Harhaanjohtaminen.

Monissa tilanteissa harhaanjohtaminen on hyväksyttävää ja odotettua. Esimerkiksi kamppailulajeissa, shakissa, pokerissa ja jalkapallossa kikkailulla hämmennetään toista. Samoin kun maksamme taikurishowsta odotamme että meitä huijataan sorminäppäryydellä ja huomion häiritsemisillä. Näissä ei yleensä nähdä mitään pahaa. Televisioviihteessäkin odotamme yleensä laskelmoituja juonia, joilla meille tuotetaan keinotekoisesti aitoja tunteita. Samoin roolipelinjohtajalta odotetaan "hyvä harha", hänen odotetaan kertovan epätotuuksia, tarinoita ja juonenkäänteitä, eikä tätä pidä pahana kuin jotkut fundamentalistikristityt; Tosin heidän näkemyksiensä huomioinnissa ainut vakava asia on se, että ne otetaan usein liiankin vakavasti. Myös armeijan toiminnassa tietenkin hämmennetään vihollista ja vaikka tätä ei ehkä pidetä eettisenä, se kuitenkin lasketaan osaksi peliä ja toinen olettaa että toinen huijaa.

Yleensä näissä ideana on se että se kuuluu peliin ja esimerkiksi peleissä hämätään vain tiettyjen sääntöjen sisällä. "Oikea huijaaminen" sen sijaan rikkoo sääntöjä ja on luonteeltaan sellaista että toinen ei odota sitä tapahtuvan.

Yleensä huijaaminen tehdään käsittelemällä informaatiota. Tätä on kolmea laatua:
1: Informaation rajoittaminen. Tällöin kohde ei saa strategisesti tärkeää informaatiota. Tällöin hän toimii epärationaalisesti. Tätä tehdään esimerkiksi silloin kun lähetetään salattuja viestejä: Olennainen tieto jätetään rajoitetaan sisäpiirille, ja muita hämätään tämän tiedon puutteella. Esimerkiksi hyökkäys aamunkoitossa sisältää sotilaallista edun jos vihollinen ei tiedä että se on tulossa.
2: Disinformaatiotilanteessa ideana on jakaa informaatiota hämmentävässä määrin. Tällöin ei valehdella, vaan informaatio annetaan joko sillä tavalla että siitä saa väärän kuvan, tai runsaalla informaation määrällä estetään toista saavuttamasta olennaista tietoa. Tällöin informaatiota käytetään pääasiassa siten että kohteen päässä tavallaan "syntyy kolmenlaisia päättelyvirheitä" (1) cherry pickingiä: Informaatio on valikoitunutta tarkoitushakuisella tavalla. koko totuus jää katsomatta, totuus näyttää tietyltä koska se on yksipuolinen (2) Red herring, jossa mahdollisesti epäolennainen tai turhan moninainen ja tilanteen kannalta liian pienellä "lähdekritiikillä" hyväksytty informaatio hämmentää niin että vaikka tilanne on selvä, se näyttää mutkikkaalta (3) Slippery slopea, jossa kohde saadaan yleistämään aineistosta liian jyrkkiä seurauksia, jotka ovat oikeasti uskomattomia.
3: Misinformaatio taas on sitä, mitä normaalisti kutsutaan valehteluksi: Siinä esiintyy väärää informaatiota, epätotuuksia.

