta lähtien kartanoihin alettiin tuomaan eläimiä. Jalostamista on varmasti harjoitettu melko pitkään - tai jos ei muuten, niin eläimet ovat domestikoituneet epäsuorasti kotieläimiksi; Esimerkiksi pahan luonteiset tai huonorakenteiset eläimet on tapettu muita helpommin ja hyvät ja helpot tuottajat ovat eläneet pidempään, joten varsinaista intentiota eli jalostustavoitteita ei tarvita, jotta jotain kehitystä tapahtuisi.

1800 -luvulla Suomessa aloitettiin varsinainen tavoitteellinen jalostustyö. Tämä tietenkin tehostaa jalostusta ja ennen kaikkea suunnan yksityiskohdat ovat enemmän ihmisten hallittavissa. Kun aikaisemmin eläinten annettiin siitä keskenään miten mielivät (mitäpä sitä jalostamista opetella, kun ei sikaa kuitenkaan saada lukemaan sitä kirjaa), nyt alettiin korostamaan sitä, että vanhempien valinnalla on suuri merkitys jälkeläisiin.
1: Ensimmäinen jalostuksen teoria, jota suomessa käytettiin oli rotukonstanssioppi eli rotupuhtausoppi. Sen mukaan rodut olivat valmiita, itse luonnon ilmiöitä, ja nämä olivat sisäisesti tasalaatuisia. Hyvä karja ei ollut sekarotuista, vaan nimen omaan rotupuhtautta tuli vaalia. (Vaikka esimerkiksi Hitlerin arjalaisuutta korostavaa rotunäkemystä ja eugeniikkaa usein yhdistetään nimen omaan evoluutioteoriaan, tämä yhteys on kuitenkin vahvempi nimen omaan näihin "esidarwiniaanisiin" näkemyksiin.) Maatiaiskarjan yhtenäisiin ominaisuuksiin ei uskottu, ja maatalous keskittyikin puhtaiden eli opin mukaan hyvien rotujen tuontiin ulkomailta. Tähän liittyen vuonna 1845 senaatti päätti jopa, että ayrshire -karjaa tuotaisiin Skotlannista ja Ruotsista.
2: Toinen jalostusteoria joka kehitettiin saksassa 1860 -luvulla, ja joka sieltä sitten saapui pienellä viiveellä Suomeenkin, oli individuaalipotenssioppi, jossa periytymiskyvyn ajateltiin olevan yksilöllinen ominaisuus. Se taas lisäsi kiinnostusta risteyttämiseen. 1800 -luvun lopussa tämä näkyi Suomessa siten, että tänne tuotiin sikarotuja eri maista, kuten Englannista, Tanskasta ja Saksasta. Etenkin yorkshire -sikoja risteytettiin maatiaisrotujen kanssa.
3: Tärkeä vertailuvuosi on luonnollisesti Charles Darwinin "Lajien synty", jonka 1. painos ensimmäisenä päivänään loppuunmyytiin vuonna 1859. Evolutiivinen näkemys jalostamisessa toi sen olennaisen muutoksen, että karjan laadun parantamiseen luotettiin enemmän. Vanhassa näkemyksessä keskityttiin enemmän huonontumisen ehkäisemiseen, ja tämän ajateltiin johtavan karjan potentiaalin paranemiseen tiettyyn perinnölliseen tai rodulliseen laatuun asti.

Tähän toimintaan liittyi sonnien yhteiskäyttö. Tämä nähtiin tärkeäksi, koska hyvät sonnit haluttiin mukaan laajemmin. Näin pienetkin tilat pääsivät parantamaan tuloksiaan. Toisin sanoen urosvalinnan edut huomattiin: Kun lehmä voi saada vain muutaman vasikan, ei sonnilla ole vaikeuksia levittää ominaisuuksiaan laajemmallekin. Tästä kehittyi sonniyhdistyksiä, joita rekisteröitiin 1880 -luvulla.

