Kirkon päivystävät viestijät

Naruton ja sähkötön kirkonkello, joka kutsuu hiljaisuudella ja
jonka äänetön sointi muistuttaa ihmisiä Herran sanasta ja Kirkon paikasta.

Kotimaan blogissa käytiin parantavaa "palaa kirkkoon" -keskustelua jota on melko vaikeaa kuvitella tapahtuvaksi missään. Pääargumenttina oli kohta "Minä olen ajatellut, että kirkon jäsenenä voin vaikuttaa sisältäpäin. Eivät minkään suunnan äärihörhöt saa valtaa, kun mukana on ihan tavallisia ihmisiä." Tämä on jotain joka tuntuu hyvinkin vieraalta. Kirkon pääongelma on nimittäin se, että on vaikeaa nähdä onko sen ongelmana se, että valtaosa sen jäsenistä nimenomaan ei saa ääntään kuuluviin vaan on pelkkänä passiivisena maksajana. Vai onko kirkon ongelmana se, että aktiivit ovat mitä ovat. On toki tärkeää että kirkon penkeillä on aina edes joku kuuntelija. Mutta ongelmana on myös se, että vaikka vain 6% kirkon jäsenistä on viidesläisiä heitä on kuitenkin 74% vallankäyttäjistä. Ja juuri tämä tilastollinen epäjakauma kertoo itsessään ja yksinäänkin vahvaa viestiä siitä että tosiasiassa tavalliset ihmiset eivät paina kirkon linjauksissa juuri mitään.

Sisäistä vaikuttamista korostetaan retorisissa puheissa. Mutta käytännössä ihmisellä ei ole juurikaan muuta mahdollisuutta kuin osallistua jumalanpalveluksiin. (Ja sen voi rehellisesti sanoen tehdä maksamattakin.) Jos esimerkiksi haluat yrittää sisäisen vaikuttamisen mahdollisuutta, voit kysyä että mitä sinä voisit tehdä jotta vuoden kuluttua homoseksuaalit menisivät naimisiin kirkossa tai että kirkko lopettaisi "Nuotta" -järjestön  seksuaalimateriaalin levittämisen rippikouluissa tai että pappejen ei annettaisi vaihdella työvuoroja "omantunnonkysymyksin" siten että eivät joutuisi työskentelemään naispappien kanssa. Samoin jos halutaan rajoittaa niiden toimijoiden tekemisiä jotka saavat rahaa valtionkirkolta, tie nousee pystyyn sillä kirkolla ei tälläistä valtaa kuulemma ole. Sillä on vain valta maksaa kirkollisveromaksuista näille. Suosittelen ihan rehelliseti jokaista kirkkoon kuuluvaa kokeilemaan. Sitä nimittäin on yritetty ja nämä aktiivikysymykset johtavat ihmeelliseen ärmätykseen ja venkurointiin. Se kertoo että vaikuttamisen mahdollisuutta ei ole. Kysymys on pohjimmiltaan vain siitä kuinka paljon 74% vallasta käyttävälle 6% annetaan.

Se, että tavallisen ihmisen on vaikeaa vaikuttaa on yksi vahvimmista syistä erota kirkosta. Jopa Päivi Räsänen on illuusio sillä monissa seurakunnissa ei esimerkiksi lähetetä uuteen kaupunkiin muuttaville seurakuntalaisille ystävällistä tervetulokirjettä kirkosta. Sillä se muistuttaa kirkon olemassaolosta ja jokainen tälläinen johtaa kasvaneisiin eroprosentteihin. Tässä mielessä kirkon kannattaakin olla hiljaa. ~ Tätä kautta huvittavaa onkin että kirkko vaatii jäseniltään virheensietoa. Ja liittää tämän opiksi epätäydellisyyden sietämiseksi. Kuitenkin tämän keskustelun pääpointti näyttää olevan se, että esimerkiksi homojen naimisiinmenon vastustajat eivät vastaavaa epätäydellisyyttä sietäisi ja he eroaisivat heti jos epätäydellisyyttä kirkosta löytyy. Jostain syystä kirkko tomertaa tiettyjä ihmisiä mutta ei toisia. Ilmeisesti osasyynä on se, että kirkko näkee että sille on tärkeää jokin muu kuin se, että se tekee nuorisotyötä. Sille on tärkeää se, että seurakuntalaiset käyvät aktiivisesti kuuntelemassa Herran sanaa. Tämä on aivan asiallinen prioriteetti uskonnolliselle instituutiolle. Siitä olisi vain kaunista olla rehellinen. Mutta tietysti rehellisyys vaatisi viestintää josta seuraisi paradoksaalista kyllä kasvaneita eroamismääriä.

Kirkon viestinnässä on kuitenkin omituisia sävyjä. Sillä he eivät todellakaan ole vain hiljaa. Kotimaan blogin kirjoitus "päivystävä eetikko" kuvaa tätä henkeä melko hyvin. "Luterilainen kirkko on ottanut tänä vuonna etäisyyttä kahteen vahvaan naiseen: rukoilija-Pirkkoon ja poliisiministeri-Päiviin. Pirkko Jalovaara visioi kirkoissa helmikuuhun asti, mutta sitten seurakunnat päivittivät sananvapauden rajoja temppeleissään. Heinäkuussa Päivi Räsänen pohdiskeli avoimesti, ja hänkin ärsytti lomailevaa kirkkoa. Luterilaiset teologit ovat pärjänneet heikosti keskusteluissa totuttuja ajatuskulkuja haastavien kanssa. Teologeilta tuntuu puuttuvan jotain, mitä vastustajilta löytyy, eli innostusta, uskallusta ja uskoa. Uskalluksen puute ja harmistunut arroganssi näkyivät selvästi niissä kommenteissa, joita kirkon väki Räsäs-jupakassa julkisuudessa esitti. Kirkon pelastus oli arkkipiispa Kari Mäkinen. Hän uskalsi avata Räsäsen pohdintoja syvemmälle. Toivotaan, että arkkipiispa Mäkisestä tulee luterilaisille Martti Lindqvistin paikan täyttävä päivystävä eetikko."