Valehtelun kohdalla ongelmia tuottaa intentio; Edelliset kohdat eivät välttämättä sinällään riitä vaan usea on sitä mieltä että tarvitaan myös tavoite.
1: Mielenterveyden häiriöissä ihminen elää valheessa: Deluusiot ja hallusinaatiot tuhoavat "todellisuudentajun" ; ihminen voi luulla vaikkapa että häntä vainoavat avaruusolennot tai että hän on messias. Skitsofreenikko voi sepittellä tarinoita, ja esimerkiksi hänen epäonnistumisensa voivat johtua vainosta. Ja vaikka epäonnistumista ei olisikaan, niin postiluukusta on laitettu kaasua. Tällöin tila yleensä tulkitaan mielenterveyden häiriöksi, ei valehteluksi: Syy on se että henkilö itse uskoo ja esittää väärää informaatiota, mutta hän luulee sitä todeksi. Yleensä ajatellaan että tälläinen toiminta ei ole valehtelua, vaikka siinä levitetäänkin innokkaasti misinformaatiota.
2: Pseudologia fantastica taas on tila, jossa henkilö valehtelee pakonomaisesti. Hän yleensä esittää olevansa poliisi, palomies, salamurhaaja, messias, salapoliisi, syöpäpotilas tai jotain muuta vastaavaa. Hän on tietoinen toimistaan, vaikka toiminta onkin pakonomaista. Tällöin ajatellaan että tälläinen valehtelija on vain pahasti valehteluketjuun sortuva. Sairaus pakottaa hänet valehtelemaan mutta hän on yhtä kaikki valehtelija. Vapaa tahto on tässä tulkinnassa intentiota merkityksettömämpi - vaikka on hieman erikoista miettiä mitä intentio sitten itse asiassa on, jos se ei liity valinnanvapauteen. Tästä voidaan päätyä miettimään sitä että vaikka tässä tilassa valehdellaan, onko valehtelija silti vapautettu vastuusta joka koskee valehtelua.
3: Toisaalta harjoitamme myös runsaasti itsepetosta. Valemuistot eivät ole epätavanomaisia ja esimerkiksi konfabulointi on sitä että muistikatkojen paikat täytetään. Lisäksi mielemme harjoittaa paljon assimilaatiota, jossa näkemys ja toiveet ratkaisevat datankäsittelyn. Tässä kohden on vaikeaa snaoa missä alkaa viaton käsitteen sulauttaminen ja missä alkaa itsepetos. Tämä on olennaista, koska itsepetosta pidetään itselle valehtelemista, ja sen nähdään estävän ihmisen todellisuudentajua; Ilmiö on vaikea; Jos valehtelu vaatii tiedon todesta jotta siitä poikkeava asia voidaan kertoa, ja se vaatii lisäksi halun huijata, itselle valehtelu tarkoittaisi sitä että samanaikaisesti on näkemys (1) "että et usko" -ja valehtelet sen asian(2) ja samanaikaisesti "uskot valehtelun", koska onnistut pettämään itseäsi. Tässä hypätään siihen että (1) yksilöissä tarvittaisiin useita minuuksia, joilla voisi olla eri näkemyksiä. (2) Tai sitten (suosikkivaihtoehtoni) minuutemme vain on tosi kieroutunutta ja se voisi pitää keskenään ristiriitaisia uskomuksia helposti. (3) Tai sitten itsepetos ei ole mitään edellämainitun kaltaista. Lähtökohta "väärän tiedon levitys+intentio" on yksinkertaisesti väärä.

Lisäksi valehtelu ei ole kaikissa foorumeissa selvästi hyväksyttävää kuten taikurishown esitys tai OK kuten armeijan tiedustelu tai väärää kuten viattoman mummon säästöjen huijaaminen nigerialaishuijauksessa.

Politiikassa valehteluun on hieman vaikeaa suhtautua. Poliitikkojen kohdalla takana on hieman samanlaista systeemiä, mikä tulee vastaan sankareita käsitellessä: Joskus on vaikeaa nähdä onko toimina sankari, joka on Odysseuken tapaan "ovela" ja saa muita vedettyä nenästä. Tällöin kyky valehdella on hyve. Toisaalta taas tapa valehdella kuuluu usein olennaiseksi osaksi "pahiksen toimintarepertuaaria".
1: Toisaalta voisi luulla että halu käyttää temppuja auttaisi silloin kun hän ajaa puolueen agendaa: Onhan esimerkiksi keskustapuolue "tunnettu" - olipa se "totta" vai vaan "niin totta kuin osaan" - kahdesta tavasta, jolla se toimii: (1) "Iltalypsy", joka tarkoittaa sitä että ensin sovitaan jotkut tietyt edut ja sitten yritetään sen jälkeen vielä tiristää vähän lisää. (2) "Pekkarointi", eli jos joku henkilö on äänestetty tietyllä alueella, tätä aluetta suositaan. Seurauksena paikallispolitiikan sekoittuminen. Äänestäjä voi suhtautua näitä kikkoja keinoina, jotka vahvistavat puolueen tuloksia. Tuloksen saaminen puolueen ajamissa asioissa ei välttämättä ole huono asia.
2: Toisaalta taas tuntuu kauhealta että joku faksihuijari pääsee edustamaan kansaa - vaikka se kuinka tehtäisiin siinä hyvässä että täytetään äänestäjien odotukset, että kun odotus on "Kepu pettää aina", ei äänestäjää saa pettää tässä kohden. On hyvä miettiä että jos kansanedustaja edustaa kansaa, ja hän huijaa, voiko hän syyttää kansaa. Vai onko puolustus turhaa, koska petos kertoo siitä että hän EI ole edustanut kansaa, eli ei ole täyttänyt sitä mihin hänet on määritelty.