1898 senaatti myönsi määrärahaa karjanäyttelyihin. Niitä pidettiin vuoden sisään kolme kappaletta. Niiden piirissä levitettiin ideaa jalostamisesta, sen periaatteista. Samalla täsmennettiin rotujen ominaisuuksia ja arvioitiin eläinten muotoa ja painoa. Näyttelyt olivat tärkeitä innostajia ja niiden pohjalta syntyi karjanjalostusyhdistyksiä. Aluksi rotuja olivat maatiaiskarja, joka jaettiin kolmeen tyyppiin, Itäsuomenkarjaan, Länsisuomen karjaan ja Pohjoissuomen karjaan. Lisäksi oli ulkomaalainen ayrshire. Aluksi niiden tärkeimmät asiat olivat kantakirjaus, ja luonnollisesti tähän liittyvä rodun ulkomuoto ja rakennestandardien tekeminen, jotta voitiin sanoa että nauta täytti ne ehdot jotka rodulla oli. Esimerkiksi Itä-Suomen karjanjalostusyhdistys (ISK) kantakirjasi itäsuomenkarjan ja se määritteli rodun seuraavasti: "pyrittävä keskikokoiseen, karvaltaan hallavan punaiseen tai hallavan ja valkoisen kirjavaan, selväpiirteisesti lypsytyyliseen ja hienorakenteiseen lypsyeläimeen." Rotu standardisoitui niin nopeasti, että rodun tuotanto -ominaisuudet kärsivät koska tiukka valinta keskittyi muoto -ominaisuuksiin, mikä johtaa helposti ominaisuuksien nopeaan katoamiseen muissa asioissa.

Aluksi eri rotujen parissa toimittiin erikseen, mutta ajan kanssa yhteistyölle alettiin näkemään arvoa, ja 1923 asiaa mietittiin erityisessä yhteistyöelimessä. 1946 syntyi Suomen Karjanjalostusyhdistys (SK) ja 1951 toiminta oltiin saatu hanskattua niin että karjanjalostusyhdistysten toiminnat kokonaan yhdistyivät. Aluksi yhdistettiin eri rotujen eri rotujen kantakirjat. (Tässä vaiheessa sonnivalinnoissa alettiin suosimaan suurikokoista ja hyvätuotoksista ayrshireä ja länsisuomen karjaa, ja karja laitumella alkoikin laajasti katsoen "näyttämään ruskeasävyiseltä".)

1962 mustavalkeaa friisiläislehmää alettiin tuomaan maahan kunnolla. Aikaisemminkin rodusta oli toki yksittäisiä kokeiluja: Ensimmäinen oli ollut jo 1800 -luvulla. SK otti tämänkin rodun suojiinsa. Lisäksi kun maidontuottajat keskittyivät tuotospuoleen, kävi niin että friisiläistä ristetytettiin paljon, jotta saataisiin lisää maidon ja lihantuotanto -ominaisuuksia. Kantakirjaan pistettiin tarpeen vuoksi puhtaiden rotujen lisäksi risteytyseläinten osasto. Friisiläinen nauta suomenkarjan osuus putosi rutkasti, noin puolesta sinne 5% korville. Suomen kotieläinjalostusyhdistys(SKJY) - joka muutti myöhemmin nimensä Suomen kotieläinjalostusosuuskunnaksi - laajensi yhteistyötä, jolloin naudan ja sianjalostuksen käsittely yhdistettiin.

Lihantuotantoon keskityttiin 1951, kun liharotuisia nautoja alettiin tuoda maahan, ensimmäinen rotu oli aberdeen angus jota seurasi hereford (1959), lukuisia rotuja tuotiin maahan pikku hiljaa, esimerkiksi minusta kivan näköinen blonde d'aquitaine vasta 1990 -luvulla. Liharodut yhdistyivät/liittyivät erityisen Suomen Lihakarjayhdistyksen alle vuodesta 1969 eteenpäin. Se aloitti lihakarjan ominaisuuksien tarkkailun vuonna 1974. Tämä toiminta liittyi SKJY:hyn vuonna 1982.

Merkittäviä muutoksia jalostukseen syntyi keinosiemennyksen tiimoilla. Se esiteltiin maassa 1936 ja Helsingin Yliopisto testaili sitä laajassa kokeessa vuonna 1945. Se havaittiin hyväksi. Keinosiitosyhdistyksiä perusteltiin melko pian tämän jälkeen. Muutama niistä oli niin laajoja että niillä oli oma sonniasema. 1948 perustettiin Keinosiemennysyhdistysten liitto (SKYL) ja seuraavana vuonna valtio sääti keinosiemennyssonnien ominaisuusvaatimuksia. Tämä konsti yleistyi nopeasti ja lähestulkoon kaikki naudat keinosiemennettiin jo vuonna 1969.