Mäkistä pidetäänkin jotenkin ikään kuin kannustavana hahmona. Itse taas näen Mäkisen syvimpänä syöpäkasvaimena. Se, että kaltaiseni "paatunut kirkonvihaaja" - tai ainakin sellaisen maineessa oleva, totuus nimittäin lienee tätä leppeämpi - korostaa toistuvasti sitä viestiä että Räsänen ei ole edes niin paha ja että Kari Mäkinen edustaa kaikkea sitä mikä kirkossa on pielessä pitäisi vihjata jotain.

Vihje tulee seuraavan, Kamera ja Kynä -blogissa esitetyn kokeilun, opetuksesta. Jos esimerkiksi edustaa moderneja arvoja ja todella haluaisi estää kirkon fundamentalistumisen ja haluaa vaikuttaa kirkkoon sisältä päin on oleellista tietää mitä pieni ihminen voi tehdä. Ja tätä on todellakin kokeiltu käytännöllisellä, ajankohtaisella ja taatusti kysymyksenasettelultaan relevantilla tavalla ; "Teen pienen kokeen. Lähetän kaikille Suomen piispoille Desmond Tutun innoittamana kysymyksen: menisivätkö he mieluummin helvettiin kuin suostuisivat palvomaan homovastaista Jumalaa?" Tässä siis tehdään sitä mitä esimerkiksi Irja Askola on kehottanut. "Helsingin piispa Irja Askola oli karanneista lampaista pahoillaan. Helsingin Sanomien haastattelussa hän toivoi, että eronneet mieluummin jäisivät kirkkoon ja haastaisivat sen kriittiseen keskusteluun. Askola ihmetteli, miksi "kirkko näyttäytyy niin monelle ankarana ja ehdottomana, kun sen sanoma on armo ja avoimuus?"" Merkittävää oli, että piispat tietysti edustavat kirkkonistituuttia. Jos he eivät edusta kirkon virallista kantaa, niin kuka? Merkittävää on se, että moni piispa vastaa. Tämä on sinänsä kaunista, sillä totaalinen vastaamattomuus olisi se pahin vaihtoehto.
1: Toki hiljaisuuttakin riittää ; Tällä hiljaisuuden tiellä, kenties lomien, kenties muun asennevammaisuuden vuoksi, on nimiä joista osa on sellaisia että heidän paikallaolonsa vaikenijoiden listalla ei yllätä, ihan siksi että he puhuvat puhumisesta mutta kun pitäisi toimia ja joku ruopeaakin vuoropuheluun, heillä on hirmuinen kiire olla muualla. "Arkkipiispa Kari Mäkinen, Espoon piispa Tapio Luoma, Kuopion piispa Jari Jolkkonen, Lapuan piispa Simo Peura, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, Oulun piispa Samuel Salmi ja Tampereen piispa Matti Repo eivät vastanneet kysymykseen. Turun piispa Kaarlo Kalliala ilmoitti olevansa lomalla." ; Se, että vastauksia kuitenkin saadaan on riittävän kannustavaa.

Saatujen viestien sävy on erikoinen. Ne kannattaa käydä lukemassa suoraa antamastani linkistä. Niitä kuvaa saivarteleva kikkailu joissa ei itse asiassa vastata kysymyksiin vaan yritetään peitellä sitä että niihin ei olla vastattu. Kommenttien henki tiivistyy kuvaukseen Askolasta ; "Askola arvostaa Desmond Tutua suuresti, mutta ei valitse kumpaakaan hänen esittämistään vaihtoehdoista. Sen sijaan Askola vetoaa eroihin puhujien retoriikassa. Toisaalta on helppo uskoa piispan vilpittömyyteen, kun hän kieltäytyy jakamasta taivaspaikkoja. Alan silti kallistua Tuomas Saloniemen kannalle: kirkon edustajat varovat liikaa suututtamasta ketään, eivätkä siksi kerro mielipiteitään. Jos sellaisia on, ne hautautuvat sovittelevan retoriikan alle."

Kun tosiasiassa valtaosa homokohuilijoista ajaa oleellisesti erilainen tarve. "Oikeat sanat valitakseen ei tarvitse kuitenkaan olla takarivissä eikä Päivi Räsänen. Ylen uutinen Desmond Tutun terävästä homolausunnosta on jaettu Facebookissa jo yli 11 000 kertaa. Kun arkkipiispa Kari Mäkinen pari kuukautta aiemmin puolusti homoseksuaalien parisuhteita, Facebook-jakoja kertyi 45 kappaletta. Retoriikka todella on toisenlaista. Ex-arkkipiispa Tutu julisti menevänsä mieluummin helvettiin kuin palvovansa homofobista Jumalaa, Mäkinen puolestaan toivoi kirkolta "henkisesti avointa tilaa, jossa erilaiset näkökulmat tulevat kuulluiksi ja jossa teologinen traditio ja ihmisten tämänhetkinen todellisuus pääsevät vuorovaikutukseen". Luterilaisella kirkolla ei näytä olevan Facebookissa jakoa. Kirkon munattomuus voi olla laskelmoitua tai pakotettua varovaisuutta, mutta yhtä hyvin se voi olla osoitusta vilpittömästä pyrkimyksestä ymmärtää ja ihmetellä kaikkea. Sellaistahan uskovan elämä on. Mutta onko se kristillistä?" Itse ainakin hymähtelen. Sillä kirkkoa pidetään moraalikompassin vartijana. Ja ihan oikeasti tuossa aiemmin linkittämässäni viestissä esimerkiksi Kari Mäkistä kuvataan "päivystäväksi eetikoksi". Ollakseen eettinen lausunto täytyy viestissä kuitenkin olla jokin eettinen sisältö.