Karjan ominaisuuksien tarkkailu on tärkeä osa jalostamista, koska vain sitä mitä mittaa voi jalostaa. Siksi Tanskalaisten maaiman ensimmäinen tarkkailuyhdistys, vuonna 1895 oli merkittävä. Suomessa tarkkailussa oli aluksi lähinnä suuria karjoja. 1920 -luvulla tarkkailun piirissä oli ehkä viidennes karjasta. Suosio alkoi vasta 1970 -luvulla ja 1995 vuonna 70% lehmistä oli tarkkailun piirissä. Koska jalostustavoitteet siirtyvät tuotantotavoitteiden ja lainsäädösten ja ihmisten kulutustottumusten mukana, on tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä ominaisuuksia jalostetaan. Siksi alusta pitäen kiinnitettiin jonkin verran huomiota nimen omaan maidontuotanto -ominaisuuksiin; Karjan taloudellinen kannattavuus riippui niistä. Tuotantotaipumukset, sopeutuminen hoitoon terveys ja muut vastaavat asiat nähtiin tärkeänä. Kiinnostuksen kohteena oli se, että ominaisuus kattoi hoitamisen vaivan ja ruokintakustannukset. Aluksi tarkkailtiin vain lehmiä, koska ne tuottivat maitoa. Myöhemmin alettiin tarkkailemaan myös sonnejen "geenien maidontuotoskykyä" niiden jälkeläisten kautta. Tarkkailun arvo syntyy siitä että huono lypsäjä voidaan karsia ämpärituntumalla, mutta keskiarvon kohdalla on suurin osa yksilöistä joten tässä kohdassa tarkentamalla tuloksia saadaan kehitettyä parhaitten ilman että karjasta valtaosaa pistetään lihoiksi, mikä taas pitkässä linjassa pienentää karjan kokoa.
1: Pääpaino oli aluksi ulkomuodossa, pääasiassa syy oli se että perinnöllisyyden teoriaa tunnettiin melko huonosti. Kuitenkin tuotos periaatteessa kiinnosti ja tuotostietoja kirjattiin ylös. Lehmien tuotokset ilmoitettiin voikiloina, ei maitona tai lihana. 1910 -luvulla painotus keskittyi maidon rasvapitoisuuteen, jonka tuli luonnollisesti olla korkea. (Nykyisin tätä ei arvosteta samaan tapaan.) Samana vuonna kiinnostus myös rehuhyötysuhdetta kohtaan kasvoi: Katsottiin paljonko voirasvaa syntyi rehusta. 1908 lehmille asetettiin rasvatuotos ja maidon rasvapitoisuusvaatimuksia, sonnejen kohdalla 1918 kiinnostuttiin sen jälkeläisten rasvantuotannosta.
2: Ulkomuotokeskeisyys lopahti 1920 -luvulla, kun tutkimuksissa huomattiin että sarvien pituus tai vedinten pituus ja muut vastaavat ominaisuudet eivät suoraan sano tuottaako nauta hyvin vai ei. Alkoi ominaisuuksien tarkastelu: lypsykauden pituuden(1920 -luvun loppupuoli) tarkkailu oli ensimmäinen. Lehmien kestävyys alkoi kiinnostamaan 1930 -luvulla, jolloin 50 -tonnin luokka syntyivät, eli alettiin palkitsemaan nautoja jotka olivat tuottaneet riittävästi (Jalostuksen edistymisestä puhuu omaa kieltään se, että nykyisin on "satatonnareita"). Maidon valkuaispitoisuus alkoi kiinnostamaan 1940 -luvulla. 1950 -luvulta lähtien rasvapitoisuutta on pyritty pienentämään. 1960 -luvulla kiinnostuttiin lihantuottokyvystä ; kasvunopeutta ja lihaksikkuutta. Lypsettävyys ja karkearehun syöntikyky, poikimisen helppous, laitumenkäyttökyky ja monet muut ovat tarkkailussa ja niiden suhteen olennaista onkin lähinnä se, miten tavoitteet sopivat myös tulevaisuudessa ja muuttuvassa maailmassa. Kestäviä tavoitteiksi on yleisesti katsottu rehustukseen liittyvät asiat.
3: Aluksi ominaisuuksia arvioitiin tietämättä niiden heritabiliteettia ja arvosteluvarmuutta. Jalostus oli fenotyyppiin perustuvaa. Koska genetiikalla on osuutensa ulkonäössä tämä oli toki aivan eri asia kuin satunnainen pariuttaminen, mutta ympäristötekijät toivat siihen häiriötä. Etenkin keinosiemennyksen yleistyminen pakotti kuitenkin miettimään genetiikan laatua. Vasta 1950 -luvulla suomessa opittiin testaamaan genotyyppejä, ja tässä vaiheessa jalostuksessa otettiin huomioon se, että kannatti keskittyä niihin ominaisuuksiin joilla on korkea heritabiliteetti: Jos ominaisuus määräytyy suuresti genetiikan kautta ja vain vähän ympäristötekijöistä, niihin keskittyminen tuo varmempaa, hallittavampaa ja nopeampaa tulosta pienemmällä valintapaineella. 1974 vuonna otettiin käyttöön indeksit, jotka olivat yhteenvetoja monen eri ominaisuuden valinnasta. Tärkein indeksi tuolloin oli lehmäindeksi. 1983 siirryttiin suoraan vertailuun ja BLUP -arviointi astui mukaan kuvioihin. (Se kehitettiin 1981 ja silloin sille annettiin suomalainen nimi NASTA (Nasevin Arvio Sonnin Todellisesta Arvosta) ja silloin sen laskemisessa keskityttiin tyttärien ensikkotuotoksiin.)
___3.1: Aluksi vaikeutena oli se, että koska indeksit saatiin vasta melko vanhoille sonneille, kävi niin että lehmät haluttiin risteyttää vanhojen sonnien kanssa. Tämä taas johti siihen että nuoret sonnit, joilta haluttiin saada indeksit, olivat epäedullisessa asemassa, ja toisekseen se hidasti jalostuksen nopeutta, koska sukupolven välinen aika kasvoi. Tämän vuoksi karjaa jaettiin osiin: Paras 1/5 jalostettiin parhailla sonneilla, 2/3 keskinkertaisimmat nuorsonneilla, lopuille huonoimmille taas laitettiin liharotuisia sonneja tai lihantuotto -ominaisuuksiltaan hyviä sonneja. Toinen ongelma sonnivalinnasta joka tehostui keinosiemennyksen myötä oli piilevät letaalit ominaisuudet tai viat: Yksi sonni vaikutti laajasti. Siksi näiden kartoitus muuttui tärkeäksi, koska ne nopeasti muutoin voisivat yleistyä karjoihin. Ja tämä tarkoittaisi sitä että piilevät ominaisuudet myös näkyisivät usein; Harvinainen resessiivinen haitta ei yleensä näy päälle päin, yleinen taas haittaa melkoisen usein.