Tosiasia on, että jos haluat tehdä asioille jotain, ja todella kannatat oikeuksia niin että haluat ne myös käytännössä saada esille, et voi tehdä mitään. Kirkko haastaa osallistumaan, eli syyttää ihmisiä passiivisuudesta kun kirkko on vituilla siksi että ihmiset eivät ole aktiivisia. Vastuu siirretään kirkkoon kuulujan niskaan, pois pappien touhuista. Tämä on sitä että kirkko ei ota vastuuta, eikä kantaa ja jos asiat menevät muuten kuin jäsenet katsovat eettiseksi, ja nämä eroavat, on syy siinä että eroaja ei osallistu. Käytännössä vaikuttaminen on kuitenkin hyvin työlästä. Jos meiltä vaikka tuhat yrittäisi kirkollishallitukseen, olisi pyrkiminen vaikeaa kun vastassa on kokemuksen karaisemat, valtapelin ja äänestyspolitiikan tällä hetkellä hallitsevat viidesläiset, vähemmistö joka on saanut valtaa organisoimalla sen 6% mahdollisimman tehokkaasti. Tälläisiä järjestelmiä ei voi purkaa kuin lekalla, jos silläkään. Kaikki haasteet "kriittiseen keskusteluun" ovat omituisia. Sanotaan näin että itsekin olen yrittänyt, mutta yrittämisestä tulee vain turhauma. Ja jos tämän turhauman esilletuo, on militantti ateisti tai ei ole yrittänyt ottaa ja vaikuttaa kirkkoon sisäisesti.

Ai, sinä haluat tietää mikä on
Kirkon Virallinen Kanta
erilaisiin aiheisiin ja haluat ottaa osaa niistä
käytävään kriittiseen keskusteluun,
jotta voisit vaikuttaa siihen mitä ne ovat?
Kannustamme tähän ja kerromme
mielellämme, että Räsänen ei edusta sitä!
Mitään muuta sinun ei pidä tietämän, sillä
mysteerisiä ovat Jumalan tiet ja kirkon arvot!
And behold! - Enkös osaakin tehdä jännän
silmänkääntötempun kirkollisverorahoilla?
Sinun rahoillasi! Lompakkosi on meille tärkeä!

Sillä ainoat kannat jotka sallitaan on Räsäsmäinen junttaaminen josta kirkko etääntyy koska sen virallinen kanta ei sano mihinkään yhtään mitään eikä siksi ole mitään missä on eettistä sisältöä ja kannanottoja. Räsäsen toimintaa ei kuitenkaan myöskään jarruteta ja tosiasia on, että hänen haluamansa tila esimerkiksi homojen naimisiinmenosta on tällä hetkellä vallitseva. On siis selvää että kirkko seuraa ja silittää Räsäsen ja hänen kannattajiensa tahtoa. Ilman muutosta se on suoraa tukea tälle vallitsevalle junttajärjestölle (6% mekastelijoista saa 74% vaikutusvallasta -hengessä.) Jos taas haluat esittää vastakkaista näkemystä ja muuttaa nykytilaa yhtään mitenkään, torppaavat liberaalit asian sillä että ei saa tällä tavalla veuhkata koska pitää sietää epätäydellisyyttä kirkossa ja että ei saa olla suvaitsematon suvaitsemattomille.

Minä ja aika moni muu sanoo tälläiselle että "haistakaapa vaan paska". Eroamiseen on miljoona hyvää syytä. Liittymiseen vähemmän. Näitä käännytyslausumia kirkkoon vaikuttamisen kautta argumentoiden ei voi ottaa vakavasti, jos siis tuntee kirkkoa yhtään. Toki, rehellisesti sanoen se voi olla kirkolta ihan viisas viestintästrategia sillä se on ollut instituutiona jo vuosia niin epämääräinen ja etäännyttävä että koko instituutio on jäänyt valtaosalle ihmisistä niin vieraaksi, että kirkon edustaja voi väittää ihan mitä tahansa eikä kuulija osaa asettaa sitä mihinkään asialliseen kontekstiin jossa sen sisältöä voidaan arvioida. Tätä taitoa ei ole vaikka meillä on pakkouskontoa huru mycket. Erikoista on, että mikään pakkouskonnonkurssien tunku kouluun ei ole muuttanut tätä tietämättömyyttä. Luultavasti ihan siksi että sekin mukailee samaa viestintästrategiaa jota kirkon propaganda -agentit nykyään harrastavat.  Informaation sijaan kirkko tuottaa disinformaatiota. Lausuntoja joiden jälkeen tiedät kirkosta, sen arvoista, sen tulevaisuuden suuntaviivoista, sen toiminnasta ja tulevaisuusstrategioista vähemmän kuin ennen näitä lausuntoja.

Miltei kaikki viestit tulevatkin muuta kautta ja niistä voisi kenties ottaa oppia. Jos katsotaan mitä kirkko ei salli, voidaan katsoa vaikka tämän päivän uutista. Imatralla pappi poistettiin saarnastuolista. Syy oli se, että hän sanoi ääneen sen mitä 6% kirkon jäsenistöstä ja 74% valtaapitäjistä ajattelee päässään. Se, että jotain ei anneta saarnata kertoo nimenomaan siitä että tässä kohden kirkossa on tehty aito eettinen päätös. Tämäntapaisen huomion tekeminen on oleellista. Sen jälkeen voidaan vaikka siirtyä lukemaan mitä kyseinen pappi on sanonut. Ja voimme huomata että tämä saarna on internetissä ja on todennäköisesti luetumpi saarna kuin oikein mikään muu saarna missään muussa Suomen kirkossa - todennäköisesti edes joulusaarnat eivät saa yhtä suurta näkyvyyttä kirkolle. Tämä saarna kertoo mitä kirkko pitää asiattomana. Ja että se todellakin ei vain nysvää nurkassa heittämässä retoriikkaa suvaitsemattomuuden suvaitsemisesta eli siitä miten suvaitsemattomuus on helvetin eettistä kun on kehittänyt alkeellisen sanoillaleikkimiskikkailun.

Jos minulta kysytään, niin tämän pastorin torjunta oli fiksumpaa viestintästrategiaa mitä olen kirkolta huomannut suunnilleen ikinä. Itse asiassa myös tuon Imatralaispapin vihapuhestrategia näyttäytyy eettisempänä ja suoraselkäisempänä kuin mikään mitä Kari Mäkinen on ikinä sanonut. Epäilen onko Mäkinen edes kyvykäs tuottamaan ymmärrettävää lausetta jossa olisi eettisiä ohjenuoria ja lausuntoja. Ainakaan sellaisia joita ei "olisi ymmärretty sillai ihan väärin" vain sen perusteella mitä sanoja hän on sattunut käyttämään ja miten tälläiset sanat nyt on totuttu suomenkielisessä ihmispuheessa tulkitsemaan vallitsevien kielipelisääntöjen valossa..
1: Mäkisen ja muiden vastaavien ongelmana näyttääkin olevan se, että he ovat tehtävässä joka vaatisi viestintätaitoja. Ja heillä ne ovat vielä huonommalla tolalla kuin allekirjoittaneella, jonka ulosanti on kaikkea muuta kuin selkeää ja yksinkertaista! Kenties heidän pitäisikin tajuta että heillä ei kenties ole riittäviä taitoja toimimaan siinä tehtävässä jossa he toimivat. Jo ennen kuin ottavat sen vastaan. Ymmärrän että palkka houkuttaa, mutta haluaisin että kirkon johdossa olisi ihmisiä jotka ovat siellä muutakin tarkoitusta varten kuin imemässä muutaman köyhän kirkollisverot palkkana omaan taskuunsa.

Pieni sininen kirja

"Project Blue Book" oli USA:n ilmavoimien UFOtutkimusta koonnut tutkimusryhmä. Perimmäisenä tarkoituksena oli selvittää onko avaruusolentojen hyökkäys turvallisuusongelma. Blue Book oli melkoisen suuri projekti jota johti UFOihin myönteisesti suhtautunut tähtitieteilijä Hynek. Prjoekti kokosi toimintansa aikana 12 618 uforaporttia, joista tausta selvitettiin 11 917 (~99.45% kaikista tapauksista) ja niistä valtaosa havaittiin luonnollisiksi ilmiöiksi tai ihmisten väärintulkitsemiksi kohteiksi. Joukkoon livahti muutama tahallinen huijausyrityskin. 701 (reilut puoli prosenttia) jäi tunnistamattomaksi. Yhdenkään taakse ei onnistuttu linkittämään avaruusolentoja.

Monien skeptikkojen suosima selitys näille projekteille on itse asiassa harhautus. Armeija kykeni tekemään omia kokeitaan ilman että huomio kiinnittyi niihin. Sillä jos ihmiset näkivät sotilaallisia kokeita ja he olivat kuulleet avaruusolennoista, heidän mielensä livahti oleellisesta kiinnostavaan. Sotilaallinen koe ei ole yhtä kiinnostava ja mielikuvitusta kiihottava kuin avaruusvierailijat ja huomio keskittyy joron jäljille. Ja näin armeija sai testailla paremmassa rauhassa.

Pekka Himasen "sininen kirja" on saanut hieman samanlaisen vastaanoton ; Iltapäivälehdet ovat tuoneet esille sitä että kirja on ollut hinnakas. Ja että Himanen on juopotellut. Niiden keskiössä ei ole se, että sininen kirja olisi harhautus vaan että kirja on vedätystä jossa Himanen on loinen kansakunnan varoilla. Näissä tartutaan tieteellisen ja filosofisen keskustelun kannalta melko irrelevantteihin piirteisiin, jotka voivat olla poliittisesti relevantteja.

Filosofian puolella harhautuargumentiikka sen sijaan tule esille vahvasti:
Jukka Hankamäki taas on tarttunut tekstin retoriseen tasoon. Hän kuvaa sitä hämmentäväksi. "Himasen lauseiden jälkeen ihmiset alkavat kaivata takaisin hallituksen omia kannanottoja ja pitävät niitä jälleen täysin selkeinä ja ymmärrettävinä!" Fraasien tehtävänä on siis itsetarkoituksellinen hämmennys. Hankamäkikin on avaruusolentolinjalla ja vertaa Himasen taktiikkaa UFOihin seuraavalla tavalla "Aivan samalla tavoin Yhdysvaltain hallitus harhautti kansalaisiaan 1950-luvulla. Se tuki Roswellin ufoista liikkuneita huhuja ”ottamalla ja ne vakavasti” ja peittääkseen sitä kautta alueella tekemiään sotilaallisia kokeita. Pekka Himanen on siis eräänlainen ”Roswellin ufo”, marakatti, jonka Sinistä kirjaa tukemalla hallitus koettaa peittää ”Mustan kirjan” toimintafilosofian" On oleellista huomata, että retoriikkataso ei arvioi Himasen argumentteja. Tosin analyysi voi tätä kautta olla hyvä mietittävä koska arvio kuitenkin pitää sisällään sen, että Himasen kirjan perusidea on onnistu tulkitsemaan ja on havaittu että se on tietty. Retoriikan hämäryys voidaan aivan perustellusti tulkita hämäykseksi kun samanlaisuus on huomattu.