Mielestäni erikoinen kehä liittyykin sukusiitokseen: Alussa panostettiin rotupuhtauteen; Puhdasrotuisuus mitattiin sukupolvina ja rodun ulkopuolelta ei "haettu tavaraa". Sukusiitosta käytettiin tarkoituksellisesti. Ajateltiin että lähisukulainen on huippulehmän paras kumppani. Myöhemmin karjaa risteytettiin mutta keinosiemennys toi mukanaan aivan samaa keskittymisvaaraa, mitä rotupuhtauteen keskittyminen tuo mukanaan. Tosin ryhmäjalostuksella tätä voidaan pienentää; 1960 -luvulla kokeiltiin sukusiitosta pienentävää ryhmittelyä ayrshire -karjalla. Karja jaettiin ryhmiin ja sonnien emät ja isät valittiin samasta luokasta, kun taas lehmien vanhemmat valittiin kiertoperiaatteella eri ryhmistä. Ryhmäjalostusta käytettiin, mutta siitä luovuttiin kun valinta heikentyi kun jokainen sonniasema halusi joka ryhmästä oman yksilön ja toisaalta osa ryhmistä satunnaisista syistä supistui pieneksi. Nykyisin karjassa voidaan ajatella lisäksi myös heteroosin vaikutusta kun sonneja valitaan; Heteroosi perustuu siihen että jos jostain geenistä on eri kromosomeissa eri alleeleja, tulos on parempi kuin näillä yksinään. "Kokonaisuus on näillä hieman enemmän kuin osansa". Vaikka heteroosi sinällään ei periydy se kannattaa ottaa huomioon, koska tässä yksilön ominaisuudet paranevat.