Vahvemmin argumentaatiotasolle menee Relander, joka arvioi "Helsingin Sanomissa" että kirjassa on ministeriön ääni. "Teoksen ehkä suurin ongelma on siinä, että kirjoittaja ei liiku omalla alueellaan filosofiassa, vaan talous- ja yhteiskuntatieteiden puolella. Siksi Himanen on pakotettu vastaanottamaan näiden tieteenalojen virallisen konsensuksen ikään kuin totena. Tekstissä ei käydä minkäänlaista keskustelua siitä, minkälaisin taustaoletuksin taloustieteen valtavirta operoi. Jos valtionvarainministeriö on jotain laskenut, asia on sitten niin." Relanderkin huomaa yhteyden ja hänen tulkintansa on hieman erisävuinen kuin Hankamäellä. Relanderilla mukana on huomio siitä että Himanen enemmänkin kokoaa kuin luo. Himanen ei tutki, vaan huuhtoo ideoita muiden tutkimuksista. (Rehellisesti sanoen ; Tämä onkin hyvin usein filosofin osa nykypäivänä. En pidä tätä ongelmana.) Himasta kuvaa myös laajempi omaleimaisuuden puute. Ideat ovat tuttuja ja toistettuja. Eli kirjan arvo ei ole ideoiden antamisessa ja ratkaisuissa vaan korkeintaan siinä että kaikki saadaan yksiin kansiin.

Suomen Kuvalehdessä taas kuvataan miten Himanen itse asiassa käyttää hämärää kieltä sen vuoksi että kyseessä on asioiden ilmaiseminen toisenlaisella kielellä "Tekniikka on sama kuin Himasen edellisessä löysän ajattelun pamfletissa Kukoistuksen käsikirjoitus: tartutaan suomalaisten arvostamaan asiaan ja kuvataan se amerikkalaisten ekonomistien näkökulmasta. Ensin kohteena oli kulttuuri, nyt hyvinvointi." Kirja on siis ennästään tuttujen ainesten kokoamista ja esittämistä uudenlaisella kielellä, jossa leimallista on tietty hämäryys.

Juhani Kahelin kuvasi tätä tiivistyksellä ; "Valtion varoilla tuotettu Sininen kirja on teennäisen itsevarma ja mahtipontinen, retorisella filosofialla kuorrutettu. Kun kuorrutus pyyhitään pois, jäljelle jää kokoomushenkinen kova ydin: hyvinvoivat ja hyvin palkitut osaajat, tulovero alas, arvonlisävero ylös. Himasen filosofiana on tietämättömyyden huntu: kukaan ei voi ennalta tietää, mihin lokeroon maailmassa tipahtaa. Sovelsivatko Katainen ja maan hallitus tietämättömyyden huntua tilatessaan Sinisen kirjan suoraostona Himaselta ilman julkista tarjousmenettelyä? Miksi vain Himasella oli mahdollisuus kirjoittaa Sininen kirja? Sitäkö tarkoittaa mahdollisuuksien yhtäläisyys (kirjan sivu 32)? Miksei minulla tai sinulla ollut samaa mahdollisuutta? Onko suoraostomenettely lain, tutkimusrahoituksen kilpailuttamisen, tiedepolitiikan ja rawlsilaisen etiikan mukainen?"

Omia sanojani laitan muiden lainaukseen sen verran, että pidän siitä että Himanen haluaa siirtyä instituutioista yksilöihin, että hän panostaa mielenterveystyöhön ja korostaa että se ei ole kansantaloudenkaan etu. Hän puhuu ihmisten hyvinvoinnitsa ja ekologiasta, jotka on aiheesa yleensä ohitettu ;Oikeistopolitiikassa edistyksen hintana on helposti ihmisten onnettomuus ja ekologiset ongelmat. Joten Himasen näkökulmat ovat enemmän kuin tarpeen. (Jos nämä ovatkin kliseitä, ne ovat hyviä kliseitä. Ja rehellisesti sanoen ne lausutaan useammin kuin niitä toteutetaan. Se, että lause on tuttu ei tarkoita että se on myös noudatettu. Himanen tosin jää kirjoittajaksi ei toimijaksi.) Itse asiassa pidän myös Himasen soveltamasta Rawlsin tietämättömyyden verhosta. Se on oleellisen hyvä tapa miettiä yhteiskunta-asioita.

Kuitenkin kun yhdistän Himasen "Fifty-fifty" -mallin jossa puolet ajasta tuottettaisiin hyvinvointia ja toiset puolet vastaanotettaisiin. Tämä kuulostaa hyvältä, lähes downshiftaavalta mallilta. Kunnes huomaa että Himanen onkin ajamassa työurien venyttämistä. Ja hän ei myöskään pidä työtauoista joita mielenterveysongelmat tuovat työelämään. ~ Minun silmiini näyttää siltä että Himasen malli vaatii tuonpuoleista elämää jonne valtio maksaa paranormaaliveroa. Sillä näen järjestelmissä sen työn korostamisen, en sitä vapaata. (Ymmärrän tämän perustelun toki Himasen omalla elämäntavan puolustamisen kautta. En vain ymmärrä sitä miten tämä malli saataisiin toimimaan annetuilla ehdoilla.)

Muutoinkin Rawlsin tietämättömyyden verhon vaikeutena on samastumisongelma. Ihminen joka on tietämättömyyyden verhon takana ei tiedä keneksi joutuu yhteiskuntaan. Tämä voi ajaa heitä miettimään köyhiä ja heikkoja. Ongelmana on vain se, että heikon ja köyhän elämä on niin erilaista verrattuna varakkaampana olemiseen, että on kyseenalaista että menestyneen ihmisen elämänkokemus sallii sitä että tietämättömyyden verhon takana tiedettäisiin oikeat ratkaisut. Kun tilaa ei ymmärretä sen ongelmat korjataan mielikuvilla.

Esimerkiksi Kokoomuslaisten on usein vaikeaa ymmärtää sitä että nykykulttuurissa työ ja palkka eivät ole toisiinsa sidottuja. He eivät näe että yrittäminen ei ole ratkaisu ongelmaan. Sillä on paljon tilanteita joissa työtä tekemällä ei tienaa. Ja on tilanteita joissa työtä tekemättä tienaa. Kokoomuslainen hyvinvoiva ei osaa kuvitella sitä miten paljon työtä köyhäilijä voi joutua tekemään ilman että tienaa. Näkisin että yritys ei ole se, joka on aina oleellisin ero (toki "patalaiskoja luusereita" jotka eivät ole askeetteja vaan hedonisteja mutta jotka eivät silti työskentele saavuttaakseen nämä asiat vaan haluavat ne ilmaiseksi on ja heitä tulisi toppuutella tekemiseen) oleellisempi ero näyttää liittyvän esimerkiksi sosiaaliseen pääomaan (joka liittyy opiskelussakin esimerkiksi siihen maksavatko vanhemmat yliopiston sisäänpääsykoekursseille) sekä yleiseen kompetenssiin. Mitä tekee ahkera mutta tyhmä ihminen jolla ei ole talousvainua tai älyä siitä millä yhteiskunnassa tienaa? (Minäkin ajattelin että filosofit luokitellaan siten, että käytännöllisen filosofian laitokselta valmistunut ei saa käytännössä töitä kun taas teoreettinen filosofi ei tienaa edes teoriassa. Sitten Himanen falsifioi tämän oletuksen.)
1: Esimerkiksi itse kannustaisin yrittämiseen. Yritysverot pitäisi siis saada maksimaalisen mataliksi. Vastustan kuitenkin sitä mistä rahaa yleensä tulee. Eli niistä joissa työmäärä on irrotettu tuloista. Tässä taustalla on Talevin ajatus tienauslähteiden luokittelusta. Hänhän jakaa työt esimerkiksi suutareihin jotka tekevät kenkiä ja tienaavat työtuntia kohden tietyn määrän rahaa. Näissä rikastuminen on hyvin vaikeaa. Sen sijaan kenkämallien suunnittelija tekee työn kerran, metauttaa sen ja suutarit maksavat hänelle mallin kopioimisesta. Näin hänen ei tarvitse välttämättä tehdä työtä koskaan yhden muotimallin keksimisen jälkeen. Laittaisin tämänlaisiin tulonlähteisiin aivan helvetinmoiset verot. Tai sitten nämä mallit olisi myytävä kertaheitolla ilman että siitä tulisi pysyvä tulonlähde. Näin työ saataisiin paremmin kiinni tienaamiseen ja voitaisiin rehellisesti sanoa että yrittämällä tienaa...

Näyttääkin siltä että Himanen ei tee pelkästään sitä että hän muotoilee suomalaiset arvostukset kokoomuslaisin termein. Hän myös ainaa kokoomuslaista optimismia ja ilmaisee sitä humanistihössöttäjien kielellä. ; Näiden systeemistä toiseen siirtymisten kohdalla olen yleisesti ottaen ns. helvetin paranoidi. Sillä tämänlaisissa siirroksissa syntyy helposti kategoriavirheitä joiden huomaaminen on erittäin vaikeaa.

Ymmärrän toki sympata Himasta, sillä itsellänikin retoriikka on heikolla tolalla. Eikä minuakaan helppolukuiseksi ole kehuttu. Minuun verrattuna hän ei sentään kiroile ja vittuile. Lisäksi olemassaolevien ajatusten tiivistäminen ja kokoaminen on yllättävän usein se filosofin homma. Heidän tehtävänään on myös miettiä sitä miten jokin ajatusrakennelma on tehty, ottaa sen yhteisvaikutukset ja toiminnat selville. Ja tämän jälkeen siirto toiseen systeemiin on parhaimmillaan vain retorisen tason vaihtaminen ; Ammattialan kieli vaihtuu.

Kuitenkin koko ajan tätä teosta, kieltämättä pintapuolisesti lueskellessa, päässä kaikersi sellainen omituinen ajatus että teksti ei ole mitenkään erityisen superhieno. Olo oli vähän kuin lukisi omaa blogiaan joka on siivottu poliittisesta epäkorrektiudesta, riskinotosta ja jossa asiavirheitä on yritetty välttää äärimmilleen. Ja tästä ei voi syntyä mitään muuta ajatusta kuin se, että tämä blogi on tehty ilmaiseksi. Tai teknisesti ottaen ei ilmaiseksi. Síllä arvioidessani tiedekirjojeni määrää, havaitsin että olen kuluttanut useamman tuhat euroa pelkkään tiedekirjallisuuteen. Olen sentään lukenut ne teokset ja niiden sisällöstä jokin murto-osa olisi mielessäni joka tapauksessa. Mutta silti. Tämä on persnettoblogi, joka on vaatinut paljon vapaa-aikaa. Pelottaakin se, että Himanen laskuttaa ja tienaa sellaisesta toiminnasta joka taas on itselleni vapaa-aikaa. Hän siis saa samalla toiminnalla itselleen "fifty-fifty -vapaata". Kun taas minun pitäisi alkaa enemmän ja enemmän "fifty-fifty" tekemään töitä. (Olen toki työelämässä, en työtön. Enkä ole valtion aloilla eli olen alueella joka tuottaa verotuloja valtiolle muiden käyttöön.)

Kaikesta jää jäljelle hieman pelko siitä että ensin on vallitsevan järjestelmän toimintasuunnitelma. Sitten tilataan tutkimus. Joka on tehty vallitsevan järjestelmän keinoilla tutkimus. Tämä on järjestelmän toimintasuunnitelman mukainen. Näin se, mikä oli aluksi asti ollut suunnitelmissa saa "tutkittua tietoa" leiman, ja jossain aikamoinen määrä rahaa vaihtaa omistajaa. Mitään muuta muutosta tässä ei tapahdu, ja mitään riskiä vallitsevan suunnitelman romuttumiselle ei käytännössä ollut ; Joku voisi kutsua tätä prosessia nollatutkimukseksi. Itse asiassa joku voisi pitää tätä nollatutkimuksen määritelmänä. Ja jos tutkimus on nollatutkimus, sen perustelujen oikeudellisuudella ei enää tavallaan ole järkeä. Tiedetään että panostetut resurssit olivat turhia.

Näin ollen yhteydet sinisten kirjojen välillä ovatkin hyvin suuria. Molemmissa on kenties argumentatiivisesti perusteltua sisältöä. Mutta ne ovat tältä osin nollatutkimuksia. Niiden tärkeänä funktiona näyttää olevan hämääminen huomio muualle kun toisaalla tehdään jotain. Yksi erokin löytyy: USA:n ilmavoimat lopetti UFOtutkimusta kun se päätteli että se on resurssien ja ajan tuhlausta. Hallitus taas keksinee muutamia lisäsyitä siihen miksi tämä panostus oli hyvä ja perusteltu, kenties jopa sellainen joka pitäisi toistaa. (Mutta jos tämä toistuu, niin rehellisyyden nimissä olen valmis tekemään toimen. Tehkää vain tarjous, olen taatusti halvempi. Ja ainakin sata kertaa sekavampi, mutta Himasta hauskemmalla tavalla. Enkä tallaa humalassa koirien päälle. En vaikuta norsunluutornieliitiltä. Lisäksi olen lahjottavissa ja kiristettävissä.)

Harhaanjohtaminen.

Monissa tilanteissa harhaanjohtaminen on hyväksyttävää ja odotettua. Esimerkiksi kamppailulajeissa, shakissa, pokerissa ja jalkapallossa kikkailulla hämmennetään toista. Samoin kun maksamme taikurishowsta odotamme että meitä huijataan sorminäppäryydellä ja huomion häiritsemisillä. Näissä ei yleensä nähdä mitään pahaa. Televisioviihteessäkin odotamme yleensä laskelmoituja juonia, joilla meille tuotetaan keinotekoisesti aitoja tunteita. Samoin roolipelinjohtajalta odotetaan "hyvä harha", hänen odotetaan kertovan epätotuuksia, tarinoita ja juonenkäänteitä, eikä tätä pidä pahana kuin jotkut fundamentalistikristityt; Tosin heidän näkemyksiensä huomioinnissa ainut vakava asia on se, että ne otetaan usein liiankin vakavasti. Myös armeijan toiminnassa tietenkin hämmennetään vihollista ja vaikka tätä ei ehkä pidetä eettisenä, se kuitenkin lasketaan osaksi peliä ja toinen olettaa että toinen huijaa.

Yleensä näissä ideana on se että se kuuluu peliin ja esimerkiksi peleissä hämätään vain tiettyjen sääntöjen sisällä. "Oikea huijaaminen" sen sijaan rikkoo sääntöjä ja on luonteeltaan sellaista että toinen ei odota sitä tapahtuvan.

Yleensä huijaaminen tehdään käsittelemällä informaatiota. Tätä on kolmea laatua:
1: Informaation rajoittaminen. Tällöin kohde ei saa strategisesti tärkeää informaatiota. Tällöin hän toimii epärationaalisesti. Tätä tehdään esimerkiksi silloin kun lähetetään salattuja viestejä: Olennainen tieto jätetään rajoitetaan sisäpiirille, ja muita hämätään tämän tiedon puutteella. Esimerkiksi hyökkäys aamunkoitossa sisältää sotilaallista edun jos vihollinen ei tiedä että se on tulossa.
2: Disinformaatiotilanteessa ideana on jakaa informaatiota hämmentävässä määrin. Tällöin ei valehdella, vaan informaatio annetaan joko sillä tavalla että siitä saa väärän kuvan, tai runsaalla informaation määrällä estetään toista saavuttamasta olennaista tietoa. Tällöin informaatiota käytetään pääasiassa siten että kohteen päässä tavallaan "syntyy kolmenlaisia päättelyvirheitä" (1) cherry pickingiä: Informaatio on valikoitunutta tarkoitushakuisella tavalla. koko totuus jää katsomatta, totuus näyttää tietyltä koska se on yksipuolinen (2) Red herring, jossa mahdollisesti epäolennainen tai turhan moninainen ja tilanteen kannalta liian pienellä "lähdekritiikillä" hyväksytty informaatio hämmentää niin että vaikka tilanne on selvä, se näyttää mutkikkaalta (3) Slippery slopea, jossa kohde saadaan yleistämään aineistosta liian jyrkkiä seurauksia, jotka ovat oikeasti uskomattomia.
3: Misinformaatio taas on sitä, mitä normaalisti kutsutaan valehteluksi: Siinä esiintyy väärää informaatiota, epätotuuksia.

Valehtelun kohdalla ongelmia tuottaa intentio; Edelliset kohdat eivät välttämättä sinällään riitä vaan usea on sitä mieltä että tarvitaan myös tavoite.
1: Mielenterveyden häiriöissä ihminen elää valheessa: Deluusiot ja hallusinaatiot tuhoavat "todellisuudentajun" ; ihminen voi luulla vaikkapa että häntä vainoavat avaruusolennot tai että hän on messias. Skitsofreenikko voi sepittellä tarinoita, ja esimerkiksi hänen epäonnistumisensa voivat johtua vainosta. Ja vaikka epäonnistumista ei olisikaan, niin postiluukusta on laitettu kaasua. Tällöin tila yleensä tulkitaan mielenterveyden häiriöksi, ei valehteluksi: Syy on se että henkilö itse uskoo ja esittää väärää informaatiota, mutta hän luulee sitä todeksi. Yleensä ajatellaan että tälläinen toiminta ei ole valehtelua, vaikka siinä levitetäänkin innokkaasti misinformaatiota.
2: Pseudologia fantastica taas on tila, jossa henkilö valehtelee pakonomaisesti. Hän yleensä esittää olevansa poliisi, palomies, salamurhaaja, messias, salapoliisi, syöpäpotilas tai jotain muuta vastaavaa. Hän on tietoinen toimistaan, vaikka toiminta onkin pakonomaista. Tällöin ajatellaan että tälläinen valehtelija on vain pahasti valehteluketjuun sortuva. Sairaus pakottaa hänet valehtelemaan mutta hän on yhtä kaikki valehtelija. Vapaa tahto on tässä tulkinnassa intentiota merkityksettömämpi - vaikka on hieman erikoista miettiä mitä intentio sitten itse asiassa on, jos se ei liity valinnanvapauteen. Tästä voidaan päätyä miettimään sitä että vaikka tässä tilassa valehdellaan, onko valehtelija silti vapautettu vastuusta joka koskee valehtelua.
3: Toisaalta harjoitamme myös runsaasti itsepetosta. Valemuistot eivät ole epätavanomaisia ja esimerkiksi konfabulointi on sitä että muistikatkojen paikat täytetään. Lisäksi mielemme harjoittaa paljon assimilaatiota, jossa näkemys ja toiveet ratkaisevat datankäsittelyn. Tässä kohden on vaikeaa snaoa missä alkaa viaton käsitteen sulauttaminen ja missä alkaa itsepetos. Tämä on olennaista, koska itsepetosta pidetään itselle valehtelemista, ja sen nähdään estävän ihmisen todellisuudentajua; Ilmiö on vaikea; Jos valehtelu vaatii tiedon todesta jotta siitä poikkeava asia voidaan kertoa, ja se vaatii lisäksi halun huijata, itselle valehtelu tarkoittaisi sitä että samanaikaisesti on näkemys (1) "että et usko" -ja valehtelet sen asian(2) ja samanaikaisesti "uskot valehtelun", koska onnistut pettämään itseäsi. Tässä hypätään siihen että (1) yksilöissä tarvittaisiin useita minuuksia, joilla voisi olla eri näkemyksiä. (2) Tai sitten (suosikkivaihtoehtoni) minuutemme vain on tosi kieroutunutta ja se voisi pitää keskenään ristiriitaisia uskomuksia helposti. (3) Tai sitten itsepetos ei ole mitään edellämainitun kaltaista. Lähtökohta "väärän tiedon levitys+intentio" on yksinkertaisesti väärä.

Lisäksi valehtelu ei ole kaikissa foorumeissa selvästi hyväksyttävää kuten taikurishown esitys tai OK kuten armeijan tiedustelu tai väärää kuten viattoman mummon säästöjen huijaaminen nigerialaishuijauksessa.

Politiikassa valehteluun on hieman vaikeaa suhtautua. Poliitikkojen kohdalla takana on hieman samanlaista systeemiä, mikä tulee vastaan sankareita käsitellessä: Joskus on vaikeaa nähdä onko toimina sankari, joka on Odysseuken tapaan "ovela" ja saa muita vedettyä nenästä. Tällöin kyky valehdella on hyve. Toisaalta taas tapa valehdella kuuluu usein olennaiseksi osaksi "pahiksen toimintarepertuaaria".
1: Toisaalta voisi luulla että halu käyttää temppuja auttaisi silloin kun hän ajaa puolueen agendaa: Onhan esimerkiksi keskustapuolue "tunnettu" - olipa se "totta" vai vaan "niin totta kuin osaan" - kahdesta tavasta, jolla se toimii: (1) "Iltalypsy", joka tarkoittaa sitä että ensin sovitaan jotkut tietyt edut ja sitten yritetään sen jälkeen vielä tiristää vähän lisää. (2) "Pekkarointi", eli jos joku henkilö on äänestetty tietyllä alueella, tätä aluetta suositaan. Seurauksena paikallispolitiikan sekoittuminen. Äänestäjä voi suhtautua näitä kikkoja keinoina, jotka vahvistavat puolueen tuloksia. Tuloksen saaminen puolueen ajamissa asioissa ei välttämättä ole huono asia.
2: Toisaalta taas tuntuu kauhealta että joku faksihuijari pääsee edustamaan kansaa - vaikka se kuinka tehtäisiin siinä hyvässä että täytetään äänestäjien odotukset, että kun odotus on "Kepu pettää aina", ei äänestäjää saa pettää tässä kohden. On hyvä miettiä että jos kansanedustaja edustaa kansaa, ja hän huijaa, voiko hän syyttää kansaa. Vai onko puolustus turhaa, koska petos kertoo siitä että hän EI ole edustanut kansaa, eli ei ole täyttänyt sitä mihin hänet on määritelty.